Alaston salissa

 

 

Minulla on uusi näkökulma Volter Kilven romaaniin. Myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet tästä kirjasta.

 

Otsikko on Otavassa minun aikanani kierrellyt legenda painovirheestä, joka pyydystettiin mainostekstistä, tai sitten ei. Se Ahto Nummisen suunnittelema sarja Elävä kansalliskirjallisuus oli kauneimpia mitä on. Ja niinpä sekä kirjojen asu että sisältö vaikuttivat menekkiin tuhoisasti. Maksettiinkohan kansikuvistakin? Niissä oli kansallisesti merkittävää taidetta.

 

Se on yhteenveto yhteisö- ja kauppaoikeuden synnystä maassamme. Tutkijat, kuten Lamprecht ja Weber, yrittivät keksiä sosiologiaa. Se olisi vastaus kysymykseen, miksi ja miten toiset porukat pärjäävät ja toiset eivät.

 

Suomesta on sanottu itsensä Eino Jutikkalan suulla, että tämä oli 1800-luvun lopun ”liikkeiden valtakunta”. Tuosta voi tulla mieleen kansalaistoiminta, kuten raittiusliike ja nuorisoseurat ja miksei myös vanha työväenliike. Mutta ”liiketoiminta” tarkoittaa nykyisin sama kuin ”yritystoiminta”. Ja sitä Alastalon tuvassa harjoitettiin, kun kiellotkin oli valtion puolelta kumottu. Tukholmaan ja Pietariin ja Hulliin ja Espanjaan pääsi, kun osasi ja jaksoi.

 

Aivan samoihin aikoihin Vierasmaalaiset yrittäjät, kuten Finlayson ja norjalainen Gutzeit, alkoivat saada rinnalleen kotimaisia. Juhani Ahon veli Pekka oli kova poika Kymi-yhtiön takana. Satakuntalainen Ahlroos sai aikaan suuria.

 

Ja kapula kiersi. Volter Kilvelle suvun tapaista oli eräskin Antti, joka otti sukunimekseen Wihuri.

 

”Afäärifennomaaneista” on paljon tutkimusta. Jotkut olivat rikastuneet Venäjän tehtailla ja kaivoksilla ja jotkut tuoneet sieltä oppia, kuten painija-vuorineuvos W. Weckman, josta tuli merkittävä tekijä kaapelipuolella.

 

Joidenkin käsitys kapitalisteista ulottui vain yksittäisiin rahamiehiin, vaikka ympäri Eurooppaa kartelli eli yrittäjien yhteenliittymä oli vahva tekijä.

 

Kustavin salissa kaavaillaan laivanisännistöä, joka oli osakeyhtiön edeltäjä ja yllättävän hienostunut tapa jakaa riski. Käytännössä sen vanavedessä nousi vakuutustoiminta, etenkin henki- ja vahinkovakuutus, ja sitten pankit, ensin säästökassat ja osuuskassat. Itse osuustoiminta, Suomeen suuresti vaikuttanut rakenne (S-ryhmä, Elanto, Valio ja ennen vaikka mitä Hakasta alkaen).

 

Miksi siis Suomessa on outo tapa; ihmiset omistavat asuntonsa, ja siinä se omaisuus onkin. Ruotsissa ja esimerkiksi Saksassa huoneistojen omistaminen on yritystoimintaa ja vuokralla asuminen normaalia ja järkevää. Suomeen asunto-oikeus ja asunto-osuuskunta eivät ole ottaneet istuakseen. Asuntp-osakeyhtiökin on nuorta perua, 1920-luvulta.

 

Kilpi kuvaa joukon kertymistä samalla tavalla kuin Kivi ennen häntä ja Linna hänen jälkeensä. Näiden herrojen suurromaaneissa ei ole selvää päähenkilöä, mutta koko kuvaus on äärimmäisen oivaltavaa kuvausta joukon kasvuvaiheista täällä pohjoisessa, jossa esivallan kynsi oli tylsä ja jonne edes läänityslaitos ei istunut. Kivi kuvaa maanjaon seurauksia – isojako tuottaa Jukolan ja Impivaaran – ja Linna kuvaa ensin komppanian ja sitten kokonaisen pitäjän jakoja ja jännitteitä. Kilven kuvausta voisi sanoa pääoman painoksi rannikkokunnassa: Alastalo, Härkäniemi ja Langholma panevat riksit ja ruplat tekemään työtä. Operaatio on sama kuin Hollannissa ja Englannissa 1400-luvulla, kun kala ja kangas hallitsivat maailmaamme.

 

 

Ranne

 

H. Neuhausin kirja on niin hyvä, että minun tuli ranne kipeäksi. Ja kyynärpääkin. Kirja koskee pianonsoiton taidetta. Meitä penkkiurheilijoita kiinnostaa soittajan kätten asento ja tietysti sormitus. On nimittäin jokseenkin vaikeatajuista, miten niitä ääniä tulee. Ranteen merkitys on suuri. Olen yksi niistä, joka väittää kuulevansa suuria eroja pätevien ammattilaisten tuottamissa sävelissä.

 

Mutta taide on vaarallista. Naputtelin liian kiihkeästi kolmanteen sala-antologiaani tekstejä, etenkin tekijänoikeuden suojaamia, joita ei ole verkossa noin vain kopioitavissa. Tranströmerin oma laaja nide ja etenkin ruotsalainen runouden antologia ”Svensk Poesi” painavat yhteensä noin 5 kiloa.

 

Tuli vahva vanhuuden kokemus. Silmiä särki ja sitten eturaaja ilmoitti oireista, jotka panivat katsomaan vasemmalla kädellä näpytellen artikkeleita ”oma hoito” ja ”terveyskirjasto”. Jännetuppi? Uskoi kyllä Panadolia, ja nyt on aamu. Ja tilaus silmälääkärille on vetämässä; käsitin kaupassa, etten erota kunnolla, missä lukee kassa ja missä vessa.

 

Yksilöllisyys on mielestäni tilapäinen hairahdus historiassa, ja tietoisuuden käsitteen vaikeus johtuu siitä, ettei se ole pelkästään kallossa, vaan porukan sisällä. Jopa Beethoven on joskus turhan raivoisasti ”minä”, ja siksi Schubert tuo mieleeni kalojen, lintujen tai perhosten parven, joka näyttää reagoivan kuin yksi, salaperäinen mieli. Katsokaa luonto-ohjelmia. Kun haukka näykkää miljoonan pikkulinnun parven reunaa, parvi väistää ja mukautuu käsittämättömän nopeasti kilometrien päässä.

 

Tranströmer, joka kirjoitti kuin leppäkerttu, sanoi New Yorkin muistuttavan tähtisumua sivusta katsottuna, ja sykähdytti lukijaansa lohduttamalla, että tuollakin New Yorkissa joku juuri nyt soittaa Schubertia.

 

Koska hän mainitsee viisi jousta, hänellä on siis mielessään jousikvintetto, joka onkin maailman hienoin sävellys (ja huimasti täyteläisempi kuin paljon kuuluisampi pianokvintetto, Forelli).

 

Tunnustan, että Ruotsissa oli tuollainen runoilija ja lisäksi tuollainen runokirja, joka esineenäkin edustaa kirjaa kauneimmillaan.

 

Kilven ”Alastalon salissa”… Sekin oli pöydällä, vaika on minulla Kilven tuotanto myös koneessa. Löytyy Dorian eli kansalliskirjaston verkkopaikalta. Pitäkää te lukijat kaikin mokomin Kilpeä konstailijana. Minä satun olemaan samaa mieltä kuin Kilpi itse, että Suomessa oli hänen vertaisensa vain A. Kivi. On vihjattu, että Volter (”Voltaire?”) vaihtoi nimensä Erikssonista nähtyään, että ”kiven” ja ”kilven” on melkein sama.

 

Joka tapauksessa totean, että suomalainen yleisö tiesi heti Alastalon ilmestyessä, ettei se pidä tuosta kirjasta eikä Kilvestä muutenkaan. Outoa, että Otavan Alvar Renqvist jaksoi; Kilpi oli aika kova marisemaankin. 

 

Hänen tytärtään, josta tuli yksi Kansallismuseon johtajista ja professori, en koskaan tavannut, mutta pojista Jaakkiman asiantuntijalausunnot tunsin patenttiasioista hyvin. Hän oli mekaanisen teknologia professori ja erittäin selkeäsanainen siihen aikaan tavallisten kone- ja laitepantenttien erittelijänä. Ja pojista Lassi Kilpi vastasi kunnioittavaan tervehdykseeni kadulla ja oli isäni arvostettu ihannemies, vero-oikeudesta väitellyt hallintoneuvos, pääomavähennysten harintaverotuksen ja kiinteistöverotuksen tuntija. – Vihjaan: ”Alastalo” on myös ainutlaatuisen pätevä liiketoiminnan historian kuvaus. Parkkilaiva maalaiskunnasta ei ole pikkujuttu. Siihenkin tarvittiin 20 mieltä eli kyky ajatella parvessa.

Tapaamisia

 

Muikkuja ei voi syödä etänä eikä kahvia juoda.

 

Mainitsin sikaria polttavalle ystävälleni, miten monta vuosikymmentä minulta meni ennen kuin mieleeni tuli Härkäniemen piipunvalinta, joka on niin asiantunteva, hellä ja paneutuva, hauska ja kiihkeätempoinen.

 

Olimme samaa mieltä Volter Kilven ja Schubertin samankaltaisuudesta. Mieleen tulee esimerkin vuoksi pianokvintetto. Fraseeraus on valmis, koska pidemmätkin jaksot ovat niin kohdallaan, ettei yhtään adjektiivia voi siirtää, eli pisteet ja kaaret toimivat.

 

Sitten kuuntelimme Webernin kappaleen ja olimme yksimieliset siitä, ettei muuta todistetta tupakoinnin turmiollisuudesta tarvita. Anton Webern astui hövelinä miehenä veljensä asunnosta, jossa oli käymässä, ulko-ovelle sytyttämään tupakan ja siihen amerikkalainen sotapoliisi hänet ampui. Paikka oli Wien ja vuosi 1945.

 

Webernin yleensä parin minuutin kestoisissa kappaleissa on paljon sellaista, että ystäväni näytti ja uskalsi antaa käteenikin Omega Cosmos -kellon, joka oli juuri saapunut 50-vuotishuollosta. Saksasta oli löytynyt erikoisliike, joka valmisti tuon mallin teknisesti araksi osoittautunutta, kuukalenteria käyttävää ratasta.

 

Ei löydy niin pahaa ongelmaa, ettei joku valmistaisi siihen Saksassa tai Itävallassa korjaavaa kojetta. 

 

Jatkoimme pingaamista. Ystäväni, jonka ammatti ja virka oli siis tietojenkäsittely, oli hänkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Waltari mainitsee menetelmän Turmsissa. ”Pingaaminen” tarkoittaa signaalin lähettämistä laitteelle, joka palauttaa sen sitten. Yhteyden toiminta ja asioita sen laadustsi selviää näin. Pingaaminen tarkoittaa siis keskustelua, joka meillä käsitteli pintapuolisesti muikkuja ja Sonkajärven Huttusia. Kummatkaan eivät ole uhanalaisia.

 

Mutta Turmsin mukaan aionin eli maailmanajan vaihtuessa kuuluu kimeä ääni, joka kulkee nopeasti taivaanreunasta toiseen ja kukaties myös ihmisten maailman tuolle puolen, jossa on tosia todellisuuksia.

 

Tietoisuuden arvoituksen olimme ratkaisseet jo. Ilmiö ei ole yksilöllinen. Se koskee joukkoja ja alajoukkoja. Tämän Georg Cantor käsitti, ja tuli hulluksi. Ellei tietoisuutemme olisi yhteinen – samalla tavalla kuin topologiassa – emme näkisi toisiamme. Tietoisuutta pitävät yllä puhe ja musiikki.

 

Musiikista Thomas Tranströmer huomautti runossaan aivan oikein, että musiikki on lasitalo rinteessä jossa kivet lentävät ja lohkareet vierivät, mutta ikkunat pysyvät ehjinä.

 

Kehotin ystävääni kirjoittamaan itsestään kirjan otsikolla ”Lyhyt johdanto yritykseksi yhteenvetoon elämästäni ja mielipiteistäni”. Lupasin ostaa sen, kun se ilmestyy.

 

Meitä ei tarvitse muistuttaa, että kirjoittaminen alkaa aina kenraalibasson kehittämisellä. Continuo tulee kyllä aikanaan.

 

Ja sitten oli aika nauttia jäätelöä ja marjoja hyvin temperoidun kahvin kanssa.

Tulevaisuuden louhiminen

 

Kun en heti löytänyt kirjaa, ajattelin että pitäisi tehdä uusi. Maalaiskuntien paikallishistorioitten laatiminen ja julkaiseminen on lopahtanut juuri yt, kun viimeinen aika olisi käsillä.

 

Kirkkonummeltakaan ei ole, ja sekä Espoo että Helsingin pitäjä eli Vantaa edellyttäisivät uutta koostamista valmiista, jokseenkin laveana julkaistusta aineistosta.

 

Nyt pitäisi puhuttaa ne ihmiset, joilla on joko tietoja tai muistoja ajasta ennen kuin maailma muuttui täysin eli 25. joulukuuta 1991.

 

Samalla olisi koottava isuvainajan ja täti-ihmisten valokuva-albumit, jotka ovat juuri nyt roskalavalla matkalla kohti ikuista tulta, sellaisenaan tai silputtuina.

 

Tulevaisuuden mallittaminen tapahtuu edelleen arvaaamalla, jolloin myriadit muuttuvat parametrit jäävät huomiotta ja piilossa olevat oletukset havaitsematta. Muuttuvia parametreja ovat esimerkiksi hinnat ja niiden ristikkäiset vaikutukset palkkihin ja tyhöllisyyteen. Kätketyn odotuksen (hidden assumption) esimerkki on esimerkiksi viruspandemia, joka rikkoo kohtuullisetkin odotukset joko tappamalla tai hivuttamalla. Kuten nyt tiedämme.

 

Maailma muuttui esimerkiksi noin 1150 BCE (eKr.) ja 1347 CE, kun Musta surma tuli ja tuhosi.

 

Olin Suomn Virallisen tilaston ylpeä kaukolainaaja monia vuosia, ja nyt ne ovat käytössäni verkosta ladattuina. Kieltämättä paljon näppärämpää kuin niteitten selaaminen. Todellinen aarre on kuitenkin vielä vaikea tavoittaa, Oikeustilasto, ja varsinkin sen tsaarinaikaiset niteet ja itsenäisyyden alku.

 

Tutkimalla esimerkiksi kiinteistönkauppoja ja niille osoitettuja hintoja tai velkomuksia ja vekseleitä saa yksityiskohtaista tietoa aiheesta, miten ennen elettiin. Esimerkiksi Viipurin läänissä ei ollut tapana maksaa velkoja. Ulosottomiestäkin saatettiin paeta toisen läänin puolelle. Savo-Karjala on kuin luotu sellaiseen meininkiin. Protestiluetteloonkaan ei köyhä päässyt. Tuo luettelon painettiin Kauppalehteen, ja sen pankinjohtajat lukivat ensimmäisinä. Juuri vekselit eli lyhytaikaiseen lainaan tarkoitetut paperit piti protestoida ennen kuin ne vietiin Raastuvanoikeuteen maksettavaksi tuomittaviksi. Protestoinnin suoritti maistraatissa Aleksilla toisessa kerroksessa Julkinen notaari. Viimeisenä sitä virkaa taisi hoitaa Antero Kankare, hyvä mies ja aina ystävällinen.

 

Raastuvan ykkösellä Niilo Luukanen tai myöhemmin Birger Candolin katsoi oliko leimamerkkejä tarpeeksi, ja nuija kopsahti.

 

Kauhavalla muistetaan vielä Säästöpankin talon paikalla ollut Säästöpankin talo, jossa asui nimismies Hägglund. Se on paikallishistorian tunnetuin kohta jonka jokainen juoppo tuntee, koska siellä Ison Antin ajatus oli tappaa yhdessä ystävänsä A. Rannanjärven kanssa Kauhavan ruma vallesmanni laulussa esitetyin suunnitelmin, Kyllä sinne Pukkilan Iiskan yläkertaan ammuttiinkin, mutta ohi. Meillä oli koulu siinä vieressä. Sitä en tiedä, mistä Juha Antinpoika Leskenantti, tunnettu myös nimityksellä Anssin Jukka, aloitti häämatkansa. Ilmeisesti Ylihärmän Hirvelän takaa mökistä. Paikalla oli tutun nimistä väkeä, Kangas ja Ylikangas, Takala, Kosola, Luoma ja Orrenmaa.

 

Tunteet pinnassa

 

Kahdessa tai kolmessa vuodessa tunteet ovat tulleet Suomessa muotiin. Syy on tietymätön. Sodan ja niukkuuden unohtuminen? Sukupuolierojen romahtaminen? Perusopetus?

 

Jopa poliittisen vallan huipulla miehekkäimmät henkilöt ovat nuoria naisia, jotka käyvät välillä synnyttämässä.

 

Itse opin välttämättömät roolit 40-luvulla. Ankaria opettajia olivat keskenkasvuiset enoni, joiden oppeja suvun naiset yrittivät vastustaa. ”Mies ei itke, se kiroilee vain.” ”Likkojen kanssa leikkiminen on suuri häpeä.” Jos housuihin lorahtaa jotain, parempi verta kuin pissaa. Vielä koululaisena minulle esitettiin ihannemiehenä Pentti ja Paavo, jotka olivat lyöneet poliisia. 

 

Tämä on luettava sitä taustaa vasten, että olin lellikki ja mammanpoika.

 

Omituisten olympialaisten aikana televisiossa on nyt näytetty itkeviä nuoria miehiä ja riemusta kiljahtelevia nuorukaisia, jotka eivät ole pysyä elastaaneissaan. Tappiosta haastatellut toistelevat, että kyllä nyt sattuu. 

 

Urheilu on tieteellisen rasismin, armeijan ja koulusadismin tuote. Esikuviksi nostettiin mestarit, jotka olivat kuuluisia ilmeettömyydestään ja henkilöinä usein myös tunteettomuudestaan. Vanhanmaailman hengessä naisia pilkattiin, kun hekin yrittivät muka urheilla, vaikka ”kaikki” tiesivät, ettei heistä ole siihen. Alan kirjoista luin jo aivan pienenä, ettei neekereistä ole juoksijoiksi, koska he ovat liian lyhytjänteisiä ja tyhmiä. Tämä piti todistaa Berliinin olympialaisissa 1936.

 

Tuo tieteellinen rasismi on muuten painettu villaisella. Etenkin Harvardin yliopiston ympärillä kuhisi. Maailman johtava tiedemies Louis Agassiz, joka oli todistanut jääkauden ja sen että se alkoi Alpeilta ja oli erikoisen paha Brasiliassa, julkaisi yleisteoksia kymmenin painoksin. Amerikkalaisille todistetiin ”tieteellisesti”, että väärän värisillä ihmisillä on pienet ja tyhmät aivot ja heidän aidossa ympäristössään marakatitkin jäävät kovin kehittymättömiksi. Ruotsalaiset ottivat tämän opikseen ja julkaisivat kirjoituksia myös siitä, että juutalainen ei opi soittamaan viulua (kysymyksessä oli J. Heifetz), eikä ymmärtämään fysiikkaa. Nämä kun molemmat edellyttävät hengenlahjoja, jota heikäläisillä ei ilmene.

 

Tieteen ja tiedon vastustamisella on historiansa, mutta sitä ei ole oikeastaan tutkittu. Siksi voi vain epäillä, että huono tiede ja virheellinen tieto ovat vaikuttaneet vaiheisiimme ja maapallomme vaiheisiin yhtä paljon kuin hyvä. Fysiikan perusteet ovat yhä hakusessa, ja biologia on kokenut suuren mullisuksen useita kertoja sotien jälkeen.

 

Darwinismi menestyi, koska siitä luettiin ajatus, että amerikkalaiset ja englantilaiset ovat luomakunnan huippu. Jopa Hitler oli samaa mieltä, lisäten huipulle kuitenkin saksalaiset. Darwinhan ei tiennyt periytymisestä mitään. Vielä 1950 todettiin arvovaltaisesti, että geenin todellinen ydin on tuntematon. Kun DNA ymmärrettiin, se ymmärrettiin jokseenkin väärin. Kantasolun toiminta ja merkitys alkoi hahmottua 1960-luvulla. Esimerkkinä tässä esiteyltä tieteelliseltä rasismilta meni pohja vasta 100 vuoden kuluttua sen noususta eli meidän elinaikanamme. Ja nyt on aihetta epäillä, että nämä virukset ja bakteerit eivät olekaan ohimenevä ja taltutettava riesa.

 

Ujo vastaukseni itkevien urheilijoiden nousuun, joka siis on mielestäni todella hieno ja innostava muutos, ellei pieni vallankumous, on – pandemia. Taloudellisen ja terveydellisen vaikutuksen paketissa on kulttuurinen vaikutus, joka saattaa olla se kaikkein suurin.

 

 

Mikäpä on ollessa

 

 

Yhdysvalloista jätin eilen sanomatta, että kovin moni siitä sanottu asia on totta, ja ainakin yhtä moni paikkansa pitämätön. Ongelma on kielioppi. Kiinan ja Intian olemassaolosta huolimatta ei ole toista vastaavaa valtiota. Se löytyi eurooppalaisten mielestä vasta äskettäin ja oli sen jälkeen muutamia vuosisatoja joukko erittäin nurkkakuntaisi kaupunkipahasia.

 

Jo ajatus sellaisesta valtiosta, johon kuuluisivat sekä koilliset kolkot seudut että Karibian meren huuhtelevat höyryävät suot, oli mielipuolinen. Siis tyyppiä Ruotsi ja Espanja samaksi valtioksi.

 

Karibian nimi ilmestyi teksteihin 1700-luvun lopulla jonkin omaa vähäpätöisyyttään häpeävän heimon nimityksenä, ja ”Amerikka” puolestaan on tunnetusti väärinkäsitys tai väärennys erään Amerigon nimestä. K. Kolumbuksen sekoiluista on muuten mainioita uusia julkaisuja, kuten se yksi, joka käsittelee haaksirikkoutuneita kirjoja.

 

Sanoin vain, että Amerikan sisällissota ja sitä edeltänyt aika ovat sokeita pisteitä. Minkä ehkä luulemme tietävämme, menee sekin väärin. Esimerkiksi tietokilpailun hengessä: tuote, jolla taottiin silloisia miljoonia? – Valaanrasva. Sisällissodan aikana sen korvasi eräänlainen piki, jota pulppusi maasta eri puolilla ja osoittautui hyväksi voitelu- ja polttoaineeksi. Siis öljy. Ja valaan luut (hetulat) korvattiin korseteissa metallipunoksilla.

 

Joten Melvillen Moby Dick on sekä hieno romaani että tahaton perusmyytti kansakunnan synnystä. Ja amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaus synyi ennen kuin amerikkalainen sielunmaisema. Edgar Allan Poe, joka itsekin oli käytännöllisesti hullu nero. Luin jokunen päivä sitten ”Kultakuoriaiseen” sisällytetyn kuvauksen mielisairaalasta, jonka hullut ovat ottaneet haltuunsa. En ollut penkillä pysyä. Niin oli hyvää tekstiä. Ja tietysti ajankohtaista. (The System of Doctor Tarr and Professor Feather.)

 

Kärsin nyt ankaraa rangaistusta. Huomasin sen viisi minuuttia sitten. Ihmettelin, miksi on niin erikoisen mukava olo. Siksi että olen vedellä ja leivällä valoisassa yksinäishuoneessa. Katso asiasta lähemmin esimerkiksi Pahanteon kaari tai asetus rikoslain voimaanpanosta.

 

Kirkkonummen raanavesi on erinomaista. Joskus tulee horaistua ruuan kanssa kivennäisvettä, jos tekee mieli kuplivaa, vaikka piimä on perusvalinta.

 

Eräs lähde vastasi lukijan kysymykseen, mikä ruoka kunnon kiinalaista todella iljettää. Tuohon vastataan usein että meijerituotteet, mutta nyt täsmennettiin, että kovakuorinen, patongin tyyppinen (minulla campaillou) leipä. Pekingin työväen palloilijoilla menee kuulemma otsanahka rullalle jo pelkästä ajatuksesta.

 

Niinpä en neuvo tyrkyttämään suomalaista ruislimppua. Sitä pitävä kovin outona monet amerikkalaisetkin, ja eurooppalaiset. Mutta kiinalaisen mellakkapoliisinkin voi kuulemma pelästyttää, jos on limppu kainalossa ja porkkana tai muu juures kädessä. – Edelleenkään en vastaa puheistani. Tätä nyt vain väitetään.

 

Valoisa yksinäishuoneeni muuttuu yön tullen pimeäksi yksinäishuoneeksi, enkä tiedä, kummasta enemmän pidän. 

 

Etenkin musiikkia kuunneltua (eilen Webernin kamarimusiikkia) pimeys ja hiljaisuus saa sylkähtelemään.

Ameriikka

 

Luulemme ja meille väitetään, että USA ja sen kieli täyttävät meidänkin maailmamme ja mielemme.

 

Totuus on toinen. Sieltä ei tule mitään käsitettävää viestiä, vaan kohinaa.

 

Yhdysvalloista emme tiedä juuri mitään keskeisiä asioita. Siinä muistutamme Yhdysvaltojen kansalaisia, jotka eivät tiedä maastaan juuri mitään keskeistä.

 

Siellä ei ollut sataan vuoteen valtiota eli siis julkista valtaa. Väitän toisin sanoen, että Euraasiassa ja osissa Afrikkaa oli, ja kun kaupunkivaltiot otetaan lukuun, kuten kuuluu tehdä, sellaisia oli ollut 10 000 vuotta. Amerikan mantereella sellaisia oli Väli- ja Etelä-Amerikassa, esimerkiksi mayat, inkat ja atsteekit, joiden esi-isät olivat siis kävellä läpytelleet sopivasti kuivillaan olleen Beringin salmen yli Aasiasta.

 

Liittovaltio, josta tapeltiin tekohampaat narskuen parikymmentä vuotta, oli amerikkalaisten omankin käsityksen mukaan kokeilu. Julkisen vallan toimet, kuten järjestys, opetus ja terveys eli poliisi, koulu ja lääkintä, jäivät pahuutensa valtaan. Erinäisistä alueista tuli ylisuuria kirkonkyliä, jotka pitivät itseään maailman napoina, kuten esimerkiksi Boston.

 

Mikä selittää Villin lännen ja sellaisen ilmiön kuin Kalifornia? Selvä vastaus. Sisällissota 1861-1865. Sitä käydään tavallaan edelleen. Itse tapaus kuuluu tietää. Asiantuntemusta ei ole yleensä kenelläkään. Tuo tapaussarja oli sitä, minkä kohdalla yleensä mainitaan ensimmäinen maailmansota. Vanhentunut ajattelutapa ja tunneilmasto dramaattisesti muuttuneessa maailmassa, jossa oli rautatiet ja kymmenen kertaa aikaisempia tehokkaammat ja tarkemmat kiväärit. Lähes miljoona kuollutta, suurelta osin hyvin näkyvästi ja hyvin turhaan.

 

Vaikutus oli niin kestävä, että vielä Oliver Wendell Holmes Jr., kansakunnan ääni korkeimman oikeuden jäsenenä ja julkisena äänenä, vaikeni asiasta vielä kuollessaan 1935. Tai kertoi hän haavoittumisistaan, mutta vaikeni kaikesta muusta. Jotkut lukijat ovat nähneet esimerkiksi elokuvan ”Gettysburg”. En tiedä, arvelevatko he saaneensa jonkin käsityksen asioista.

 

Siellä kuitenkin sementoitui ajatus, että kaikki muu valta paitsi omavaltaisuus, on pahasta, ja että maailman sääntö on ”ota kiinni mistä saat”. Villi länsi liittyy tähän siten, että tapa ampua tai hirttää vastaantulijoita, oli sisällissodan perua, kuten tietysti myös edistynyt aseistus. 

 

Muiden kuin valkoihoisten käsitteleminen eräänlaisina syöpäläisinä vakiintui sekin, eikä ole muuttunut vieläkään. Sekä Stalinin että Hitlerin käsitys siitä, mitä vähemmistöille pitää tehdä, muotoiltiin ja vakiinnutettiin Amerikassa ja kiersi sieltä takaisin Eurooppaan. Jo ennen rasismin yhteydessä mainittuja brittejä, valkoisen eli ”kaukasialaisen” rodun etevämmyys oi ”todistettu” sekä tieteellisesti että uskonnollisesti kirkoissa ja korkeakouluissa.

 

Puuveitsi, jolla kultaa vuoltiin, meni täydestä. Teknisiä muutoksia kokenut orjuus paisui valtavasti työn orjuudeksi. Esimerkiksi kaksisataa tuhatta suomalaista seurasi tuota virvatulta. Ainakin kolme neljästä epäonnistui siirtolaisina taloudellisesti ja muutenkin, jättämättä monta näkyvää jälkeä uuteen ympäristöönsä. Mutta olen niin hurja (savoa – tarkoittaa ”hullu”) että väitän polarisoitumista eli rahan, opin ja turvan kasaantumista skaalan toiseen päähän ja katoamista toisesta päästä perinteiseksi amerikkalaiseksi ilmiöksi.

Saarella (Wulf & Eadwacer)

 

 

Heimoni hurtat haluavat häntä,

raadeltua riistaa,

repivät heti, jos hän

lähestyy laumaa,

   meidän ja muiden.

 

Wulf on saaressa, minä

toisessa.

Hänen linnaansa kiertävät kaislat,

hurtat huutavat verta

   meidän ja muiden.

 

Minä odotin, tukehtuva koira,

silmistäni sataa vettä

enemmän kuin pilvistä.

Hurtta haukkasi.

Hyvin sattui.

 

Wulf, Wulf, harvoin tulemisesi

raatelee minua.

Nälkäni vihloo.

Saanko enää syödä?

 

Kuuletko Eadwacer? Koirat!

Susi kantaa pentumme

rajusti ryteikköön.

Kaksin katkeaa laulumme yksin.

(suom. JK 2021, 1980 1973)

 

* * *

Leodum is minum swylce him mon lac gife;
willað hy hine aþecgan, gif he on þreat cymeð.
Ungelic is us.
Wulf is on iege,  ic on oþerre.

Fæst is þæt eglond, enne biworpen.
Sindon wælreowe weras þær on ige;
willað hy hine aþecgan, gif he on þreat cymeð.
Ungelice is us.
Wulfes ic mines widlastum wenum dogode;

þonne hit wæs renig weder  ond ic reotugu sæt,
þonne mec se beaducafa  bogum bilegde,
wæs me wyn to þon, wæs me hwæþre eac lað.
Wulf, min Wulf,  wena me þine
seoce gedydon,  þine seldcymas,

murnende mod, ales meteliste.
Gehyrest þu, Eadwacer?  Uncerne earne hwelp
bireð Wulf to wuda.
þæt mon eaþe tosliteð þætte næfre gesomnad wæs,
uncer giedd geador. 

 

(Kieli anglosaksi, noin vuodelta 900 CE, lähde Exeter Book, 980 CE.)

Loppukirit

 

Vanhuus alkaa minuutilleen. Jäät eläkkeelle. Ellet muuten usko, etsi avaimiasi. Ei ole enää pääsyä työpaikalle. Jos livahdat seurassa, eiliset ystävät katsovat tänään vieraasti. Heitä hävettää, ettet sinä ymmärrä hävetä.

 

Joidenkin ilmeistä näkee, että he tuntevat nyt olevansa virtsakaivossa, eikä kohta enää jaksa pitää nenäänsä pinnalla. Olen ollut neuvottelemassa, kuka menee sanomaan pihalla roskalaatikkoja aukovalle neuvokselle, ettei päivän promoja ole sielläkään. Soitetaan taksi. Soitetaan taas vaimolle, että ottaa kopiksi ja maksaa. Annetaan suharille osoite ja sanotaan että tikkana sinne, möykkäsi matkustaja mitä vain.

 

Mielelläni käyttäisin sanan ”jälkeläinen” sijaan sanaa ”jäljestäjä” eli sellainen taianomainen kyky kui viimeinen mohikaani, joka löytää ja neuvoo tien hirveimmällä suolla tai tuikeimmassa korvessa. Mutta siis jälkeläinen mainitsi vastanneensa kysymykseen, miten isä jaksaa, että kiitos hyvin. Totesimme ettei oikein ilkeä täydentää ”kiitos coronan”.

 

Minulla on ollut harvinainen ilo käydä useita syväkeskusteluja useiden eri ihmisten kanssa aiheesta, millaista on olla vanha. Isäänikään eivät mäkärät eivätkä polttiaiset kiusanneet, kun hän kulki tuttuja Lapin jälkiään kevyesti kuin intiaani sukkajalka.

 

Mutta hänelläkin oli sairaalloinen muisti. Pystyn lukemaan näkömuistista vuonna 1950 seinällä olleita kylttejä puhelinnumeroineen, ja kerran muistelin, missä kaikissa taloissa oli silloin muodissa ollut hienotunteinen kilpi Suomen tai Salaman tai Louhen tai Pohjolan tai Kalervon tai Sammon vakuutuksista, joita tuossa huushollissa järjesteltiin. Tehtävä oli niin kunniallinen, että sitä harrastivat entiset jääkärivärvärit ja eläkkeellä olevat nimismiehetkin. 

 

Jotkut kilvoittelijat kannetaan potkat suorina pukusuojaan, ellei saman tien tiputukseen. Silti jotkut, siitä huolimatta, että ovat juosseet 23 kierrosta jatkuvasti kiristyvällä vauhdilla, pystyvät säntäämään kahden kierroksen hurjaan loppukiriin.

 

Sääli ettei nykyisin enää käytetä maalissa lankaa. Se saattoi olla hyvinkin tarpeen, kun järjestys oli tutkittava käsivaralta otetusta valokuvasta. Maalikamerat mittaavat edelleen juoksijan rinnan korkeudelta eli siitä, missä maalinauha venyi ennen katkeamistaan.

 

Edelle kirjoitettu on tarkoitettu Matti Kalliokosken tietoon, sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia kenties antaa aihetta.

 

Suomen Kuvalehti on nimittäin alkanut tuntua hyvältä, selvästi paremmalta kuin ennen.

 

Valitettavasti en osaa sanoa, onko lehti parantunut ja olenko itse kiriherkkä mies näin pitkän matkan loppusuoralla – vai onko kysymyksessä vain klassinen vanhuudenhöperyys. Tällaiselta kuitenkin tuntuu.

 

Niin, ja, Matti, jos tahdot Kuvalehteen joutavanpäiväisen kirjoituksen epäselväksi jäävästä aiheesta tuplahintaan, käänny luottamuksella puoleeni. Kyllä täältä pesee.

 

 

 

 

 

 

 

Lehti

 

Naapurin rouvan kanssa olemme jo perustaneet järjestön Kuuluisat lehtivalokuvaajat r.y. Olisi toinenkin naapuri, joka on niin hyvä, että lähettäisimme valmisteilla olevan hakemuksen valtionavusta ministeriöön, jos saisimme hänetkin mukaan.

 

Oma kisällinäytteeni on yllä. Siinä on omenapuun lehtiä toukokuulta. Se on porraspielessä niin että mieleeni tulee välillä rouva Kaisa Kallion opastus miehelleen Kööstille tämän lähtiessä linnaan tasavallan presidentiksi, nimittäin että siellä ei sitten sovi kuseskella porraspieleen. Nähdäkseni presidentti Niinistö pitää kiinni samasta säännöstä, ja se on hyvä se.

 

Sävelsi se Suuperttikin yhden maailman tunnetuimmista lauluista puusta, joka oli vain vaivainen lehmus, veräjällä kaivon luona. Mutta hän olikin voittamaton mies sarjassa kilo ja vartti, vaikka myöhemmin Hugo Wolf vähän koputteli kantapäille. DGG 2010. Fischer-Dieskau & Barenboim. Tuo levytys kertoo, että Wolf oli hullu.  uistelen, että mennessään kotona Wienissä hullujenhuoneeseen hän ajoi valjakolla ja vaunuilla portaat ylös ja ovista suoraan sisään. Vähän kuin eräs ylistarolainen tehtailija, joka ajoi amerikanraudallaan rappuja ylös pirttiin suututtuaan asukkaaseen, joka oli suutari.

 

Lohdutin erästä henkilöä selittämällä, että vuosikymmenien vakoilemiseni perusteella tiedän, ettei paljon kukaan osaa käyttää tietokoneensa perusominaisuuksista edes niitä vaivaa säästävimpiäkään. Tunnen pitkän rivin erilaisia sihteereitä, jotka hukkaavat kokonaisia tiedostoja ja joiden taito käyttää toimintoja tyssää leikepöytään. Control C ehkä menee mutta Control V on tuntematon.

 

Olen itse yksi näistä uppiniskaisista. Haluan erehtyä itse. Ilmiön hieno nimi on serendipisyys josta katso poikkeuksellisen antoisa Wikipedian artikkeli. Sana tarkoittaa epähuomiossa tapahtunutta neronleimausta. Yksikin mies yritti keksiä ainetta autonrenkaiden paistamiseen, mutta keksikin vahingossa antabuksen eli lääkkeen, jota otettua ei tahdo viina laskea.

 

Wikipedian kirjoittaja ei tietenkään tiedä, että USA:n parhaana pidetty tekijänoikeusprofessori Pam Samuelson käytti juuri sanaa ”serendipity” uraa uurtavassa kirjoituksessa Peter S. Menell, Mark A. Lemley, Robert P. Merges, Pamela Samuelson, Software and Internet law, Editor Mark A. Lemley, Aspen Publishers, 2003, ISBN 978-0-7355-3654-8.

 

Parempaa ei ole. Paitsi ehkä Sir Robin Jacobin ja muiden Guidebook to Intellectual Property”.

 

Niinpä olin laiskasti valunut lukemaan aamun lehden verkosta sellaisenaan, kunnes luin, ettei niin pidä tehdä. Näköislehti, joka on tarjolla tilaajille, tarjoaa juuri sen hyödyn, jonka vuoksi maksan The New York Timesistä ja The Guardianista. Joku joukko hyviä ammattilaisia on niputtanut ja järjestänyt kirjoitukset ja kuvat harkitusti ja niin, että minun serendipiteetilleni jää tilaa.

 

Tiedämmehän kaikki, että ne tärkeimmät asiat ja hienoimmat kirjoitukset löytyvät ”sattumalta” sen hengentuotteen vierestä, jota itse asiassa oli etsimässä ja löytämässä.

 

Umbero Eco -vainaja, joka varasti kuin kasakka, etenkin Voltairelta, kertoo omana oivalluksenaan, miten kivaa on kun on paljon kirjoja kun voi löytää kaikkea. Ehdotan tuon turhan vaikean serendipiteetin sijaan paikannimeltä kuulostavaa sanaa ”summanmutikka”. Löytää summanmutikassa. Kuten tieteessä yleensä.

 

 

 

 

Nälkäiset

 

Tahdon sanoa nyt erikoisen painokkaasti. Yhteisön ainoa mitta on, miten se kohtelee kovaosaisia.

 

Lause on lordi Acton, joka kuoli 1902 yhtenä historiantutkimuksen suurimmista nimistä. Mielisitaattini on ”valta turmelee; ehdoton valta turmelee ehdottomasti; suuret miehet ovat melkein aina pahoja miehiä”.

 

Actonin lause kuulostaa moralismilta. Minä pidän sitä mitattavana ja todisteltavana tosiasiana. Esimerkiksi Suomen menestyksen rakensi 1860-luvulta köyhäinhoito ja kansanopetus, ja erikoisen voimakkaasti tämä vaikutti alkaen 1919 ja alkaen 1945.

 

Sama ilmiö näkyy jopa USA:ssa, jossa kansanopetuksen ja korkeamman koulutuksen nousu 1940 alkaen oli uskomaton.

 

Alle 18-vuotiaista oli USA:ssa koulussa (high school ym.) vuonna 1955 84 %, Englannissa 17 %, Länsi-Euroopassa 16 % ja Italiassa 10 %.

 

Suomea ajatellen kansakoulu ei merkinnyt pelkästään oppia. Kansakoululainen tuli myös köyhäinhoidon eli sosiaalitoimen tietoon. Suomessa sai koulussa ruokaa ja kenkiä jo 1951. Muistan.

 

Tältä taustalta korkeaa ja erittäin korkeaa koulutusta ajavat eli kaikki poliittiset puolueet ovat väärässä. Huippujen kouluttaminen on ylimalkaan onnen kauppaa. Tiedän. Huono-osaisimpien edistäminen onnistuu aina ja tuottaa tuloksia. Ajatelkaa esimerkiksi kansanterveyttä.

 

Panin eilen blogikirjoitukseeni piilokuvan. Pianisti Radu Lupu oli Romanian mustalainen. Keski-Euroopan romanit ovat olleet aina säälittävän ahtaalla. Lupusta tuli viimeistään Moskovassa Neuhausin opissa ja Richterin ja Gilelsin yksi aikamme kaikkein hienoimpia pianisteja.

 

Kansikuvan kirja on Paulaharjun vähemmän tunnettuja. Se on järisyttävä kuvaus nälkäpitäjistä, sellaisista kuin Soini ja Perho, Veteli, Pihtipudas. Paulaharju kolusi ne mustat korvet ja suuret suot ja vielä tässä 1930 ilmestyneessä kirjassa oli kymmenenkin sukupolven korpieläjiä, joiden sukukunta oi rytistänyt jokseenkin piilossa herroilta viimeistään 1500-luvulta.

 

Tunnen ja muistan hyvin Möttösen kylän Perhossa. En nyt vihjaa Aseman Möttöseen kahdella yönakilla, vaan Möttösen Mikkoon, jonka suku on tietääkseni tuolta Perhosta lähtöisin ja siten eräässäkin kirjan kohdassa mainitun, kirkonkirjaan 1585 merkityn Peder Metteisen, Karstulasta tulleen lyhytniskaisen mutta hartevan kolistajan perua.

 

Ja Mikko siis on aika nuori professori ja ainakin apurahoista lasketaan Euroopan johtavia nuoria fyysikkoja, joka nyt rakentaa tutkimusryhmineen sitä kvanttitietokonetta. Tuon touhun matematiikka on muuten päätellen esimerkiksi Penrosen koko matematiikan käsittävän jättiläiskirjan ”The Road to Reality” arvioijien huokailuista päätellen esimerkiksi kadun matematiikan tohtoreille lähes ylivoimaisen vaikeaa. Termit ovat mielenkiintoisia, kuten ”quanglement”, joka voi olla lomittumista kvanttikentissä.

 

Eli ilman maantietä Jyväskylästä Möttösen kautta Kokkolaan tuskin olisimme nyt ajan tasalla fysiikassa. ”Ajan tasalla” on tässä vitsi. Emmehän tiedä, mitä aika on. Korven eläjät tiesivät sen luissaan ja täyttivät näppärästi salvottuja pirtin tapaisiaan pikuväellä.

 

Etuoikeus

 

Menand, jonka nimen kirjoitin viimeksi väärin, on sen tason kulttuurihistoriaa Kylmän sodan ajalta, että kollegat historian professorit, etenkin Turussa, saisivat kernaasti sisällyttää hänen uuden teoksensa ”The Free World” tentittäviin kirjoihin.

 

Ilmoittaudun asiantuntevammaksi kuin moni muu. Jaksot joissa käsitellään euromarxilaisuutta ja esitellään totuus ja taru Sir Isaiah Berlinin ja Anna Ahmatovan tapaamisista Leningradissa sotien jälkeen, käsittelevät asioita jotka muistan itse. 

 

Otavan sarja Jokamiehen korkeakoulu taisi olla taloudellisesti yhtä paha fiasko kuin WSOY:n Antiikin kertojia. Firmojen edelleen jatkuva arvostus on näiden fiaskojen tulos. Tätä eivät nuoremmat nykykustantajat ymmärrä. Jos arvostus, josta Menand mainitsee usein, on käytännössä isompi asia kuin ekonomistien ROI tai ilmoitettu liikevoitto, sitä saa vain uskaltamalla. Siinä asiassa Tammi oli näitä kahta etevämpi, mikä lienee jo unohtumassa.

 

Jokamiehen korkeakoulu taisi olla ”toimitusjohtajan toimituksia”, joista Otavassa mainittiin vinosti hymyillen, Heikki A. Reenpäällä oli näitä oivalluksia, jotka olivat usein lähtöisin Norjasta tai Tanskasta. Ja Berlinin Karl Marxin elämäkerta (1968) oli ainakin minulle rokotus Moskovan marxilaisuutta vastaan.

 

Tosin kysymyksessä oli kirja kirjoista tai sanoja sanoista. Sellaisesta ei maailma muutu.

 

Menand kuvailee sitten pitkän näännytystaistelun, kirjallisuuden ja elokuvan sodan niitä vastaan, jotka viranomaisissa ja elimissä puristelivat luisia nyrkkejään kauhuissaan siitä, että joku altistuisi – epäsiveellisyydelle. Kuvaus on oikea ja kattava. Tuon taistelun Suomen sivurintamalla olin tukka silmillä itse mukana. Vielä korkeimman oikeuden esittelijänä koukkasin istuntoon aseman R-kioskin kautta ja kaadoin jutussa tuomittaviksi ja käyttämättömyyteen saatettaviksi todettujen pornolehtien päälle aamulla ostamani kasan kioskilla myytäviä tuotteita ja kysyin, mikä ero.

 

Joku oikeusneuvos aina narahti, että sopimattomat julkaisut eivät ansaitse lain suojaa, mihin vastasin aina, että juuri noin sananvapauden kuristajat aina perustelevat ja että muun muassa Lutherin kirkolliset kirjat todettiin sopimattomiksi ja yhteisen kansan kannalta vaarallisiksi vuonna 1519. En viitsinyt jatkaa, että Jeesuskin tuomittiin kansan kiihottamisesta eli sopimattomista puheista. Ja samoin Sokrates.

 

Menand kertoo saman tarinan. Törkeyksien tuottamista vastustetaan tehokkaimmin tekemällä se taloudellisesti kannattamattomaksi. Totta kai myös Joycen ja Millerin ensimmäiset kustantajat olivat rahan perässä. Joycen ”Odysseus” oli virallisesti katsottu mitä sopimattomimmaksi, ja mielestäni nolostuttavan lapsellinen ”Lady Chatterleyn rakastaja” samoin.

 

Sitä Menand ei kuitenkaan tiedä, että muutoin hyvin esitelty vapauden käsitteen jako, vapaus jostakin ja vapaus johonkin, esiintyy Lutherilla keskeisenä (”Kristityn vapaudesta”). Se mainitaan augustinolaisena perinteenä mutta löytynee paljon etäämpääkin. Se taas on hyödyllinen tieto, että Martin Luther King Jr. siirsi kansalaisoikeusliikkeessä korostuksen tasa-arvosta vapauden käsitteeseen. Se sopi erinomaisesti myös Kylmän sodan amerikkalaisille ja oli Neuvostoliiton dogmaatikoille ikävä pala. Kirjoittaja ei jätä maininnatta, että vapautta ja tasa-arvoa tärkeämmäksi osoittautuivat kommunistien mailla amerikkalaisilta näyttävät farmarihousut ja Amerikassa naapurin rouvat ja miehet.

As-duurissa

 

Kävin äitiä katsomassa. Ennen olin ajatellut, että hoitokoti Villa Andante on B-duurissa, mutta se onkin As. Siis Schubertin impromptu nro 2 op. post. 142 D. Esittäjänä nimenomaan Radu Lupu. Hänellä on juuri oikea viskositeetti, koska jopa Brendel on mielestäni hiukan liian sivistynyt.

 

Äiti sanoi, että niin moni hänet Kauhavalla muistaa, kun hän aina hätisteli kirjakaupassa lehtiä lukevia koululaisia olemaan pysäköimättä oven pieleen, jossa olivat telineessä Lukemista kaikille, Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto.

 

Minulla oli silloinkin kodikasta. Kysyin äidiltä, onko Apu-lehdestä mehumielin seuraamani Isaskar Keturi sukua ylikonstaapeli Keto-Keturille, joka ahdisteli Aspolan poliisin kanssa etenkin Kantolan kylän pontikkamiehiä. Opin että tiettävästi ei.

 

Ajattelin, että tuollaista tuo vanhuus on, ainakin 98 ikävuode jälkeen. Ennen liikenneympyrään ajamista huomasin erehdykseni. On Kauhavalla muitakin kuin Tuula Ilmonen ja isoista tytöistä Niemen Lea, jotka kai muistavat Nurmen kirjakaupan. Marialiisa Nevalaa epäilen. Hän varmaan kävi Osuuskaupan kirjakaupassa, kun se oli hänellä naapuritalossa. Mutta hänestä tuli professori ja pääjohtaja. Sen oikeastaan näki jo vuonna 1965 määrätietoisuudesta, jota huokui, kun hän kävi Porthanian IV kerroksen kirjastosta pussailemassa Tarmo Kunnaksen kanssa hissi takana näkösuojassa. Samaa paikkaa käytin itse samoihin tarkoituksiin.

 

Kieltämättä opinnoissa minua kiinnostivat etenkin naiset. Sekä silloinen että nykyinen vamoni ovat tulleet maininneeksi, että heistäkin opinnoissa erikoisen kiinnostavaa oli vastakkainen sukupuoli. Olen myös kuullut, että maamme poliittisen vaiheet määräytyivät pitkälle siitä, että stallari- ja revari-tilaisuuksissa oli tuota naiskauneutta ja jopa sielujen sympatiaa aivan toisin kuin keskustan ja oikeiston puolella, jonne pakkautui erilaisia vanhoja ruttuja.

 

Itse luin isäni oppikirjoja, kuten R. Sohmin ”Institutiones”, jo lukiolaisena, mutta olen antanut jo anteeksi. Varsinainen luonnonihme oli Pelkolassa asunut Hellevi Salminen, joka kuunteli levyltä John Coltranea ja tilasi Downbeat-lehteä, siis sinne maalle, 60-luvun alussa.

 

Minä haaveilin ylikersantin urasta, mutta Hellevi oli päättänyt, että minun on ruvettava esseistiksi. Joten ei siinä muukaan auttanut. – Kerran valehtelin tässä blogissa, että kirjallisen työni ylin innoittaja on ollut halu liehitellä täti-ihmisiä. Valehtelin. Todellisuudessa isot tytöt ovat viitoittaneet tieni, ja yleensä olen ymmärtänyt olla pulisematta vastaan.

 

Koska epäilen, että lukijoitteni joukossa on rikkaitakin, panen hatun kiertämään. Kai Ekholm ja hänen kaverinsa ovat koonneet kirjan kirjoista ja lukemisesta. Pikarahoitukseen kelpaisi avustus. Osoite on

https://mesenaatti.me/2082/lukemisen-aika/

 

Kaitsu oli siis Kansalliskirjaston johtaja, kunnes otti ja jäi eläkkeelle. Kaiken tuon tehtävän edellyttämän lisäksi hän on kukaties johtava salapoliisikirjallisuuden tuntija maassamme. Pistänpä hänelle pahan. 

 

Seppo Jokinen on suurenmoinen dekkarikirjailija. Tapahtumapaikka on useinkin Takahuhti, josta uskaltaudutaan joskus Amuriin asti ja ainakin yhdessä kirjassa Särkänniemen riemuihin. Samaan aikaan kuin koreakirjailijat tuottavat filigraania, joka käy silmille, Jokinen kirjoittaa kuin kirvesmies. Kielikuva on Päätalon romaanista, jossa kirvesmiehenä keskinkertaiseksi kuvattu Lauri Viita meuhkaa työmaakopissa ja häiritsee muita lukemalla ääneen laudanpätkiin kirjoittamiaan runoja. Päätalo asuin Kirvestiellä…

Sanoja ja lauseita

 

Lukija viittaa sanontaan ”eivät aseet tapa – ihmiset tappavat”.

 

Tuo sanonta on sananparreksikin poikkeuksellisen huono. Se vihjaa, ettei aseiden käytön rajoittaminen merkitse mitään, mutta ihmiset pitäisi kieltää.

 

Verrataan: eivät räjähdysaineet tapa…”, ”eivät ympäristömyrkyt saastuta…”, ”eivät autot tapa”.

 

Saksan ja USA:n ulkopuolella autoteollisuuden ahdistelu on vaikuttanut dramaattisesti onnettomuuksiin. Muistattehan päässälaskun. Suomessa kuoli vuonna 1973 välittömästi autoliikenteen takia 1 300 ihmistä vuodessa ja siitä pitäen yhä vähemmän, viimeksi 222. Esimerkki on minulle läheinen, koska 1973 minulla oli ollut kortti toistakymmentä vuotta ja oma auto noin viisi vuotta. Muistan siis että jokaisen tuttavapiirissä joku oli kuollut liikenteessä ja sitä pidettiin jotenkin normaalina. Liikenneturvan edistämiselle naurettiin pilkallisesti. ”Pois turha Talja” rummuttivat lehdet – Talja oli Tapaturmantorjuntayhdistys, joka oli muutettu 1971 Liikenneturva-nimiseksi.

 

En muuten tänäkään päivänä ymmärrä, miksi mieletön hurjastelu ei ole vanhan kattonopeuden Yhdysvalloissa tosi miehekästä, enkä sitä, miksi Merkelin ajan Saksassa liikennepornografia menestyy edelleen. Nyt myynnissä olevassa numerossaan kiihtyvyyksiä ja moottorin miehekkäitä mörinöitä aina ylistävä Auto Bild (suomenkielinen versio) ”julisti sodan” kaikenlaiselle vihreälle ilmastopolitiikalle, koska tuo auto ”edustaa niin sanotusti lausuntoa ajamisen hillittömästä hauskuudesta” kuvaillessaan Lamborghinin hirvitysauton avomallia.

 

Arvostan muuten ampumaurheilua ja moottoripuolelta etenkin trialia, koska minulla on ollut etuoikeus nähdä läheltä, miten pitkäjänteistä ja vaativaa työtä tuo taitolaji vaatii. Myös matkamoottoripyöräilyn hurma on helppo ymmärtää, vaikka oma lajivalintani olisi voinut olla jalan Ouluun ja takaisin, yöt maastossa.

 

Ja sitten on tuo vihapuhe ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Pykälien ongelmallisuus on selvä. Tavalliselle kansalaiselle ne eivät aiheuta vaikeuksia.

 

Mielelläni näkisin, että erilaisista ihmisryhmistä kirjoitettaisiin ja kerrottaisiin. Sata vuotta luettiin kaukomaista ja niiden kansoista. Sävy nyt oli useimmiten verhotusti alentuva tai sitten perusteettoman ihaileva. Mutta sellaiset teokset kuin Kurosawan ”Derzu Uzala” ovat sykähdyttäneet ainakin minua. Ihastunein olen, kun luulen erottavani sekä alueellisesti että ajallisesti etäisten ihmisten äänen. Esimerkiksi uusin Chaucerin elämäkerta on mielestäni hiuksia nostattava, koska kirjoittaja on tehnyt valtavan työn ja vetänyt esiin sellaista 1300- ja 1400-luvun Eurooppaa, jonka olen vain luullut tuntevani. Asiaa tietenkin helpottaa, että Chaucer oli Shakespearen tasoinen nero, ja nautin hänen kielestään, keskienglannista, jota nykybritti ei ymmärrä kuin auttavasti.

 

Mainitessani kirjoituksessani kansanedustaja Räsäsen jätin mainitsematta, että Raamattuun tukeutuminen hänen edessään olevassa syytejutussa ei ole hyvä ajatus. Vaikka sivuutettaisiin pyhän kirjan lukuisat lausetason omituisuudet, Vanha Testamentti huuruaa sekä viatonta että viallista verta ja kuvailee innostuneesti jatkuvia kansanmurhia.

 

En ymmärrä, miten sellainen ihminen ajattelee, jolle Raamattu on sellaisenaan ohjekirja. Minulle se on arvostettava antiikin kirjoituksista vaivalloisesti koostettu teksti, jossa on seassa maailmankirjallisuuden huipputekstejä, kuten Jobin kirja. Tulkintaani vaikutti jo kauan sitten Bultmannista alkanut teologinen perhe, ja erityisesti Tillich.

 

Suomenkin kirkossa muuten vastustettiin vielä 100 vuotta sitten lääkärin työtä ja lääkkeitä Jumalan tahoon kajoamisena…

 

 

Humala

 

Kansanedustaja Räsäsen oikeusjutussa tulee esiin merkittävä kysymys. Yhdysvaltojen ja Euroopan käsitys sananvapaudesta poikkeaa toisistaan.

 

Yhdysvalloissa myös ampuma-aseen hallussapito käsitetään aika laajasti oikeudeksi. Euroopassa näin ei ole. Ampuma-asetta pidetään vaarallisena, ja luvan sellaisen käyttöön voi saada hyväksytyin perustein viranomaiselta. Linja on nykyisin tiukka. Käytännössä esimerkiksi sukulaisen sotamuistoon eli automaattipistooliin ei juurikaan saa lupaa. Jos sellaisen haluaa kotiinsa, sen on oltava korjaamattomalla tavalla käyttökelvoton, eli pehmeä tuke piipussa ei riitä.

 

Aseen voi onnistua muuttamaan ei-aseseksi poraamalla piipun liian väljäksi – mutta pätevä metallimies rakentaa kyllä aseen vaikka hiirenloukuista.

 

Suomessa ateistien uskonnonvapaus on jäänyt vähälle huomiolle. Ihmisen syrjiminen tai sortaminen siksi, ettei hänellä ole uskontoa tai hän pitää uskontoja ylimalkaan kielteisenä ilmiönä, ei ole laillista.

 

Ja samoin kuin uskonrauhan rikkomisessa Suomen laki ei anna kirkkomme tunnustamalle jumalalle erikoisasemaa. Allah tai vaikka Buddha, jota ei tietenkään pidetä jumalana, ovat samassa asemassa.

 

Eurooppalainen ja amerikkalainen oikeuskulttuuri poikkeavat siinäkin, että Yhdysvalloissa suurten kirkkojen ja herätysliikkeiden rahallinen tuki on poliitikolle välttämätön. Tietääkseni valtakunnan politiikassa ei olekaan esiintynyt henkilöä, joka olisi nimennyt itsensä uskonnottomaksi. Biden on katolilainen. Toinen katolilainen, John F. Kennedyn jälkeen.

 

Maan yliopistoissa on taistelevia aatteen miehiä. Niin pitää tietysti ollakin. Mutta päivän lehden tekstissä mainittu vastakkainasettelu vakaumus – laki kuulostaa eurooppalaisen lakimiehen korvaan hyvin oudolta. Se on laki, meillä. Niin sanottua luonnonoikeutta tai luontaisoikeutta emme oikeastaan tunnusta – siis yliaikaisia oikeudellisia normeja, jotka olisivat lakia vahvempia. Itse pidän tuollaisiin periaatteisiin nojautumista perustelemattomana mystiikkana.

 

Kun sanotaan ”laki”, tarkoitetaan välttämättä ihmisten työn tulosta, joka on siis aina puutteellinen ja epätäydellinen. Suomessa oli vielä sotien jälkeen lakiuskontoa, legalismia jollaiselle en liioin näe perustetta. Tuo suhtautumistapa voi olla lähtöisin riidoista Venäjän keisarikunnan kanssa ja ehkä myös vuoden 1918 tapahtumista, jolloin kävi ilmi, miten vähän laki painaa tunteiden riehuessa. Suomen kirkon silloin arkkipiispakin muuten antoi ymmärtää, että jumalankieltäjien teloittaminen olisi oikea menettelytapa.

 

Räsäsen tapauksessa taannehtivan lainkäytön kielto on ongelma. Vähemmistöjen halventaminen oli kyllä ihmisoikeustasolla kielletty – mutta oliko sitä kriminalisoitu?

 

Omasta puolestani menisin pidemmälle kuin HS:n kirjoittaja. Uskonnolla on aina tehty politiikkaa ja nyt sitä tehdään erikoisen hanakasti. En pidä siitä. Toivon etteivät kirkolliset tahot sotkeudun. Jumalaa palvellaan kirkossa ja lakia julistetaan tuomioistuimissa. Jos joku erehtyy ovesta, hänet voi ystävällisesti opastaa oikeaan.

Järki hoi

 

 

Muuan oikeustieteen lisensiaatti, näinä aikoina väittelevä, jonka filosofian maisterin aineita olivat yleinen kirjallisuus ja poliittinen historia, vihjaisi Louis Menadin uutuuskirjasta ”The Free World. Art and Thought in the Cold War”.

 

Kysymyksessä on kirja, joka siirtää kunniakirjahyllyssä Peter Watsonin paksun ”The Modern Mind” ja hänen pari melkein yhtä hyvä kirjaansa ”Terrible Beauty” ”Great Divide” askeleen syrjempään. Puhe on siitä hyllystä, jolla ovat Friedell ja Gibbon ja kukaties yllätyksenä Carlyle.

 

Hyvän kirjan ylin tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

 

Kommentissa mainittu edesmennyt ystäväni ja paljon muun ohella tohtorinväitökseni toinen opponentti Veikko Litzen antoi työkalut. Mieleeni tulivat isoisäni kalut ja koneet, jotka joutuivat lopulta hunningolle, niin kuin me kaikki kerran joudumme. 

 

Työkalut ja alustava opetus on se asia. Huonommat opettajat tyrkyttävät oppilailleen valmiita paketteja, joiden hyöty on parhaimmillaankin samaa luokkaa kuin joulun yllätyslahjojen – iltaan asti, parhaassa tapauksessa seuraavaan aamuun.

 

Keskusteluissa minulle tarjoutui tutkimuskohde, joka ei koskaan toteutunut.. Antiikin ja keskiajan populaarikulttuuri ja roskakulttuuri. Toisin sanoen eurooppalaisen perintömme pimeä puoli.

 

Kielellisesti tolkuttoman vaikea Satyricon on etevästi suomennettu. Minulle tämä tausta johti Catulluksen kääntämseen, koska käsitin, että nykykäännökset ovat melkein poikkeuksetta väärennettyjä eli siistittyjä ja kaunisteltuja. Jatkoin keskiaikaan, jossa Carmina Buranan tuntematon osa on aarreaitta. 

 

Antikin ja keskiajan graffitteja, jotka hahmoltaan ja sisällöltään muistuttavat yllättävän paljon vessan seinään raapustettua, ovat lähde. Meidän mieltymyksistämme poikkeaa tolkuton sadismi ja kiduttamisella kiehtominen, joka todellisuudessa on länsimaisen historian suuri linja.

 

Friedellin usein moittima ”rationalismi” muuten tarkoittaa empirismin vastakohtaa eli asioiden ratkaisuyrityksiä pelkällä ajatuksella, havaintoihin ja kokeisiin turvautumatta.

 

Alussa kehumani Menad siirtää sodanjälkeisen taiteen ja tieteen aivan uuteen yhteyteen eli USA:n ja Neuvostoliiton hegemoniakilpailun välineiksi.

 

Vahinko että teksti perusteluineen ei aukea helpolla. Pitäisi olla valmiiksi selvillä Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin oudosta suhteesta. Pitäisi osata itkeä viimeistään siinä kohdassa, jossa kerrotaan, miten Sartre ja Camus löysivät Faulknerista ja Hemingwaysta aineksen eksistentialismin vapauden tulkinnoille. 

 

Ranskassa kukaan ei osannut lukea vaikeaa Amerikan englantia niin että esimerkiksi Faulknerista jätettiin kääntämättä murteet, värillisten puhetavat ja nurkkakuntaisuus. Hemingwayn ja Henry Millerin ”aitoutta” ihastelleet ranskalaiset eivät edes tienneet, että nämä olivat oppineet ”amerikkalaisuutensa” – 20-luvun Pariisista.