Asia ovat paremmin

Hiljan syöpään kuollut tiedemies Hans Rosling teki elämäntyötään Uppsalassa ja Tukholman Karoliinisessa instituutissa ja lisäksi Intiassa ja Afrikassa. Kirja ”Factfulness” oli suuri menestys ja sai myös perusteltua arvostelua. Kirja ilmestyi äskettäin suomeksi (Faktojen maailma. Otava 2018).

Roslingin sanoma oli osittain epäsuosittu: maapallon asiat eivät ole kaikin osin lainkaan niin huonosti kuin sanotaan. Tähän voisi lisätä, että etenkin politiikassa pelko on paras markkinointikeino.

Tuo asia on nytkin ajankohtainen. Varmojen mielipiteiden väki, joka ”tietää miten asiat ovat”, kuten että puhe ilmastonmuutoksesta on turhaa vouhotusta ja maahanmuutto mitä se sitten tarkoittaneekin (ehkä ei esimerkiksi venäläisiä) on suurin ongelmamme, on helppo tunnistaa pelokkuudestaan. 

Tunsin lapsena populisteja. He pelkäsivät autoja. Kun sellainen ajoi ohi – niitä kulki siihen aikaan harvakseltaan – he aloittivat rähinän heittivät kivellä ja juoksivat kiireesti piiloon. Kouluikäisenä tiesin, että kommunistit syövät pieniä lapsia. Aika pian kävi ilmi, ettei tämä luulo pidä paikkaansa. Tutustuin jopa niihin henkilöihin, jotka kantoivat vappuna punaisia lippuja. He panivat palamaan, kun isäni tarjosi silloin yleiseen tapaan, ja keskustelivat järkevästi esimerkiksi uusien koulurakennusten tarpeellisuudesta. Ihmettelin sellaista, koska omasta mielestäni koulut ovat aivan tarpeettomia ja laskento ja mittausoppi etenkin. Olin asiantuntija, koska olin itse käynyt koulua jo monta viikkoa.

Rosling piti ongelmana tietämättömyyttä. Vuonna 2017 Rosling kumppaneineen esitti 14 maassa 12 000 ihmiselle 13 kysymystä. Näistä 1 sai kaikki oikein. Koko joukon keskiarvo oli 2 oikein 13:sta. Se on vähemmän kuin simpanssi saisi valitsemalla umpimähkään kolmesta banaanista eli siis vähemmän kuin sattumanvaraisuus. 

Tämä on Roslingin ja hänen kumppaneittensa ihmettelyn aiheista yksi. Miksi virhe on järjestelmällinen?

Kirjoita lapulle A, B tai C vastatessasi kysymyksiin.

1.  Kuinka suuri osa tytöistä suorittaa ala-asteen koulun matalatuloisissa maissa? A 20 %, B 40 %, C 60 %.

2.  Missä enemmistö maailman ihmisistä asuu? A. Matalatuloisissa maissa, B keskituloisissa maissa, C korkeatuloisissa maissa?

3.  Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus on A suunnilleen kaksinkertaistunut, B pysynyt suunnilleen ennallaan, C laskenut suunnilleen puoleen.

4.  Mikä on koko maailman ihmisten keskimääräinen elinajan odote tällä hetkellä? A 50 vuotta, B 60 vuotta, C 70 vuotta.

5.  Lapsia (0 – 15 -vuotiaita) on tällä hetkellä noin 2 miljardia. Paljonko heitä on YK:n mukaan vuonna 2100? A 4 miljardia, B 3 miljardia, C 2 miljardia.

6.  YK:n ennusteen mukaan maapallon väestö on vuonna 2100 noussut jälleen 4 miljardilla. Mikä on tärkein syy tähän? A lapsia (alle 15) on enemmän, B aikuisia (15-74) on enemmän, C vanhuksia ( 75-) on enemmän.

7.  Miten luonnononnettomuuksissa vuosittain kuolleiden lukumäärä on muuttunut viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana? A yli kaksinkertaistunut, B pysynyt suunnilleen ennallaan, C laskenut alle puoleen.

8.  Maapallolla on nyt suunnilleen 8 miljardia ihmistä.  Missä he asuvat? (kartake) A Amerikat – Eurooppa – Afrikka – Aasia miljardia ihmistä A 1, 1, 1, 4, B 1, 2, 2, 3, C 2, 1, 1, 3,

9.  Kuinka suuri prosentuaalinen osuus maailman alle 1-vuotiaista on saanut jonkin rokotuksen? A 20, B 50, C 80.

10.             Maailmanlaajuisesti 30-vuotias mies on käynyt ainakin 10 vuotta koulua. Kuinka monta vuotta saman ikäinen nainen on keskimäärin käynyt? A 9, B 6, C 3.

11.             Vuonna 1996 uhanalaisiksi lajeiksi luokiteltiin muiden muassa panda, musta sarvikuono ja tiikeri. Kuinka monen vaara kuolla sukupuuttoon on nyt suurempi kuin silloin? A kahden, B yhden, C ei ainoankaan.

12.             Kuinka suureella osalla maapallon väestöstä prosentuaalisesti on tavalla tai toisella sähköä käytettävissään? A 20, B 50, C 80.

13.             Eri puolilla maailmaa asiantuntijat arvioivat, että maapallon ilmasto seuraavien 10 vuoden kuluessa A lämpenee, B pysyy ennallaan, C jäähtyy.

Oikeat vastaukset:

1: C, 2: B, 3: C, 4: C, 5: C, 6: B, 7: C, 8: A, 9: C, 10: A, 11: C, 12: C, 13: A

Rosling, Hans. Factfulness: Ten Reasons We're Wrong About The World - And Why Things Are Better Than You Think (pp. 4-5). Hodder & Stoughton. Kindle Edition.

Oma tulokseni? 4 väärin.

Perhosia

Voi olla, että itsensä nuoren Chaplinin näyttämörutiineihin kuului olemattomien perhosten hätistely. Ellei kysymyksessä ollut hän, perhoset rinnastuvat näyttämällä pikku-ukkoihin ja vaaleanpunaisiin elefantteihin. Ainakin minun ikäluokassani yli häväistys oli polvihousuinen poika, joka kirmaili kedolla perhoshaavin kanssa.

Itse olen muuttanut asenteitani. Muuan tuttava lainasi valokuva-albumejaan, joissa esiintyi isoisä 1920-luvun vaatteissa keskellä Petsamon pirullisinta erämaata kartoittamassa seudun perhosia. 

Ystäväni Tari Haahtela on yhtenä tekijänä kuvan kirjassa, joka on yhteenveto Suomen perhosista. Sen ohella tuli kauppoihin uusi laitos Englannin ja Euroopan perhosista, Butterflies of Britain and Europe. 

Hän opetti minulle joitakin vuosia sitten, että perhonen on herkkä ja nopea luonnon tilan indikaattori. Aloin käsittää, että Suomessa tutkimus on korkealla tasolla verrattuna moneen muuhun maahan, myös Euroopassa.

Lääkäreitä näyttää olevan mukana joukossa. Haahtela eräine ystävineen on toteuttanut laajoja tutkimuksia, joilla on selvitetty muun muassa lähiluonnon ja lähiravinnon merkityksiä. Muuan hämmästyttävä tulos koski Karjalaa rajan kahden puolen, siis Suomesta ja Venäjältä. Astma- ja allergiavaivoissa oli suuri ero, myös maaseutumaisemassa. Ero ei ollut Suomen hyväksi.

Tutkimus selvittää näiden lääkäreiden ajattelutapaa. Siedätys taisi olla alkujaan juuri heidän oivalluksensa. Jos käytän omia sanojani, luontoa ei voi ”siivota”, mutta toisistaan poikkeavien luonnonolojen kanssa voi oppia elämään.

Kasvien puolella näyttää tapahtuvan koko ajan samaa. Kirjavan kauniiden erikoisuuksien takaa alkaa jäsentyä kuva keskeisten riippuvuuksien verkostosta. Jopa esimerkiksi nyt käyty keskustelu metsistä ja hiilinieluista taitaa olla toivottoman karkeaa. Vastaavasti vielä hiljan ylläpidetty käsitys, että luonto on viisas ja kaikessa kohtuullinen, ei ehkä pidä paikkaansa. Lajimäärissä ja lajeissa on hurjia vaihteluja ja muutoksia.

Muuan amerikkalainen tutkija tiivisti oman mielikuvansa luonnon sopusoinnusta, että jos puilla, kasveilla ja hyönteisillä olisi ääni, kaiken peittäisi alleen niiden katkeamaton tuskanhuuto. 

Voi olla, että luonnonsuojelu alkoi romanttisena ihasteluna. Myyntivaltti saattoi olla Yhdysvaltain Yellowstone, josta tuli kansallispuisto 1872. Se oli joka suhteessa suuri sensaatio. Suomessa romantiikan seassa oli politiikaksi muuttuvaa kansallistunnetta. Esimerkiksi Topelius oli löytämässä maisemia ja edistämässä suojelua.

Tämän hetken ajatukset, siis järjestelmän seuraaminen ja tukeminen, taas tuntuisi olevan sukua maanviljelyn ja metsänhoidon alkuvaiheille. Ei ollut ensinkään helppoa ymmärtää, miten uusista elämisen keinoista, jotka olivat näyttänet nurjuutensa viimeksi nälkävuosina, saataisiin syntymään jotain pysyvää.

Perhoset järjestelmän mittareina ja sen lisäksi helposti havaittavina pieninä ihmeinä on sangen sopiva aikojen muuttumisen esimerkki. Suomenkielisen, omaan tutkimukseen perustuva kirja on aivan mainio väline syventymiseen, kun halutaan nähdä syvemmin. 

Politiikkaa

F. Scott Fitgerald kuvaili kehityskelpoisen ihmisen sellaiseksi, joka kykenee käsittelemään mielessään ristiriitaisia tietoja, kuten aivan eri suuntiin käyvää informaatiota, menettämättä siitä toimintakykyään.

Politiikassa on jälleen provokaatioiden aika. Esitetään älyttömyyksiä tarkoituksin saada kuulija kietoutumaan niihin. Ahdistellaan ihmisiä suurella joukolla. Jätetään röyhkeästi huomiotta se arvo, joka ihmiselle pitäisi antaa.

Olen siis seurannut vaalikeskustelua. Kiinnostuin, kun opin viikolla selkokielen tarpeellisuudesta. Ei pidä sanoa ”lypsykarja”, vaan ”lehmä”, ei ”myymälä”, vaan ”kauppa”. Sen olin ymmärtänyt itsekin, että esimerkiksi ”kestävyysvaje” on vaikeasti käsitettävä sana.

Opiskelin hyvin ahkerasti viranomaisten, etenkin tuomioistuinten käyttämää kieltä ja onnistuin todistamaan, että esimerkillisenä pidetty tyyli oli itse asiassa suomennettu huonosti ruotsista, johon se oli käännetty huonosti saksasta, johon se oli käännetty huonosti latinasta. Esimerkiksi ”Korkein oikeus on katsonut jutussa selvitetyksi, että…” on latinaksi ”constat”. Samaa perua olivat lukemattomat tarpeettomat konjunktiot tyyppiä ”sen vuoksi ja kun”. 

Aloitellessani käytettiin vielä Turun hovioikeuden mallia. Pitkän kaavan mukaan kirjoitettu tuomio oli aina aloitettava sanalla ”sittenkuin”, yhteen kirjoitettuna. Korkein oikeus aloitti ”Korkein oikeus on esittelyttänyt itselleen jutun kirjat, ja saanut niistä tietää, mikäli vielä on kysymys, että…”

Ei ollut selkokieltä. Tavallista oli, että sekä riita- että rikosasiassa osapuoli riensi kysymään avustajaltaan tuomion ääneen lukemisen jälkeen, miten juttu oli päättynyt.

Maailma on muuttunut. Perehdyin asunto-osakeyhtiöoikeuteen ja havaitsin, etten osaa sitä enää eikä kenenkään pidä kysyä minulta neuvoa. Se vaara on, että vastaisin, jolloin vastaus olisi luultavasti väärä. Perusteellinen koulutus auttoi juuri tämän. Ymmärsin että en ymmärrä.

En ole toistaiseksi onnistunut saamaan yöpöydän kelloani (hinta 6 €) luotettavasti kesäaikaan. Nyt se herättää silloin tällöin, esimerkiksi keskellä yötä. Käyttöohjeen olen tutkinut viidesti. Jotain täytyy pitää pohjassa kunnes näkyviin tulee AL mutta kun tuleekin AL 1, ja sitten jotain muuta pitäisi painaa noin seitsemän kertaa (!) ja sitä kolmatta kai pitäisi katsoa tuikeasti.

Habermas ja eräät muut näkivät yhteiskunnan kommunikatiivisena toimintana. Se juuri taisi olla heidän virheensä. Kun nyt katselee ja kuuntelee maailman mahtavia, heidän puheissaan ei tunnu olevan sisältöä. Sen sijaan heidän suustaan ja kynästään tulee eräänlaisia muotteja, joihin kuulija voi sovittaa omia väärinkäsityksiään, jos sattuu haluamaan. Sellaista selvää tekstiä kuin ”älä sylje lattialle” ei juurikaan tapaa.

Kun joku sanoo ”kivihiili” tai ”metsä”, kuulijat ovat jo eri mieltä, tai samaa mieltä, vaikkei puhuja ole käsitykseni mukaan vielä sanonut mitään. Jotenkin tulevat mieleen entisen ajan aidot uskovaiset, jotka katsoivat raamatusta, tuleeko huomenna lunta, ja kuortanelainen isäntä, joka sanoi syömään kutsuttaessa, että Hitleri oli hyvä mies, ja muljautteli silmiään. Ajattelin, että niin varmaan oli, mutta on ohrapuurokin hyvää, nimittäin rauhassa haudutettuna.

Hienoja rouvia

Anna ja Hanna esittivät hienoja rouvia. Siihen tarvittiin korokengät. Sen jälkeen he siirtyivät hoitamaan hevosia, jotka aikuisten mielestä olivat samat sahapukit, joiden päälle vene vedettiin talveksi. 

Nyt heillä alkaa olla 50 vuotta täynnä. Mutta sunnuntaina Hilla ja Ilona sanoivat itsestään selvästi, että mennään lukemaan. Huoneessa olisi ollut jopa Aku Ankkoja vaikka mitkä määrät, mutta toinen hienoista rouvista näytti lukevan teosta, jossa selvitettiin sikatalouden ongelmia Etelä-Pohjanmaalla. Ja toinen italiankielistä kilpailuoikeuden käsikirjaa (Teoria generale dell’ concorrenza).

Ongelmia ei ilmennyt, koska toinen ei osannut lukea eikä toinen ollut tullut ottaneeksi italian kieltä valinnaiseksi aineeksi Matinkylän esikoulussa.

Minä ihmettelin, miten tytöt osaavatkin olla tyttöjä. Ja toisessa huoneessa Elias puolestaan oli nopea nostamaan pystyyn pikkusiskon kumoon kupsahtaneen Trip-mehun, josta pulputti tehojuomaa pöytäliinaa peittävälle muoville (K-Rauta).

Kun toisen jälkeläissatsin vanhin edustaja oli juuri käynyt (ja kolmannen kanssa on tapaaminen Lehtovaarassa) pääsin panemaan havaintoja rinnakkain. Porukassa on nimittäin täysammattilaisia.

Siksi uskallan sanoa, että erikoisen hienojen ja kummallisten esikoulujen ja koulujen etsiminen lapsille on vanhemmilta paha erehdys. Jos kakara on opetellut Vänrikki Stoolin tarinat ulkoa ennen lastentarhaa, hänet on lähetettävä sinne kaikkien muiden sekaan, joukon jatkoksi, tanssimaan tonttua tai keijukaista ja esimerkiksi harjoittelemaan kengännauhojen sitomista, ellei kikka ole aivan hallinnassa.

Luulin itse (1940-luvulla siis) että paikka perheessä, suvussa ja yhteiskunnassa lunastetaan vain pyörryttävän hyvillä urheilutuloksilla. Vasta 50 vuotta myöhemmin käsitin, ettei sitä paikka tarvitse lunastaa eikä huviveroa maksaa. Kaikilla on vapaalippu.

Sangen varhain käsitin, että tuo kilpaurheilupuoli ei minulla etene. Aina kun yritin ylittää itseni, kuten oli neuvottu, jouduin kolmeksi kuukaudeksi sairaalaan. 

Pikku tytöillä ei ollut näitä ongelmia. He katsoivat jatkuvasti mallia. Voi olla että yksi nuorten ongelma on koulut luokkayhteiskuntana. Pelottaa ajatellakin joitakin kymmeniä noin 14-vuotiaita samassa kasassa. Luokaton lukio aiheuttaa kyllä omia ongelmiaan, mutta…

Kun seuraan itsekin uutisia Englannista, mieleen vilahtelee jatkuvasti maan koululaitos. Tietoni perustuvat teokseen ”Tom Brownen kouluvuodet (1857)” ja George Orwellin ”Armas aika”.  Yksityiskohtaista tietoa siitä, mitä tapahtuu, kun suuri kansakunta ponnistaa kaikkensa pilatakseen nuorisonsa, ei ole turhan paljon. Tuossa on. Ja välillisesti Wodehousella, joka itse taisi kärsiä Dulwichissa.

Rinnalle on pantava romaanikirjailijat, Jane Austen, George Eliot (nainen), sisarukset Brontë ja useat muut. Valtava viisaus ja sosiaalinen kyky pursuavat. Samaa kohosi vain Dickens, vaikka olikin vahingokseen mies – tosin kova naisten perään.

Opi nyt hyvä lapsi tästä

https://open.spotify.com/user/lilham/playlist/0GHTAITHgzLCDwWZYjxzOP?si=r-phmvUvTzGBivv1xGlfxg  

Tämä oivallus on niin yksinkertainen, että se salpaa hengen.

Klassisessa musiikissa ei ole mitään hienoa tai siis hienostelemista. Se on musiikkia niin kuin kaikki muukin. Mutta jos se on hyvin tehtyä, se vaikuttaa mielialaan, leposykkeeseen, maailmankatsomukseen, varpaankynsien kasvuun, vyötärölihavuuteen ja ennen kaikkea tajuisuuteen toisia ihmisiä kohtaan.

Valitettavasti maailma on täynnä listoja kappaleista, jotka sinun täytyy kuulla ennen kuin kuolet tai kuolla ennen kuin kuulet. Ne ovat pitkiä listoja. Niistä on tehty paksuja kirjoja, joista eräät ovat suorastaan hyviä.

Kahvilat ja konttorit ovat täynnä ihmisiä, jotka keskustelevat viisi tuntia kerrallaan, sen sijaan että tekisivät jotain hyödyllistä, onko mielekästä kuunnella Chopinin kymppiopuksen nelosetydi ennen kuin on paneutunut kakkosen ongelmiin, ja miten on piestävä mies tai nainen, joka kuuntelee Bachin Das Wohl-Temperierte Klavierin kakkoskirjaa, vaikka ei vielä osaa ykköskirjaakaan ulkoa.

Kaikkiin meihin ei kolahda jooga eikä kasvisviritteinen ruokavalio. Sen sijaan, Spotify-soittolistan (linkki) laatija ja kirjan kirjoittaja Clemency Burton-Hill ehdottaa, että aamukahvia keittäessä tai hiilijalanjäljeltään edullisesta kulkuneuvosta lämmintä huonelihaa (kokous) kohti kävellessään voisi kuunnella kolme tai neljä minuuttia musiikkia tai joskus kahdeksan.

Nyt minulla soi Marcel Proustin poikaystävän Raynaldo Hahnin harmaa laulu joka vaihtui tämän lauseen kohdalla R. Straussin Ruusuritarinn trioksi, jota seuraa Phillip Glassin taatusti merkillinen Echorus, vetonaula La Bohèmesta ja Telemannin trumpettikonsertosta (Vol. 1.) nopea osa.

Suuresti olen järkyttynyt Antonio Lottin Stabat Materin osasta ja etenkin Paul Hindemithin murhemusiikista (Trauermusik) vuodelta 1936, koska olin luullut etten pidä Hindemithistä.

Mieshenkilö, joka neuvoi tämän soittolistan minulle, oli saanut sydänoireita Alban Bergin pianosonaatista. Eikä Schubertin pianokvintettokaan ole aivan kaikkien tiedossa. Mukana ei taida olla Schubertin ”Tyttö ja kuolema” (Der Tod und das Mädchen D810) -kvartettoa, jonka takia olin kauan sitten palelluttaa itseni autossani parkkipaikalla odottaessani radiosta loppukuulutusta. Mikä musiikki voi olla näin taivaallisen ihanaa?

Lapsenlapsista ja lapsista tiedän, että klassinen musiikki, vaativampi kaunokirjallisuus ja koulumenestys puhkeavat kuin viisdaudenhampaat usein lukion aikana yllättäen samalla viikolla, ja muutos on pysyvä. Tyypillisesti kaikkien aineiden keskiarvo nousee samalla noin kahdella numerolla (ei siis desimaalilla). 

Tästä voin itsekin aloittaa uuden uran. Soittolista aluksi vaatimattomasti Bachin kantaattien ja messujen vähemmän tunnetuista pätkistä! Mukaan pohjalaisia kansanlauluja ja vanhoja tansseja! Mutta kuunnelkaa miettimättä etukäteen. Avatkaa korvat, silmät ja suu! Vastaan tulee esimerkiksi Bob Dylanin (parempi) edeltäjä. Skotlantilaista kansanlaulua ja kitaraa. Tai sähkökitarakonsertto (Steve Reich). Näin ihanaa – ja käytännössä ilmaista! Musiikki on kuin sänky. Kokeilkaa, onko se mukava. Unohtakaa, suosiiko joku megasika sitä.

Vika on johdossa

En ole koskaan osannut johtaa. 

Onneksi en ole myöskään johtanut. 

Syy ei ole tällä kertaa isäneuroosi. Se on fakta, että isäni Kullervo oli eläimellisen tason lahjakkuus tuollakin alalla. Ku hänelle sysättiin kaksitoista tuhatta kiljuvaa partiopoikaa ja -tyttöä Kiilopäällä ja sanottiin, että pidä noille suurleiri, hän piti. Kun hän governor-käyden jälkeen kävi Amerikassa ja hänen käskettiin uudelleen organisoida Suomen Rotary-liike, hän teki sen ja julkaisi sääntökirjan, joka voi olla vieläkin käytössä. Kun Pohjanmaalle piti perustuu mahdoton mieskuoro, sellainen johon tultaisiin sadankin kilometrin päästä oppimaan Ensti Pohjolan edessä Mozartia ja Bartokia eikä Isoa Anttia, parin vuoden kuluttua lähes sata miestä oli suuren innon vallassa Amerikan kiertueella, joka oli rahoitettu täysin, myös omilla tempauksilla. Osuusteurastamokin myi Jussikuoro Amerikkaan -makkaraa. Kun hänen käskettiin hommata Almille Töölöön oopperatalo, hän hommasi.

Kun itse opetin yliopistolla, mielestäni oli tarpeetonta ja omituista luennoida asioista, jotka oli jo painettu kirjaan. Jos sanoin, että lukekaa tuo tanskankielinen Alf Rossin Ret og retfaerdighed, niin näette, että noinkin voi erehtyä, ja toisilla luennoilla näytin, miten vähän englantilaisesta analyyttisen oikeusteoria perinteestä on apua katsottaessa Villin Lännen elokuvia, joita siis näytin luennolla (Hurja joukko jne.).

Eräs kaverini on kouluttanut sata tohtoria, jotka ovat nyt kaikki professoreita. Itse olen kouluttanut vain kymmenen – kaksikymmentä, eivätkä kaikki ole huomanneet vieläkään, että heitä on koulutettu. Useimmiten koulutin jokaista erikseen, kaksi tuntia kerrallaan, jalat pöydällä. Väitöksessä sitten joku Cambridgen tai Edinburghin kollega tuli kysymään, että mitä te olette tehneet, kun nämä osaavat noin hyvin. Sanoin että kun lisensiaatteihin ei myydä varaosia, tarkkuus ja toleranssi on mietittävä kullekin erikseen.

Usein luullaan, että oikeudelliset ongelmanratkaisut ovat kuin säilykerasioita, kaikki saman kokoisia. Ehkä ovatkin, mutta kaikissa on väärä etiketti ja eräitä ei saa avatuksi turvautumatta Geneven maa- ja merisotaa koskevassa sopimuksessa kiellettyihin keinoihin.

Isäni piti niin hyviä käytännön kursseja oikeustieteellisessä, että jotkut muistavat ne vieläkin. Hän ei tyytynyt pelkkään asiakirjojen laatimisen opettamiseen. Hän selitti myös, miten päämiehen sekavasta sopotuksesta päätellään, tarvitseeko hän ylimalkaan jonkin asiakirjan ja jos tarvitsee, minkälaisen, ja miten se sitten tehdään.

Hän oli oppinut jo sodassa, että jos korkeusmittari näyttää, että nyt mennään mäkeen, kannattaa uskoa mittaria. Sääntö, myös juridiikassa, on useimmiten väline, ei päämäärä eikä itseilmaisun keino. Kerran kenraalit ehdottivat hänelle Mannerheim-ristiä, kun hän johti Tuuloksessa armeijaryhmän tulta ja osoitti ilmasta maalit patteristojen lisäksi myös suora-ammunnassa oleville putkille. Hän päätyikin pidemmäksi aikaa ilma-RUK:hon opettamaan navigointia lennolla ja muuntamaan päässälaskuna maastohavainnot koordinaateiksi. Ja johdettavia oli.

Koska en osaa johtaa, mielipiteitäni asiasta ei kannata liioin kuunnella. Isäni tuskaili joskus, miksi en usko häntä vaan teen kaiken aina päinvastoin. 

Vastasin, että se johtuu perinnöllisyydestä. 

4. elokuuta 2006

Tämä kirjoitus on uusinta otsikossa mainitulta päivältä.  Uusinnan syytä ei tarvitse selittää.

Andrew Vachss on Yhdysvaltain parhaita kirjailijoita tällä hetkellä. Hän on niin hyvä ettei ole edes erikoisen kuuluisa. Kuten kuvasta näkyy, hänen tuotantonsa on kuitenkin pokkarisarjana myynnissä, ja uutuudet ilmestyvät kovakantisina.

Muistelen olleeni ensimmäisiä älähtämään James Ellroysta. Tämä olisi ollut 90-luvun alkua, ja siihen aikaan kirjoitin Helsingin Sanomiin. Ellroyn Black Dahlia oli liian kammottava, mutta Los Angeles -sarja hieno. Siitä koottiin sitten myös elokuva L.A. Confidential. American Tabloid oli varsinaista "poliittista historiaa", mutta sen jälkeen Ellroy alkoi olla minun makuuni liian hullu.

Katsoin nöyrästi television dekkarisarjaa, jonka idea on hieno: kootaan joitakin omahyväisiä henkilöitä kameran eteen ja sitten Henrik Laine toivoo, että tuloksena on mielenkiintoista keskustelua. Tuotantokustannukset lähenevät nollaa. Odotin eilisestä ohjelmasta jotain mielenkiintoista, koska vieraat olivat hyviä tyyppejä ja viisaita. Odotin turhaan. Tulos oli kahvipöytäkeskustelua.

Siis: miksi dekkari / jännäri on noussut erittäin merkittäväksi proosan tekniikaksi? Henning Mankell on luullakseni Ruotsin merkittävin kirjailija eikä Gillou ole missään tapauksessa huono, vaikka historiallisessa romaanissa hän teki saman kuin kuvaamansa henkilöt eli meni soitellen sotaan. Mankellin moraaliset Afrikka-romaanit eivät jostain syystä liioin toimi.

Yhdysvalloissa esimerkiksi Paul Auster (jonka kirjat rajasin tämän blogin kuvasta pois) on hieno korkeakirjailija, mutta Vachss on mielestäni ykkönen.

Näennäisesti Vachss näyttäisi olevan Ellroyn perillinen ja viime kädessä vastikään kuolleen Mickey Spillanen säiettä eli niin sanottua kovaksi keitettyä koulukuntaa. Hänen Burke-sarjansa varhaisempia teoksia rasittaa jossain määrin Hammetilta peräisin oleva väärinkäsitys eli luulo nokkelan juonen tarpeellisuudesta, ja Chandlerilta peräisin oleva erehdys, nimittäin että nasevat luonnehdinnat ja vitsikkäät repliikit auttaisivat asiaa. Onneksi hän on päässyt tästä irti ja kirjoittaa nyt luottaen sanojen kovuuteen ja kuvallisuuteen.

Kiinnittäessäni huomiota tähän kirjailijaan, jonka sukunimen oikeinkirjoitusta joutuu aina hetken miettimään, luulin että hän oli muodilla ratsastaja ja jonkinlainen friikki - lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on melkein poikkeuksetta keskeinen teema tai osa teemaa.

Luulin myös, että kysymys olisi rosvoromantiikasta Schillerin tapaan. Burke ja hänen "perheensä" ovat kaikki rikollisia mutta suunnattoman paljon parempia ja sympaattisempia ihmisiä kuin esimerkiksi poliisit, puhumattakaan Manhattanilla valtaa pitävistä rikollisorganisaatioista, joista osa on laittomiksi tiedettyjä ja osa ei.

Tämäkin luulo osoittautui vähä vähältä aiheettomaksi.

Lapseen sekaantuminen oli ennen niin tavattoman harvinainen rikoslaji ja sensaatiolehdet revittelivät niin tolkuttomasti näistä yksittäisistä tapauksista, että vierastin voimakkaasti aihepiiriä.

Alan muuttaa mielipidettä. Muuallakin kuin Belgiassa on jotain todella kummallista. Ehkä tämä kauhea asia ei olekaan marginaalinen vaan kertoo jotain syvällistä ajastamme ja arvoistamme.

Vachss muuten ei harrasta väkivallan kuvauksilla mässäilemistä eli väkivaltaan osallistumista. Kirjat eivät ole kauheita.

Kirjoittaja on juristi ja kotisivuistaan päätellen keskittynyt myös ammatillisesti juuri näihin asioihin. Se taitaa olla markkinointitemppu, että hän esiintyy valokuvissa merirosvon musta lappu vaurioituneen silmän suojana.

Kun kuvaileva sosiologia (tyyppiä Paavo Koli, Mauno Koivisto - Heikki Wariksen koulukunta + Turun tutkimusperinne) on ollut niin kauan poissa muodista, Vachssin kaltainen kuvaus Manhattanin ja Yhdysvaltojen todellisista toimintatavoista on järisyttävä.

Luullakseni tuo käsitys yhteisöllisyyden mätänemisestä ei ole väärä.

Dostojevskilainen rikosromaani on erinomainen tapa tuoda nähtäväksi ja käsitettäväksi vaikeita asioita.

Kun näin on, suhtaudun henkilökohtaisesti viihdeväkivaltaan erittäin kireästi ja kielteisesti ja väkivaltaisesti. Erikoisen kammottavina pidän lehdistön kuvauksia. Juuri tälläkin hetkellä jotkut nostattavat huvikseen tai ansaintamielessä lynkkausmielialaa pakkolaitosmiehiä vastaan. Lehtien on helppo kirjoittaa, koska lukijat eivät muista, että väkivaltarikosten tulkintaan on olemassa tehokkaat lainsäädännölliset keinot, Saksan Hitlerin ajan ja Neuvostoliiton Stalinin ajan.

Kuolemanrangaistus ei vähennä rikollisuutta mutta pilaa yhteiskuntaa. Sitä vastoin tilastoja voitaisiin nopeasti kohentaa, jos poliisilla olisi oikeus lopettaa rikoksesta epäillyt Pasilassa niskalaukauksella.

Tunnen poliiseja. Heistä esimerkki olisi huono - poliisimme eivät suostuisi minkäänlaisiksi pyöveleiksi ja pitäisivät heittoani huonona.

Mutta henkilö joka jättää Vachssin väliin ja haaskaa vähän aikansa keinotekoisen best-seller-rojun opiskelemiseen, tekee sen omaksi vahingokseen.

Suomeksi löytyvät Kivun hallinta, Shella ja Alamaailma. Syyttävä sormi osoittaa alussa mainittua Henrik Lainetta, joka on suomentanut "Shellan", ihan kelvollisesti. En kuitenkaan ole havainnut hänen hyppineen televisiossa Vachssin kirja kädessä, mikä on selittämätöntä.

Neanderthal

Sattui käteen suomalaisen Marcus Rosenlundin ruotsiksi kirjoittama kirja ilmastosta ja historiasta. Ihan hauska kirja ja kooste. Kysymyksenasettelu on uusi. Luin muinoin väitöskirjan aiheesta ja olen seurannut muutamankin yliopiston julkaisuja. Alan yksi nimi on paleoklimatologia. Jääkauden jälkeisestä ajasta tiedämme yhtä ja toista myös Suomesta.

Hiukan Jared Diamondin uraaurtavien kirjojen tapaan olen miettinyt, milloin joku huomaa ajatuksen ja miettii, saisiko siitä lähemmin tietoa. Saiauksien historiasta on kirjoitettu paljon sen jälkeen kun W. McNeill julkaisi hienon kirjan ”Plagues and peoples” eli taudit ja kansat. ”Plague” voi tarkoittaa muutakin kuin ruttoa. Ja ruttokin voi tarkoittaa vähän eri tauteja.

Jos siis kysyy, miksi Neanderthalin ihmiset katosivat noin vain nelisenkymmentä tuhatta vuotta sitten, vaikka heistä olisi voinut tulla erinomaisia henkivartijoita tai jalkapallovalmentajia, vastaus on yleensä, että me meikäläiset olimme parempia juoksemaan ja muutenkin liikkumaan laajoilla alueilla.

Entä jos vastausta hakisi immuunijärjestelmän puolelta? 

Tiedämme, millaisen tuhon aiheuttivat tarttuvat taudit, kun espanjalaiset tunkeutuivat Uudelle mantereelle 1500-luvulla.

Entä jos sama koskisi muitakin kuin tarttuvia tauteja?

En haluaisi esiintyä tietävänä, kun en asiasta mitään tiedä – mutta eikö syöpä ala vaikuttaa ympäristöuhalta? Se ei tartu, mutta kuolleisuus kasvaa enemmän kuin pelkkä väestön ikääntyminen selittää? 

Entä jos teollisessa, manipuoidussa elinympäristössämme on jotain, mikä vaikuttaa tähän? Syöpähän ei ole kaikissa tapauksissa tauti, vaan eräänlainen elimistön mielisairaus, ylireaktio. Solukko alkaa mielettömästi syödä itseään ja käyttää kaiken energian.

Mainitsen immuunijärjestelmän, koska se on maallikoille suhteellisen tuntematon. Voisin mainita myös aineenvaihduntaan liittyviä ongelmia. Eräs sellainen lienee diabetes.

Sukupuuttoaalto on jo paha, mutta ”ympäristö” ei kyllä riitä selitykseksi. Mammuttien katoaminen – vain joitakin tuhansia vuosia sitten – liittyi varmaan ilmastoon, mutta miten? 

Sen verran tutkimus on saanut selville, etteivät asiat ole niin monimutkaisia kuin miltä ne näyttävät, vaan paljon monimutkiasempia.

Ajattelussamme on jäljellä kuvitelma, että tulee jokin mikrobi, joka osuu kuin tarkka-ampuja nikkeliluoti, ja tekee kohteessa tuhoa.

Systeemibiologian näkökulmasta asia on juuri toisin, eikä sielläkään pelata vain hiukkasilla vaan todennäköisyyksien pilvillä. 

Eikä hopealuotia ole kuin sarjakuvissa ja vanhoissa myyteissä.

Armoitettu

”Armoitettu saarnamies” on kiittävä ilmaisu. Sillä tarkoitetaan ihmistä, joka latelee liukkaasti mielettömyyksiä. Sellaisia olisi syytä varoa, oli kysymyksessä uskonto, poliitikko tai muu trokaaminen.

Kaikkein karismaattisimmat puhujat ovat niitä, jotka ovat myyneet sielunsa Saatanalle.

Kauppa käy jatkuvasti. Suuria voittoja on saatavana vaihtokaupassa siihen vähään, mikä omastatunnosta on jäljelle. Riittää kun luopuu ihmisyydestään – ja jo alkaa raha kilistä ja kansa kuorona kiittää.

Jopa opettajat ja professorit tunnistaa siitä, että parhaat heistä ovat aika huonoja puhujia.

Me joilla on ollut etuoikeus istua takkakivellä hiilloksen loimussa kuuntelemassa mestarikertojaa tiedämme, että pohjimmaltaan kysymyksessä on hypnoosi eli vahva suggestio.

Hyvänlaatuisessa muodossa tuo taito purkautuu sadunkerrontana, joskus jopa keskusteluna. 

Kauppiaan toiminnassa äänessä on joskus helppoheikki. Heitä ennen kierteli, ja parhaat höystivät opetellut loruilunsa kulloisenkin yleisön mukaan ja osasivat tuoreuttaa sanottavansa. 

Olen tuntenut sekä vankilloissa että vapaalla aivan vihlovan hyviä huijareita. Muutamalla oli aito vuorineuvoksen titteli. Psykopaatin kirjamääritelmä on puutteellinen. Tuota diagnoosia käytetään ihmisistä, joilta puuttuu empatian taito eli kyky käsittää toisten tunteita.

Jokin osa psykopaateista on hyvin taitavia käsittämään tunteita ja käyttämään niitä hyväkseen. Omituisuus on mahdollisesti osittain biologinen kyvyttömyys eläytyä eli tuntea toisen tunteet itsessään. Monia ”normaaleja” alkaa heikottaa, kun pitäisi viiltää veitsellä kanan tai ihmisen kurkku auki. Moni tietää, että jos toista lyö vasaralla päähän, häntä sattuu. Ei tarvitse edes ajatella, että kipu on hankala tunne. 

Psykopaatin sisäinen maailma muistuttaa psykoanalyytikon maailmaa. Molemmat houkuttelevat tunnereaktioita tehdäkseen niillä jotain. Ero on ratkaiseva. Hullu käyttää anastamiaan tunteita miten sattuu. Lääkäri eli siis psykiatri tai psykoanalyytikko pyrkii uusilla oivalluksillaan auttamaan asiakastaan, ja usein onnistuukin.

Äärimmäinen ”oikeistolaisuus” ja ”vasemmistolaisuus” ovat molemmat henkistä kaavamaisuutta. Kaava eli pinttynyt ajatus lähtee puhdistetulla bensiinillä, etikalla tai ruokasoodalla. Ehkä pinttymän poiston jälkeen tulee yksinäinen olo, kun pitäisi ajatella itse ja antaa tunteiden tulla.

Sanon Topeliusta ja Tove Janssonia suuriksi, koska usein etsittyjen aatteiden sijasta he kirjoittivat – niin oli ennen todella tapana sanoa – sydämellä. Topeliuksella pienet mielenliikkeet ja suuret aatteet ovat jatkuvasti törmäämässä toisiinsa. Ja se toinen – ollapa kuin Nuuskamuikkunen, tulla ja mennä täysin vapaasti ja polttaa piippua!

Uusi päivä, armo 1

Tunnelmat ja mielialat tuntuvat usein sieventyvän muotoon: aina samaa. Tai: jatkuvasti huonompaa. Tai: jos joku edes joskus jotain, mutta kun ei kukaan koskaan mitään, vaan kaikki aina vaan.

Korkea, toimintaa rajoittava ikä on riemukas kokemus. En tee enää suunnitelmia enkä missään tapauksessa tavoittele parannusta tai ihmisenä kehittymistä.

Nyt äkisti mieleeni palanneessa Muumissa – sarjakuvassa – Muumipeikko ja Nipsu menivät vanhainkotiin myymään nuoruuden lähteen vettä. Ukot ja akat karhasivat heidät tiehensä. Jaa että jälleen nuoreksi! Ja kaikki sydänsurut takaisin! Ei tule kuuloonkaan!

Henkinen ohjaajani eli äitini tuntuu olevan samaa mieltä. Oma asenteeni on juuri tuo. Äiti hissuttaa rollaattorin avulla, mutta ei hänellä kertomansa mukaan ole enää mihinkään asiaakaan. Eikä ole paljon tuttaviakaan. Hengissä. Itse osallistun ilmastotalkoisiin muun muassa kaihtamalla lentämistä. Sen sijaan annan ajatuksen lentää. 

Tony Judt esitti täsmälleen saman ajatuksen kuin Topelius 150 vuotta aikaisemmin. Teollisen vallankumouksen suurin käänne oli ihmisten muuttunut suhde toisiinsa. Judt olisi halunnut kuvata rautatien tulon mullistuksensa, joka sai eri säätyiset ihmiset matkustamaan samassa vaunussa. Topelius kuvasi täsmälleen tämän saman ensi junamatkana Helsingistä Hämeenlinnaan. Tarinan perhe suhtautuu samaan vaunuun tunkeutuvaan kanssamatkustajaan juuri kuin asuntoonsa änkeävään tuntemattomaan.

Amerikkalainen Alfred D. Chandler mullisti historiatiedettä käsittelemällä kolmessa hienossa kirjassa kartelleja ja laajasti eri maiden suuryrityksiä, business history.

Uusi laaja Oxfordin saman alan käsikirja vilauttaa esiin näkökulman, joka sisältää myös kommentin Trumpin voitosta tutkimuksissa.

Ensimmäinen suuri mediamarkkintipoliitikko oli Franklin D. Roosevelt. Mainonta ja markkinointi olivat syntyneet 1930-luvulla, kun jättiläisyritykset muuttuivat vieläpä monialayrityksiksi. Uranuurtaja oli DuPont. Aluksi ruutia ja rjähteitä, pian tekoaineita kuten yhtiössä kehitettyä nailonia. Ennen pitkää erässä tuli Unilever ja monia muita.

Markkinoinnilla viedään ihmisiltä valinnanvapaus vakuuttamalla, että heillä on valinnanvapaus.

Tämä on tietysti ollut parlamentaarisen ja sitä ennen muunkin demokratian keino kautta aikojen, mutta ennen siihen tarvittiin puhuttua tai puhuttua ja painettua retoriikkaa. Nyt keinot lisääntyivät valtavasti.

Minulle maailman hienoin esimerkki informaatiosodasta eli nykyajasta oli Leningrad 9.8.1942, Leningradin saarto oli sekä ihmisuhrein että ammuksin laskien suurempi taistelu kuin Stalingrad. Kun kaupungin piti olla jo luhistunut ja sortunut raunioihin ja barbariaan näyttönä siitä, että ei venäläinen pysty siihen mihin hieno saksalainen, kaupungissa esitettiin Shostakovichin 7. sinfonia (Leningradin kohtalonsinfonia), joka lähetettiin ympäri maata radiolla ja saksalaisille piirittäjillä kovaäänisillä. Suomalaiset ujostelevat mahdollista osuuttaan. Niinpä en tiedä, suunnattiinko sinfonia Kannaksellekin.  

Rosa Liksom

Sen te tiedätte, että Flinkkilä & Tastula on aivan erikoislaatuisen hyvä televisio-ohjelma. Tekijät ovat niin hyviä ammattilaisia, etteivät he häiritse haastateltavaa eivätkä katsojia välikuvilla tai muilla leikkeleillä. Ja taustatyöt on tehty viimeisen päälle.

Rosa Liksomin kanssa olen joskus päässyt puhumaan rauhassa. Tiedän että hän on erittäin viisas ihminen. Hänen kirjansa olen lukenut ja uskon, ettei kukaan kuvittele, että hän taiteilisi muuten vain muodin vuoksi. 

Nytkin, tässä ohjelmassa jonka voisitte katsoa areenasta, hän korostaa tekemisen himoa. Samaa kuulee silloin tällöin muualtakin. Eräskin hyvin kuuluisa kapellimestari mainitsi, että kun hän oli nelivuotias, tarvittiin isä’ äiti ja talonmiehen vaimo kiskomaan häneltä suihkuun menon ajaksi viulu kädestä.

Tässä ohjelmassa miellyin erikoisesti hän ajatukseensa ihmisen karismasta. Hän sanoi suhtautuvansa epäluuloisesti tai kielteisesti vahvan karismaattisiin ihmisiin. Puhe oi aluksi lestadiolaisista saarnamiehistä, mutta myös Trumpiin päädyttiin.

Rosa sanoi matkusteltuaan junalla USA:n reunasta reunaan, että ihmiset pitävät Trumpin puheita aiheettomina ja asiattomina, mutta uskovat häntä. Sitä on karisma. ”Everstinna” -romaanin kautta tultiin Hitleriin. Se on täysin totta, että kaikki järkevät ihmiset ja puolet järjettömistä nauroivat Hitlerille yli kymmenen vuotta, koska hän oli selvä pelle ja lateli mielettömyyksiä. Kunnes hymy hyytyi vuonna 1934. 

Varoituksen sana on paikallaan. Mutta yllättävä ja tavallaan vielä kiinnostavampi oli paljastus, että Halonen oli järjestänyt Liksomin virallisille päivällisille, kun Putin vieraili ensimmäistä kertaa valtion päämiehenä maassamme. Liksomin kuvaus oli: harvoin tapaa vähemmän karismaattista ihmistä.

Äkkiä muistan kuulleeni muualtakin (kirkon suunnalta), että nuorena miehenä Turun aikoinaan Putin oli ollut nössö, sellainen kengännauhoihinsa kompastuja.

Viisaasti Liksom korosti, ettei hän tiedä mitään miehestä nykyisellään, koska ei ole tavannut eikä osaa päätellä.

Se taisi olla Hannah Arndt tai sitten psykiatri Martti Siirala, joka mainitsi, että Adolf Eichmann oli oikeudenkäynnissään Jerusalemissa osoittanut yhden kerran tunteita. Se oli tilanne, jossa oikeuden puheenjohtaja kehotti häntä nousemaan seisaalleen puhutellessaan tuomioistuinta.

Eichmann oli punastunut ja varmaan häpesi asiaa vielä hirttolavalla. Miljoonien ihmisten murhan suunnittelemin ei näyttänyt painavan hänen mieltään millään tavalla.

Ihminen on lajityypiltään hymyilevä palkkamurhaaja. Tai eivät kaikki siis ole, mutta olen nyt sattunut tapaamaan sellaisia ja sitten näitä karisman eli manipulointikyvyn karistamia.

Kerran esittelin rikosasian, jossa sisar oli tansseihin lähtiessään prässänyt hamettaan ja liikkunut huoneessa sukkahoususillaan. Veli pani tämän niin pahakseen, että ampu sisarensa ja lisäksi isänsä ja äitinsä. Mielentilan tutkimuksessa selitettiin jotain seksuaalisista häiriöistä, mutta ei se mielestäni ollut asian ydin.

Iltoja

Eilen jäi sanomatta, että Elisa-kirjoilla on perusklassikot e-kirjoina. Tiedetään tai ainakin väitetään, että e-kirjat ja ä-kirjat tulevat nyt vauhdilla. Voivat tullakin.

Niinpä Topeliuksen Välskärit ja Talvi-iltain tarinat sekä Lukemisia lapsille ovat hankittavissa hintaan 0 euroa, yhteensä 0 euroa. Suomennokset ovat hyviä, Ilmari Jäämaa samaa luokkaa kuin Juhani Aho.

Tiedostomuoto on *.epub. Suosittelen.

Minulla on itseäni varten yli tuhat kirjaa, jotka olen poiminut ja muokannut käsin mm. Gutenbergistä (www.gutenberg.org) jonka rinnalla on jo moniakin ilmaisia paikkoja. Onhan minulla myös Bachin koko tuotanto nuotteinakin.

Elisa muodostaa ladatuista teksteistä ”kirjahyllyn”. Kun lasten pelätään näpräävän liikaa kannettavien laitteiden kanssa, eikö yksi hyvä vastaveto olisi näprätä yhdessä? Juuri Topeliukselta löytyy runsaasti iltasatuaineistoa ja loisteliasta kuvitusta (Carl Larsson, Albert Edelfelt).  

Niteissä ”Talvi-iltain tarinoita” (Vinterkvällar) on Suomen kirjallisuuden parhaita pienoisormaaneja. Waltari jää toiseksi. Ehdotan koelukemiseksi esimerkiksi tarinaa ”Mirabeau täti). Kirjailija osoittaa hallitsevansa kaikki seitsemän erilaista genreä ja liikkuu kuin luistimilla romanssista farssiin, dokumemtista satiiriin ja petkuttaa välillä sensuuria, joka oli hänen aikanaan tiukka.

Syntyperältään asiaankuuluvasti salaperänen ”seppä” ja kirjaromaanin kertoja äiti, ennakkoluuloinen typerys, keskustelevat yli sata vuotta sitten naisen asemasta. Seppä sanoo: sadan vuoden kuluttua naiset toimivat lääkäreinä muissakin kuin lasten- ja naistentaudeissa. Ja toinen moitittiin, että onko mokomaa kuultu. Naisen paikka on kotona!

Pelkään ett Topeliusta pidettiin eläessään liian vapaamielisenä ja kansainvälisenä, ja sitten hänet prässättiin suomalaiskansallisuuden puristimeen  kuin mikäkin voikukka tai Vernan ruusu.

Siinä olisi saattanut unohtua, että hän oli ensimmäinen romaanikirjailijamme – ennen Kiveä. Suoraan Sir Walter Scottin imussa

Eki unohtunut. Menestys oli tavaton ja myynti mitä mainioin, eikä se ole lakannut koskaan. 

Molemmat kirjallisuuden kansainälisen luokan neromme, Z. Topelius ja Tove Jansson,  puhuivat ja kirjoittivat äidinkielenään ruotsia  ja tekivät Suomen ja suomalaisuuden hyväksi enemmän kuin ehkä kukaan muu.

Lastenkirjojen leimaaminen viihteen rinnalle oli menneisyydessä tapana. Se joka nyt sanoo Topeliusta lapselliseksi, osoittaa lähinnä, ettei hän osaa lukea. On hänellä heiveröisiäkin töitä. Kenellä ei olisi? 

Kun kuljette Espalla, muistakaa että Maila Talvion johdolla kampanjoitiin Finne Totuuden ja tarun veistosta vastaan. Haluttiin näköispatsas, mutta ilmeisesti haluttiin myös Topelius muottiin leivottuna, vaarattomana satusetänä. 

Matkustus Suomessa 1879

Matkustus Suomessa 1879

Topelius on edelleen kertojista elävimpiä. Tietysti lukijan on tingittävä jotain kirjoittamisen ajankohdan hyväksi, mutta samalla tavalla kuin Rossinilla lienee ollut hallussaan ihmeitä tekevä keino luoda unohtumattomia melodioita, Topeliuksella oli taikasauva, joka panee tarinan elämään.

Tämä koskee jopa sellaisia vähän jaarittelevia teoksia kuin ”Välskärin kertomuksia”. Tekijä oli nerokas mies, jolla oli taito kiepauttaa vasta keksitty kummitustarina suomalaisittain sopivaksi, kuten ”Linnaisten kartanon viheriä kamari”.

Hänen runoistaan näkee, että tarvittaessa hän varasti kaiken tarvitsemansa. Kun Ranskassa keksittiin jotain suurisuuntaista, muutaman viikon kuluttua vastaavaa julkaistiin Topeliuksen sanomalehdessä.

Guteenbergistsä (www.gutenberg.org) löytyy paljon ja Svenska litteratursällskapetin sivuilta (www.sls.fi) tieteellisiä, kommentoituja ja selityksin varustettuja versioita.

Se on liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva.

Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunkiole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila merenäyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.

Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on joka paikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa.

Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse. Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi Katajanokka kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. 

Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on etukaupunki, puisto, kylpypaikkasekä terveysvesilaitos. Monista Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilas-tyyliä. 

Muumi lorisee

Kuvan hattumaljakko: Muurla

Suhtaudun muumipeikkoihin kielteisesti. Syy on snobismi. Käy luonnolle pitää sellaisesta, josta muutkin pitävät. Täytyisi olla jotain erikoista ja ihmeellistä.

Toinen syy on ahneus ja ilkeys. Seuraava veljeni sai ensimmäisen muumin joululahjaksi ja sitä seuraava Pekka Töpöhännän. Sitä seuraava vielä söi kirjoja.

Jouduin kai lukemaan ne heille ääneen ja naamioin kiihkeä innostukseni aikuismaiseksi ylenkatseeksi. En tiedä vieläkään, kuka oli suomentajaksi nimetty Laila Järvinen. Epäilen Inka Makkosta itseään eli WSOY:n osaston johtajaa. 

Otavassa tiedettiin 1964, jolloin siis menin sinne töihin, ettei noista kummallisista pottunokista kuulla sen koommin. Sanokaa minun sanoneen.

Myös Astrid Lindgrenille ilmoitettiin johtavien kustannusliikkeiden taholta, ettei hän ymmärrä mitään lapsille kirjoittamisesta, ja tämä tällainen Peppi oli lisäksi nuorisolle sopimaton monesta syystä. Niinpä hän vei sen osuuskaupan kustantamoon (Rabén & Sjögren). Todellisuudessa Peppi oli Lindgrenin toinen kirja ja kustannusliike myytiin osuuskauppajärjestölle vasta muutamia vuosia perustamisensa jälkeen.

Mutta katselin television muumi-animaatiota tutun hyökkäävästi ajatellen, että tämä viimeistään romuttaa muumi-aatteen. Kansainvälinen suurpääoma ei voi saada mitään hyvää aikaan eikä sen Jansonin likka kuitenkaan osaa.

Meneillään näyttää olevan ehkä tasollisesti paras ja ehkä myyvin, mitä Suomessa on tehty televisiolle.

Tarinaa on laajennettu taitavasti, 3D-animaaatyio on kerrankin hyvä ja aluksi hyvin omituisilta tuntuneet muumien suut toimivat, koska silmät ovat niin hyvät.

Lisäksi tarina lorisee.

Tarinan kertomisen taidon pelätään näivettyneen maailmasta. Eilen katselin verkosta, miten oikea, polveileva tarina menestyy menestymistään. Erinäisten olosuhteiden johdosta katsoin jo kauan sitten Star Trekiä, vaikkei sellainen oikein kuulu alaani. En ollut uskoa silmiäni. Miten noin vähällä ja halvalla voi saada aikaan jotain noin kiehtovaa!

Tuo ”lorina” ei ole sama asia kuin amerikan kielen ”page-turner”. Maailma on täynnä höllästi harsittuja tarinoita. Tässä vetoan toisiin kirjoittajiin. Joskus tarina jatkaa elämäänsä lukijan tai katsojan päässä niin kauan kuin henki hänessä pihisee.

Ei le olemassa ”oikeaa” muumia. Nerokkuus on siinä, että jokaisella saa olla henkilökohtainen muuminsa. Puhutaan aiheellisesti oikeudesta mielipiteisiin. Aiheettomasti unohdetaan oikeus mielikuviin.

Se on sääli. Mielikuvat pitävät ihmisiä hengissä ja heidän kuoltuaan muistossa. Eli viestini on: älkää jättäkö yhtään jaksoa väliin. Tai katsokaa ainakin Areenasta. 

Nuorten toive

Joskus kommentin toive toteutuu kuin telepaattisesti. Kirjoittaessani partiolaisista en ollut aivan rehellinen. Kyllä mielessäni oli käynyt nobelisti William Goldingin ”Kärpästen herra”.

Britit ovat (olivat ennen) niin sopuisa kansa, että heillä oli tapa suosia synkkiä tulevaisuuden näkymiä eli dystopioita, toisin kuin esimerkiksi saksalaisilla ja venäläisillä. Kuuluisin on ehkä Orwellin ”1984”. Goldingin rinnakkaisteos on Orwellin ”Eläinten vallankumous”.

Sanoma on se, joka on ollut viime aikoina uutisissa kovin usein eli miten helposti ja nopeasti sivistys rapautuu raakalaisuudeksi. 

Golding oli varovainen. Hänen kuvauksensa ei näyttäisi tähtäävän metafyysiseen totuuteen. Se ei ollut kirjoittamisen aikaan 50-luvulla eikä nhyt uutinen, että ihmisessä on ainekset erittäin hyvään ja erittäin pahaan. Romaani on sijoitettu autiolle saarelle Intian valtamerelle tai Tyynelle valtamerelle viitteellisesti sivuutetun sodan yhteyteen. Pelastuneet ovat pelkästään keskenkasvuisia poikia, ja alku on hyvä, mutta jatko sitäkin kammottavampi.

Olisi mahdollista lukea romaani yhteenvetona kasvuiässä olevien taipumuksesta fanaattisuuteen ja tunteettomuuteen. Uudempia esimerkkejä löytyisi Kiinan kulttuurivallankumouksen ajalta, Kamputsean punaisista khmereistä ja nyt eräiden islamin maiden ja suuntausten lapsisotilaista.

Ilmastoliikkeessä nuoret ovat erikoisen hyviä herättäjiä. Kysymys on heidän aikuisuudestaan ja viimeistään siinä vaiheessa heidän valinnoistaan ja elintavoistaan. 

Yllättävistä mielipiteistään tunnettu Jeesus kuunteli lapsia ja neuvoi seuraajiaan tulemaan lapsen kaltaisiksi. En usko, että hän tarkoitti alttiutta kulteille tai kehittymätöntä arvostelukykyä.

Ihmelapsia esiintyy musiikissa ja toisinaan runoudessa. Mutta romaanikirjallisuudessa heitä ei ole. Goldingin romaania ei olisi voinut kirjoittaa teini-ikäinen, ei edes kuvatun kaltaisia asioita itse kokenut.

Minuun sattui aika pahasti Manfred Gregorin romaani ”Silta” ja Bernhard  Wickin siitä tekemä elokuva. Aivan liian nuorten poikien uhrimieli keväällä 1945 osoitetaan tarpeettomaksi ja tyhmäksi. 

En liioin tavattomasti ilahtunut Günther Grassin varhaisesta ”Kissa ja hiiri” -teoksesta, vaikka se on romaanina todella hieno. Siinäkin on kysymys muun ohella nuorten tavasta leikkiä tulella. Romaanin mitättömän oloinen poika kaatuu tultuaan sankariksi panssarintuhoojana. Mutta Grassin kuvio on laajempi ja eräänlainen Saksan historia alle 200 sivulla.

Voi olla että nuorena ja hyvin nuorena luettu jättää hyvin pysyvän jäljen. Tässä mielessä monesti lukiolaisilla luetutettu Golding voi olla hyvä lääke kysymykseen yhteisöllisyydestä ja siis demokratiasta. 

”Kärpästen herran” pojat hävittävät järjestelmällisesti orastaneen demokratiansa, demokraattisesti.