Privacy and other scenes from undergrowth

My friend, Mr. Justice, mentioned that there really is no need to avoid bilingualism, assuming that the themes are of interest.

It is true that there is a small number of people working with information law and reading this.

Last August (Aug. 16 "Vakoilu työpaikoille) I wrote about a proposal for a bill on privacy of employees in electric communications. The paper had been drafted by Ministry of Traffic and Communications and very forcefully supported by the business community, naturally Nokia amongst it.

The time I posted my first blog we only had a short peace of news on the bill. I branded the proposition impossible and its proponents public enemies. Very soon our Ministry of Justice ublished its opinion in the web - negative.

Yesterday the Chancellor of Justice gave have his opinion. The proposed legislation seems to be both unconstitutional and at odds with basic rights. Moreover there seem to have been several shortcomings in the process of drafting the bill.

* * *
Joku oli lähettänyt ystävällisesti minulle Helsingin, Turun ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisten tiedekuntien kurssivaatimukset tai oikeastaan jatko-opiskelijan opinto-oppaan. Löysin oppilaani Perttu Virtasen väitöskirjan laudatur-vaatimuksista. Hyvä. Muutoin vaikutelma oli synkän puoleinen. Esimerkiksi oikeushistoriassa Jukka Kekkonen tarjoaa hengen ravinnoksi 1960-luvun ja 1950-luvun kirjoja (E.C. Carr, G. Barraclough, Pentti Renvall). Vertasin Helsingin ja Turun historia-aineisiin. Ero on valitettavasti hurja.

Yksityisyys, tietoturva, salassapito ja koko internet näyttävät olevan jokseenkin kateissa.

Teollisuus vierastaa jo nuoria juristeja, joille on opetettu 1960-luvun keinoja 1920-luvun yhteiskunnallisten olojen hahmottamiseen. Vertaan oikeudellista opetustamme Kööpenhaminan yliopistoon ja Cambridgeen. En vertaa sitä Berkeleyhin. Rajansa kaikella.

Suomalaisen tietoyhteiskunnan infra on romahtanut. Hallinto, kauppa ja teollisuus ovat sääntöpohjaisia domaineja, ja ne säännöt ovat lisäksi dynaamisia.

Alan opetusta ei juurikaan ole.

Luulen että yksi syy on juridisen kirjallisuuden kuihtuminen, sattumanvaraisus ja vanhanaikaisuus. Verkkkomateriaaliakaan ei näyttäisi syntyvän juuri lainkaan. Oikeudelliset aikakauskirjat ovat ensimmäisen maailmansodan tasalla. Tuomarikunnan lisäksi merkittävä osa muista juristeista on kömpinyt norsunluutorniin ja hävittänyt tikkaat.

Kun keskustelin Sanoma-ryhmään kuuluvan oikeudellisen kustantannusyksikön johtohenkilön kanssa vuosi sitten, hän sanoi, etteivät nämä viestintä- ja tietosuojakysymykset ole mitenkään ajankohtaisia, joten eipä niitä koskeviin kirjoihin ruveta rahoja haaskaamaan...

* * *

Lisätäkseni edes hiukan havaintomateriaalia teen nyt pitkän blogin, tietäen että viranomaisten lausumiin ei ole tekijänoikeutta.

Oikeuskanslerin lausunto työelämän tietosuojaa koskevassa asiassa (sähköisen viestinnän tietosuojalaki) tuli eilen ja löytyy jo tänään oikeuskanslerinviraston verkkosivulta www.okv.fi.

Koska asia on tavattoman tärkeä ja siinä käsigtelyt ongelmat tulevat jatkuvasti esiin eri yhteyksissä, kopioin lausunnon tähän kokonaisuudessaan. Uutiset ja lehdet ovat esittäneet hyvin suppean version, jonka luettuaan ei varsinaisesti tule hullua hurskaammaksi.

VALTIONEUVOSTON OIKEUSKANSLERI

Snellmaninkatu 1 A PL 20 00023 VALTIONEUVOSTO 21.9.2006 Dnro 22/20/06
Liikenne- ja viestintäministeriö
VN-JAKELU

1 Lausuntopyyntö

Liikenne- ja viestintäministeriössä on valmisteltu luonnos hallituksen esitykseksi sähköisen viestinnän tietosuojalain (516/2004) muuttamiseksi. Luonnos sisältää mm. ehdotuksen yhteisötilaajan tunnistamistietojen käsittelyoikeudesta sellaisten yrityssalaisuuksien paljastamisen havaitsemiseksi ja esitutkintaan saattamiseksi, joilla voidaan loukata yksityisen huomattavan arvokasta liike- ja ammattisalaisuutta.

Liikenne- ja viestintäministeriön lausuntopyynnössä 21.8.2006 on pyydetty oikeuskansleria arvioimaan sisältyykö lausuntopyynnön liitteenä olevaan hallituksen esitysluonnokseen sellaisia perustuslaillisia ongelmia, jotka estäisivät esityksen antamisen eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan arvioitavaksi.

2 Lausunto
Lausuntonani totean seuraavaa.

2.1 Oikeuskanslerin lausunnot lainsäädäntöasioissa

Perustuslain 108 §:n 2 momentin mukaan oikeuskanslerin on pyydettäessä annettava tasavallan presidentille, valtioneuvostolle ja ministeriöille tietoja ja lausuntoja oikeudellisista kysymyksistä. Liikenne- ja viestintäministeriön lausuntopyyntö koskee toimivaltaisessa ministeriössä, liikenne-ja viestintäministeriössä, valmisteilla olevaa lainsäädäntöasiaa, joka on tarkoitus saattaa hallituksen esityksenä eduskunnan käsiteltäväksi.

Sillä, että kysymys on lainsäädäntöasiasta, on vaikutusta myös oikeuskanslerin lausunnon antamiseen. Valtioneuvostolle ja ministeriöille annettavissa oikeudellisissa tiedoissa ja oikeuskanslerin lausunnoissa on merkitystä sillä, onko kysymys valtioneuvoston (valtioneuvoston yleisistunto tai ministeriö valtioneuvostona) päätöksellä lopullisesti ratkaistavasta asiasta vai koskeeko lausuntopyyntö uuden lain säätämistä tai voimassa olevan lain muuttamista. Viimeksi mainituissa asioissa kysymys on valtioneuvoston sekä tasavallan presidentin antamasta lakiehdotuksesta perusteluineen, jossa päätöksen lakiehdotuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä sekä uuden lain sisällöstä tekee ylintä lainsäädäntövaltaa perustuslain mukaisesti käyttävä eduskunta. Lakien perustuslainmukaisuuden valvontajärjestelmä on ennakollista. Lakien perustuslainmukaisuuden valvonta on luonteeltaan normikontrollia, jossa lakiehdotuksen suhdetta perusoikeuksiin ja tarvittaessa muihin perustuslain säännöksiin arvioidaan yleisellä tasolla ilman yhteyttä konkreettiseen oikeustapaukseen. Samalla kuitenkin pyritään myös ennakoimaan lain tulevia soveltamistilanteita ja punnitsemaan lain soveltamiskysymyksiä perustuslain asianomaisten perusoikeussäännösten soveltamiskäytäntöä vasten.

Lakien perustuslainmukaisuuden valvontajärjestelmä on korostetun parlamentaarinen. Lakiehdotusten perustuslainmukaisuuden valvonta on uskottu erityisesti eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, jonka tehtävänä on perustuslain 74 §:n mukaan antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta.

2.2 Säätämisjärjestysarvioinnista perusoikeuspunnintaan

Myös oikeuskanslerin suorittamassa lakiehdotusten perustuslainmukaisuuden ennakkovalvonnassa tarkastellaan hallituksen esitysluonnosta ja sen yksittäisiä säännösehdotuksia yleisellä tasolla sekä arvioidaan ja punnitaan niitä asianomaisia perusoikeussäännöksiä sekä yleisiä perusoikeusrajoituksia vasten. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mietintöönsä tai eduskunnan erityisvaliokunnalle antamaansa lausuntoon lakiehdotuksen säätämisjärjestyskysymyksestä kirjaamalla kannanotolla perusteluineen on valtiosääntökäytännössä tärkeä merkitys perusoikeussäännösten soveltamiskäytännön ja perusoikeusrajoituskäytännön muotoutumiseen.

Perustuslakivaliokunnan kannanotot muodostavat oikeudellisen pohjan perusoikeuspunninnalle ja säätämisjärjestyskysymysten arvioinnille myös lakiehdotuksia valmisteleville ministeriöille ja valtioneuvoston päätöksenteon laillisuusvalvontaa suorittavalle oikeuskanslerille.

Hallitusmuodon voimassaollessa perusoikeuksia sivuavien tai perus­oikeuksiin puuttuvien lakiehdotusten ennakollisessa tarkastamisessa kysymys oli erityisesti lakiehdotusten säätämisjärjestyskysymysten arvioinnista. Ennen perustuslain ja varsinkin ennen hallitusmuodon perus­oikeussäännösten uudistamista yleisenä käytäntönä oli, että hallitusmuodossa säädettyihin kansalaisten perusoikeuksiin voitiin lailla puuttua, jos laki säädettiin hallitusmuodon mukaisessa perustuslain säätämisjärjestyksessä. Tällainen poikkeuslakimahdollisuus on perustuslain 73 §:n mukaisesti meneteltynä edelleen sinänsä mahdollinen, mutta poikkeuslakimenettelyn käyttöala on aikaisempaa selvästi kapeampi.

Erityisesti sellaista lainsäädäntöä, jolla merkittävällä tavalla puututtaisiin perustuslaissa kaikille turvattuihin perusoikeuksiin, ja joka olisi sen vuoksi säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, tulisi kaikin tavoin välttää.

Hallitusmuodon perusoikeussäännösten ja perustuslain uudistamisen myötä myös oikeuskanslerin suorittaman lakiehdotusten perusoikeusvalvonnan painopiste on siirtynyt lakiehdotusten säätämisjärjestyskysymysten arvioinnista ja johtolauseen tarkastamisesta lakiehdotuksen ja koko hallituksen esityksen perusoikeuksia sivuavien sisällöllisten kysymysten arviointiin. Sisällöllisesti oikeuskanslerin suorittama lakiehdotusten perustuslainmukaisuuden valvonta pyrkii mahdollisuuksien mukaan olemaan perusteiltaan samantyyppistä kuin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa (oikeuskansleri ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen sitä laajaa valtiosääntöoikeudellista asiantuntemusta, joka perustuslakivaliokunnalla on saatavillaan kuulemiensa asiantuntijoiden lausuntojen johdosta).

Lain valmisteluvaiheeseen liittyvässä valtioneuvoston päätöksenteon laillisuusvalvonnassa kiinnitetään huomiota siihen, että hallituksen esitysluonnos kokonaisuudessaan sekä sen yksittäisten säännösehdotusten että niiden perusteluiden osalta täyttää sellaiset perusoikeuksia koskevalle tai niitä sivuavalle lainsäädännölle asetettavat perusvaatimukset, että hallituksen esitys voidaan eduskunnalle antaa. Hallituksen esitysten valtioneuvostovalvonnassa ensinnäkin tarkastetaan, että kysymykseen tulevia perusoikeuksia ja säätämisjärjestykseen vaikuttavia asioita on asian vaatimassa laajuudessa käsitelty ja että esiin nousseisiin kysymyksiin on otettu esityksessä kantaa. Sen ohella kiinnitetään huomiota siihen, että perusoikeuspunnintaa ja lakiehdotuksen säätämisjärjestystä koskevat kannanotot perustuvat vakiintuneeseen, erityisesti eduskunnan perustus­lakivaliokunnan lausuntokäytännöstä ilmenevään, perusoikeussäännösten soveltamiskäytäntöön.

Tarvittaessa lakiehdotuksen ennakkotarkastuksessa kiinnitetään huomiota myös siihen, onko uusi lainsäädäntö sopusoinnussa samoja asioita koskevan muun oikeudenalan tai hallinnonalan lainsäädännön kanssa ja onko lainsäädäntöuudistus valmisteltu sillä tavoin laajapohjaisesti, että tämäntyyppiset seikat olisi pyritty etukäteen selvittämään. Koska perustuslain mukaan lakiehdotusten perustuslainmukaisuuden lopullinen arviointi ja asiasta päättäminen kuuluu eduskunnalle ja sen perustuslakivaliokunnalle, oikeuskanslerilla ei ole laillisuusvalvonnallisia toimivaltuuksia pysäyttää hallituksen esityksen saattamista eduskunnan käsiteltäväksi tai asettaa hallituksen esitykselle muita sellaisia vaatimuksia, jotka asiallisesti merkitsisivät sitä, että hallituksen esitystä ei voitaisi eduskunnalle antaa.

2.3 Tunnistamistietojen perusoikeussuojasta

Lausuntopyynnön liitteenä olevan hallituksen esitysluonnoksen perus­oikeusarvioinnissa on kysymys perustuslain 10 §:ssä turvatusta yksityiselämän suojasta. Perustuslain 10 §:n 2 momentin mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Yksityiselämän suojaan puuttuminen voi olla lailla mahdollista, jos 10 §:n 3 momentissa säädetyn kvalifioidun lakivarauksen vaatimukset täyttyvät. Lailla voidaan muun muassa säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien rikosten tutkinnassa ja turvallisuustarkastuksessa.

Hallituksen esitysluonnoksessa ei ole miltään osin kysymys viestintäsalaisuuteen puuttumisesta viestin sisällön osalta. Kysymys on mahdollisuudesta, laissa säädetyin edellytyksin, saada tieto työntekijän sähköpostiviestien ja ylipäätään työntekijän sähköpostiliikenteen (sähköpostiviestien liitetiedostot) tunnistetiedoista eli tiedoista, joiden perusteella työntekijän saamien sähköpostiviestien lähettäjä tai työntekijän lähettämien viestien saaja voidaan ainakin tietyllä tarkkuudella helposti identifioida. Oikeus saada teleyhteyteen liittyviä tunnistamistietoja koskee kiistatta perustuslaissa turvattua puhelinsalaisuutta (mm. PeVL 3/1992 vp). Perusoikeutena turvattu viestintäsalaisuuden suoja on luonteeltaan yleinen ja se kattaa kaikki viestintävälineet ja viestinnän muodot. Näin myös automaattiseen tietojenkäsittelyyn kuuluvilla välineillä ja ­menetelmillä lähetettyjen sähköpostiviestien ja tietoaineistojen tunnistetiedot kuuluvat perusoikeutena turvatun viestintäsalaisuuden piiriin. Kuten hallituksen esitysluonnoksessakin on asianmukaisesti todettu, tällaiset tunnistetiedot eivät kuitenkaan kuulu viestintäsalaisuuden suojan ydinalueeseen. Tämä kanta on oikeustieteellisessä kirjallisuudessa ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan lukuisissa lausunnoissa vakiintunut. Samoin kuin puhelinliikenteessä (PeVL 3/1992 vp), tunnistetietojen luovutuksen muodossa toteutuvaa viestintäsalaisuuteen puuttumista sähköpostiliikenteessä voidaan jo sinänsä pitää rajoitettuna poikkeamisena viestintäsalaisuuden turvaa koskevasta perusoikeussäännöksestä.

Se, että sähköpostiliikenteen tunnistamistiedot eivät kuulu viestintäsalaisuuden suojan ydinalueeseen, ei sellaisenaan merkitse sitä, että tunnistamistietojen käyttö olisi ehdoitta mahdollista kunhan asiasta säädetään lailla. Tämän mainitun yleisen rajoitusedellytyksen ohella on tarpeen tarkastella perusoikeuksien muiden yleisten rajoitusedellytysten täyttymistä sekä perustuslain 10 §:n 3 momentissa säädetyn kvalifioidun rajoituslausekkeen vaatimusten täyttymistä.

2.4 Perustuslain 10 §:n 3 momentin rajoituslauseke
2.4.1 Yleistä

Perustuslain 10 §:n 3 momentissa säädettyä lakivarausta voidaan luonnehtia tyypiltään lähinnä valtuutustyyppiseksi lakivaraukseksi, joka sisältää samalla lainsäätäjän toimivaltaa rajoittavia säännöksiä. Säännöksessä on annettu lainsäätäjälle valta tavallisella lailla säätää välttämättömiä rajoituksia muun muassa viestintäsalaisuuteen rajoituslausekkeessa mainittujen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien rikosten tutkintaan liittyvässä tarkoituksessa. Perustuslain 10 §:n 3 momentti sisältää näin lainsäätäjälle myönnetyn perusoikeuden rajoitusvaltuuden lisäksi lainsäätäjän harkintavaltaa rajoittavia kriteereitä. Kvalifioitujen lakivarausten tarkoituksena on perustuslakivaliokunnan mukaan määrittää tavallisen lain säätäjän rajoitusmahdollisuus mahdollisimman täsmällisesti ja tiukasti siten, ettei perustuslain tekstissä anneta avoimempaa perusoikeuden rajoitusvaltuutta kuin välttämättä on tarpeen (PeVM 25/1994 vp; 6).

Perustuslain 10 §:n 3 momenttiin kirjattu luottamuksellisen viestin salaisuuden rajoituksia koskeva rajoituslauseke sisältää tyhjentävän, mahdollisimman suppean ja täsmällisen (HE perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta, 309/1993 vp; 54) luettelon niistä lain mukaan hyväksyttävistä edellytyksistä, joilla viestin salaisuuteen voidaan puuttua.

Luottamuksellisen viestin salaisuutta koskeva rajoituslauseke asettaa ensinnäkin määrätyn kvalifikaation rikoksille, jotka oikeuttavat rajoituksiin rikostutkinnassa. Rajoitukset ovat lainkohdan mukaan mahdollisia ainoastaan yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta (taikka kotirauhaa, josta ei nyt ole kysymys) vaarantavien rikosten tutkinnassa. Esimerkkeinä perustuslain 10 §:n 3 momentissa tarkoitetuista yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavista rikoksista on perusoikeusuudistusta koskevassa hallituksen esityksessä (s. 54) mainittu huumausainerikokset, törkeät väkivaltarikokset sekä maan- ja valtiopetokset. Perustuslakivaliokunta on pitänyt mahdollisena (PeVL 3/1992 vp) laajentaa puhelinsalaisuuteen puuttuminen (tunnistetietojen hankkiminen) koskemaan yleisesti sellaisten vakavien rikosten selvittämistä, joista ei säädetä lievempää rangaistusta kuin yksi vuosi vankeutta. On kuitenkin otettava huomioon, että lausunto on annettu ennen perusoikeusuudistusta, jolloin puhelinsalaisuuden loukkaamattomuutta koskeva rajoituslauseke ei ollut kvalifioitu vaan yleinen.

Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen 8 §:n 2 momentin erityisperusteluissa (HE 309/1993 vp; 53) on todettu, että ehdotuksen ensisijaisena tarkoituksena on suojata luottamukselliseksi tarkoitetun viestin sisältö ulkopuolisilta. “Toisaalta säännös antaa turvaa muillekin tällaista viestiä koskeville tiedoille, joilla voi olla merkitystä viestin säilymiselle luottamuksellisena”. Tyypillisesti tällaisia tietoja ovat perustelujen mukaan esimerkiksi puhelujen tunnistamistiedot.

Telemarkkinalain muuttamista koskevassa lausunnossaan perustuslaki­valiokunta (PeVL 47/1996 vp) piti mahdollisena säätää tavallisena lakina poliisin oikeudesta saada teleliikenteen tunnistamistietoja sellaisten rikosten selvittämiseen, joiden kautta matkaviestin on joutunut pois oikealta omistajaltaan. Ehdotukseen oli sellainen hyväksyttävä peruste, jonka voitiin ymmärtää kytkeytyvän yksilön turvallisuuteen laajassa mielessä.

Pakkokeinolain muuttamista koskevassa lausunnossaan perustuslaki­valiokunta (PeVL 7/1997 vp) piti valtiosääntöoikeudellisena ongelmana sitä, että esitutkintaviranomaisen oikeus tunnistamistietojen saamiseen ei ollut pakkokeinolaissa sidoksissa tiettyihin rikostyyppeihin. Lausunnosta tarkemmin ilmenevin perustein valiokunta kuitenkin piti mahdollisena, että luottamuksellisen viestin salaisuutta koskevan perusoikeuden ydinsisällön ulkopuolelle jäävä tunnistamistietojen saamisoikeus jää sitomatta tiettyihin rikostyyppeihin. Valiokunta antoi tällöin arvioinnissaan erityistä merkitystä sille, että (pakkokeinolain mukainen) tunnistamistietojen saaminen vaatisi aina tuomioistuimen luvan ja asianomistajan suostumuksen.

Myös radiolain muuttamista koskeneessa lausunnossaan perustuslaki­valiokunta (PeVL 26/2001 vp) piti mahdollisena, että luottamuksellisen viestin salaisuutta koskevan perusoikeuden ydinalueen ulkopuolelle jäävä tunnistamistietojen saamisoikeus voidaan jättää sitomatta tiettyihin rikostyyppeihin, jos sääntely muutoin täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Asianomaisessa säännösmuutoksessa oli kysymys häiriötä aiheuttavan radiolähetyksen tunnistamiseksi välttämättömien tietojen toimittamisesta viestintävirastolle. Sama kanta ilmenee myös perustuslakivaliokunnan lausunnoista PeVL 37/2002 vp (HE tullilain muuttamisesta), PeVL 9/2004 vp (HE sähköisen viestinnän tietosuojalaiksi) ja PeVL 11/2005 vp (HE poliisilain muuttamisesta, jolla paritusrikos ja terroristisessa tarkoituksessa tehtävä rikos liitettiin televalvonnan piiriin).

2.4.2 Ehdotettu sähköisen viestinnän tietosuojalain uusi 13 a :n 1 momentti

Sähköisen viestinnän tietosuojalakiin ehdotetun uuden 13 a §:n 1 momentin tarkoituksena on tehdä oikeudellisesti mahdolliseksi hankkia tietoja rikoslain 28 luvun 7 §:ssä rangaistavaksi säädetyn luvattoman käytön ja 8 §:ssä rangaistavaksi säädetyn törkeän luvattoman käytön ja käytöstä aiheutuneiden kustannusten “havaitsemiseksi, estämiseksi ja selvittämiseksi sekä esitutkintaan saattamiseksi”. Tältä osin kysymys olisi tarkoitukseltaan samantyyppisestä sääntelystä kuin edellä mainitussa telemarkkinalain muutoksessa (HE 163/1996 vp), joka koski telelaskun maksamiseen velvollisen oikeutta saada teleyritykseltä kaikki laskun määräytymiseen liittyvät tunnistetiedot. Lakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa (em. PeVL 47/1996 vp) perustuslakivaliokunta totesi, että ehdotusta ei tullut arvioida suoraan suhteessa (silloisen) hallitusmuodon 8 §:n 3 momentissa sallittuihin rajoitusperusteisiin, jotka ainakin ensisijaisesti koskevat julkisen vallan taholta tulevia puuttumisia. Käsillä oli perusoikeussuojan kannalta pikemminkin tilanne, jossa taloudellisesti velvoitetulle yksityiselle saatettiin antaa luottamuksellisen viestin suojan piiriin kuuluvia tunnistamistietoja myös toisen yksityisen ja kolmannen tahon välisestä televiestinnästä.

Lausuntopyynnön kohteena olevan lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentti kuitenkin poikkeaa edellä mainitusta telelaskun määräytymiseen liittyvien tunnistetietojen saantioikeutta koskevasta tilanteesta sikäli, että lakiehdotusluonnoksen 13 a §:ssä tarkoitettu tunnistamistietojen “käsitteleminen” on kytketty rikoslaissa rangaistavaksi säädetyn teon ja toiminnan havaitsemiseen, estämiseen ja selvittämiseen sekä esitutkintaan saattamiseen.

Irtaimen omaisuuden taikka kiinteän koneen tai laitteen luvatonta käyttöä ja törkeää luvatonta käyttöä koskevan rikoksen tunnusmerkistö on rikoslain 28 luvussa, joka koskee omaisuusrikoksia. Laki­ehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentissa ei ole kysymys yksilön turvallisuutta vaarantavien rikosten tutkinnasta tai laajemminkaan tietojen hankinnasta sen selvittämiseksi, onko tapahtunut sellainen rikos. Kuten edellä on todettu, eduskunnan perustuslakivaliokunta on pitänyt mahdollisena, että perusoikeussuojan ydinalueen ulkopuolelle jäävä tunnistamistietojen saaminen jätetään sitomatta tiettyihin rikostyyppeihin, jos sääntely muutoin täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Edellä mainituissa perustuslakivaliokunnan lausunnoissa on havaintojeni mukaan kuitenkin ollut kysymys sen tyyppisistä rikosnimikkeistä, joiden voidaan ainakin laajasti ymmärrettynä katsoa liittyvän yksilön tai yhteiskunnan turvallisuuteen. Nyt on kysymys työnantajan tai muun yhteisötilaajan oikeudesta saada tunnistamistietoja työnantajaan tai muuhun yhteisötilaajaan itseensä mahdollisesti kohdistuneen rikoksen selvittämiseksi. Voidaan mielestäni perustellusti kysyä, mahtuvatko lakiehdotusluonnoksen 13 a §:ssä mainitut omaisuusrikoksia koskevat rikostunnusmerkistöt perustuslain 10 §:n 3 momentin rajoituslausekkeen piiriin. Pidän tärkeänä eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanmäärittelyä siihen, koskeeko edellä mainittu maininta rikostyyppeihin sitomattomuudesta kaikentyyppisiä tietyn vakavuusasteen rikoksia, vai tuleeko rikoksella edelleenkin olla edes jonkinlainen laajasti käsitettävissä oleva yhteys yksilön tai yhteiskunnan turvallisuuteen (tai laissa erikseen mainittuun kotirauhaan).

Rikoslain 28 luvun 7 ja 8 §:ssä säädetyt rikokset ovat niin sanottuja asianomistajarikoksia, joista virallinen syyttäjä ei saa rikoslain 28 luvun 15 §:n mukaan nostaa syytettä ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista. Näin on mahdollista, ja rikosoikeudenkäynnin tai ainakin rikostuomion julkisuus huomioon ottaen myös varsin todennäköistä, että lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentissa tarkoitettua tekoa tai toimintaa ei läheskään aina edes saateta laissa säädetyn esitutkintaviranomaisen -poliisin -, riippumatonta syyteharkintavaltaa käyttävän virallisen syyttäjän tai tuomiovaltaa käyttävän tuomioistuimen tutkittavaksi, vaan asia käsitellään asianomaisen työnantajan ja työntekijän välisenä yksityisoikeudellisena asiana, jolloin tunnistetietojen hankinnassa on kysymys lähinnä työnantajan viestintäverkkojen ja ­palvelujen luvattomasta käytöstä aiheutuneiden kustannusten ja mahdollisten taloudellisten vastuiden selvittämisestä. Tältä kannalta tarkasteltuna eduskunnan perustuslakivaliokunta on edellä mainitussa lausunnossaan PeVL 47/1996 vp televiestinnän (telemarkkinalain 50 §:n 2 momentin muutos) osalta todennut, että “pelkkä laskun maksamisvelvollisuuteen liittyvä tietojensaantitarve ei kuitenkaan valiokunnan mielestä perustele oikeutta saada täydelliset tiedot liittymästä otettujen teleyhteyksien numeroista silloin, kun laite on luvallisesti toisen hallinnassa esimerkiksi palvelussuhteen perusteella. Välttämätöntä ja oikeasuhtaista tällaisessa tapauksessa on ulottaa tietojensaantioikeus pelkästään ei-täydellisiin teleyhteysnumeroihin niin, että esimerkiksi numerosarjan neljää viimeistä numeroa ei ilmoiteta. Näin rajattuna tunnistamistietojen saamisoikeus on sopusoinnussa hallitusmuodon 8 §:n 2 momentin kanssa”.

Automaattisen tietojenkäsittelyn viestintäverkkojen ja -palvelujen luvattoman käytön selvittämisessä on tietyiltä osin kysymys samantyyppisistä asioista kuin televiestintäpalvelujen luvattoman käytön selvittämisessä. Kummassakin tyypillisenä tekotapana voi olla, että työntekijä työnantajan hänen käyttöönsä antamin tietoteknisin välinein ja tietoyhteyksin on huomattavan pitkän ajan ja yleensä toistuvasti yhteydessä kolmanteen tahoon (tai se vastaavasti työntekijään) tai työntekijä käyttää tällä tavoin työnantajan viestintäverkkopalveluja taikka työntekijä on tällä tavoin yhteydessä useaan tahoon tai useaan palveluun ilman, että tällainen yhteydenpito asiallisesti liittyisi asianomaisen työntekijän työtehtäviin. Tekotapana voi myös olla, että työntekijä käyttää viestintäverkkoja ja ­palveluja siten tai sellaiseen tarkoitukseen, johon hänellä ei ole kertakaikkiaan oikeutta. Menettelyn seuraukset ovat taloudellisesti merkittävämpiä, jos kysymys on maksullisista viestintäverkkopalveluista. Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:ssä tarkoitettu toiminta kuitenkin poikkeaa olennaisella tavalla televiestintäpalvelujen käytöstä. Televiestintävälineen (esim. matkapuhelin) käytöstä aiheutuneet kustannukset voidaan helposti kohdentaa ja laskuttaa suoraan ja yksilöidysti liittymäkohtaisesti kunkin televiestintäoperaattorin asiakkailleen vahvistamien laskutusperusteiden mukaisesti, jolloin työnantajan kannalta kysymys on määrältään selvän ja perusteiltaan yksilöitävissä olevan liittymäkohtaisen (esim. kullekin työntekijälle annettu matkapuhelin) telepalvelulaskun maksamisesta. Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:ssä tarkoitettujen viestintäverkkojen ja ­palvelujen käytöstä aiheutuvien kustannusten selvittäminen on sen sijaan ymmärtääkseni huomattavasti abstraktimpi, summaarisempi sekä usein monenlaisia harkinnanvaraisia ja tulkinnanvaraisia elementtejä sisältävä asia. Näin voi olla erityisesti silloin, kun viestintäverkkojen ja -palvelujen käytöstä työnantajalle aiheutuvia kokonaiskustannuksia koetetaan kohdistaa työntekijäkohtaisesti ja jakaa kustannukset edelleen työntekijäkohtaisesti työtehtäviin liittyvään luvalliseen käyttöön ja työtehtäviin selvästi kuulumattomaan luvattomaan käyttöön.

Näin viestintäverkkojen ja -palvelujen työntekijäkohtaisen luvattoman käytön selvittämiseen ja siitä aiheutuviin toimenpiteisiin voi sisältyä (työalasta, työpaikasta, työtehtävistä jne. riippuen) selvittelyn ja toimen­piteiden kohteeksi joutuvan työntekijän kannalta sellaisia oikeudellisesti ja taloudellisesti merkityksellisiä epävarmuus- ja riskitekijöitä, että toiminnasta kokonaiskustannusvastuussa (vrt. käyttäjäkohtainen puhelinlasku) olevan tahon (yhteisökäyttäjä) oikeuteen “käsitellä” viestintäverkkojensa ja ­palvelujensa käyttöön liittyviä tunnistetietoja voidaan perustellusti suhtautua - viestintäverkkojen ja viestintäverkkopalvelujen perusluonteen huomioon ottaen - kriittisemmin kuin vastaavanlaiseen mutta oikeudellisesti ja teknisesti yksilöidympään oikeuteen saada tietoja televerkkopalvelujen käytön tunnistetiedoista.
Edellä mainittu telemarkkinalain 50 §:n 2 momentin muutos koski telelaskun maksamiseen velvollisen oikeutta saada teleyritykseltä kaikki laskun määräytymiseen liittyvät tunnistamistiedot. Kysymys oli siten esimerkiksi teleliittymäsopimuksen tehneen työnantajan oikeudesta saada sopimusosapuoleltaan mutta muutoin työnantajaan nähden ulkopuoliselta taholta sellaisia telepäätelaitteen käyttöön liittyviä yksityiskohtaisia tietoja, joita sillä ei itse ollut.

Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:ssä tarkoitettujen yhteisötilaajien (esim. työnantajat) viestintäverkkojen ja -palvelujen käytön tunnistetietojen kohdalla perusasetelma on ymmärtääkseni olennaisella tavalla toisenlainen. Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:ssä tarkoitettuja tunnistetietoja ei välttämättä erikseen hankita yhteisötilaajaan sopimussuhteessa olevalta ulkopuoliselta taholta, vaan ne voivat olla suoraan saatavissa yhteisötilaajan hallinnassa olevista tietojenkäsittelyjärjestelmistä. Tämä eroavaisuus ilmenee myös asianomaisten säännösten käsitteistöstä. Telemarkkinalain 50 §:n 2 momentissa puhutaan telelaskun maksamiseen velvollisen oikeudesta saada teleyritykseltä tietoja kun taas lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentissa puhutaan yhteisötilaajan mahdollisuudesta käsitellä tunnistamistietoja.

Edellä olevaan viitaten kokoavasti totean, että hallituksen esityksen yleisperusteluja ja 13 a §:n erityisperusteluja (1 momentti) olisi syytä täydentää siten, että niissä kiinnitettäisiin huomiota rikoslain 28 luvun 7 ja 8 §:ssä rangaistaviksi säädettyjen käyttöönottorikosten luonteeseen (omaisuusrikos, asianomistajarikos) sekä siihen, että tunnistetietojen saamisoikeus on tähän saakka (ks. perustuslakivaliokunnan em. lausunnot) voitu jättää sitomatta tiettyihin rikostyyppeihin lähinnä vain silloin, kun tietojen saajana on poliisi tai muu tietojen haltijaan nähden ulkopuolinen viranomaistaho. Sen jälkeen hallituksen esityksen perusteluissa olisi tarpeen tarkemmin arvioida ja punnita mainittujen seikkojen merkitystä ja vaikutusta valmisteilla olevaan hallituksen esitykseen.

Ehdotetun sähköisen viestinnän tietosuojalain 13 a §:n 2 momentin osalta kysymys on näin säännöksen suhteesta perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin.

2.4.3 Sähköisen viestinnän tietosuojalain uusi 13 a §:n 2 - 4 momentit

Viestinnän suojaa koskevan perusoikeusrajoituksen käyttö on lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 2 momentissa sidottu lainkohdassa lueteltuihin rikostunnusmerkistöihin (vakoilu, turvallisuussalaisuuden paljastaminen, luvaton tiedustelutoiminta; yritysvakoilu, yrityssalaisuuden rikkominen, yrityssalaisuuden väärinkäyttö). Mainitut rikosnimikkeet liittyvät olennaisella tavalla yritysten ja yritystoiminnan sekä valtion turvallisuuteen. Taustalla on yhtäältä yritysten ja yritystoiminnan merkittävien taloudellisten intressien ja yrityssalaisuuksien suojaamisen tarve ja mahdollisuus ehkäistä huomattavia taloudellisia vahinkoja. Toisaalta yritysturvallisuudenkin voidaan laajasti tulkita olevan osa muuta yhteiskunnan turvallisuutta vaikkakin yritysten ja yritystoiminnan turvallisuusintressi on tässä tapauksessa korostetun taloudellinen. Kaiken kaikkiaan ehdotettu 13 a §:n 2 momentti, siinä mainitut rikosnimikkeet ja säännöksen taustalla oleva turvaamisintressi huomioon ottaen, on helpommin sisällytettävissä perustuslain 10 §:n 3 momentin erityisen rajoituslausekkeen piiriin kuin 13 a §:n 1 momentti.


2.5 Perusoikeuksien yleisistä rajoitusedellytyksistä
2.5.1 Käsitteiden ja sääntelyn täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus

Valtiosääntöoikeudellisessa kirjallisuudessa ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä vakiintuneista perusoikeuksien yleisistä rajoitusedellytyksistä nousee, edellä mainitun ydinalueen koskemattomuuden vaatimuksen ohella, ensimmäisenä esiin perusoikeusrajoituksen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus.

Lakiehdotusluonnos koskee yhteisötilaajan oikeutta käsitellä tunnistamistietoja. Yhteisötilaajan käsite on määritelty lain 2 §:n 11 kohdassa. Yhteisötilaajan käsite on lain soveltamisen kannalta eräs keskeisimmistä, koska se määrittelee ensinnäkin sen, mikä taho on oikeutettu “käyttämään” tunnistamistietoja laissa säädettyihin tarkoituksiin ja ryhtymään laissa säädettyihin toimenpiteisiin.

Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentissa yhteisötilaajan oikeus on kytketty sen omiin ja sen käytössä oleviin viestintäverkkoihin ja -palveluihin. Tässä suhteessa yhteisötilaajan ja sen viestintäverkkojen ja -palvelujen määrittely ei ole niin yksiselitteinen asia kuin mitä lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n erityisperusteluissa (s. 15 toiseksi viimeinen kappale) on kuvattu. Asia on moniselitteisempi riippuen yhteisötilaajan viestintäverkko- ja atk­palveluratkaisuista. Esimerkkinä voidaan mainita niin sanottu valtioneuvoston tietoverkko, jonka käyttäjiä ovat kaikki ministeriöt ja oikeuskanslerinvirasto. Lienee tarkoitus, että ainakin viestintäverkon käytön näkökulmasta tunnistamistietoja voisi “käyttää” (valvoa henkilöstön sähköpostin käyttöä) asianomainen ministeriö, jonka henkilöstöstä on kysymys. Valtioneuvoston verkossa on kuitenkin käytössä palveluja, joissa palvelun tarjoajan sopimuskumppanina on keskitetysti valtiovarainministeriöön kuuluva valtioneuvoston tietohallintoyksikkö (aikaisemmin valtioneuvoston kanslia), joka maksaa myös käytöstä aiheutuvat ja sovitut kustannukset.

Tämäntyyppinen konstruktio (työpaikkakohtaisen ja ns. konsernikohtaisen tietohallinnon yhdistelmä) on vain yksi mutta varsin yleinen esimerkki.

Yhteisötilaajan yksiselitteinen ja selkeä määrittely on tärkeää myös asianomaisen yhteisön viestintäverkon ja -palvelujen käyttäjien asian­mukaisen menettelyn ja oikeusturvan kannalta. Viestintäverkkojen ja ­palvelujen käyttäjillä on oltava mahdollisuus saada teknisessä ja sisällöllisessä mielessä riittävä tieto heidän käytössään olevan viestintäverkon ja -palvelujen käytön rajoista. Toiseksi käyttäjillä on oltava mahdollisuus saada tieto siitä, millä taholla (oman työpaikan vastuuhenkilö/laajemman organisaation tietoturvayksikkö) on oikeus valvoa asianomaisen työpaikan henkilöstön käytössä olevan viestintäverkon ja ­palvelujen käyttöä. Jos tällaisia tahoja voi olla samanaikaisesti esimerkiksi useampia (työpaikan tasolla/laajemman organisaation tasolla), viestintäverkkojen ja -palvelujen käyttäjillä tulisi olla mahdollisuus saada tieto siitä, mihin saakka verkon ja -palvelujen käytön valvonta voi lain mukaan ulottua.

Edellä on jo käsitelty lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 ja 2 momenteissa olevaa käsitettä “käsitellä” (tunnistetietoja) verrattuna yhteisötilaajan oikeuteen “saada” tunnistetietoja. Lisäksi tässä yhteydessä voidaan suoraan viitata siihen, mitä eduskunnan perustuslakivaliokunta on sähköisen viestinnän tietosuojalakia koskevan lakiehdotuksen 2 §:n 14 kohdasta (“käsittelyn” määrittely) todennut (PeVL 9/2004 vp, s. 3). Käsite on siten ollut ongelmallinen jo nykyisen lain soveltamisen kannalta. Jos lakiin lisättäisiin merkittäviä tunnistetietojen käsittelyä koskevia uusia toimivaltuussäännöksiä, myös lain 2 §:n 14 kohdassa varsin laveasti määritellyn “käsitellä” -termin soveltamistilanteet laajenisivat uusille alueille, mistä aiheutuisi uusia rajanveto-ongelmia laissa sallittujen ja välttämättömien toimenpiteiden ja toisaalta laissa kiellettyjen tai sinänsä sallittujen mutta toimenpiteiden tarkoitukseen nähden ylimenevien toimenpiteiden välillä.

Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 ja 2 momenteissa ehdotettavien toimenpiteiden tarkoitusta on kuvattu kaikkiaan neljällä sisällöltään ja tarkoitusperältään toisistaan poikkeavalla käsitteellä.

Tunnistamistietojen käsittely olisi mahdollista pykälän 1 ja 2 momenteissa kuvatun väärinkäytön “havaitsemiseksi, estämiseksi ja selvittämiseksi sekä esitutkintaan saattamiseksi”. Kummassakin momentissa on lähtökohtaisesti kysymys rikoslaissa rangaistavaksi säädetyn teon tai toiminnan selvittämisestä ja rikokseen mahdollisesti syyllistyneen henkilön menettelyn saattamisesta poliisiviranomaisen tutkittavaksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on muun muassa teknisen tullivalvonnan rajauksia koskevassa lausunnossaan (PeVL 2/1996 vp) todennut, että hallitusmuodon 8 §:n 3 momentin (nykyään perustuslain 10 §:n 3 momentin) vaatimusta “rikosten selvittämiseksi” ei ole syytä kaikissa tapauksissa tulkita niin ahtaasti, että se koskisi ainoastaan jo tapahtuneiden rikosten selvittämistä. Valiokunta piti hallitusmuodon 8 §:n 3 momentin tarkoittamassa mielessä rikoksen selvittämisenä myös sellaisia toimenpiteitä, joihin ryhdytään jonkin konkreettisen ja yksilöidyn rikosepäilyn johdosta, vaikka rikos ei olisi vielä ehtinyt toteutuneen teon asteelle (samoin mm. PeVL 26/2001 vp).

Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 ja 2 momenteissa tarkoitetuissa toimenpiteissä (“tunnistetietojen käsittely”) ei ole välttämättä kysymys konkreettisen ja yksilöidyn rikosepäilyn johdosta tehtävistä toimenpiteistä, vaan valvonnalliset toimenpiteet voitaisiin aloittaa jo huomattavasti aikaisemmin (ao. lainkohtien käsite “havaitsemiseksi”) ja ne voitaisiin ainakin alkuvaiheessa kohdistaa (organisaatiosta, työtehtävistä ym. riippuen) kohtalaisen laajaankin verkkoyhteyksien ja -palvelujen käyttäjäkuntaan. Tällöin valvontatoimien kohteeksi voisi joutua selkeästi myös sellaisia verkkoyhteyksien ja -palvelujen käyttäjiä, joiden käyttö ei millään tavalla liity johonkin myöhemmin mahdollisesti havaittavaan luvattomaan toimintaan, jonka perusteella voisi syntyä konkreettinen ja yksilöitävissä oleva rikosepäily. Samalla tämäntyyppisten laajempien valvontatoimien yhteydessä käsiteltäisiin myös valvottavaan asiaan nähden kokonaan ulkopuolisten tunnistetietoja. Tätä valvontatoimien laajuuteen ja valvonnan perustarkoitukseen nähden ulkopuolisten tahojen tunnistetietojen “käsittelyyn” liittyvää ongelmaa voidaan tarkastella lain käsitteiden täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen ohella myös perusoikeusrajoituksilta edellytettävän suhteellisuusvaatimuksen kannalta (s. 13).

Työnantajan viestintäverkkojen ja -palvelujen “luvattoman käytön” määrittely on lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentissa kiinnitetty rikoslain 28 luvun 7 ja 8 §:ssä rangaistaviksi säädettyjen luvattoman käytön ja törkeän luvattoman käytön tunnusmerkistöihin. Viestintäverkkojen ja ­palvelujen käyttötarpeen osalta työolosuhteet ja työpaikat poikkeavat huomattavasti toisistaan. On olemassa työpaikkoja, joissa työntekijän työtehtävissään tarvitsemat tietoyhteydet ja -palvelut ovat varsin niukat ja ne voidaan etukäteen hyvinkin tarkasti määrittää. Toisaalta on tutkijayhteisöjä, asiantuntijaverkostoja ja muita olosuhteiltaan ja työtehtäviltään jne. sangen vaihtelevia työpaikkoja ja työyhteisöjä, joissa työhön liittyvät viestintäverkkojen ja -palvelujen käyttötarpeet voivat perustellusti olla hyvinkin laajat ja monipuoliset. On selvää, että luvallisen ja kääntäen luvattoman käytön määrittely tulee sitoa kunkin työyhteisön, työpaikan ja lopulta yksilötasolla kunkin työntekijän työhön liittyviin tarpeisiin. Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentin soveltamisessa kysymys ei ole kuitenkaan jonkin työnantajan työntekijänsä käyttöön uskoman yksittäisen irtaimen esineen, laitteen tai koneen käytön arvioinnista, vaan usein maailmanlaajuisten viestintäverkkojen ja -palvelujen käyttötarpeen arvioinnista. Tässä katsannossa myös lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentin käsitettä “luvaton käyttö” voidaan pitää perusoikeusrajoitukselta edellytettävän täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta lain käytännön soveltamistilanteiden moninaisuutta ajatellen varsin yleisenä ja siten tulkinnallisia ongelmia aiheuttavana.

Sähköisen viestinnän tietosuojalain täydentäminen 13 a §:n 1 momentin säännöksellä liittyy osittain lain 13 §:n soveltamisessa (käsittely väärinkäyttötapauksissa) ilmenneisiin tulkintaongelmiin. On mahdollista, että erityisesti tekniseksi tarkoitetun väärinkäytön alaa on joissain käytännön tapauksissa voitu laventaa sellaisille käytön alueille, joihin säännöstä ei ole ollut alunperin tarkoitus soveltaa. On mahdollista, että lain 13 a §:n 1 momentin kaltaisella uudella säännöksellä käytännön soveltamisongelmat eivät suinkaan poistuisi vaan siirtyisivät osittain toisen säännöksen yhteyteen.

2.5.2 Painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimus

Rikollisuuden torjunnan ja jo tapahtuneiden rikosten selvittämisen on katsottu kuuluvan sellaisiin yhteiskunnallisiin intresseihin, joiden turvaamiseksi asianomaisten perusoikeuksien suojaa on voitu laissa säädetyissä tilanteissa ja lainsäätäjän sallimissa rajoissa väljentää. Tämä koskee erityisesti yhteiskunnallisesti merkittäviä ja yksilöiden turvallisuuden kannalta vakavia rikoksia. Kysymys on ensinnäkin oikeasuhteisuuden punninnasta lainsäätäjän suomien torjunta-, valvonta- ja tutkintakeinojen sekä torjuttavan ja tutkittavan rikollisuuden välillä. Toisaalta kysymys on torjunta- ja valvontatoimien kohteena olevan sinänsä kielteisen, rikollisenkin, ilmiön tai toiminnan yhteiskunnallisten vaikutusten arvioinnista.

Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentin mukaisen perusoikeusrajoituksen päätarkoituksena on viestintäverkkojen ja -palvelujen käytöstä kustannusvastuussa olevien yhteisökäyttäjien (mm. työnantajien) taloudellisten oikeuksien turvaaminen. Mahdollisen rikollisen menettelyn ja siitä aiheutuvien taloudellisten menetysten ennalta ehkäisyssä ja virheellisen toiminnan selvittämisessä olisi kysymys erityisesti yhteisökäyttäjinä olevien työnantajien ja niiden palveluksessa olevien työntekijöiden ja julkisyhteisöjen virkamiesten välisten vastuusuhteiden selvittämisestä. Tältä osin säännösehdotuksen mukainen perusoikeusrajoitus liittyy toisen perusoikeuden, perustuslain 15 §:ssä säädetyn omaisuuden suojan, turvaamiseen. Kysymys on kuitenkin mahdollisesta asianomistajarikoksesta.

Lakiehdotusluonnoksen “Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys” ­perusteluissa on kuitenkin tarkasteltu kaikkia ehdotettuja uusia säännöksiä, niitä säännöskohtaisesti erittelemättä, lähinnä vain perustuslain 15 §:ssä turvatun omaisuudensuojan kannalta. Hallituksen esityksen perusteluissa olisi kuitenkin syytä käytettävissä olevaa lakiehdotusluonnosta seikkaperäisemmin ja monipuolisemmin selostaa ja punnita myös muita asiaan liittyviä perusoikeusulottuvuuksia. Samalla tulisi mainittua omaisuudensuojaa vasten arvioida ja punnita, voidaanko varsinkin lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentin mukaista perusoikeusrajoitusta pitää painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimana.

2.5.3 Perusoikeusrajoitusten suhteellisuusvaatimus

Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n mukaisten toimenpiteiden samoin kuin poliisilain 3 luvun mukaisten tiedonhankintatoimivaltuuksien (mm. 31 c §, televalvonta) ja pakkokeinolain 5 a luvun mukaisten pakkokeinojen (telekuuntelu, televalvonta, tekninen tarkkailu) perusluonteeseen kuuluu, että toimenpiteitä tai pakkokeinoja täytäntöönpantaessa niiden kohteeksi voi viestinnän toisena osapuolena joutua huomattava määrä sellaisia ulkopuolisia, joilla ei ole mitään tekemistä valvonnan perusteena olevan kielletyn (rikollisen) toiminnan kanssa.

Myös valvonnan kohteena olevalla on valvonnan perusteeseen liittyvien yhteyksien lisäksi hänen työtehtäviinsä liittyviä ja muita asianmukaisia yhteyksiä, joita koskevat tunnistamistiedot samalla tulisivat valvontatoimien piiriin.

Poliisilain samoin kuin pakkokeinolain mukainen televalvonta voidaan kohdistaa vain johonkin tiettyyn viestintäyhteyteen (teleliittymään jne.), jonka valvontaan tuomioistuin myöntää luvan. Lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 ja 2 momenttien mukaiset valvontatoimet voitaisiin, varsinkin valvontatoimien alkuvaiheessa, kohdistaa laajempaan käyttäjäkuntaan. On toki mahdollista, että muidenkin lakien mukaan toimeenpantavien valvontatoimien tulokset jäävät odotettua vaatimattomimmiksi tai ne eivät tuota rikoksen selvittämisen kannalta tulosta lainkaan taikka niiden yhteydessä saadaan huomattava määrä tunniste- tai muita tietoja, jotka eivät millään tavalla liity valvonnan perusteeseen. Pakkokeinolain, poliisilain ja muun vastaavan lainsäädännön mukaisia valvontatoimia harjoittaa kuitenkin asianomainen erityisviranomainen (esim. poliisi), valvontatoimien perusteena on asianomaisen henkilön toiminnan tai käyttäytymisen perusteella syntynyt perusteltu rikosolettama ja valvontatoimien edellytykset on muutoinkin lailla tarkoin säädettyjä (esim. PoliisiL 31 c §:n mukaiset televalvonnan edellytykset). Yhteisötilaajan oman valvontahenkilöstön valvontatoimien laajuutta rajoittaisi lähinnä sähköisen tietosuojalain 3 luvun yleiset tunnistamistietojen käytön rajoitusperusteet.

Tämän vuoksi pidän tärkeänä, että sähköisen viestinnän tietosuojalakia koskevaa lainsäädäntöuudistusta harkittaessa arvioidaan, olisiko erityisesti lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 1 momentin mukainen yksittäisen työn­tekijän kaiken viestintäverkkojen ja -palvelujen käytön kattava valvontatoiminta ja siinä saatu tunnistetietojen laajuus ja määrä oikeassa suhteessa valvontatoiminnan lopullisiin tuloksiin nähden. Erityisesti tämä arviointitarve liittyy valvontatoimiin nähden sivullisten viestin lähettäjien ja saajien oikeusturvaan.

Samantyyppinen valvontatoimien tulosten ja keinojen välinen suhteellisuuspunninta on syytä tehdä myös lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 2 momentin osalta. Kuten edellä on todettu, lakiehdotusluonnoksen 13 a §:n 2 momentin mukaiset suojeluintressit ovat kuitenkin huomattavasti merkittävämmät kuin pykälän 1 momentin mukaiset. Voidaan myös olettaa, että pykälän 2 momentin perusteella toimeenpantavat valvontatoimet (“tunnistamistietojen käsittely”) olisivat, monestakin syystä, huomattavasti harvinaisempia kuin pykälän 1 momentin perusteella toimeenpantavat. Silti sähköisten viestintäverkkojen ja -palvelujen valvonnan perusluonteen mukaisesti myös 13 a §:n 2 momentin mukaisten valvontatoimien kohteeksi, varsinkin niiden alkuvaiheessa, voisi joutua sellaisia yhteisötilaajan työntekijöitä tai siihen sopimussuhteessa olevia tahoja ja varsinkin ulkopuolisia tahoja, jotka eivät millään tavalla liity lainkohdassa tarkoitettujen, sinänsä vakavien, mahdollisten rikosten selvittämiseen (ks. edellä s. 11 käsitteen “havaitsemiseksi” yhteydessä).

2.5.4 Perusoikeusrajoituksiin liittyvät oikeusturvavaatimukset

Viestintäverkkojen käyttöä koskeviin valvontavaltuuksiin liittyvien oikeusturvavaatimusten vuoksi poliisilain 3 luvun mukaiset tiedonhankintamenetelmät ja pakkokeinolain mukaiset toimenpiteet on uskottu poliisiviranomaisille. Oikeusturvaa lisäävänä menettelyllisenä vaatimuksena lisäksi on, että niiden käyttöönotosta päättää erityisiä kiireellisyystapauksia lukuun ottamatta riippumaton tuomioistuin. Lisäksi mainitussa lainsäädännössä on päätöksenteon ja toimeenpanomenettelyn oikeusturvaa koskevat säännökset toimenpiteistä päättävistä virkamiehistä, toimenpiteiden toteuttamiskeinoista, saadun aineiston käytöstä, pakkokeinojen tarkoituksen kannalta hyödyttömän aineiston hävittämisestä jne. Samaan asiaan perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota jo lausunnossaan 24.3.1992 (PeVL 3/1992), joka koski poliisin tunnistamistietojen saantioikeutta koskevien säännösten lisäämistä televiestintälainsäädäntöön (samoin PeVL 26/2001 vp tunnistamistietojen hävittämisestä).

Lausunnon kohteena olevassa lainmuutosehdotuksessa kysymys on yhteisötilaajan (työnantajan jne.) oikeudesta ja mahdollisuudesta ryhtyä itse laissa säädettäviin valvontatoimiin, jotka koskevat yhteisötilaajan omien tai sen käytössä olevien viestintäverkkojen ja -palvelujen käyttöä. Oikeusjärjestys antaa tietynlaista suojaa omistajan oikeudelle ryhtyä tarvittaviin toimiin omaisuutensa suojelemiseksi ja siihen kohdistuvien rikosten ehkäisemiseksi. Eräissä muissakin yhteyksissä, erityisesti erilaisten teknisten valvontakeinojen puolella, on kuitenkin ollut tarvetta punnita työnantajan sinänsä oikeutettua valvonnan tarvetta työntekijöiden yksityisyyden suojaa (mm. intimiteettinäkökohdat) vasten. Viestintäverkkojen ja -palvelujen käytön puolella perusoikeuskytkentä viestinnän ja sen osapuolia koskevien tietojen luottamuksellisuuteen on koko ajan olemassa. Yhteisökäyttäjän (esim. työnantajan) oikeus harjoittaa itse omaan henkilökuntaansa ja samalla ulkopuolisiin nähden varsin laajoja ja käyttäjien tietämättä toimeenpantavia valvontatoimia on viestintäverkkojen ja -palvelujen käyttäjien oikeusturvan kannalta merkityksellinen asia.

Kysymys on myös konstruktiivisesti, viestintäverkkojen omistajien ja haltijoiden sekä toisaalta viranomaisten välisessä suhteessa, monitahoinen. Uusi lainsäädäntö tekisi mahdolliseksi sen, että viestintäverkkojen ja ­palvelujen omistaja tai haltija voisi yleisissä viestintäverkkojensa ja ­palvelujensa valvontatoimissa ja myös yksilöidymmissä valvontatoimissaan tehdä enemmän (valvonnan laajuus) ja käyttää sellaisia keinoja, joita rikostorjunnan ja rikostutkinnan erityisviranomainen, poliisi, ei voisi poliisilain tai pakkokeinolain mukaisesti käyttää. Siltä osin kuin riittävän vakavan rikoksen konkreettinen ja yksilöitävissä oleva rikosepäily ylittyy, voidaan menetellä pitkälti jo nykyisen lainsäädännön mukaisesti. Ongelman muodostaisivat nimenomaan ehdotetun uuden lainsäädännön ja nykyisen poliisin toimivaltuuksia koskevan lainsäädännön rajanvetotilanteet. Tässä suhteessa lakiin lisättäväksi ehdotettava 36 a § ei ole ongelmaton.

Hallituksen esitysluonnoksen 36 a §:n erityisperustelujen viimeisen virkkeen mukaan säännös on tarpeen, koska myös esitutkintaviranomaisen oikeudesta käsitellä kyseisiä tietoja on ollut käytännössä epäselvyyttä. Tämäntyyppistä perusteluteksti ei ole täysin asianmukainen, koska kysymys ei ole ollut niinkään nykyisen lainsäädännön epäselvyydestä, vaan siitä, että virkavastuun alaisena toimiva poliisi ei ole voinut kaikissa tapauksissa ottaa vastaan ja rikostutkinnassa käyttää sellaista teleyritysten tarjoamaa aineistoa, jota poliisi ei olisi voinut itse toimivaltansa rajoissa hankkia.

Sähköisen viestinnän tietosuojalaissa (erityisesti 3 luku) on jo eräitä menettelyä koskevia keskeisiä säännöksiä muun muassa tunnistamistietojen käsittelystä. Lisäksi lakiin ehdotetaan otettavaksi uuden 13 a §:n 2 momentin henkilöllistä soveltamispiiriä rajaava 3 momentin säännös ja tietosuojavaltuutetulle tehtävää ilmoitusta koskeva 4 momentin säännös. Mainituissa säännöksissä samoin kuin ehdotetussa 13 a §:n 5 momentissa ja sähköisen viestinnän tietosuojalaissa yleensäkin on kuitenkin kysymys lähinnä teleyritysten ja lisäarvopalvelujen tarjoajien sekä yhteisötilaajien omien velvollisuuksien sääntelystä ja valvontaviranomaisten (esim. tietosuojavaltuutettu, Viestintävirasto) rooli valvonnassa on esimerkiksi poliisin vastaavien toimivaltuuksien valvontaa selvästi yleisempi.

Sähköisen viestinnän tietosuojalain 15 §:ssä on teleyrityksiä koskeva säännös tunnistetietojen käsittelyä koskevien tietojen tallentamisesta. Myös yhteisötilaajalle tulisi asettaa velvollisuus tunnistamistietojen käsittelytoimien dokumentoinnista. Tämän lausunnon valmistelun aikana saadussa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Anna-Riitta Wallinin muistiossa 9.6.2006 on seikkaperäisemmin ja havainnollisesti käsitelty myös yhteisötilaajan tunnistamistietojen käsittelylle asetettavia menettelyllisiä vaatimuksia, joiden tarkoituksena on turvata, että tunnistamistietojen käsittelyn kaikissa vaiheissa menetellään oikein ja viranomaisilla on tarvittaessa mahdollisuus myös jälkikäteen tarkastaa valvontatoimien lainmukaisuus. Viittaan lainsäädäntöneuvos Wallinin muistioon myös tältä osin.

Wallin toteaa myös perusoikeusuudistuksen esitöihin viitaten mielestäni aiheellisesti, että lainsäätäjän tehtävänä on täsmentää perustuslaissa yleisellä tasolla ilmaistuja perusoikeuksia niin, että niiden vaikutus ulottuu myös yksityisiin suhteisiin. Tämä on nähdäkseni myös lainvalmistelussa otettava varteen. Käsillä oleva lakiehdotus koskee olennaisilta osin
yksityisoikeudellista työnantajaa ja työntekijää.


2.6 Lainsäädäntöuudistuksen valmistelusta
2.6.1 Kansainvälinen vertailu

Lausuntopyynnön kohteena olevan hallituksen esitysluonnoksen kohdassa
2.2 (sivu 4) on lyhyt maininta siitä, minkä vuoksi hallituksen esityksen kansainvälistä vertailua “ei ole tarkoituksenmukaista toteuttaa tavanomaisella tavalla”, minkä vuoksi sitä ei ole kirjattu hallituksen esityksen perusteluihin lainkaan. Tällainen puute ei ole kyseisen lainsäädännön yleinen merkitys ja soveltamisalan laaja-alaisuus huomioon ottaen hyväksyttävissä. Toiseksi totean, että jaksoon kirjattu maininta siitä, että muutokset ovat “pääosin selkeästi tietosuojadirektiivin kansallisen täytäntöönpanon yksityiskohtiin ja käytännössä voimassa olevan kansallisen sääntelyn soveltamisessa ja tulkinnassa esiin tulleisiin ongelmiin liittyviä ehdotuksia” ei ole mielestäni asianmukainen eikä uskottava. Ensinnäkin lainsäädäntöuudistus ei koske sähköisen tietosuojalainsäädännön “yksityiskohtia”, vaan olennaisilta osin (yhteisötilaajan oikeudet/viestinnän luottamuksellisuus) sen perusteita. Toiseksi hallituksen esitysluonnoksessa esiin nostetut kysymykset eivät ymmärtääkseni ole yksinomaan Suomea koskevia kansallisia kysymyksiä, vaan viestintäverkkojen ja -palvelujen käyttöön liittyvät oikeudelliset ongelmakysymykset, mukaan lukien luvaton käyttö, rikollinen käyttö, käyttö rikollisiin tarkoituksiin jne. koskee toki kaikkia muitakin maita, joissa viestintäverkot ja -palvelut ovat olennainen osa työelämän käytännön toimintaa ja ihmisten välistä kanssakäymistä.

Sen vuoksi hallituksen esitykseen tulisi sisällyttää asianmukaisesti laadittu vertailu kansainvälisestä lainsäädännöstä ainakin sellaisista Suomen elinkeinoelämän kannalta keskeisimmistä maista, joissa on samantyyppinen perusoikeusjärjestelmä kuin Suomessa.

2.6.2 Ministeriöiden kuuleminen

Hallituksen esitysluonnoksen kohdassa 5.2. (s. 10) on todettu, että luonnos hallituksen esitykseksi lähetettiin lausuttavaksi kaikille ministeriöille. Tämän lausunnon valmistelua varten tiedusteltiin asian valmistelun kannalta keskeisimmistä ministeriöistä niiden antamaa lausuntoa asiaan. Tuossa yhteydessä todettiin, että yksikään ministeriö ei ole antanut asiasta lausuntoaan (em. lainsäädäntöneuvos Wallinin muistio on ollut liikenne- ja viestintäministeriön käytettävissä). Selvitettäessä asiaa edelleen jouduttiin toteamaan, että 21.4.2006 päivättyä liikenne- ja viestintäministeriön lausuntopyyntöä ei ole edes merkitty saapuneeksi ainakaan keskeisimpien ministeriöiden kirjaamoihin tai muihin asiakirjahallinnon rekisteröinti­yksikköihin. Koska lausuntoja on muutoin saatu melko runsaasti, on ilmeisesti niin, että lausuntopyynnön sähköisessä jakelussa ministeriöille on sattunut jokin virhe. Virheestä huolimatta viimeistään lausuntopyyntöajan päättymisvaiheessa olisi liikenne- ja viestintäministeriössä tullut kuitenkin havaita, että yhtään ministeriöiden lausuntoa ei ole saapunut, eikä ilmeisesti edes sähköiseen asiointiin kuuluvia kuittauksia siitä, että lausuntopyynnöt ovat saapuneet ministeriöihin perille.

Lausunnon kohteena olevan asian yleisen merkityksen ja lain soveltamisalan laaja-alaisuuden huomioon ottaen on pidettävä tarpeellisena ja normaaliin lainsäädäntöasian valmistelutoimintaan kuuluvana, että esitysluonnoksesta hankitaan kaikkien ministeriöiden lausunnot. Keskeisimpiä ministeriöitä tässä suhteessa ovat ainakin sisäasiainministeriö (poliisi, rajavartiolaitos, kunnallishallinto), työministeriö (työelämän sääntely), valtiovarainministeriö (valtion atk-toiminta, valtio työnantajana) ja oikeusministeriö (tietosuojalainsäädäntö, poliisin toimivaltuuksia koskeva lainsäädäntö). Mainituilla ministeriöillä olisi lisäksi monia toimialaansa ja tehtäviinsä liittyviä rooleja lausunnon kohteena olevaan esitysluonnokseen.

Asiakirjoista voidaan havaita, että 21.4.2006 päivätyn lausuntopyynnön jälkeen esitysluonnosta on vielä olennaisella tavalla edelleen kehitetty. Esimerkiksi tässä lausunnossa ja oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Wallinin muistiossa 9.6.2006 pitkään analysoitua sähköisen viestinnän tietosuojalain 13 a §:ää ei ole ollut virallisen lausuntokierroksen yhteydessä käytettävissä.

Edellä mainittuun viitaten pidän tarpeellisena vakiintuneen lainvalmistelukäytännön noudattamisen kannalta, että ennen lainsäädäntöuudistushankkeen etenemistä, liikenne- ja viestintäministeriö kuulee ministeriöitä esitysluonnoksesta.

Liikenne- ja viestintäministeriössä omaksuttu tapa julkaista saadut lausunnot ja saattaa ne kaikkien saataville ministeriön kotisivuilla on käytäntönä uusi ja sinänsä kannatettava.

Hallituksen esityksen perustelut laaditaan kuitenkin asiassa lainsäädäntöratkaisun tekevää eduskuntaa varten sekä palvelemaan lain myöhempää soveltamista. Sen vuoksi varsinkin yhteiskunnallisesti merkittävimpien ja soveltamisalaltaan laajempien hallituksen esitysten perusteluissa on yhteenvedon omaisesti ja tiivistetysti käsitelty myös keskeisimpien sidosryhmien lausuntoja. Tällainen tiivistetty jakso havainnollistaisi myös tämän esitysluonnoksen valmistelun yhteydessä esiin nousseita ja mahdollisen lain soveltamisen yhteydessä edelleen esiin nousevia monia oikeudellisia rajanveto- ja toimivaltakysymyksiä.

Oikeuskansleri Paavo Nikula

Osastopäällikkö Esittelijäneuvos Risto Hiekkataipale

Kuvantunnistus

Se Chomskyn kirja, jota Hugo Chavez heilutti tämän aamun uutisten kuvassa puhuessaan YK:ssa presidentti Bushista, näyttäisi olevan Hegemony or Survival: America's Quest for Global Dominance (The American Empire Project).

On häneltä tulossa myös uusi kirja, Failed States: The Abuse of Power and The Assault on Democracy.

Chomsky on yksi niitä epämiellyttäviä viisaita, joka on niin kauhea räyhäämään, että hänen kirjoitustensa lukeminen on piinaa, mutta hänen havaintojaan ja perustelujaan ei voi sivuuttaa olankohtautuksella.

Liioittelijoiden on maailma.

Yhdysvallat on luonut uuden ikonitaiteen ajamalla läpi määritelmät ihmisen näköisyydestä. Oikealla oleva, tuntematonta henkilöä esittävä kuva ei kelpaisi passiin. Katseen suunta, käsi, sinänsä rikollinen piippu ja lisäksi silmälasien heijastuma ovat kaikki rikkeitä, niin myös luihu olemus. Ja pään koko.

Luultavasti Ruotsin tuleva pääministeri ja Suomen Pankissa työskentelevä E. Liikanen eivät saa koskaan passia pään koon takia.

Kirjainten tunnistuksessa on edetty vainka kuinka pitkälle. Teknisesti vaatimaton softa lukee painettua ja ladottua tekstiä niin että paukkuu.

Vielä joitakin vuosia sitten - kun toimestani skannattiin ja tunnistettiin yksi Otava parhaista tuotteista, "Kuka kukin oli - henkilötietoja 1900-luvulla kuolleista suomalaisista, 1961", sinänsä tavanomaiset linjat ja merkit, kuten ristin ja tähden merkit syntymän ja kuoleman osoittimina, aiheuttivat villejä vaikeuksia.

On muuan mielenkiintoa herättävä ongelma: käsin kirjoitettu eli käsiala on vain suurin vaivoin tunnistettavissa.

Valtionarkistossa ja tieteellisissä kirjastoissa istuu väkeä käymässä läpi päiväkirjoja, kirjekokoelmia ja sellaista. Järkevin keino on kirjoittaa teksti uudestaan. Vaikka puhe olisi kadehdittavasti 1800-luvun kansliakäsialasta, näin kuuluu olevan.

Se on palvelukonseptien kannalta vähän huonoa, kun ottaa huomioon, että tietokoneen input-laite eli näppäimistö on pöyristyttävän hankala ja alkeellinen.

Mutta kasvojen tunnistaminen perustuu muutamiin algoritmeihin, joista keskeinen on kätketty Markovin malli, jonka takana on Markovin ketju. Idea on Bayes-todennäköisyyttä. Esimerkiksi kuvasta voidaan "ennustaa" järjestelmän muutokset.

Jokainen valokuva on historiallinen. Kenenkään pärstä ei ole ihan samanlainen kuin valokuvassa. Laskennallinen tehtävä on löytää pettämättömät yhteydet valokuvan ja ihmisen välillä. Silmien välimatka on yksi lähtökohta. Se ei ihmisellä hevin muutu.

Osoite http://www.face-rec.org/ sisältää suuren määrän linkkejä, muun muassa juuri oivallisen artikkelin "Bayesian Face recognition". Jos kerran menette vilkaisemaan linkkiä, niin ottakaa nyt viimein talteen myös Shannon A Mathematical Theory of Communication. Se ei ole kovin pitkä ja vakuutan, että kohtuullinen ei-insinöörin matematiikan taito riittää sen pääpiirteiden lukemiseen. Se on yksi näitä tieteellisiä artikkeleita, jonka lukeminen tuottaa vahvaa aistillista mielihyvää samalla tavalla kuin Bachin g-molli fuuga (BWV 578).

Kuvan tunnistus on minulle syvästi hämmentävä asia. Parikin lapsenlastani on tunnistanut valokuvasta sukulaisia samassa iässä kun ovat oppineet hiukan puhumaan - "iso isä". En lakkaa ihmettelemästä, etteivät he luule, että kuvassa on joulupukki vapaalla.

Kaikki ihmiset tietävät tai muistavat herkän nuoruuden päiviltä, miten läheinen ihminen voi muuttua vihassa tai kiihkossa tuntemattoman näköiseksi. Se menee ohi, mutta kokemus on erikoinen.

Kaikki ihmiset tietävät, miten muotokuvamaalaus on alamaissa ja virastot ja kansliat ovat täynnä tauluja, joiden kuvaama henkilö ei ole juurikaan näköisensä. Ja sitten kuitenkin on näitä ihmisiä, jotka osaavat vetäistä näköisen kuvan muutamassa minuutissa. Kari Suomalainen oli siinä pistämätön.

Joku - esimerkiksi Cessu - osaisi ajaa tämän blogin kuvat tunnistussoftan läpi. Luulisin että softa arvioisi ne erilaisiksi. Silti toista kuvaa on vain vähän vatkattu Fotarilla (liquify, distort).

Tumbs-nimisessä valokuvien tietokantaohjelmassani on muuten mainio ominaisuus "find similar images". Nolla-arvolla se löytää kaksoiskappaleet, mikä on sinänsä hyödyllistä. Säätöä muuttamalla se piru poimii mummut hakemistosta mutta jättää nuoret ja näpsäkän näköiset koskematta, mikä onkin poliittisesti korrektia.

* * *
This has very little to do with the day's theme, face recognition. However, a new paper of the very respected authority, professor Merges of UC Berkeley, was brought to my attention.

Everything Merges, Menell and Samuelson publish is of major interest. Here Merges seems to change his mind. The conclusion of the paper reads:

"This, along with evidence that innovative software firms in other countries make use of the patent system more than non-innovative firms, suggests a simple overall conclusion: patents are not killing the software industry, and successful firms are paying attention to patent quality, at least according to some measures."


Patents, Entry and Growth in the Software Industry

ROBERT P. MERGES
University of California, Berkeley - School of Law (Boalt Hall) August 1, 2006


Abstract:
In the late 1980s and early 1990s, people in the software industry often said that the coming of patents would spell doom, particularly for small companies. The entry of new firms - the seedbed of growth in the industry - would dry up, and only large, bureaucratic and decidedly non-innovative firms would remain. This paper concludes that these predictions were wrong. New firm entry remains robust, despite the presence of patents (and, in some cases, perhaps because of them). Successful incumbent firms have adjusted to the advent of patents by learning to put a reasonable amount of effort into the acquisition of patents and the building of patent portfolios. Patent data on incumbent firms shows that several well-accepted measures of "patent effort" correlate closely with indicators of market success such as revenue and employee growth. Whatever the effects of patents on the software industry, this paper concludes, they have not killed it.


Keywords: Patents, Intellectual Property

Working Paper Series

Suggested Citation

Merges, Robert P., "Patents, Entry and Growth in the Software Industry" (August 1, 2006). Available at SSRN: http://ssrn.com/abstract=926204

Palvelutiede

Tämä lehti on arvovaltainen ammattilaisten julkaisu. Järjestö, ACM, on tarkoitettu laskentakoneiden (computing machines) harrastajille, mutta se oli vuotta 1947 se.

Nyt palvelutiedettä kaavailtaessa nostetaan taas poikkeuksellisen rajusti lähinnä IBM:n arvovallalla esiin tieteidenvälisyys. Yliopistoväki on tottunut myöntelemään, että juu, "poikkitietellisyyttä" tarvitaan, ja sitten ampumaan alas kaikki sen suuntaiset yritykset.

Olemme Martti Mäntylän kanssa olleet tässä ajattelussa mukana varhain - yliopiston ja TKK:n tietotekniikan instituutti HIIT sisälsi tämän ajatuksen. Siksi meillä on juristeja.

Hyvä väittelyesimerkki tieteidenvälisyyden vähättelijöille on tietojenkäsittelytiede (computer science), joka ei kelvannut kenellekään 1950-luvulla eikä 1960-luvun alussa. Matemaatikot ja fyysikot sanoivat ettei se ole tiedettä ja sähkön miehet sanoivat ettei tuo ole mitään insinööripuolen hommia.

Kirjavan perintönsä perua tietotekniikka on hiukan liikaa tekniikan vanki. Sehän ei, hieman yleistäen, useinkaan ole päämäärä vaan väline.

Teknologiavetoisen suunnittelun aika on ohi. On kysymys ihmisestä. Sääli ihmistä.

Palvelu on nyt virallisesti -
"a change of condition of a person or a good, brought about as the result of the activity of somebody else, with the approval of the first person."

Ongelma tässä HVI (High Velocity Information) - maailmassa on peliteoreettinen- palvelusuhteessa osapuolten on voitavat tukeutua toistensa tietoihin, tietämykseen ja kokemukseen jo palvelusopimuksesta nevuoteltaessa. - Juristin asiakas kysyy oikeutetusti: ja mitähän tämä lysti maksaa. Hyvä juristi vastaa kysymykseen. Lääkärin asiakas kysyy, onko minulla parantumisen toiveita ilman noita raskaita hoitoja. Papin asiakas kysyy, joudunko säkki päässä helvettiin, jos kadun vain vähän ja teen parannuksen sitten kun tulen sille päälle.

* * *
Nyt tiettävästi Suomen valtion (tiede- ja teknologianeuvosto) ja EY sekä etenkin Yhdysvallat ovat täydellä rähinällä mukana.

Asia onkin selvä. Melkein kaikki merkittävät ongelmamme kasaantuvat julkisen ja yksityisen toiminnan rajapinnalle ja koskevat palveluja, kuten vanhusten ja lasten hoitoa ja hoivaa, terveydenhoitoa, koulutusta ja yleistä turvallisuutta (poliisi ja armeija).

Olen yrittänyt takoa tekijänoikeusjärjestöjen ja infobisneksen päähän yksinkertaista tosiasiaa, onnistumatta. - Tekijänoikeusjärjestelmän rakenteellinen vaikeus on taustaoletus tavaran tuotannosta, vaikka teokset ovat nykyisin melkein pelkästään palveluja.

Ero ei ole hiusten halkomista, vaan dramaattinen.

Tavaranvalmistuksen teollistaminen yli kriittisen massan eli siis mm. taloudellisesti tuottavaksi alettiin oppia noin 150 vuotta sitten. Joukkotuotanto oli se oivallus - huonoa tavaraa halvalla.

Palvelut hoiti alkujaan valtio ja sen ohella kunnat. Keskeisiä palvelualoja ovat liikenne, pankit, energiantuotanto, vakuutus ja eräässä mielessä koko kauppa.

Palvelujen standardointi ja joukkotuotanto on vaikeaa. Yksi lääkäri tai yksi opettaja ei kovin moneksi repeä. Mutta toisaalta taas hotellit, ravintolat ja baarit sekä lisäksi kioskit ovat teollistuneet jo hyvin pitkälle.

Hyvä esimerkki nykyisistä palveluista on R-kioskit ja hyvä esimerkki väistyvistä palveluista on bensa-asemat eli huoltoasemat. Mielestäni osa kansaneläke- ja veroasioista pitäisi siirtää R-kioskien kautta käytettäväksi.

Vajaakäytöllä oleva voimavara on yleisten kirjastojen järjestelmä. Siellä on fiksua väkeä ja nopeat yhteydet. Kirjastojen informaation hankkimis- ja hallintapalettia voisi laajentaa erittäin paljon. Olen kysynyt Kirkkonummen kirjastolta, miksi he eivät printtaisi esimerkiksi blogeja sellaisille asiakkaille, joilla on ongelmia niiden lukemisessa putkelta. Luulen että ottavat onkeensa.

Vaikka asialla ovat nyt sellaiset mahtavat laitokset kuin Berkeley, MIT ja Saksasta Fraunhofer Institut, palvelutieteen konseptissa on ainakin yksi miehenmentävä reikä.

Oikeudellisia ongelmia mietitään etenkin RFID-pohjaisen shoppailun yhteydessä. Nythän joudun käsittelemään piimäpurkkia neljä kertaa ennen kuin se on jääkaapissani, ja sittenkin se voi olla väärää tai vanhaa. Ei ole mitään teknistä estettä järjestelylle, että piimäpurkki "ilmoittautuisi" minulle kaupassa lähettäällä viestin "täällä ollaan", enkä pane pahakseni, jos kaupan verkko sanoo että Kemppinen, talouspaperi unohtuu ja että voitaisiin myös tuoda kynnykselle kuukauden erä puoleen hintaan.

Tämä on sinänsä selvää "arjen tietoyhteiskuntaa" eli ubicompia. Mutta juridisista ongelmista päällimmäisenä esitetään yleensä yksityisyys, ja onhan se iso ongelma.

Suurempi ongelma, jota ei ole vielä osoitettu sormella, on palvelun peruuttaminen tai muuttaminen. Maailmassa taitaa olla koko joukko huonoja remonttimiehiä ja kelvottomia siivoojia. Sellainenkin asia kuin invataksi näyttää pätkivän pahasti Helsingin seudulla.

Miten toteuttaa kontrolli eli laadunvalvonta, miten reklamoidaan ja miten sovelletaan kuluttajansuojaan kuuluvia katumis- ja palautussääntöjä? Mitä tehdä kun palvelu - auton huolto - osoittautuu sellaiseksi, joiden paljastamisessa Tekniikan Maailma on kunnostautunut 50 vuotta, eli että auton määräaikaishuollossa ei edes huomata, että jäähdytin on tyhjä ja jarruputki poikki?

Tähän on mahdollisuuksia. Mielessäni on ratkaisumalleja, jotka tietenkin tulevat lähelle vanhasta tuttua "luotettu kolmas osapuoli -mallia" (TTP - Trusted Third Party).

Viittaan vielä useaan kertaan mainitsemaani Friedmanin kansantajuiseen kirjaan The Earth is Flat. Esimerkit Intiaan sijoitetuista amerikkalaisyhtiöiden Call Centereistä ja Help Deskeistä ovat keskeisiä.

Mutta meidän suomalainen ongelmamme on katsoa, etteivät kaupalliset toimijat vallan riehaannu, koska meillä on ainakin 20 prosenttia kansasta sellaisen avun tarpeessa, jota ei ole näillä näkymin tarjolla.

= = =

Kirjoitin vuonna 2000 pienen tekstin aiheesta "differentiaalioikeus", jossa väitin, ettei staattinen mittaaminen ja punnitseminen riitä juristille, vaan nyt on osattava '"derivoida" eli laskea muutoksen suunta ja nopeus.

Kukaan ei ymmärtänyt.

Käsittelin samaa laajemminkin kirjassani "Digitaaliongelma".

Kukaan ei ymmärtänyt.

Nyt muutoksen mittaaminen on otettu ensisijaisongelmaksi.

Olen todella iloinen.


* * *
SUMMARY

This is a Finish point-of-view on the very much discussed concept of services science. The writer is very adamant about the crucial importance of innovative legal /jurisprudential research in this connection.

Punareimari

Ei siinä ole häpeämistä, että kirjittaa asioista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Ennen oli päinvastainen katsomus. Piti kirjoittaa niin ikävästi ja vaikeasti, ettei siitä saanut pirukaan selvää.


Parnasso-lehteä määrättiin hoidoksi uniapneaan, johon se tehosikin hyvin, ja oli matkoilla mukava, kun ei ollut väliksi, vaikka unohtui hotellin baariin.

(Ilkeily ei koska vanhaa Parnassoa, joka minulla on sidottuna kunniapaikalla - jonnekin vuoteen 1974 .)

Meillä on fundamentalistit keskuudessamme.

Istuin eilen kokouksessa ja häpesin, kun arkkipiispa heräsi kuorsaukseeni. (Vitsi - se arkkipiispa, jolla oli tapana kuorsata kokouksissa, kuului toiseen kirkkokuntaan ja eri vuosikymmenelle kuin tämä nyt käytössä oleva.)

Illalla perehdyin tieteellisiin julkaisuihin, joista muistaakseni Ilta-Lehdessä esitettiin hyvä huomio, ettei kiihkomielisyys ole kadonnut kirkosta naispappeusasiassa, jossa ystäväni Heikka on hiljan esittänyt paperin. Lehdessä tämä ongelma kytkettiin maallistumiseen ja herraskaisiin - maalaisiin pappeihin.

Kiinnittäisin puolestani huomion siihen, että meillä on näkyvissä tehtävissä stalinistisukupolven edustajat, ja toimitusjohtaja- ja pääministerihommissa tuon ajan kokeneet. Juuri vastikään on noussut asemiin sellaisia henkilöitä kuin Sanomien Pentikäinen ja Ylen Jungner, jotka ovat siitä mielenkiintoisia, että he eivät ole oikeastaan kokoneet poliittisen fundamentalismin aikakautta eivätkä ihan kunnolla edes suomettumisen aikaa. Herran ovat nyt vähän yli 40-vuotiaita.

Ei käy kiistäminen, että piilovaikutus voi iskeä. Lapseni, joita kaksi lähestyy nyt neljääkymmentä, ovat eri vaiheissa selittäneet olleensa pahasti eksyksissä ja heitteillä maripaitojen, vakosamettipukujen ja kauhean vouhotuksen maailmassa eli siis 70-luvulla.

Jälleen kerran korostan uskontoni eli farisealaisuuden mukaan, että tapaturmaisesti vältyin poliittisesta toiminnasta ja onneksi kimpaannuin muutamaan varhaiseen stallariin siinä määrin, että lakkasi kerrasta kiinnostamasta. Vanhaa muka vallattaessa olin naimisissa oleva, työssä käyvä yhden lapsen isä, ja toista odotettiin. Radikaalin vasemmiston kanssa olin kiinteästi tekemisissä, koska ajoin heidän tavallisia ja epätavallisia asioitaan. Kerrankin Erkki Tuomioja ja joku toinen vastaava olivat ajaneet yhteen Fredan ja Lönkan kulmassa, ja kymmenen minuutins isällä molemmat osapuolet soittivat ja pyysivät kumpikin puoletaan asianajoapua.

Tietenkin vanhemmat juristit pitivät minua kommunistina, koska en käyttänyt useinkaan kravattia ja olin kasvattanut risuparran.

Mutta, rakkaat nuoret, jospa uskoisitte että 1970-luvun Suomessa esimerkiksi kansandemokraatti ja demari olivat suurempia luokkavihollisia ja neuvostovihamielisten voimien edustajia kuin kokoomukselaiset. Nuori kokoomus juoksi mielistelemässä neuvostovirkamiehiä ja vakoilijoita minkä ehti.

Kytkeytyen viime päivien blogin puheenaiheeseen sellainen meininki, että ollaan hirveän innostuneita komentelemaan toisia ja saarnaamaan, mikä on oikea mielipide mistäkin asiasta ja kuinka hirveä rangaistus ja kosto uhkaa kaikkia, jotka tästä poikkeavat, ottaisin nyt huomauttaakseni, että meillä on ympärillämme aikamoinen määrä katumattomia vasemmistofundamentalisteja.

En todellakaan tarkoita marissineita ja laulaneita. On kohtuutonta vaatia ihmisiltä arvostelukykyä, ja oikeassa oleminen on aika usein enemmän hyvää onnea kuin viisautta.

Mutta nämä ihmiset, jotka olivat perusluonteeltaan elleivät keskitysleirin komendantteja niin ainakin aliupseerikoulun santsareita eli paatuneita simputtajia, muistelevat nyt menneisyyttä ja sanovat vienolla äänellä, etteivät kadu mitään - se oli ihanaa aikaa.

Niin varmaan oli, heille. Ei taatusti ollut, muille.

Suomettumisen ihmeellinen piirre oli viestinnän vallankumous - journalismin käyttäytymissäännöt muuttuivat kaikkia ihmisiä koskeviksi.

Journalisti, siis lehtimies tai televisiotoimittaja, paljastaa hirmuisia epäkohtia ja löytää kauheita roistoja, ja sitten kun viikkojen ja kuukausien kuluttua käy ilmi, ettei se nyt oikeastaan niin ollutkaan, niin asia painetaan villaisella ja kuitataan hyvin lyhyellä maininnalla.

Se ei ole hauskaa, mutta sellaista se nyt pakkaa olemaan. Nähdäkseni oikeudenkäyntiasioissa on tapahtunut myönteistä kehitystä. Koskaan en ole kuitenkaan nähnhyt loputtomien raitistumis- ja uskoon tulemis -juttujen seassa haastettelua, jossa haastateltava kertoisi ratkenneensa taas ryyppäämään tai lipsuneensa uskosta.

Tämä malli tuli stalinistien ja kaiketi hegemonisen vasemmiston käyttäytymismalliksi laajemminkin, ja se on edelleen olemassa.

Häpeämättömyys on kunniassa.

Tunsin ennen vanhaan paljon ihmisiä, jotka olivat munanneet itsensä pahanpäiväisesti Akateemisesssa Karjala-Seurassa tai muuten vain Suur-Suomi -haihatteluissa, jotka tuntuvat nyt täysin käsittämättömiltä.

Tämä joukko oppi pitämään turpansa kiinni, mikä on jalo ja kallis oppi. Ylivoimaisesti suurin osa ei koskaan, ei edes Palacen saunassa, ruvennut haikailemaan menneitä erehdyksiään. Olihan porukassa myös vanhaa äärioikeistoa - jota on tutkittu ja tunnettu merkillisen vähän. Mutta heitä oli hintsusti.

Luultavasti Kekkkosen kauden ahkera tutkiminen on saanut unohtamaan, että osittain Jussi Saukkonen ja sitten Juha Rihtniemi siivosivat puolueensa kiilusilmistä viimeistään Honka-liiton jälkeen eli 60-luvun alussa.

Suomi ja Eurooppa ovat menestyneet parhaiten vastustaessaan ääri-ilmiöitä kotona ja kaukana. Sitä äärettömyyttä edistäisin.

Elämän tarkoitus nro 67a

Oli ajatus kirjoittaa muuta mutta menee nyt replikoinniksi.

Syy on jälleen Rasasen, jonka eilinen kommentti on pitkä ja hieno.

Lisään tässä blogissa esiin ottamaani uskontojen pohdintaan käsitteen hegemonia.

Ei taida moni olla sitä mieltä, että Saddam Hussein on vanhurskas henkilö tai että Ajatolla Khomeini olisi toiminnallaan edistänyt rauhaa tai että (itsemurhan tehneen) papin poika ja juristi Milosevic olisi hyvä kristitty.

Balkanilla 1990-luvulla sattunut vie oikeuden ja halun olla kovin viisas uskontojen ja kansanryhmien kohtaamisia koskevissa asioissa. Poliittisesti sieltä kyllä oppii. YK:n syrjiminen ja rahallinen kurjistaminen ei ole hyvä ajatus - siitä huolimatta, että YK on yhtä kaamea organisaatio kuin EU tehokkuutta ajatellen.

Aina kun isoja organisaatioita parjataan paljosta puheesta ja vähistä teoista, muistan 1930-luvunalun oikeistomiesten raivon eduskuntaa kohtaan. He sanoivat sitä kettufarmiksi, nuo oman aikansa kettupojat, eivätkä he tyytyneet vapauttamaan otuksia vaan tarjosivat jopa kyydin mustalla henkilöautolla kauas pitkin luonnontilaisia maanteitä.

Hegemonialla tarkoitan sitä kysymystä, kuka määrää korrektit puheenaiheet ja sen, mitä saa tutkia. Muistan kun joskus 1995 tai 1996 näin USA:ssa rotu- ja sukupuolitutkimuksen laajuuden (race and gender studies). Olin keksinyt, että suhteellisen nopeasti saa käsityksen ajan virtauksista menemällä yliopistoalueella opiskelijoiden kirjakauppaan ja katselemalla tenttikirjapinkkoja. Mitä isompi pino, sitä tärkeämpi asia. Ja näitä siis oli.

USA on siitä oivallinen maa, että yliopistoissakaan ei anneta opetusta tunnustukselliseen uskontoon liittyvissä asioissa, ei kristinuskosta, ei islamista. Ja amerikkalainen tuomioistuin perusteli vastikää hyvin kiukkuisesti, että kehitysoppi on normaalia opetusaineistoa mutta sitä vastoin "Intelligent Desgin" eli jonkin jumalan mahdollinen sormi kehityksen takana ei ole tiedetä vaan jotain muuta. Sitä sopii siis opettaa uskonnollisissa yhteisöissä mutta ei yleisissä oppilaitoksissa.

Vaikka Kiina on se maa, jossa oikeudelliset periaatteet ovat pahiten hukassa, sharia eli uskonnollinen lainkäyttö rikosasioissakin on pelottavaa.

Tahdon jankuttaa, että täällä meillä se käsitys, ettei ihmisiä pidä tieten tahtoen vahingoittaa, ei mukiloida, ei häpäistä eikä varsinkaan tapaa, ei perustu tieteeseen eikä uskontoon.

Se on postulaatti tai aksiooma, jota ei voi johtaa mistään havainnosta eikä mistään vielä yleisemmästä toteudesta. Se on viime kädessä tuulesta temmattu idea, johon on sitouduttu.

Tiedän itsekin joukon henkilöitä, joiden työntäminen pää edellä pärehöylään on houkutteleva ajatus, mutta en kuitenkaan kannata sitä. Se nyt on kerta kaikkiaan uskottava, ettei tätä maailmaa ole suunniteltu paikaksi, jossa juuri minä viihtyisin.

- - -

Täsmennän mainintaani Dawkinsin kanssa väittelemisen hyödyttömyydestä - tietyisti hänen pointtejaan vastaan pulistaan. Yritin vain sanoa, ettei kirjoillaan oivallisesti ansaitseva Dawkins ole mikään blogisti, jonka voisi odottaa vastaavan kommentteihin tai edes lukevan niitä. Vaikka joku jyräisi hänen aatemaailmansa syrjäisessä pohjoisessa maassa, häntä se tuskin kiinnostaisi.

Ja vastaan kysyjälle, joka huomautti, että eivätkö kaikki uskonnot ole suvaitsemattomia.

Eivät ole.

Uskonnot ovat omahyväisiä. Jos omaa uskoa pitäisi samanveroisena kuin jonkun toisen toisenlaista uskoa, uskontokunnan vaihtaminen olisi nopea ja jokapäiväinen asia. Näkisin tämän filosofisen kysymyksen samanlaisena kuin politiikan - useimmiten ei tule äänestettyä vaaleissa, mutta aatteen palo on joka tapauksessa niin niukkaa, että voisin hyvin vakuuttua melkein vaikka minkä suomalaisen puolueen ehdokkaan teoista ja puheista. Olen siis tietyllä osittain irrationaalisella kannalla mutta valmis kuuntelemaan muita mielipiteitä ja jopa vaihtamaan vakaumusta.

Mielestäni takinkääntäminen on moraalisesti esimerkillistä ja takinkääntäjien parjaaminen on tarkoitushakuista.

Siten esimerkiksi siirtyminen ortodoksiksi tai katolisen kirkon tunnustajaksi on mielestäni erittäin ymmärrettävää, vaikka en itse tunne lainkaan vetoa sellaiseen.

Niin että on siinä ero.

Muhametti

Viisaita kommentteja on esitetty, mutta kas kun ei kukaan puhu totta.

Paavi, tuo epäilyttävä henkilö, sanoi islamista niin kuin asia on.

Islamin maiden johtajat ovat kiiruhtaneet kiistämään sen mitä Benedictus ei sanonut, mielleyhtymän terrorin ja islamin välillä.

Meillä on kuitenkin jo mielleyhtymä myös vapaudenrajoitusten ja islamin välillä.

Viimeksi kuluneen vuoden uusi ilmiö on islamin edustajien yritys mestaroida ei-islamilaisten puheita, kirjoituksia ja piirroksia.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa saa kirjoittaa, että Bush on kristillisyydellä keikaileva hyypiö, joka käyttää uskontoa poliittisiin tarkoituksiin. Meitä kielletään kirjoittamasta että joku N.N. olisi... joka käyttää islamia poliittisiin tarkoituksiin.

Tämä ei lupaa hyvää.

En pidä hyvänä kenenkään uskonnon enkä edes kulttuurin pilkkaamista, paitsi omani, mutta silti. Olemme sitoutuneet sellaiseen kulttuuriin, että ihmisellä on oikeus puhua myös läpiä päähänsä.

En usko, että paavi erehtyisi painotuksissaan. Mutta minusta näyttäisi, että puhe oli luonnontieteellisen ja uskonnollisen maailman väleistä eli mm. Bushista.

Lisäksi minusta näyttää, että paavi viittaa etenkin Richard Dawkinsin oivallisiin kirjoihin, joista The God Delusion ilmestyy näinä päivinä. Myös Suomessa taskukirjana saatavilla oleva A Devil's Chaplain sisältää aikamme parasta esseistiikkaa.

Dawkinsilla on tyypillinen tausta - Balliol / Oxford, etologia, professori Berkeleyssä ja Oxfordissa. Hän on johtava ateisti, humanisti, skeptikko. Suosittelen erittäin lämpimästi hänen teoksiaan.

Kuten lukija ehkä tietää, en ole itse vakuuttunut Dawkinsin uskontokritiikistä, mutta mielestäni olisi hupsua ryhtyä suomeksi tai englanniksi väittelyyn noin näkyvän miehen kanssa. Viittaan vain kierkegaardilaisuuteeni ja sanon että tyhjyyden ja mustuuden tai kovan kivun sisällä tieteen ja rationaalisuuden maailma ei oikein toimi, eikä se myöskään toimi muistin eikä rakkauden maailmassa.

Mitä tulee harmaapartaisiin miehiin, jotka katselevat korkealta, olen itse sellainen mies, joten voin vakuuttaa, että kysymys on ihmisistä tai äijänkuvista, ja oma suojelusenkelini on sulkasatoinen.

Siltä varalta että tämäkin lyhyt kirjoitus luetaan väärin, kertaan vielä, että en tunne islamia riittävästi sanoakseni yhtään mitään tuon uskonnon suhteesta väkivaltaan. Sen tiedän, että kristinuskon (Uuden testamentin) suhde väkivaltaan on harvinaisen kielteinen, ja ettei tämä ole pidätelly kristittyjä hirvittävistä teoista. Kuten sanottu, Saksan keskitysleirien johtajat olivat silmiinpistävän usein teologian tohtoreita tai moraalifilosifaan perehtyneitä juristeja.

Islamin asiasta puhuvat eivät pääse yli eivätkä ympäri siitä, että islamin nimissä tehdään suuria väkivallantekoja. Siis nimissä. Onko se miten aitoa islamia, sitä en tiedä, mutta arvaisin ettei se olisi islamia ollenkaan.

Mutta eri puolilla on henkilöitä, jotka ovat valmiita tappamaan jokaisen, joka väittää häntä väkivaltaisiksi.

Jokohan kysymys Muhametin ja vuoren lähentymisestä on ratkaistu?


(Kuvassa kestokamerani M-Leican Noctilux, jonka nimikin on raamatullinen ja valovoima 1. )

Nainen kusi housuihinsa

Pikku-Paavo sanoi, että asemalta lentokentälle päin hautakiviveistämön jälkeen kiskoissa on punainen rauta, johon kaikki junat kaatuvat. Ihmisiä kuolee koko ajan.

Uskoin koska hän tiesi kaatumisesta. Kävimme välillä katsomassa hänen isänsä hautakiveä. Jalat väsyivät polkupyörän tarakalla, koska niitä täytyi pitää harallaan. Takarengas vuoti, tai ehkä venttiili. Hautakiviä oli paljon. Ruoho ei oikein kasvanut niiden ympärillä vaan jäi laikkuiseksi niin kuin yhden pojan pää. Hänellä ei ollut tukkaa melkein
ollenkaan vaan pälvitauti.

Kävelin muuna päivänä rautatieaseman ohi ja siellä oli punainen rauta. Kysyin tädiltäni, kaatuvatko kaikki junat, ja hän sanoi, että eivät ne kaadu. En kuitenkaan oikein uskaltanut ajatella junamatkoja pohjoiseen. Isä tuli töistä sekajunalla Lapualta eli vastakkaisesta suunnasta.

Tuo juna-asia tuli mieleen, kun pelkäsin Linnanmäen vuoristoradalla ja ajattelin, että antaisin mitä tahansa, jos nyt voisi olla teltassa yksin ja aurinko paistaisi teltan kattoon. Tämä oli kuitenkin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin. Minusta ei tullut huvipuiston laitteiden ystävää. Olin saanut selville, että lentokoneessa oli samanlaista, varsinkin jos ryssä ampui.

En tiedä vieläkään sen punaisen raudan nimeä, vaikka tiedän, että se on tavarajunille tarpeellinen pakkovaihde, jossa junanpyörä itse työntää vaihteen oikein. Ehkä se on niin, että sitä käytettiin tavaravaunujen ohjaamiseen Osuuskaupan viljamakasiinille. Jarrumiehiä ei ollut Takamaan lisäksi monta. Kaikki olivat kuolleet sodassa.

Elokuva ”Silta” tuntui isoisän teatterissa vähän liian pahalta, pahemmalta kuin "Yö ja usva". Olin samanikäinen eli 15 kuin ne pojat, jotka ampuivat elokuvassa pikakiväärillä amerikkalaisen sotilaan, joka käveli kohti ja huuteli, ettei me taistella lapsia vastaan.

Kirja oli ilmestynyt samana vuonna, 1959, ja olin lukenut sen. Kirjoittaja, jonka oikea nimi on Dorfmeister, oli ollut 15. Hänen taiteilijanimensä oli Manfred Gregor.

Franfurt oli hyvin sekava kaupunki, jossa ei ollut 1970-luvun alussa muuta mielenkiintoista kuin pyökkimetsä ja pornokaupat. Kirjamessuilla oli Hildegard Knef, jonka muistelmakirjan nimi oli ”Lahjahepo”. Hän oli hyvin kaunis ja näyttelijä ja laulajatar. Kirjasta käy ilmi, että hän näytteli Berliinissä sodan loppuvaiheessa ja viimeisen elokuvan nimi oli ”Siltojen alla”. Hän oli tavannut jopa Goebbelsin, joka oli yrittänyt liehitellä.

Hän pelastautui puna-armeijan vallatessa Berliinin pukeutumalla Volksturmin univormuun, samanlaiseen kuin ne pojat. Kun hän oli ollut jatkuvassa tulituksessa poterossa lähes kaksi päivää ilkeän ja pelottavan tuntuisen SS-korpraalin kanssa, hän lopulta kusi housuihinsa. SS-mies huomasi sen ja nauroi kauheasti. Sitä korpraali ei huomannut, että hän oli nainen, tyttö.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että nainen voisi tehdä niin. Ei amerikkalainen nainen olisi sitä tehnyt eikä ainakaan kirjoittanut muistelmiinsa, paitsi ehkä Lauren Bacall.

Kjell Westö DMC-FZ50

Kjell Westön "Där vi en gång gått" on murskaavan hyvä ja todistus siitä, että teksti, etenkin huolella kirjoitettu romaani, on edelleen täysin ylivoimainen verrattuna esimerkiksi sähköisiin välineisiin.

Epäilen vahvasti että romaani on vaikutukseltaan aivan toista luokkaa kuin elokuvakaan.

Elokuva - ajattelen nyt kotimaista eli Kaurismäkeä - menee parhaimmillaan lihakseen ja vaikuttaa siis kipulääkkeenä tai huumeena.

Romaani - ajattelen Westötä ja vanhempia klassikkoja - menee i.v. eli suoneen, ja vaikuttaa sisäeritykseen. Spesialistiksi tarvittaisiin lähinnä endokrinologi, mitä en ole, eli sisäerityksen ja umpirauhasten tuntija.

Blogin kuvat ovat ensimmäistä sarjaa jälleen uudella kamerallani, joka on Panasonic Lumix DMC-FZ50. Lasissa on Leican nimi, mitä se nykyisin tarkoittaneekin, mutta kuvan laatu on kyllä hätkähdyttävän hyvä.

Nämä kuvat on pienennetty 6 Mb koosta puoleen megaan. Mainosten tähdentämä pikselimäärä on nyt vähän yli 10 miljoonaa. Molemmat on otettu käsivaralla tele täysillä (vast. 420 mm).

Verrattuna edelliseen malliin (FZ20), jonka vaihdoin mielestäni järkevään hintaan Rajalan putiikkiin, uudessa mallissa on korjattu useita ratkaisevia puutteita. Nähdäkseni tämä 600 euron kiinteäobjektiivinen kamera ajaa mainiosti saman asian kuin Canonin ja Nikonin prosumer-luokan kaksi tai kolme kertaa kalliimmat SLR-tyyppiset vehkeet. Uuteen Panasoniciin on viimein tulossa myös oma salama. Sen puuttuminen on ollut vakava rajoitus.


Westön romaani on kulttuurihistoriana tasoa, jota on nähty vain Waltarilla, tai ehkä yli sen tason. Waltari pystyi kuitenkin tukeutumaan tutkimuskirjallisuuteen, mutta Westöllä, jonka romaanin aikakausi on 1910-1939 + epilogi, kulttuurihistoriallista kirjallisuutta on hyvin vähän. Paitsi ystävieni ja kollegojeni Kari Immosen ja Hannu Salmen tutkimukset. Westö on käynyt läpi ainakin suuren määrän sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Sen näkee esimerkiksi tavaramerkkien itsevarmasta käyttämisestä. En minä olisi uskaltanut mainita Kis-Kis -karamelleja 1920-luvulla, mutta on minullakin Fazerin historia, josta asian olisi voinut tarkastaa. Pectus-pastillit olivat muistaakseni Hellaksen, enkä tiedä ainakaan ulkoa, onko tätä Huhtamäki-yhtymän osaa miten kronikoitu.

Muistelmia on luettu. Väinö Tannerin hienonhieno muistelmasarja, jonka toinen osa on parempi kuin se kuuluisa ensimmäinen (Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa verr. Näin Helsingin kasvavan).

Romaaneja on luettu. Waltarin ennen sotia ilmestyneet pintapuoliset Helsinki-romaanit on luettu.

Tämä on kuitenkin romaani eikä tutkimus. Juonikkaasti faktoihin on sekoitettu fiktiota. Jazz-musiikin rantautuminen Oopperakellarin (Opris) tiloihin 1920-luvulla on epilogissa myönnetyin tavoin liioiteltu, mutta mukana on myös henkilöhahmoja, joita ei todellisuudessa ollut olemassa, kuten komea neekeri Jonesy, joka näytti, miten pianoa soitetaan. En tiedä, että Talvisodassa kaatuneiksi kerrotuilla jazzin uraa uurtaneilla helsinkiläispojilla olisi ollut vastinetta. Sitä vastoin olen huvittunut nimistä - toinen jazz-friikki on professorinpoika Luther Eläintarhan Linnunlaulun villoista. Olen itse käynyt jollain asialla professorinleski Lutherin luona samaisessa paikassa.

Eccu Widing ostaa Leican ensimmäisestä lähetyksestä 1920-luvun lopulla. Hän on rikkaan miehen pojan asemastaan huolimatta ateljeevalokuvaaja, mutta täysin vailla kosketuspintoja I.K. Inhan 1800-luvun puolella aloittamaan vaikeaan dokumentoivaan valokuvaukseen. Suuret matkailija-valokuvaajat Mannerheim ja Pälsi jäävät myös sivuun. Timirjaseff ja Signe Brander mainitaan.

Valokuvaus on silti Westön keskeinen aihepiiri, ja se antaa aiheen arvata, että näin Westö viittaa
omaan tekniikkaansa. Hän ei dokumentoi eikä hae uskottavuutta (kuten Signe Brander), vaan luo platina- ja bromivedoksia eli tavoittaa aikakauden huolellisesti valaistuna, poseeraamassa.

Hänen päähenkilönsä on kirjan (ainakin alkukielisen laitoksen) kanteen oivaltavasti otettu Liittopankin talo. Mikähän se on nykyisin nimeltään? Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmassa oleva entisen Helsingin Osakepankin rakennus, yksi Helsingin hienoimmista.

Liittopankin suunnittelija P.E. Blomstedt kuoli 35-vuotiaana vuonna 1935. Hänen vastinparinsa Yrjö Lindegren - lasteni isoisän lanko - kuoli hänkin nuorena sotien jälkeen suunniteltuaan Olympiastadionin ja käärmetalon.

Nisse Wikberg ja minä olemme sitä mieltä, että Alvar Aalto -vetoinen käsitys Suomen arkkitehtuurista on vino, koska juuri nämä kaksi katosivat ja viipurilainen Uno Ullberg, jonka taidemuseo oli ainakin sijainniltaan hienompi kuin Aallon puistoa raiskannut Viipurin kirjasto
, kuoli 1944 ja poistui samalla tietoisuudesta.

Ruokin itseäni kuvittelemalla, että 1960-luvun barbaarinen elementtirakentaminen olisi jäänyt vähemmälle, jos meillä olisi ollut hiukan useampia vahvoja arkkitehteja eli täsmälleen toisenlaisia kuin Jussi Lappi-Seppälä.

Westö huipentaa romaaninsa valtavan paviljongin rakentamiseen ruotsinkielisten kultapossujen kunniaksi. Siinä kohdin mennään maagisen realismin puolelle eli mielikuvituksen maailmaan, mutta todella vaikuttavasti. Nyt romaanilla itse asiassa ensimmäistä kertaa näkyviin nostettu suomalainen yläluokka katsoi, kun tuli sota ja veriset vaatteet.

Westön kuvaus lahtariroistojen rangaistusretkikunnista läntisellä Uudellamaalla ei ole totta mutta voisi olla totta. Sigurdsin episodin Kirkkonummella tunnen kirkkonummelaisena hyvinkin. Pellingin vapaajoukko on totta. Sipoon puolen tapahtumat Vapaussodassa näyttävät liittyvän yksityiskohtaisesti muistitietoon.

Niin ikään jokseenkin uusi nähtävyys Suomen kirjallisuudessa on, fiksu, sympaattinen ja henkisesti vahva mutta ristiriitainen ruotsinkielinen kommunisti Sörkasta, Allu Kajander. Hän taistelee Talvisodan ja menee käpykaartiin Jatkosodan ajaksi ja joutuu teloitetuksi hiukan ennen aselepoa 1944. Senkin voisin varmistaa Jukka Lindstedtin väitöskirjasta, mutta tyydyn tänään sanomaan ylimalkaisesti, että ruumiskasoja ei teloituspaikoille syntynyt enää aselevon kynnyksellä.

Romaanissa tämä on kuitenkin sielullisesti välttämätöntä ja kerronnallisesti totta.

Valokuvaaminen - palkkikameralla ateljeessa ja pikkukameroilla ulkona tai Panasonic Lumix -kameralla tänään, edellyttää rohkeutta nähdä. Kamerassa on edelleen sellainen reikä, josta on katsottava pelottomasti läpi, ja sen jälkeen näkymä on kehystettävä niin että syntyy kompositio.

Westö on tehnyt tämän mestarillisesti.

Tämä romaani eroaa syvästi aikaisemmista ja myös hyviksi kiitetyistä suomeksi kirjiotetuista aikalaisteoksista. Teksti ei ole kauttaaltaan umpipuuta. Westö käyttää lastulevyä ja Gyprocia ja erikoisen mielellään komposiitteja. Tietokonemallintamisen aikakaudella hän kykenee suunnittelemaan rakenteita, jotka olivat vielä vuosikymmen sitten mahdottomia. Hän näkee metsän puilta, mutta osa metsän puista on laminoituja ja painekyllästettyjä.

Tähän suomeksi kirjoittavat kollegat eivät ole päässeet, eivät ehkä lähellekään.

Olen aika iloinen siitä, että Helsingin Sanomien kiittävän arvostelun kirjoitti Tarkka, joka selvästi oli lukenut Westön kirjan kirjallisuuden asiayhteydessä, toisin kuin minä, toinen vanha mies, joka luen jossain määrin kulttuurihistorian kontekstissa.

Mutta tämä romaani on niin vauraus ja potkii niin moneen suuntaan, että jatkan samasta aiheesta ehkä jo huomenna ja lähipäivinä.

Iltapäivällä katson, miten uusi keksintöni toimi - kun ei ole sanomalehteä eikä toimitussihteerejä, voi mielestäni kirjoittaa sikin sokin artikkelin kahdesta asista, Westön romaanista ja uudesta kamerastaan. En luule arvostavani kotiaineita, en niitäkään, joita kirjanksutantajat julkaisevat kovissa kansissa. Ainekirjoituksen keskeinen arvstelukriteeri on otsikossa pysyminen. Oma pyrkimykseni on lipsahtaminen otsikon orjuudesta, kuitenkin niin, ettei teksti hajoaisi taivaan tuuliin.

Metkut ja ketkut

Joku käski sekaantua YLE:n elävän arkiston väittelyyn, jota on käyty näissäkin osoitteissa:

http://kansalaisetpuhuvat.net/node/26
http://blogit.yle.fi/formaattikeskustelu_jatkuu
http://www.tietokone.fi/uutta/uutinen.asp?news_id=28007
http://www.tietokone.fi/uutta/uutinen.asp?news_id=28015&tyyppi=1

"Elävä arkisto" on merkittävä avaus. Oma mielenkiintoni on samalla suunnalla. Kannattaa mennä katsomaan vanhoja televisio-ohjelmia ja kuuntelemaan muinaisuuden radiojuttuja.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/


Vallitsevan käsityksen mukaan valtion ja kuntien on vastattava hyödyllisistä mutta kannattamattomista palveluista. Kaiken sen, mistä voi saada rahaa, hoitavat firmat, etenkin amerikkalaiset.

Niinpä jupinaa aiheutuu Ylen leikkeleiden muodosta. Windows Media Player ja Real Player.

Ei tahdo onnistua Applella. Kokeilin. Ei soi. Ei kuulu edes väliaikamerkkiä.

Ei onnistu lukuisilla ilmaisohjelmilla.

Ylen blogeissa selitellään tilannetta ja esitetään kyllä järkeviä syitä. Yksi syistä on DRM eli digitaalinen oikeuksien hallinnointi.

Tämä ja Helsingin Sanomien kaksi uutista ovat aihe pistää puumerkki.

DRM-järjestelmät on rakennettu tekijänoikeuksien valvomiseksi. Teimme HIIT-tutkimuslaitoksessa (Helsinki Institute for Information Technology, omaa sukua Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu) asiasta tutkimuksia ja virityksiä jo 2001. Perustajaisinä olivat muun muassa tohtorit Pitkänen ja Välimäki, joita sanon aina oppilaikseni, vaikkeivat he taida pitää nimityksestä. Mitäs, aikamiehet, niin monissa asioissa paljon minua parempia.

DRM-järjestelmät luovat standardia, ja se on ongelma. Windows Media Player, joka minustakin on huono ja hyvin epämiellyttävä ja vähän pelottavakin, on rajussa neuvotteluasemassa, kun niin monet tekijänoikeuksien haltijat eivät luovuta aineistoa muussa formaatissa käytettäväksi.

Kaupallinen Real Player on varsinainen mieliharmi. Sen ilmaisversion lataaminen edellyttää epäinhimillistä tarkkuutta ja aiheutta äkkiäkin puolen vuoden sähköpostitulvan. Ilmaisversio löytyy verkkosivulta, mutta sivusto tyrkyttää monin keinoin maksullista versiota, joka on mielestäni sangen tarpeeton.

Mutta elämme mielikuvien maailmassa. Windows on paha mutta Apple hyvä. No miksei, mutta kyllä Apple on maailmanluokan rahastaja, etenkin ohjelmillaan ja oheistuotteillaan, ja ajoittain Macin käyttäjien käsitys itsestään Windowsin orjia parempina ihmisinä tuntuu hiuka häiritsevältä. (Itse käytän molempia ja kun haluan esiintyä "edistyksellisenä", otan kokoukseen Applen enkä PC:tä.)

Applen iTunes on aivan erinomainen musiikin soitto-ohjelma, jolla rippaaminen onnistuu kuin tanssi. Mutta iTunesi mp3:ssa on ilkeitä rajoituksia, joiden olemassaololle on vaikea keksiä oikeutusta. Itse omasta laillisesta levystä tehty mp3 ei välttämättä soi kaverin koneessa.

Applen iPod on loistava juttu käyttöliittymältään, mutta ei siitä pääse yli eikä ympäri, että on se kallis ja että vähemmälläkin tulee toimeen.

Otaniemen urbaanilegenda mukaan Äpy-lehden toimittajat kostivat aikoinaan firmalle, joka ei suostunut ostamaan mainostilaa julkaisusta, panemalla lehteen omin nokkinsa mainoksen "Matkahuolto - matkalla välttää huonompikin ruoka".

Linux-pohjaiset systeemit ja lukuisat Open Source -ohjelmat ovat ympäristöystävällisiä ja niitä pitäisi suosia kaikin keinoin. Yle ei nyt suosi.

Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että avokoodiohjelmiin liittyy teknisiä ja kaupallisia ongelmia, esimerkiksi niitä, joihin Nokia tapaa viitata. Ohjelmiin saattaa esimerkiksi sisältyä "sukellusvenepatentteja", jollaisista oppilaani Aura Soininen on kirjoittanut hiljan. Submarine patent on periaatteessa pitkään vireillä pidetty patenttihakemus, joka Yhdysvaltain lain mukaan oli - ei ole enää - salainen pitkän ajan. Kun sitten muut ovat panneet rahaa systeemeihin, subbarin omistaja osoittautuu puhetaitoiseksi ja vaatii ziljoona markkaa nyttemmin patenttiin johtaneen vedenalaisen patenttinsa loukkaamisesta.

Patenttipeikkojen (patent trolls) veljeskunta on aika tehokas. Toiminta-ajatus on hakea patentteja ja rettelöidä niistä tuomioistuimissa. Teollista toimintaa ei välttämättä harjoitetan lainkaan. Ihaninta on tietenkin löytää taktisesti ovela patentti, jota voi myydä väkisin.

Patentin tai tekijänoikeuden suojaamat (proprietary) ohjelmat, lisensoidut ohjelmat, puoli-ilmaiset ohjelmat, ilmaisohjelmat ja sitten aidosti vapaaehtoistyönä tehdyt hyötyohjelmat (kuten LaTex) on kasa ongelmia, joista voi sanoa varmasti vain yhden asian. - Selkeän ratkaisun esittäjät ovat hupsuja tai huijareita. Näkökohtia on niin paljon ja asioitten paino muuttuu eri tilanteissa.

Vertaus: kyllä raideliikenne on hyvä asia, varsinkin Lappeenrantaan. Joukkoliikenne on säästävämpi tapa kuin yksityisautoilu. Autottomuus on ongelma monilla ja usein. Itse tyydyn pilkkaamaan katumaastureita ja bulevardisportteja ja autotoimittajia, joille tolkuton vääntö, mielettömät hevosvoimat ja moottorin miehekäs murina ovat elämää suurempia asioita.

(Olen ennenkin sanonut, että Petteri von Baghiin liittyvä "elämää suurempi" näyttää olevan ulkoilmaelokuvien mainoslause - kuva on "bigger than life" eli mittakaava on suurempi kuin 1:1, kuten elokuvateattereissa on kautta aikojen ja jokseenkin poikkeuksetta ollut.)

Käykää muuten katsomassa sitä Ylen arkistoa. Ei se nyt maailmaa kaada. Kun olen itse turhan tiedon ja tarpeettomien taitojen harrastaja, kiinnostuin syvästi esimerkiksi Pallen radiorevyyohjelmien muistelmasta, jossa oli äänessä vain nimeltä tuntemani Aino Angerkoski, laulajatar, ja jossa kerrottiin, että muuan paljon käytetty avustaja jo ennen sotia oli Hannes Häyrinen.

Kuulemani mukaan "Kankkulan kaivolla" ohjelmaa, joka oli nuoruusvuosieni suurelämyksiä, ei juurikaan kuulla eikä saada arkistosivuille - tekijänokeussyistä.

Mietimme edelleen, mitä asialle voitaisiin tehdä. Viis sifoniaorkestereista ja presidenttien puheista. Kyllä Kankkulan kaivolla olisi saatava kuuluville. Ja Kalle-Kustaa Korkki.

Ne Hesarin uutiset - kirjastokorvausjärjestelmä muuttuu ja tekijänoikeuslaki siltä osin. Tunnen asian ja sen taustan ja palaan siihen.

Kulttuurisivun kolumnisti Umayya Abu-Hanna kirjoittaa erinomaisen hyvin vaikka onkin Valtion taidemuseon kulttuurivähemmistökoordinaattori (kauhea virkanimike). Eilisessä pätkässään hän kertoo kauhistuttavan tarinan. Hänen ja hänen kuulemansa mukaan lukemattomien muiden henkilöiden sähköpostit päätyvät jälkeä jättämättä johohkin, ehkä Guantanamoon, sen takia, että sukunimessä on osa "Abu". Kirjoittaja sanoo siirtyneensä käyttämään sähköpostissa nimeä Amanda Wilhemsson. Sitä ennen hän on sanonut haluavansa käydä mattopiiska kourassa ojentamaan palestiinalaishuiviin sonnustautuneita suomalaisia, jotka ovat helsingin kaduilla kannattavinaan milloin mitäkin, viimeksi Kiinan työläisiä.

"Maailmaa muutetaan osallistumalla aktiivisesti oikeaan elämään."

Voikohan sitä enää paremmin sanoa.

Lisäys - katso kommentti Ylen formaateista ja Applestä - oikaistua tietoa!

Muistuma, DDR

Herättyäni keskellä yötä siitä unesta ajattelin asiaa ja se oli helppo palauttaa mieleen, kun aurinko ja televisio julistivat yhtä luottavaisina aamun avatuksi, nyt samaan aikaan.

Arvelen että olisi tyylikästä ja moraalisesti oikein mennä kauas metsään ja viipyä siellä viikko.

Ajatus on lakannut miellyttämästä. Sitä paitsi isäni teki sitä aika systemaattisestikin. Sitä paitsi tein sitä itsekin, hyvin kauan sitten. Meillä oli suon keskellä mäki, johon teimme yöretkiä. Isosompin Sakarin kanssa olemme nyt havainneet, että elimme yhteisessä mielikuvitusmaailmassa ja ne olivat tärkeitä retkiä, jotka jäivät sitten lukiovuosina.

Ei meillä ollut sinne metsään mitään asiaa. Kannoimme repuissa tavaroitamme, menimme sinne metsään, olimme siellä yön tai joskus kaksikin ja tulimme pois likaisina ja savunhajuisina. Se oli suurta. Elämä oli tietysti niin nuhteetonta, että kaikki olisi kelvannut rippikoulun rainasarjaksi. Julkijumalisia emme kyllä olleet, koska paikkakunnalla tuettiin sangen arkista suhtautumista kirkkoon ja "uskovaiset" oli erillisryhmä. Ehkäpä se oli körttiläisyyden jälkivaikutusta.

En tiedä miksi pojat jättävät usein partiolaisuutensa noin 16-vuotiaina. Selitys "tytöt" on totta mutta ei koko totuus. Vastaavasti tytöt siirtyvät hevosista muihin vaivalloisiin olentoihin samassa vaiheessa.

Haluan mennä kaupunkeihin. Nyt yritän selvittää kirjoittamalla, haluanko mennä Berliiniin. Tähän mennessä en ole halunnut, mutta olen usein toistellut, että olisi ihan hyvä mennä tutustumaan Müncheniin tai Wieniin.

Berliini on ollut unen kaupunki.

Olen koettanut varovasti sevlittää, kuka olin alle 20-vuotiaana, mutta en ole oikeastaan kauhean kiinnostunut siitä. Kaikki muistamani ja selvittämäni johtaa samaan vastaukseen - tavallinen. Se oli tavallisuuden aikaa - 1950-luku ja puolikas 1960-lukua. Kun nuorilla oli kuitenkin hyvin suuria eroja, etenkin hyvä- ja huono-osaisuuden ero, niitäkin pyrittiin peittämään ja vähättelemään.

Eräänä kesänä 1960-luvun alussa toimin kuitenkin aivan erikoisesti, ja nyt yöllä ymmärsin, että jokin silloin syntynyt vaikuttaa edelleen. Menen oikeastaan hyvin mielelläni vieraisiin kaupunkeihin, ellei minulla ole sinne asiaa. En ole oikein halukas matkustamaan asioille vaan olen jotenkin harmistunut, jos joutuisin käymään esimerkiksi Pariisissa hätäisesti.

Kenties tuo valokuva on sielunmaisema. Matkustin junalla Helsinkiin ja siitä vanhanaikaisella laivalla Saksan rannikolle ja junalla DDR:n läpi Länsi-Berliiniin. Se oli kesä 1962. Berliinin muuri oli nimittäin rakennettu edellisenä kesänä.

Siihen aikaan ihmisillä oli kirjeenvaihtotovereita. Minulla oli kaksi. En tullut kysyneeksi, mitä mieltä saksalainen ystäväni Manfred ja matkan jälkeen toinen ystäväni todellisuudessa olivat vitseistä, huumorijutuista ja murrepakinoista, joita käänsin heille lähettämiini kirjeisiin englanniksi ja saksaksi. Ehkä he eivät kummastelleet liikaa, koska Berliinissä luin hartaasti esimerkiksi Wilhelm Buschin murrejuttuja ja katselin hänen kuviaan muinaisista työläisistä. En ollut tiennyt, että Busch oli piirtänyt muutakin kuin Maxin ja Moritzin.

Joskus myöhemmin ymmärsin, että Busch oli yhtä merkityksellinen piirtäjä kuin Gustave Doré Ranskassa ja ettei hänen elämänsä ja työnsä liittynyt millään erikoisemmalla tavalla Berliiniin.

Asuin siis siellä muutaman viikon Manfredin perheessä, kunnes lähdin edelleen ja matkustin liftaamalla Marseilleen ja sieltä aikanaan takaisin Hampuriin ja laivalla kotiin.

Nyt tuntuu että se oli hiukan erikoinen matka 17-vuotiaan yksin tekemäksi.

Koska Berliinissä muilla oli toimensa ja Manfred oli minua muutaman vuoden vanhempi, sain olla paljon yksikseni. Olen kertonut aikaisemmin, että sain kiihko Saksan 1900-luvun historiaan tuon perheen kotiapulaiselta, joka oli vanha ja lihava ja kertoi iltaisin muistojaan Berliinistä keväällä 1945, jolloin hän yritti pitää perheen kolmea herraslasta hengissä ja onnistui. - Perhe oli hyvin korkeaa keskiluokkaa tai mahdollisesti yläluokkaa - isä oli kirurgi, professori ja "von" ja osallistunut jo ensimmäiseen maailmansotaan ratsuväessä. Hän suhtautui yllättävän suopeasti. Istuin monta iltaa kuuntelemassa radiosta Bruckneria hänen kanssaan. Itse asiassa hän oli hiukan Brucknerin näköinen.

Kävin yhden kerran Itä-Berliinissä, joka tosin näkyi Manfredin kodin kadunkulmasta Tempelhofin läheltä. Sinne mentiin Checkpoint Charlien kautta, mutta berliiniläisillä ei ollut pääsyä sinne ja länsi-saksalaisillakin saattoi olla vaikeuksia. Laaja raitiotiejärjestelmä S-Linie risteili idän ja lännen alueilla ja maanalainen samoin, mutta portit oli joko tukittu tai niillä oli tiukka tarkastus. Raitiotie oli Itä-Berliinin hallinnassa, joten sitä kuului boikotoida.

Heti Checkoint Charlien jälkeen oli sodassa palanut kirkko raivaamattoman aukean keskellä. Alttarilla kasvoi leppää ja joka paikassa oli piikkilankaa.

En ollut nähnyt paljon kaupunkeja niin että en osannut kovin ihmetellä, mutta Länsi-Berliiniin verrattuna itä oli raunioitunut aavekaupunki. Kävin Humboldt-museossa; siellä oli jo silloin tai taas silloin erittäin laaja antiikki-kokoelma. Kävin syömässä hyvää ruokaa, joka ei maksanut paljon mitään. Kun tulin takaisin, oli vaikeuksia, koska minun olisi täytynyt esittää kuitit tullessa vaihtamastani rahasta, jota oli nykyrahassa arvioiden korkeintaan kymmenen euroa. Ravintolan kuittia en ollut ymmärtänyt säästää.

Rajalla ja kaikkialla muualla oli konepistoolimiehiä, Vopos eli Volkspolizei. Murhat muurilla olivat jo alkaneet. Pääsin kuitenkin aikanani murhaamattomana takaisin länsivyöhykkeelle.

Perhe oli aidosti kiinnostunut vaikutelmistani, koska he eivät olleet päässeet pitkään aikaan itävyöhykkeelle.

En muista, että minulla olisi ollut kovin tuntuvia poliittisia kantoja, vaikka amerikkalaisuus oli tietysti kova juttu ja kaikki Neuvostoliittoon ja neuvostojärjestelmään liittyvä vierasta ja pelottavaa.

Tänään tuntuu siltä, että tuo sodan käymä kaupunki, jonka rakennuskannassa näkyi entinen porvarillisuus ja myös entinen hulluus kilpailemassa nykyisen mielettömyyden kanssa, todella muuttui mielenmaisemaksi.

Berliner Zoon seutu ja Ku-damm ehkä määräsivät myöhempien vuosikymmenien mieltymykset. Haluan istua yksin joukossa, esimerkiksi kahvilassa, ja katsella, kuunnella, kirjoittaa tai lukea.

Niiden kahvi oli aivan hyvää. Kokeilin oluttakin silloin tällöin, mutta olin niin nuori, etten ollut juonut Suomessakaan kuin joskus kokeeksi vaasalaisen Bock-panimon kolmen tolpan olutta. Humalan hankkiminen ei tullut mieleen ja sitten vuosia myöhemmin se osoittautui kyseenalaiseksi iloksi.

Yli kymmenen vuotta myöhemmin sain jonkinlaisen "kohtauksen" työmatkalla Kööpenhaminassa. Työnantaja - Otava - oli pannut minut aivan liian hienoon hotelliin, Angleterreen. En varmaan ollut henkisesti tehtäväni enkä asemani tasalla. Meni uni ja kävelin yöllä jalkani verille.

Kööpenhaminan hotelli ja Itä-Berliinin katunäkymät yhdistyivat juuri sellaiseksi kokemukseksi, jotka Ingmar Bergman kuvaa elokuvassaan "Hiljaisuus". Se on se elokuva, jossa Ingrid Thulin sairastaa hotellissa vieraassa maassa, jossa puhutaan käsittämätöntä kieltä. Tunnelma on hyvin rautaesiripun takainen.

Kun on kulkenuta rautaesiripun ali yksin, varovaisesti mutta suhteellisen rohkeasti, ja tullut illalla takaisin, mieli on pirstoutunut loppuelämäksi. Sen näkee, että nämä talot ja heidän ihmisensä ovat oikeastaan samoja, mutta niin valtavan kaukana toisistaan ja että jokin pieni joukko, kymmenen prosenttia, on ottanut vallan ja konepistoolit.

Söimme maanantaina lounasta M. Jungnerin kanssa. Hänkin oli varmaan lukenut Grossmanin upean kirjan "On killing", koska hän viittasi sotilaisiin ja muihin kunnon ihmisiin, joiden on todella vaikea vahingoittaa tai tappaa toisia ihmisiä, ja siihen noin kymmeneen prosenttiin, jotka aidosti pitävät tappamisesta ja sortamisesta.

Vakaumuksen vahvuus on vaihdellut, mutta hämärämmin tai selkeämmin olen tiennyt vuodesta 1962, että etujoukko koostuu suureksi osaksi tuosta kymmenestä prosentista, eikä ratkaisevaa taida olla edes se, käyttävätkö he kynää vai kivääriä. Pääasia on terrorisoida toisia.

Puhevalta

Gerhard Behrendt on aikamme tuntemattomimpia taiteilijoita ja elävä muistomerkki. "Pikku Kakkosen" Nukkumatti (Sandmännchen) on DDR:n eli Saksan Demokraattisen Tasavallan suuri saavutus vuodelta 1959.

Kaikkille muille paitsi suomalaisille Nukkumatti ja Nalle Luppakorva ovat realisosialismia ja harppisaksaa. Se on askarruttavaa, koska tässä kaikkien mittojen mukaan valtavassa ja valtavan pitkäikäisessä sarjassa ei ole mitään vikaa. En näe myöskään poliittisia metkuja enkä "kansalaiskasvatusta". Ehkä Luppakorva on vähän turhan mallikelpoinen, mutta niin on myös Mikki Hiiri.

En löydä tuosta sarjasta mitään moittimista. Ensimmäinen vaimoni voitti suomalaisen tunnussävelen falskiuttaa ("kun teeveen iltasatu al-kaa"), mutta nuotin vierestä laulaminen on suomalainen perinne, josta olemme ylpeitä. Itse en varsinaisesti muuta osaakaan.

Nukkumatin luoja, herraBehrendt muuten aloitti uransa Preussin valtionteatterin lavastajaoppilaana vuonna 1943 (ei painovirhettä), joten maailman muuttumista on nähty.

"Puhevalta - kuinka kuulijat vakuutetaan" on nuoren teologian tohtori Juhana Torkin kiitetty kirja puhetaidosta.

Tietysti minua viehättää antiikin kohtalaisen hyvä hallinta ja Quintilianuksen käyttäminen lähteenä on lystikästä, (vaikka pseudo-Longinus ja Peri Hypsos eli "Korkeasta tyylistä" olisi ollut hyvä vertauskohta tekstin puolelta). Ranskalainen laaja filosofinen "rhétorique"-kirjallisuus näyttäisi myös puuttuvan.

Minua askarruttaa Torkin kirjassa piirre, joka liittyy Nukkumattiin ja DDR:än. Kirja on nimittäin häiritsevän moraaliton.

Varmin tapa vaikuttaa ihmisiin on tuudittaa heidät uneen tai ellei suorastaan uneen, sellaiseen miellyttävään oloon, etteivät he huomaa kysellä ikäviä asioita. Päivän leikit aika unohtaa on.

Aamutelevision koirankoulutusohjelmassa teroitettiin katsojan mieleen, että koira muistaa noin sekunnin eli että sitä on kehuttava tai moitittava heti tai ei ollenkaan.

Puhetaidon laita voi olla sama, paitsi että vaikutus saattaa ihmisellä kestää kokonaisen minuutin. Puhetilanteiden vakiinnuttaminen vaatii institutionalisoimista eli rajua palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmää, esimerkiksi konepistoolimiehiä. Tai sitten siirrytään joukkotapahtumiin, kuten Nürnbergin puoluepäiviä tai Suomi-Ruotsi maaottelua.

Kirja on hyödyllinen ja suosittelen sen hankkimista ja lukemista. Kyllä siitä oppii seuraamaan puhetta teroitetuin keinoin.

Äsken puhui koirankasvattajien ohella Geroge W. Bush eilisen 9-11 -muistopäivän johdosta, ja kyllä Torkin maininta pitää paikkansa. Hän ei sano yhtään mitään, mutta toistelee hyvin taajaan syyllistäviä sanoja ja fraaseja "sota ei ole ohi", "huoli kansalaisistamme", "yksimielisyys", "vapaus", "vapaus", "vapaus".

Tällaisia terveisiä Bushille ja Juhana Torkille Lauri Viita -vainaalta:

Monttunsa reunalla metsikön takana
silmillä likainen liina tai lakana
"Eläköön vapaus!" huusi mies.

Kaupungin torilla lippujen juurella
puheensa lopetti aatteella suurella
"Eläköön vapaus!" huusi mies.
(Betonimylläri, 1947)