Sivun näyttöjä yhteensä

22. toukokuuta 2014

Puukansan tausta



Eilen puheena olleen Veikko Huovisen ”Puukansan tarinan” keskeinen sisältö on poimittu epätavallisen tarkasti ja laajasti teoksesta Suomen Luonto 1 – 5 –sarjan, niteestä ”Metsät” (Kirjayhtymä, 1980). Se on hyvä lähde ja menettely on oikea, vaikka myös hiukan hämmentävä. Tietääkseni tätä yhteyttä ei ole huomattu. Itse asiassa ei ole epäilemisen aihetta. Jopa esimerkiksi metsän hyönteiset tulevat Huovisella esiin samassa järjestyksessä kuin lähdeteoksessa, ja kuvailuissakin on samasanaisia.

Yritin selvitellä, onko tuosta yhteydestä aikanaan sovittu. Selvää en saanut. Kaikki ovat kuolleet. Mutta lähdeteoksen kirjoittajat olivat sivuuttamatonta väkeä – Peitsa Mikola, Urpo Häyrynen, Rauno Ruuhijärvi (elää; kunnossa).

Järkevä ihminen osaa varoa niin sanottuja suurteoksia. Kustantajat teettivät ja julkaisivat niitä vuosikymmeniä, ja sitten niitä kaupiteltiin ovelta ovelle tai matkailuperävaunuissa pienempien kaupunkipaikkojen toreilla. Myyntitoiminta oli niin tehokasta, että asiakkaiksi päätyi aivan viattomiakin ihmisiä. Oli aika tavallista uskotella, että lapsi, lapsenlapsi, serkku tai serkun tyttö ei millään muotoa selviydy peruskoulusta, lukiosta tai yliopistosta ilman kaupiteltua etevää teosta.

Nyt ne eivät mahdu paperinkeräyslaatikkoihin eivätkä antikvariaatit halua kuulla niistä puhuttavankaan.

Olin mukana, kun niitä toimitettiin. Otavan Suuren Ensyklopediaan kirjoitin ainakin sata artikkelia. Tulin siis tuntemaan kirjoitusten tason. Omien etupäässä mutta ei yksinomaan lainopillisten kirjoitusteni laatu oli ehkä välttävä. Olisiko niistä ollut kenellekään hyötyä, sitä en tiedä. Sellaista tietoa ei ainakaan ole kantautunut korviini. WSOY:n Spectrumin artikkelit luin soveltuvin osin. Niitä kirjoitti paljon ainakin Markku Tyynilä. Ne olivat yleensä vähän parempi kuin omani, mutta vain vähän.

Kieroutuma oli syntynyt 1930-luvulla ja jatkunut 1960-luvulla. Väkevätahtoiset päätoimittajat pakottivat johtavat professorit laatimaan sellaisia artikkeleita kuin ”lainhuuto” tai ”murha”. Koska professorit olivat asiantuntevia, he teettivät kirjoitukset assistenteillaan, ja tarkastivat ne sitten.

Entinen maailma tarvitsi lyhyitä artikkeleita. Millainen eläin on okapi, missä niitä majailee ja onko vaaraa, että sellainen hyökkää päälle? Selvää asiaa kaikki. Myöhemmän maailman kirjoissa artikkelit sitten venyivät Britannican malliin. Englannin kirjallisuus – sataviisikymmentä tiivistä sivua eli kunnon kirjan verran tarkkaa, tähdellistä tekstiä. Kukahan niitä luki?

Tätä Suomen Luonto –sarjaa en ymmärrä. Maan parhaat asiantuntijat toimittivat ja kirjoittivat asioista, jotka eivät ole alkuunkaan yhdentekeviä, eivät yleissivistystä, eivät edes helppoja, ja taso oli loistava. Vuonna 1986 en tiennyt, miksi Savossa kaikki paikat olivat äkisti täynnä hurjan näköisiä toukkia, mäntypistiäisen. Kehumaani kirjaa nyt 2014 luettuani tiedän ja olen osapuilleen selvillä sykleistä eli niin sanottujen tuholaisten vaikutuksista metsiin. Tuholainen on herjaava nimitys. Hyönteiset ja kulovalkeat saattavat maastoa haarautumiskohtiin, jotka johtavat taas toisenlaiseen kehitykseen. Luonto toimii runsaudella. Kamalan näköiseksi syöty metsä yllättäen viheriöi taas muutaman vuoden päästä.

Mietin Huovista lukiessani, mistä ovat peräisin ne tiedot, joita hänen aikanaan ei opetettu metsänhoitajille. Ainakin mikrobiologia eli maanpinnan alapuolella oleva metsä oli 1940-luvulla heikosti tunnettu. Siellähän se lajien vaihtelu vasta on kuumaa ja siellä riittää silmälle näkymätöntä maailmaa. Pelkkiä puiden juuria on jotain kolme tuhatta kilometriä hehtaarilla ja sienijuurta (mykoritsa) aivan käsittäjättömän paljon. Eivätkä ne ole pelkkiä ”putkia”, vaan samalla johtimia, joita pitkin kulkee informaatiota.

Huovisen yksi ansio on asioiden ilmentäminen enimmäkseen teknisten kielikuvien maailmassa. Mukaelma: syksy tulee, saatana. Laitetaan ruska päälle eli lehtivihreä piiloon.

Ihmettelen otsa rypyssä, mihin mielestämme ovat pudonneet luontoklassikot. Ensin luonto oli meille Topelius, sitten rajantakainen Karjala. Itsenäisessä Suomessa luontomiehet osasivat vaivattomasti ihastella metsiä ja järjestää niiden hirmuisia avohakkuita (A.E. Järvinen). Thoreau (Metsässä, Käveleminen, Luonto) ja Emerson oilivat profeetat. Heitä ei tunnettu. Jotkut, kuten Kokko ja Kemppinen, päätyivät omia aikojaan hämmästyttävän samanlaisiin tuloksiin. Suuri ero oli kansalaistottelemattomuus, vanhojen amerikkalaisten suuri oivallus. Suomeen se tuli jäädäkseen Koijärvi-liikkeenä (1979). Juuri samaan saumaan tuli Pentti Linkola, Helsingin yliopiston rehtorin poika ja kanslerin tyttärenpoika.

Epäilen että historiallisesti metsässä liikkuvan, niukan elämisen ajatukset ovat läheisessä yhteydessä naturalistien järjestelmällisen tiedonhankkimisen kanssa. Ensimmäinen näistä oli Charles Darwin – tai ehkä geologi Lyell.

”Ihmisen rikkauden osoittaa, mitä kaikkea ilman hän voi olla.” (Thoreau).



29 kommenttia:

  1. Hyvä,että ostivat.Niitä kirjasarjoja.Ihmiset silloin ennen.Itse olen kiitollinen Uudesta Tietosanakirjasta,joka ilmestyi 1960-66 24-osaisena ja kaksi lisäosaa päälle v. 1972.Löytyy hyllystäni sekä mökillä että kaupungissa.Yhteensä maksoin niistä 30 egeä.Minulle sarja toimii mielenkiintoisena henkilögalleriana,sillä jostain syystä teos keskittyy vähintään yhtä paljon ihmisiin kuin asioihin ja ilmiöihin.On pirun mielenkiintoista lukea esim. jostain Suomen/Ruotsin Creutz-suvun hemmosta,yhdistää hänet aiemmin tuntemiinsa sukulaisiinsa ja sitten hetkeä myöhemmin löytää samalta sivulta vaikkapa joku ranskalainen matemaatikko 1600-luvulta,josta et ole koskaan kuullutkaan.Kyllä riittävän värikäs tai muuten vain mielenkiintoinen immeinen on kuitenkin se tehokkain tapa kiinnostua kokonaisesta aikakaudesta.Minulle ainakin.

    VastaaPoista
  2. "Järkevä ihminen osaa varoa niin sanottuja suurteoksia."

    Vähemmän järkevinä tilasimme ovellemme ilmaantuneelta kauppiaalta, WSOY:n eläimien kuvia ja vähän tekstiäkin sisältävän 9-osaisen Uusi Zoo-teoksen.

    Nähdessään muutaman vuoden ikäisen tyttäremme edustaja kertoi koulun alaluokilla "pelattavan eläimillä". Aikaisemman opettajatyökokemuksemme perusteella arvelimme keski-ikäisen myyntimiehen muistelevan leimoja, joita kansakoulussa oppilaiden vihkoihin iskettiin siisteyden ja tunnollisuuden merkeiksi. Sikoja oli ainakin.

    Kun jokunen vuosi myöhemmin vierailin Porvoon kirjatehtaassa, siellä esiteltiin tietokoneella tehtävää kuvankäsittelyä. Eläinkirjan taittaja poisti kuvista tuhruja ja rajasi, kirkasti ja tarkensi niitä tarvittaessa. Ihmeelliseltä näytti. Samaan aikaan puhuttiin DTP:stä ja WYSIWYG:istä, jotka toisivat kirjanteon jokaisen ulottuville.

    Paitsi tätä mainittua suurteosta, hyllystä löytyy myös kaksi muuta WSOY:n eläinkirjaa, 2-osainen Suomen eläinkuvasto, Pekka Nuorteva 1957, johon tekijä on saanut avustusta Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista ja kaikkien eläinkirjojen äiti Maapallon eläinkuvasto, jonka on suomeksi toimittanut Lauri Hirvensalo.

    VastaaPoista
  3. Voisiko ihminen olla ilman kaikenkarvaisia blogijuttujakin? Ainakin tähän asti on voinut olla helkkarin hyvin!

    VastaaPoista
  4. Luonnossa liikkumisen sijaan nautin luonnossa paikallaan olemisesta. Riittävän kauan kun malttaa olla paikallaan, tulee osaksi ympäristöä ja näkee valtavan paljon sellaista, mitä ei näkisi ympäriinsä haahuillessa. Eikä tule niin hikikään.
    Kesämökkikin meillä on ilman hoidettuja piha-alueita, keskellä luontoa ja parin kilometrin päässä seuraavasta asumuksesta, sen terassilla tai vielä paremmin portailla hiljaa istuen näkee ketut ja jopa kurjet, kuikat ja hirvet, pienemmistä örvelöistä puhumattakaan.

    VastaaPoista
  5. Suomen Luonto -sarjan kirjoittajista mainitset 1930 syntyneen kasvitieteen emeritusprofessorin Rauno Ruuhiijärven, elossa ja kunnossa olevaksi.

    Myös mainitsemasi Peitsa Mikola, 1915 syntynyt metsäbiologian professori elelee vireänä ja fyysisestikin aktiivisena. Ainakin pari vuotta sitten hän vielä lenkkeili suksillakin.

    Mikolan elämäntyö liittyy myös tekstiisi, hän väitteli 1948 kasvien ja sienijuuren symbioosista, mykoritsasta. Wilcoxina mikolae-mykoritsasieni on nimen jälkiosalta nimetty Peitsa Mikolan tieteellisten ansioiden perusteella.

    Mikola on lapinkävijä, kuten myös vanhin veljensä, jonka Lapin valokuvista ja piirroksista kirjoitettu juttu tuli vastaan ja kertoen myös Peitsa Mikolasta http://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/tiedemiehia-ja-valokuvaajia/310857/

    Kattavampi kuvaus aktiivisen ikämiehen vaiheista löytyy lsivuilta 12-13 seuraavasta linkistä. http://www.fulbright.fi/sites/default/files/Liitetiedostot/fulbright-center/fc-news-pdf/51-fc-news-110.pdf

    Peitsa Mikola mainitaan teksteissä Luonnonsuojeluliiton perustajajäseneksi kuin myös Jyväskylän Lyseon alumniksi, varmasti siis vanhin elossaoleva kaikissa jäjestöissä ja yhdistyksissä missä on mukana ollut.

    Näin tuli retkeiltyä aamulla nettimetsässä; olisipa lähellä oikeita männyn tuoksuisia keskisuomalaisia metsämaita.

    VastaaPoista
  6. Jutuistasi seuraa usein hakupolkuja, joten aamu kanssasi laajenee ajallisesti pitemmäksi kuin tekstisi lukeminen ja edellisen päivän kommenttien katsominen. Tänään tuli kuljettua Peitsa Mikolan jalanjäljillä.

    Suomen Luonto -sarjan kirjoittajista mainitset 1930 syntyneen kasvitieteen emeritusprofessorin Rauno Ruuhiijärven, elossa ja kunnossa olevaksi.

    Myös mainitsemasi Peitsa Mikola, 1915 syntynyt metsäbiologian professori elelee vireänä ja fyysisestikin aktiivisena. Ainakin pari vuotta sitten hän vielä lenkkeili suksillakin.

    Mikolan elämäntyö liittyy myös tekstiisi, hän väitteli 1948 kasvien ja sienijuuren symbioosista, mykoritsasta. Wilcoxina mikolae-mykoritsasieni on nimen jälkiosalta nimetty Peitsa Mikolan tieteellisten ansioiden perusteella.

    Mikola on lapinkävijä, kuten myös vanhin veljensä, jonka Lapin valokuvista ja piirroksista kirjoitettu juttu tuli vastaan ja kertoen myös Peitsa Mikolasta http://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/tiedemiehia-ja-valokuvaajia/310857/

    Kattavampi kuvaus aktiivisen ikämiehen vaiheista löytyy sivuilta 12-13 seuraavasta linkistä. http://www.fulbright.fi/sites/default/files/Liitetiedostot/fulbright-center/fc-news-pdf/51-fc-news-110.pdf

    Peitsa Mikola mainitaan teksteissä Luonnonsuojeluliiton perustajajäseneksi kuin myös Jyväskylän Lyseon alumniksi, varmasti siis vanhin elossaoleva kaikissa jäjestöissä ja yhdistyksissä missä on mukana ollut.

    Näin tuli retkeiltyä aamulla nettimetsässä; olisipa lähellä oikeita männyn tuoksuisia keskisuomalaisia metsämaita.

    VastaaPoista
  7. Muistatteko combin 70-luvun alkupuolelta. Tiedon portaat oli niin 60-lukua. Tässä oli kuvia ja kaikkea. Mistä tuntee rock-yhtyen. No runsaista sähköjohdoista.
    Nyt ajatellen keppoista vaan pidin kuitenkin.
    jiipeeh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarja oli lukion pienessä kirjastossa ja mainitsemasi kohta on jäänyt mieleen (heh). Muistaakseni kuvassa oli Rolling Stones.

      Poista
  8. ”Ihmisen rikkauden osoittaa, mitä kaikkea ilman hän voi olla.” (Thoreau).

    linjalla: siitä mistä ei voi puhua on vaiettava (L.W.)




















    n.20 riviä todistaakseni sen. Selittäminen tappaa aina.

    VastaaPoista
  9. Peitsa Mikola on myös tietääkseni oikein terävänä ja hyvässä kunnossa, vaikka kohta täyttääkin sata vuotta. Tai niinkuin hän eräässä haastattelussa ilmoitti, täyttää kohta ensimmäiset sata vuotta.

    VastaaPoista
  10. ”Ihmisen rikkauden osoittaa, mitä kaikkea ilman hän voi olla.”
    päätelmä on nihilistinen.
    Hankkikaa vain elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. . . . tästä "nihilismistä" olisi mielenkiintoista kuulla vähän lisää.

      Poista
  11. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa kirjankustannusalan ja kirjahyllyteollisuuden mahdollisista salaisista yhteistyösopimuksista!
    Itseasiassa, kun tarkemmin asiaa pohtii, kumpi oli ensin, kirjahylly vai kirja? Tuumaileepi...
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  12. Otavan suuresta ensyklopediasta voisin sanoa pari hyvää sanaa. Kotonani oli se, ja kun 1990-luvun alussa olin ala-asteella, oli tämä kirja korvaamaton peruslähde ryhmätöihin ja esitelmiin. Vielä yläasteellakin sen avaaminen usein korvasi kirjastokäynnin. Samalla oppi etsimään tietoa. Artikkelitietosanakirjasta ei nimittäin koskaan löydä juuri haluamaansa kätevässä muodossa. Pitää lukea ja tiivistää. Kirjasarjan käyttökelpoisuutta lisäsi se, että isäni keräsi kirjan väliin sopivien artikkelien kohdalle nekrologeja ja uutisia. Erityisesti Suomen kuvalehden ja Hesarin reportaaseja. Tästä oli hyötyä, sillä näin kommunismin romahduksen seuraukset päivittyivät mukaan. Nykyään on hauska lukea lehtileikkeitä. Kesällä 1990 Hesari uutisoi: "Unkari eroaa Varsovan liitosta." Uutinen oli lyhyesti-palstalla, sillä viereinen pääutinen oli Saksan yhdistymisneuvotteluista. Kaksi vuotta aiemmin sama uutinen olisi ollut erikoisnumeron aihe.

    Itsekin olen yrittänyt kerätä kotikirjastoon perushakuteoksia, jotta lasten koulutyöt helpottuisivat. Internet ei edelleenkään täydellisesti korvaa hyvää painettua yleisteosta.

    VastaaPoista
  13. Kun aikoinaan suoritin keskikoulun kirjeopiston (KVSK) kautta, kirjasarjasta "Tiedon portaat" oli
    paljon iloa..

    VastaaPoista
  14. Olenko vain(o)harhainen kun viime päivät olen Veikko Huovisen puolesta kärsinyt. Blogistilla on Huovisesta epäilemättä muutakin kuin toisen käden tietoa.
    Nyt tämä varjo Puukansan Tarinan yllä: lieneekö plagiaatti, saattaa hyvinkin olla, itse asiassa varmásti on.
    Useimmille huovis-faneille tämä kaikki on yhdentekevää, samoin salattu totuus kirjailijan todellisesta luonteesta.
    Tuleeko lopullinen teilaus piankin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheeton pelko. Lähinnä minua kiinnostaa Huovisen kirjojen moninaisuus eli niiden keskinäiset suhteet. Tuntojen taustalla vaikuttaneet seikat Huovinen on itse kertonut viimeisissä kirjoissaan, kuten kommentoijat ovat korostaneet.

      Poista
    2. Minusta ei Huovista kukaan ole ollut "teilaamassa".

      Mistä me toisten ihmisten oikean luonteen kokonaisuudessaan tiedämme vaikka he jokaikinen päivä Arvi Lindin tapaan olisivat "käytettävissämme" ja arvioitavanamme? Tunnemmeko edes itseämme tarpeeksi?

      Terveet, liika narsismilta säästyneet, arvokkailla toimillaan tunnetuksi tulleet ihmisluonteet haluavat arkielämäänsäkin vain elää ja hengittää vaikka päät kääntyilevätkin katsomaan tuttua hahmoa kaduilla ja kujilla.

      Kansalaisesta nimeltä Jukka Kemmpisestäkään emme me lukijat oikeasti tiedä yhtään mitään vaikka joka päivä hän tietyn osastonsa luukut levällään meille esittäytyy, ja oikeastaan ainakaan minä en enempää haluakaan tietää; kyllä tämä riittää yltähypäten.

      Kerran seurasin vaivihkaa Kajaanin Prismassa, kun paikallisen "kulttuuri-ihmisen" oloinen rouvashenkilö lyöttäytyi ostoskärryynsä tavallisia eineksiä keräilevään, rauhallisesti käyttäytyvään Veikko Huoviseen. Tuo kohtaaminen kesti ja kesti. Jos samainen rouvashenkilö olisi samalla tavalla käyttäytyen oman kärryni eteen yhä uudestaan tunkenut sisällöttömine ihastusanalyyseineen, olisi hän pian saanut minulta kiukkuisen "mää akka helevettiin siitä" tiuskauksen. Kirjailija sen sijaan koetti kaikin tavoin vanhan miehen kohteliaalla ystävällisyydellä ilmaista nimikirjoitusta kärttävälle, että ei nyt sattunut kynää ja paperia povariin, en nyt oikein jaksaisi jutella syvällisiä ja että vaimo odottaa autossa ja että on tästä jouduttava Sotkamoon kun ollaan tulossa Oulusta ja vain hiukopalaa hakemaan pistäysin...

      Niin että julkisuudesta vähemmän välittävän, mutta hengentuotteillaan eli Huovisen tapauksessa kirjoituksillaan kuuluisaksi tulleen ihmisen turhautumisen julkiset ilmaisut kyllä pitäisi ymmärtää ja antaa tällaisille ihmisille arkipäivän rauha edes kaupassakäynnin ajan.

      Panu Rajalan ja Jari Sillanpään etc. etc. luonteiset sen sijaan elävät kaikenlaisista huomionosoituksista, että sellaisten pariin suuhun tunkevien ihailijoiden kannattaa energiaansa tuhlata: ne on "tuotteistettukin" ihan sitä varten.

      Poista
    3. Huovinen oli kyllä varsin tarkkanäköinen havainnoitsija. Viime aikojen Big Brother -ilmiö on kuvattu Arto Salmisen romaanissa Kalavale, mutta jo paljon aiemmin Huovisen romaanissa Lemmikkieläin. Ja novelli Hän salasi identiteettinsä oli ilmestyessään pelkästään hupaisa, mutta nyt ei enää niinkään ...

      "Vita docet scribere"

      Poista
    4. Mitä Valto Ensio kirjoitti, on luonnollista ja totta. Huovinen oli hiljaista elämää rakastava tavallinen ihminen.
      Pojan kohtalo loi oman varjonsa, totta kai, ja oman luonteen rajoitukset tietysti veivät elämää omansa näköiseksi.
      Kemppisen jotkut luonnehdinnat aikaisemmin saivat miettimään että mikä mörkö se oikein oli, Huovinen, Veikko.
      Ainakin todellinen Homme de Lettres.

      Poista
  15. Eniten käyttämäni hakuteos on WSOY:n Pikku jättiläinen vuodelta 1939. Tässä raamattupaperille painetussa järkälessä on 1340 sivua. Eikä siinä kirjassa olla aina poliittisesti kovin korrekteja. Sivulla 289 kerrotaan:
    "Nykyajan yhteiskuntajärjestystäj joka on saanut kestää maailmansodan ankarat koetukset, uhkaa hävitystä ja täydellistä tuhoa tuottava voima: aasialainen kommunismi, joka silmänlumeeksi on pukeutunut eurooppalaiseen asuun. ...se puhuu kauniita sanoja ihmisoikeuksista ja yleisestä aseriisunnasta sekä rauhasta, mutta varustaa julkisesti kaikkein suurinta sotilasmahtia ja hyökkäysarmeijaa."
    Melko ajankohtaista asiaa vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kirja tahtoo meilläkin hajota käsiin.

      Kustantaja saisi perustee e-kirjojen sarjan "Suomen kirjallisuuden käännekohtia 1 - 10". Mielestäni sekä Pikku jättiläinen että Jukolan Urheilun pikkujättiläinen kuuluisivat noihin valittuihin.

      Sekä isäni että äitini (silloin Laila Nurmi) olivat Pikku jättiläisen kerhon jäseniä 30-luvun puolella. Olin lapsena revetä ylpeydestä, että heidän nimensä mainittiin siinä pitkän pitkässä listassa teoksen lopulla. Ja nyt omistamassani niteessä on omistus "Kullervo Keppiselle 1938 Yrjö Karilas".

      Poista
    2. Onko viimeinen lainaus todella oikein?

      Poista
  16. Entäpä Reino Kalliola?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalliola oli suuri vaikuttaja. Siitä on kauan kun luin häntä.

      Luontoihmisistä hyvin mielenkiintoisesti ks.
      Borg, Pekka: Herättäjät, tulenkantajat ja muutoksentekijät.

      Poista
  17. Minusta Otavan pieni tietosanakirja on ihmisele riittävä.

    VastaaPoista
  18. Kysymys siitä, olisiko Veikko Huovisen Puukansan tarinalla yhteys Suomen luonto -sarjan kirjaan Metsät, askarrutti, ja kysyin. Rauno Ruuhijärvi tervehtii blogikansaa ilahtuneena:

    "Tällaiseen sähköpostiin vastaaminen on aina mukavaa. Olen miettinyt asiaa ja selaillut pitkästä aikaa molemmat kirjatkin. Kyllä Huovisen Puukansan tarina on luonnonmukaisessa selkeydessään ylittämätön eikä se toista aikaisemmin kirjoitettua formaattia. Suomen luonto -teoksen Metsät-osa sisältää tietenkin samoja asioita, mutta ei ole samalla tavoin kaunokirjallinen. Olin silloin teoksen toimituskunnassa ja muistan, että Paavo Havas ja Peitsa Mikola sen sisällysluettelon aikanaan laativat ja hankkivat kirjoittajat. Voi olla, että ajallisesti Metsät (1980) tuli sopivasti ennen Puukansaaa (1984), ja ehkä Huovinen on saattanut sen hankkia. Suomen Luonto -teosta myytiin erittäin hyvin, tietokirjoille harvinaiset kaksi painosta. Ovelta ovelle myyntikin oli tehokasta. Suoraa mallia Metsät eivät Huoviselle tarjonneet. Metsänhoitajana hän luonnollisesti osasi perusasiat ennestään."

    VastaaPoista
  19. Kun täällä puhutaan isästäni Peitsa Mikolasta, niin voin vahvistaa, että hän on ikäisekseen hyvässä henkisessä ja ruumiillisessa kunnossa.

    VastaaPoista