Tintti-elokuva

Tintti-elouvasta on syytä olla kiitollinen, vaikka se ei ole erikoisen onnistunut. Katsoja tulee tarkoittamaankin tietoiseksi kuvan ja elokuvan erosta, joka on valtava.

Miksi tauluja pidetään seinällä ja miksi niiden ripustaminen on niin vaikeaa? Taulu on periaatteessa aina samalla paikalla naulassaan. Se on aina silmissä. Lisäksi valon vaihtuminen muuttaa värejä.

Elokuva ja kirjallisuus ovat lineaarisia; runo on rajatapaus. Kummassakin pysäyttämine on vaivatonta mutta haku taaksepäin on käytännössä vaivalloista. Tapoja on monia, mutta romaanin koristaminen kynämerkinnöin on hiukan outoa. Runokokoelmaan kuuluu piirtää himmeitä merkkejä. Runon tai säkeen haluaa löytää monta kertaa, koska jokainen kerta on entistä parempi.

Musiikki ei ole lineaarista eikä sarjakuvan tavoin dynaamista niin että edellinen fraasi vain loisi jännitteen suhteessa seuraavaan. Sävellys, sekä laulelman että Brucknerin sinfonia, on holistinen. Kuulija tuntee tai aavistaa kokonaisuuden ja joutuu sen sisään. Sävellyksestä nauttiminen edellyttää sekä muistia (jo kuultu) että toivoa (kohta kuultava).

Katsokaahan kuvan sivua Tintistä (Kultasaksinen rapu). Miksi tämä sivu on niin paljon parempi ja tehokkaampi kuin sama kohtaus Spielbergin elokuvassa? Elokuva on kiitetystä tekniikastaan huolimatta rytmitön kuvavirta jotenkin ahtaassa ja väritykseltään rumassa ympäristössä. Jos sen jättää katsomatta, ei menetä mitään. Sarjakuva on osittain puskahuumoria, mutta tekniikaltaan hämmästyttävän selkeä ja puhdas.

Elokuvassa ”montaashi” on sekatermi. Jotkut tarkoittavat sillä neuvostoliittolaista perinnettä. Kahden peräkkäisen jakson väliin syntyy merkitys. Sotilaat marssivat portaita. Nainen avaa suunsa, silmälasit rikki. Useimmiten se on yksinkertainen tekninen termi. Jos ihminen tulee kuvaan vasemmalta ja poistuu oikealle, seuraava kuva kertoo hänen jatkavan matkaansa, jos hän kävelee edelleen oikealle. Jos hän tulee kuvaan oikealta, hän palaa.

Tintin kaltaisessa sarjakuvassa ei ole varsinaisesti jaksoja. Kuvaruudut liittyvät toisiinsa. Mestariteoksissa, kuten Tinteissä ja Barksin Aku Ankoissa, jokaisessa ruudussa on jokin erillinen tapaus tai asia, joskus kaksi tai jopa kolme. Teoksen sujuvuus näkyy kuvien liittymisessä toisiinsa. Usein ihailtujen zoomausten ja panerointien sijasta jatkuvuus osoittaa mestarin. ”Polttoväliä” ja ”valotusta” osaa muutella kuka tahansa.

Willlie Garvin lyö roikaletta. Hän tarttuu Modesty Blaisen käteen. Ovelle ilmestyy ylivoimainen konepistoolimies. Kuinka monta kuvaa? Hyvällä piirtäjällä vain kaksi, sillä ohjailemalla katsetta piirtäjä luo kolmannen näennäisen ruudun. Tietysti kerronnan hidastaminen ja nopeuttaminen ovat keskeisiä keinoja.

Sarjakuvan rinnakkaistaide on mainos. Hyvä mainos on aina samalla paikalla. Jos se on huono, se täytyy etsiä katseella. Jos se on hyvä, se imee katseen puoleensa.

Sarjakuvan ja mainoksen yhteinen esi-isä on kirkkotaide, perimmältään pyhät piirrokset, kuten alkuhärän hyökkäys Lascaux’n luolan seinässä. Se on vaikeapääsyisessä paikassa, koska se on rajapinta tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen. Kuvan kautta pääsee kiven läpi.

Fresko ei liiku mihinkään. Lasimaalaus on paikallaan, kunnes särkyy. Ikoni on peränurkassa. Alttaritaulu on papin selän takana.

Sarjakuva, mainos ja pyhä taide ovat kaikki kontemplaation kohteita. ”Kontemplaatio” tarkoittaa pitkää, ajatuksiin vajottavaa katsomista tai kuuntelemista. Se voi johtaa ”meditaatioon” eli ajattelua syvempään ajatteluun. Meditaatio voi johtaa mystiseen kokemukseen. Silloin aistien rajat hämärtyvät.

Mystiikassa ei ole mitään mystistä. Kaikilla on niitä kokemuksia. Jotkut suhtautuvat niihin arkisesti, jotkut eivät. Näin:” Koko pitkän päivän oli ilta.

Satoi lunta ja tarkoitti sataakin. Mustarastas istui kuusen kämmenellä.”