Kukkahattutädit

Tuo otsikon nimitys olikin päässyt unohtumaan. Sitä käytettiin ennen paljon. Se oli tarkoitettu hyvin epäystävälliseksi. Siihen sisältyi yleisen höperyyden ajatus ja lisäksi turhan hössöttämisen maku. Kukkahattutäti oli kokoomukselainen tai poikkeustapauksessa maalaisliittolainen eli keskustalainen.

Naisten hatun kulttuurihistorian piirsi Juhani Aho eräässä lastussaan (Vilhelmiina Väisänen). Silloin kauan sitten hattuun sonnustautunut palvelijatar oli perikuva ihmisestä, joka yritti olla hienompi kuin olikaan. Keino oli yrittää tehdä vaikutus ostokoreudella, jota siis edusti hattu. Ja hatussa saattoi hyvinkin olla kukkia.

Välillä on vaikea erottaa toisistaan kirjoituksia tai ohjelmia, joissa kerrotaan paviaanien käyttäytymisestä, ja niitä toisia, joissa nuorehkot naiset ja miehet sanovat rakastavansa itseään ja vartaloaan ja ilmaisevat, että elämän päämäärä ja täyttymys on tulla vielä hiukan rakastettavammaksi.

Nämä kukkahattutädit, jollaiseksi nyt ministeri Väänästä mainittiin, ovat mielenkiintoinen osa yhteiskuntaamme.

Nuoremmille lukijoille vielä selitykseksi, että tätä ministeriä pidettiin niin vakavana yhteiskuntavaarana, että erinäiset taiteen alan järjestöt ja niihin kuuluvat nimekkäät henkilöt laittautuivat presidentti Kekkosen puheilla ilmaisemaan huolensa.

Menettelytapa tuo nyt, vuosikymmenien jälkeen, mieleen 1940-luvun käynnit ja kannanotot, joissa vaadittiin Neuvostoliiton johtamaa valvontakomissiota kitkemään pois tuo tai tämä virkamies tai järjestö.

Mutta 1970-luvun kulttuurihistoriaa ei ole vielä kirjoitettu. Miksi ei ole, se on helppo arvata. Kun tuohon toimeen joskus tartutaan, saadaan vastaus siihenkin, pitääkö oma arvaukseni paikkansa. Kekkonen piti kovin hyvänä vihaista vasemmistoa, nimenomaan sen taiteellista siipeä. Arvaukseni on, että Kekkonen tarvitsi tällaista esittääkseen neuvostovalvojille, että on meillä ”oikeaa ja tervettä” henkeä, ja samalla hän pani kulttuurityöntekijät juoksemaan nyrkkiin. Kaavailtu kumous, jossa kukkahattutäditkin olisi työnnetty lopullisesti syrjään, jäi toteutumatta. Pete Q tuli 1979 ja Jouko Turkka pani tuulemaan 1981. Stalinistikauden pysyviä aikaansaannoksia joutuu miettimään. Holmbergin Turun kaupunginteatteri oli todella hyvä. Muistan. Mutta muistini mukaan Kalle ei ollut aatteen miehiä, vaan taiteilija.

Laskelmia on tehty ja jonkinlaista tilastoa löytyy. Kukkahattutädit pitävät edelleen yleisönä yllä Suomen kulttuurielämää, vaikka hatut ovat jääneet käytöstä. Kirjojen ostajat ja lainaajat, konserttien ja näyttelyiden yleisöt ovat todella merkillisesti 50 ikävuotta täyttäneiden, kokemukseni mukaan sangen valistuneiden ja aktiivisten naisten valtakuntaa. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan katselin busseista purkautuvia mummukuormia Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan. Eikä teatteriin tahdo saada lippuja, kun kaikki paikat ovat täynnä tätejä.

Poikkeus on elokuva. Yleistäminen on virheellistä, mutta amerikkalainen näytelmäelokuva tuntuu minusta sangen usein huolellisesti noin 12-vuotiaan pojan henkisen kehitysvaiheen mukaan mitoitetulta. Ja tytöt ovat tulossa tai tulleet mukaan samaan remppaan.

Useammin kuin joskus olen miettinyt, että siinä olisi myös elinkeinoelämälle salainen ase, nämä viisikymppiset naiset. Tunnen muutamia erittäin korkeassa asemassa olevia tai olleita. Oman sukupolveni naisista jotkut erehtyivät. He olivat oudon usein taustaltaan demareita ja oppivat keinonsa juuri 1970-luvun kahinoissa. Niinpä heiltä jäi käsittämättä, ettei johdettaviin tee hyvää vaikutusta, jos johtajasta jää maastoon telaketjun jäljet.

Nämä metsäkonepuolen miehet ovat alaisia tai yhteistyökumppaneita. – Tänään luin kiitoksen sanoja asemaan nousseesta naisesta, jolla sanottiin olevan terästä silkkihansikkaassa. Kirjoittaja ei tiedä. Johtaja on ystävällinen kaikille, myös vastustajilleen. Telaketjumiehet tulevat perässä. Heidät tuntee yleensä pesäpallomailasta. Joukossa on todellisia lyöjäkuninkaita.

Kun mietimme nykyisiä Urpilaisia, Kiviniemiä ja heitä edeltäneitä, on syytä palauttaa mieleen ensimmäinen suuri, hyvin koulutettu, kaiken osannut naispuolinen huippupoliitikkomme. Väärin. Tarja Halonen ei ollut ensimmäinen. Se oli Moskovassa opin käynyt Hertta Kuusinen, Otto-Villen tytär.