Pelko ja vavistus

 

Eriävä mielipide. On pelättävää. On oikein pelätä terroristeja, kansallisia ja kansainvälisiä onnettomuuksia.

Julkiset henkilöt toistavat: ei pidä pelätä. Sellaista juuri terroristit tavoittelevat.

Vanha amerikkalainen iskulause väittää: meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse (Roosevelt, 1933).

Perusteluja.

Pelolla on kohde. Ahdistuksella ei sitä ole. Pelkää että puu kaatuu talosi päälle ja aiheuttaa vahinkoa. Jos pelkäät tarpeeksi, teet asialle jotain, vaikka ei tekisi mieli.

Pelkäät naapurin rouvaa. Luultavasti siihen on hyvä syy. Rupea menemään pannuhuoneeseen piiloon, kun näet hänen lähestyvän. Jos hän ramppaa alvariinsa pihassa, vie pannuhuoneeseen vettä ja kahden viikon kuiva muona. Jokin soitinkin voisi olla mukava. Jos hän tunkee perässä, käytä vaahtosammutinta ja valehtele kokeilleesi vain, toimiiko se. Pitäisi tehota.

Ahdistus (Angst, anxiety) on sinun sielusi tila. Se voi olla hyvin vakava. Jos haluaa käyttää kieltä noin, se on tyypillinen itsemurhan syy ja tavallinen kuolinsyy, koska se oikosuluttaa aistit ja vie kyvyn reagoida pelon aiheisiin, kuten päälle änkeävästä pakettiautosta.

Suosittelen lääkkeeksi alkoholismia. Tupakointi myös auttaa yleensä. Pakkotoiminnat kuten turha puhelimen näprääminen ovat suosittuja keinoja. En suosittele perheenjäsenten pieksemistä. Siinä saattaa käydä huonosti, kaikille. Tiedän tapauksia. Itse en ole kokeillut.

Tätä Rooseveltin lausetta ihmettelen. Ei muuta pelättävää…

Ranskalainen Jean Delumeau kirjoitti vuosikymmeniä sitten ahdistuksen historian. Kun takana olivat uskonnolliset vainot – albigenssisodat – ja Musta surma, maailma ei palannut enää koskaan oikein ennalleen. Toisin kuin kirjoittaja yhdistäisin kerettiläiset ja noidat. Ahdistuksen hallinnan keskeinen keino on keksiä joku tai jokin aiheuttaja, joka voidaan sitten surmata sellaisin ajatuksin, että tämä harhaoppinen, juutalainen tai vastaava vie yhteisön ahdistukset mennessään.

Menetelmä on edelleen käytössä, kuten jokainen lukija tietää.

Edellä esitetty suositus pahantapaisuuteen ryhtymisestä on viittaus antikin kreikkalaisiin. Dionysioksen mysteereissä ”paha” torjuttiin hillittömillä menoilla. Viini ja tanssi olivat tärkeitä.

Pakkasessa paleleva ihminen yrittää seisoa keskellä vaatteitaan. Ei se auta. Olisi parempi hyppiä kalakauppiasta.

Liikahtamattomuus on kuitenkin vaistomainen poliittinen asenne. Onni etteivät poliitikot eivätkä oikein äänestäjätkään lue historiaa.

Olen seurannut hiukan huolestuneena tietosuojakeskustelua. Nyt on tullut puheeksi myös perustuslaki. Suomalaiset vetosivat perustuslakiin myös Moskovan neuvotteluissa 1939. Syystä tai toisesta Stalin ei ollut kiinnostunut vaatimustensa laillisuudesta, vaan aloitti sodan.

Pari suomalaista merkittävää yliopistollista historiantutkijaa määrittelee 1900-luvun alun routavuosien perustuslaillisuuden, siis nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten poliittisen asenteen, perinteiseksi pyrkimykseksi saavutettujen arvojen säilyttämiseen. Ennen kaikkea kysymyksessä olivat aatelin ja porvariston etuoikeudet. Näiden säätyjen ja hallitsijan valtataistelu on Euroopan historian pitkä linja. Meillä tuon taistelun perusesimerkki on Nuijasota, jota on tutkittu merkillisen paljon. Usein maalaisten (talonpoikien) sydämetön petkuttaminen selitetään isänmaalliseksi teoksi ja motiivit jaloiksi.

Noin määritellen he tulevat vetäneeksi yhtäläisyysmerkit Svinhufvudin ja vastaavien ja toisaalta punakaartit 1917 perustaneen ja kapinaan nousseen vasemmiston välille. Kapinaa väitettiin sosialismiksi eli rahan ja tavaran tasaamiseksi. Enemmän se oli tehdastyöläisten saavutettujen etuoikeuksien puolustamista eli työmarkkinahäiriö. Työt olivat näet loppuneet ja vienti tyrehtynyt. Ja sitten Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyssodan ja valehteli antavansa aseitakin.

Meillä lakimiehillä on tapa suhtautua perustuslakiin paljon juhlallisemmin, mutta perustuslakijuhlia oi viettää vain arkisesti eli silloin, kun asiat ovat kutakuinkin kunnossa.

Eräs runoilija mukaili Paasikiveä kirjoittaen, ettei Moskova ole mikään raastupa ja ettei se päätöksistä voi valittaa. Se on hyvin sanottu, koska Moskova nimenomaan on raastupa. Siellä oli ennen meitä tuomittu kymmenen tuhatta upseeria ja miljoona luokkavihollista. Päätöksistä sai valittaa, mutta se ei kuulunut kauas teloituskomennuskuntien tulittaessa.

Mielestäni on loukkaavaa puhua Neuvostoliiton näytösoikeudenkäynneistä. Ymmärrykseni mukaan kaikki oikeudenkäynnit ovat näytöksiä eli näytelmiä. Kun meillä tehtiin samaa 1918 – 1919 eli leikittiin tuomioistuinta, mikään perustuslaki ei häirinnyt tuomareita, toisin kuin 1899 – 1905.

Korkein oikeus perustettiin kätevästi 1918 eli ennen perustuslain säätämistä (1919). Ensimmäiseksi työkseen se aloitti sisäisen puhdistuksen. Joukko tuomareita, joita nyt sanottiin myöntyyvyysmiehiksi tai bobrikoffareiksi, sai lähteä, vaikka useimmat senaatin oikeusosaston jäsenet jatkoivat tehtävissään. Laillisen järjestelmän palauttamiseen tuomioistuin ei osallistunut, mutta sen sijaan vastusti laatimassaan lausunnossa uutta perustuslakia.

Perustuslailliset ongelmat hoidettiin 1918 ja 1945 määräämällä, ettei rikoksista saa nostaa syytettä, jos ne on tehty oikean asia puolesta. Tässä suhteessa muutan Ranskassa ja Norjassa tehtiin 1945 paljon kauheampaa jälkeä. Kukaan, kaikkein vähiten ranskalaiset, eivät edelleenkään halua kuulla eivätkä lukea ”denatsifikaatiosta”.

Joka lukee tämän perustuslain kritiikkinä, lukee väärin. Kyllä vallan kiitotielle on pystytettävä hidasteita – töyssyjä.

A propos – uteliaille lukijoille. Timo Esko oli paras mahdollinen valinta KKO:n pressaksi. Vähän vanha (s. 1952). Niin kuin tässä itse kukin.