Sormus

Eilen tulin kirjoittaneeksi hyvin itsevarmasti, miten porvarillisen epäpoliittinen järjestö partio oli. Olisi ollut hyvä selittää, että ainakin Pohjanmaalla oikeistolaisuus käsitettiin epäpoliittiseksi. 

Ensimmäiset jääkärit lähtivät 10-luvulla maailmansodan aikaan Saksaan ”partionjohtajakurssille”. Se oli peitetarina. Partio eli Pfadfinder säilyi muistissa. Osallistujat teettivät itselleen muistosormuksia, sellaisia kuten kuvan esittämä.

Isäni kertoi, ettei hän 30-luvulla halunnut liittyä partioon, ei edes NMKY:tä ja kirkkoa lähellä oleviin sinisiin, vaan suojeluskuntapoikiin. Partio ei ollut tarpeeksi isänmaallinen järjestö.

Ehkä siinä isänmaallisuudessa onkin vikaa, koska Neuvostoliiton valtapiirissä partiota ei suvaittu. Lisäksi liikkeellä oli sellainenkin synti kuin kansainvälisyys, jota korostettiin veljeyden elein.

Liikkeen perustaja, englantilainen aatelismies Baden-Powell oli kenraali myös, ja hän oli keksinyt, että nuoria voi käyttää varsinkin gerillasodassa sanansaattajina.

Minua viehättivät lukemissani kirjoissa komea lierihattu, vaellussauva ja polvihousut. Partiopuukosta en välittänyt, koska tiesin, ettei siitä ole mihinkään ja lisäksi se putoaa tupesta ja menee hukkaan.

Suomen oloissa nämä tunnukset olivat tietysti naurettavia, paitsi polvihousut kesäaikaan. Englannissa ja Ranskassa näki vielä hiljan hienompien koulujen poikia, jotka kärvistelivät pakkasella pilvihousuissa. Siihen liittyy jokin viesti. En vain tiedä mikä.

Keskeinen osa kulttuurihistoriaa on perinteen keksiminen. Asiasta on paljon tutkimusta. Esimerkiksi skotit keksivät ihan tyhjästä kiltin ja tartaanikuviot, jotka muka vanhastaan olivat liittyneet tiettyihin sukuihin tai heimoihin. Tämä tapahtui 1700-luvulla.

Sitä komeaa lierihattua käyttivät Suomessa ruotsinkieliset partiolaiset, ja on se muualla käytössä edelleen. Meillä siirryttiin vaivihkaa suikkaan eli venelakkiin, ja sitten tuli tämä väinämöispäähine, joka voisi hyvinkin olla Gallen-Kallelan keksimä. Ainakin sellainen esiintyy jossain hänen kalevalaisessa maalauksessaan. (Sarjakuvissa viikingeillä on kypärässään sarvet, eikä ajatuksella ole vastinetta todellisuudessa.)

Sitä sauvaa olen miettinyt saamatta selvää. Liittyisikö se jotenkin vuoristoon, alppiseutuihin? Hyötyä sellaisesta olisi vuolasta ja matalaa puroa ylittäessä mutta muuten ei.

Komentosauva saattaa olla samaa sukua kuin valtikka. Marsalkan kapula on komentosauvan pätkä. Kirkko on ottanut tunnuksensa piispansauvan paimenen ideasta. Paimen on latinaksi pastor. Sauvan koukkuinen pää on oikea ja hyödyllinen. Lammas kiskaistiin takajalasta esimerkiksi teurastettavaksi.

Nykymaailmassa etenkin pikkutytöt hallitsevat hyvin taikasauvan käytön. Ja kyllä sellainen olisi kieltämättä joskus hyödyllinen.

Kerran partiolainen

Jossain on vanhoja opaskirjoja. Siitä huolimatta on epäselvää, miksi halusin olla elvyttämässä paikkakunnan lippukuntaa henkiin. Ennen sotia oli ollut toimintaa, mutta johtajat olivat kaatunet sodassa ja eräät muuttaneet pois.

Ehkä Aaro Hongan poikakirjat ”Viakkaat vaeltajat” ja ”Juanikkaat Virtaheposet” vaikuttivat, ja lisäksi Väinö Riikkilän kirja ”Pertsa ja Kilu”.

Niistä sai vahvasti sen käsityksen, että partiossa on mukavaa, tai jos ei ole mukavaa, on ainakin hienoa olla partiolainen.

Yhdenkin kerran ajoimme tällaisella kelillä johonkin Hirvijoen takamaille polkupyörillä ja kaaduimme siinä säkkipimeässä aina 50 metrin välein. Perillä lämmitimme talven kylmillään ollutta hataraa majaa ja laitoimme ruuaksi jotain aika sanoinkuvaamatonta. Nukuimme yön ja partioimme siellä täällä ja illalla tulimme kotiin nokisina ja savun hajuisina.

Meitä oli kai suurimmillaan sata. Meillä oli pysyvälupa käyttää kaukana Varpulan ja Mäenpään maastossa ollutta mökkiä. Paikan nimi oli Krupula. Paikan edellinen haltija oli nimeltään varmaan Huhtala, kuten useimmat paikkakunnalla. Nimitimme häntä mielisanansa mukaan Raakkuleeksi. Hän aloitti puheensa usein sanomalla ”Jo on raakkules”. Sana saattaa olla samaa juurta kuin ryökäle.

Kuvassa on ensimmäisen luokan taitomerkki. Sen suoritin. Huivi oli hieno Äitini oli ommellut huivit koko suurelle joukolle, mutta hän oli ollut itsekin lippukunnan johtaja. Aliviivoo. Aliveivoo, Aliviivoo veivoo bum. Vidi luf, vidi luf, vidi van vidi mörk, vidi Lakeuden Haukat hei.

Partiossa tapasin eräitä keljuimpia tyyppejä, joukon ihan tavallisia ja eräitä syvää kunnioitusta herättäviä. Vaasan Metsäveikkojen Finnilä oli mainio henkilö, mutta mestari alalla kuin alalla oli Piilikankaan Ami, siviiliammatiltaan palomies.

Tiedän vielä jotain nykyisestä partiotoiminnasta, koska jälkeläisissä on sellaisia enemmänkin.

Kun muutenkin ryven muistoissani ja keksin kaikenlaista kummaa kijoitettavaa, tämä kirjoitus on vain päivän mielenliikkeen kirjaus. Nimittäin järjestö oli erikoinen siinä mielessä että se todella pysyi porvarillisen epäpoliittisena. Vahvan vasemmiston aikana vihjailtiin, että se olisi jotenkin jatkanut suojeluskuntapoikien perinnettä. Joukossa saattoi olla ihmisiä, jotka välillä unohtivat, että vettä on virrannut vuoksessa, mutta epäpoliittisuus vastaa omia ja hyvin tuntemieni ihmisten kokonaisuuksia.

Lisäksi järjestön taustalla on erinomainen kasvatustieteellinen oivallus, panna nuoret johtamaan nuoria eli opettaa keskenkasvuisia ottamaan vastuuta itsestään ja myös ratkaisemaan ilmenneitä ongelmia.

Siinä mielessä tuo joukko oli yhdenmukaisesta pukeutumisesta ja erilaisista merkeistä huolimatta kaiken sotilaallisuuden eli militarismin vastakohta. Totteleminen ei kuulunut sanavarastoon. Vastuun ottaminen kuului.. Ja syystä tai toisesta kaikki väkivalta oli vieras käyttäytymismalli.

Passchendaele

Erkon lehti maksoi minut kerran viikoksi Belgiaan ja Ranskaan. Kirjoitin ensimmäisen maailmansodan paikoista. Passchedaelen läi ajoin kolme kertaa ennen kuin käsitin, että tämä loivat kukkula ja hyvin pieni kylä on se. Vieressä Ypres’ssä sitä vastoin oli mahtipontinen kunniaportti lukemattomine kiveen hakattuine nimineen.

Kävin Sommessa ja Verdunissa. Olin lukenut aiheesta erittäin laajasti. Tietokoneessani on nytkin isokokoinen, 20-osainen kuvateos, ranskaa, puolivirallinen.

Lukija voi rauhoittua. Nuo paikat voi hyvin jättää käymättäkin. Lähinnä siellä on mittaamaton määrä betonista valettuja hautakiviä. 

En ole tuon kokemuksen jälkeen ollut pasifisti. Rauhanpuolustajilla lienee käsitys keinoista, joilla väkivaltaisuuksien räjähtämisen voi estää tai ainakin vähentää sen vaaraa. Minulla ei ole tiedossani sellaista menetelmää.

Periaatteessa jatkuva kirjoitettu historia jatkuu yli 2500 vuotta. Vanhassa Testamentissa tarina ei juuri muutu. Hämäräksi jäävin perustein on muka oikein ja otollista tuhota naapurikyliä ja alueita ja tapaa asukkaat miekalla ja tulella. Se joka eniten tappaa, on suurin sankari.

Välillisesti tiedämme aika paljon Amerikan menneistä korkeakulttuureista. Järjestelmä oli siellä juuri sama. Tähän mennessä onnistunein hanke on ollut Kiina, puolitoista tuhatta vuotta aina noin vuoteen 1910.

Käynti ensimmäisen maailmansodan paikoilla osoittaa, että kehitys riistäytyy joskus käsistä. Esimerkiksi Passchendaelen tarina sisältää suuren määrän valioyksilöitä eli hyväkuntoisia, vakaita ja hyvin koulutettuja nuoria, joita koulutetaan jopa vuosi. Perille marssitettuina he uhkuvat urhoollisuutta. Taivaanrannan takaa tulee ison tykin kranaatti, ja kaikki kuolevat siihen paikkaan. Jostain johonkin menee viesti, että lähettäkää lisää rykmenttejä ja pari prikaatia. Tätä jatkuu neljä vuotta. 

Tuloksena on Hitler, joka kunnostautui korpraalina länsirintamalla ja vakiinnutti käsityksensä ihmisen (ja eläimen) arvosta ja merkityksestä. Leninillä, Stalinilla ja Maolla oli sille päälle sattuessaan tukenaan sosialismi eli Marx, jonka mukaan työväenluokka oli oikeutettu ja velvollinen tappamaan kaikki muut koska kaikki muut hirttivät työväenluokkaa hiljaa. 

Katselin ihmisiä, joita ei ollut paljon. Ihmisillä tuntui olevan tunne, että tämä kaikki oli saksalaisten vika. Tietyn kaavoittuneen ajattelun mukaan niin voi ollakin. 

Tämä oli tietysti kirjoitus brexitistä. Saksa ikään kuin oppi jotain. Siellä ei ole vallassa yhtään lihavaa kenraalia eikä laihaa korpraalia. Ehkä Ranskassakin ymmärrettiin jotain. 

Iso-Britannia ja Yhdysvallat eivät koskaan toipuneet voitoistaan. Ne pitävät kiinni väitetystä oikeudestaan tehdä itse omat virheensä muistamatta, että maailma on mennyt pieneksi. Ja melkein näköetäisyyden päässä  Brysselistä on paikkoja, joihin olisi sopivan pehmeä polvistua. Silti saa vähän varoa. Siellä on rajusti metallia maassa tänäkin päivänä.

Machaut markkinoilla

Machaut ja Dufy olivat reteitä sällejä, puhumattakaan Adam de la Hallesta.

Yhdessä vaiheessa oli muotia kuunnella Hildegard Bingeniläisen sävellyksiä. Kun olin päätynyt 70-luvulla suomentamaankn keskiajan lauluja, joita sitten esitettiin näyttämöllä ja laulettiin levylle, tapasin sanoa, että voi kun sitä musiikkia on niin paljon ja aika oli sellainen, että kuninkaatkin sävelsivät ja ritarit lauloivat.

Sattumalta käteeni osui vanha vahakantinen vihko, jonka muistiinpanoista kävi ilmi, ett opettelin tosiaan armeijassa oksitaniaa ja lisäksi 1300-luvun ja 1400-luvun ranskaa ja keskiyläsaksaa. Niitä ei tosin ollut opetettu koulussa. 

Viikon mietittyäni ratkaisin äänentoistolaitteiden ongelman ainakin väliaikaisesti ja menin asiakasnumerolla Kuluttaja-lehden sivuille. Oli jotenkin järkyttävää, että Sony WH-1000 oli arvioitu juuri klassisen musiikin kuuntelussa yli vanhastaan kovien merkkien, kuten B&O, Audiotechnika, Sennheiser ja Beyer ja Bose. XM3 on vastamelukuuloke. Se vastamelu kannattaa kyllä kotioloissa kääntää pois, koska äänentoisto paranee vielä.

Testaajat olivat oikeassa. Paitsi kallista hintaa (vähän yli 300,-) luureissa on se ongelma, että nyt täytyy kuunnella kaikki musiikki uudelleen, koska syvyysulottuvuuksia ja myös säveliä löytyy uskomattomasti. Äänen laatu on lyhyesti sanottuna aivan erinomainen. Minä en kärsi umpikuulokkeista. Jotkut kärsivät. Toisaalta en oikein siedä nappikuulokkeita.

Nyt soi Bertran de Born (“Hyi helvetti! Koko etelä löyhkää rauhaa…”) Bertran harkitsi oikeaksi oikaista koipensa vuonna 1215. Eräs toinen suuri säveltäjä taisteli Kaarle Pahaa vastaan ja talutti sokeaa kuningasta Crècyn taistelussa, ellei se nyt ollut Agincourt. Mutta monitaitoista väkeä!

Itsestään selvästi vuoronsa saivat Thomas Tallisin Spem in alium, motetti kahdeksalle viisiääniselle kuorolle 1500-luvun lopulta, ja Venetsian Gabrielit. Sen todella kuulee, miten äänet seilaavat pitkin suurta kirkkoa, ottavat kimmokkeita, purjehtivat kupoliin, laskeutuvat lehterille. 

Kiirehdin kuuntelemaan myös Pendereckin trenodia Hiroshiman uhreille. Se oli minulla jo LP:nä. Mutta sävelkasoja eli klustereita ja mikrointervalleja on luonnehdittu kotioloissa ongelmallisiksikin.

Ja näin toimien nyt on oikea hetki kuunnella syventyvästi Arvo Pärtiä. Esa-Pekka Salosen johtama levytys Pärtin 4. sinfoniasta on omistettu vangeille Venäjällä. Itse musiikki tuo samanaikaisesti mieleen Sibeliuksen ja keskiajan heloisan musiikin. Eikä se tosiaan haittaa, että esitys on juuri sellainen kuin arvaakin, parasta, mitä maailmasta löytyy. 

Kun mietin niitä äänikirjoja, tuntuu tärkeältä, että langattoman Bluetooth-yhteydellä toimivat kuulokkeet päässä voi kuunnellessaan tietokoneeltaan esimerkiksi käydä keittämässä kahvia tai vaihtamassa sukkia, jos taiteen mahtavuus edellyttää sellaista. Näistä uusista kuulokkeistani voi muuten myös stopata syötteen yhdellä sormen napauksella. Vai oliko se kahdella.

Kun minulla oli pieniä lapsia, haaveilin sellaisesta kaukosäätimestä, jolla voisi mykistää lapset vähäksi aikaa. Tässä sellainen nyt on. 

Alatölöviö

Ihastuneena katsoin televisiosta elokuvan ”Rovaniemen markkinoilla”. Näyttelijät olivat amatöörejä ja käsikirjoittaja (Helismaa) samoin. Tosin Kauko Käyhkö, jota ei nähdä elokuvassa, oli jo levyttänyt Helismaan ja Toivo Kärjen laulun. Tuottaja T.J. Särkkä ei erottanut polkkaa valssista, mutta yleisön reaktioita hän osasi lukea.

Satuin lukemaan USA:n revyyteattereista (music-hall) juuri ennen elokuvan läpimurtoa. Niitä oli tuhat. Lähes kaikki elokuvan tulevat suuruudet saivat oppinsa tuolla tiellä.

Voimme päätellä jotain, vaikka emme tiedä. Huumorintaju on tavattoman herkkä aikakauden muuttumisen mittari. Historian opetukseen soveltuva läpileikkaus eurooppalaisen näyttämön oudoista vaiheista on von Sternbergin ”Sininen enkeli”, Heinrich Mannin romaanista. Alun julkea seksuaalisuus huipentuu lopun revyynumeroihin, joissa kotikaupunkiinsa palannut entinen lehtori seisoo näyttämöllä klovnin apulaisena. Hänen päähänsä rikotaan kanamunia. Draaman kaari on vahva myös Dmytrykin myöhemmässä filmatisoinnissa.

Elokuva-arvostelu raivostu rillumareista melkein yhtä pahasti kuin pari vuotta myöhemmin saman yhtiön ”Tuntemattomasta sotilaasta”.  Syy oli sama. ”Kansanmies” eli siis jätkä porskuttaa vaikka frakissa Pohjanhovin lavalla. Tuntemattomassa rikottiin pohjimmiltaan valetta, että kouluttamaton ihminen on jotenkin tyhmä ja taitamaton ja etevämpiensä tuen tai onton kehun tarpeessa. 

Tilanne on taas sama. Se esitetään käänteisesti. Tarvitaan huippukoulutusta ja mitä korkeimpia tutkintoja, sillä muuten maa ei elä. Kuten usein, osa kansaa, etenkin nuoret miehet on jo luullut kuulemaansa todeksi ja hyytynyt peräkamareihinsa.

Ilmiö on kansainvälinen, mutta meillä taustana on sota, toinen maailmansota. Kohtalokkaan moni näki, että tiukan tullen kaikki on rivimiehestä kiinni. Jatkosodan vuosina syntyi peruuttamaton viihde, ja yksi keskeinen tekijä oli papin poika Toivo Kärki ja uusia sankareita olivat Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja – kuka ei. 

”Rovaniemen markkinoilla” on brechtiläinen elokuva. Monin kohdin tulee mieleen ”Kolmen pennin ooppera”. Elokuvan sanoma on kuin suoraan Brechtiä: kenellä on kultaa, sillä on valtaa. 

Kun ette kuitenkaan usko tätä, verratkaa ”Kauniiseen Veeraan”, joka oli aika hienosti elokuvaksi tehty operetti viulua kanavan laidalla soittavine mustalaistyttöineen. 

Rovaniemellä groteskista oli tehty uusi normaali. Aivan oikein se henkilöityi Esa Pakariseen, joka tosin oli erinomainen muusikko ja tarkkakorvainen laulaja, vaikkei ollut tekohampaita. Ja irvokkuus on aina ollut herätyskeino. Antiikissa tragedian rinnalla kukoisti ”komedia”, useista säilyneistä teksteistä päätellen hyvinkin irvokas ilveily. Aivan samaa perinnettä oli commedia dell’ arte. Ja samaan linjaan menee Uuno Turhapuro.

Tämän taiteenlajin yksi tunnusmerkki on yleinen hutilointi ja teoksen keskentekoisuus. 

Finney

Jos joku, ministeri tai muu, harhailee metsässä hakien sopivaa oksaa, johon hirttäytyä, hänelle voisi tarjota Jack Finneyn kirjaa ”Time and Again” (ei suomennettu). ”Älä. Edessäsi on ihania elämyksiä. Niin kuin tämä kirja.”

Jos itsemurhaajan, ministerin tai muun, kielitaito arveluttaa, Bashevis Singerin tuotannosta löytyy useitakin sellaisia, jotka luettuaan hiukan kadehtii tuota kokemusta vasta lähestyviä. Yksi vaihtoehto voisi olla Hemingwayn ”A Moveable Feast” (Nuoruuteni Pariisi, 1964).

Puhtaan älyllisesti ajatellen taideteoksessa täytyy olla taikaa, jotta se tehoaisi noin. Ja taikaan tarvitaan…

Jos joku tuntee Finneyn nimen, ehkä sitten useasti filmatusta science fiction -jutusta ruumiiseen tunkeutujista. Ihan kiva, muuta ei muuta hermostoasi pysyvästi.

Tämän aikakone-lajityypin kirjan puutteita ovat harhaanjohtava Einstein-sitaatti (menneisyys on aina olemassa, jossain, ylävirran puolella) ja itse keino, hyvin harjoiteltu itsehypnoosi. H.G. Wellsin versio on suorastaan tylsä. Terminator-elokuvat ovat mainioita, varsinkin numero kaksi, mutta ei niistäkään katsojan kengännumero muutu. 

Finney ehkä luuli oivaltaneensa tärkeän asian ja osoittaa sen, mutta erehtyy. Lukija ei usko, ainakaan min en usko, että 1884 tai 1911 ihmiset olivat jotenkin kokonaisempia ja alttiimpia elämään tässä ja nyt kuin me myöhäiset. Mielestäni tuossa on annos texasilaista taantumuksellisuutta ja selvää tietämättömyyttä. Keskiajalla kuvattiin tyhjentävästi kuolemansynti ”acedia” eli ”hengellinen laiskuus”, jonka profeettoja olivat myöhemmin Baudelaire (la spleen) ja moni aina Sartreen (ennui et nausée). Saksan kielen alueella tunnettiin Ekel und Langweil. Suomeksi Aleksis Kivi kirjoitti täydellisen sairaskertomuksen (”Ikävyys”) (”Mi ikävyys, / mi hämäryys sieluni ympär / kuin syksy-iltanen autiol maall?  / Turha vaiva täällä, / turha onpi taistelo / ja kaikkisuus mailman, turha!”)

Mutta edelleen on ihmisiä, jotka viihtyvät nahkansa sisällä. Ja Finneyn kuvaus armeijan hankkeesta, jonka avulla voisi menneisyydestä kävi sormeilla tulevaisuutta, on ihastuttavasti toteutettu. Kuka ei olisi miettinyt, käsi sydämelle, miten olisi käynyt, jos siivooja olisi unohtanut saippuanpalan portaisiin juuri kun pikku Hitler oli tulossa Linzissä koulusta jäätyään taas kerran luokalleen ja inhoten juutalaista koulutoveriaan L. Wittgensteinia, joka sen kuin menestyi…

Fysiikassa ja elämässä ja etenkin historiassa kaiken voittava periaate on satunnaisuus. Suurmies L. von Ranke saa mennä hiiteen sopotuksineen ”miten se todellisuudessa tapahtui”. Finneyn kirjan jatko-osassa (ei yhtä hyvä) Titanic ajaa jäävuoren kylkeen, vaikka sankarit tekevät parhaansa, ja päähenkilö palaa suurimman onnensa ääreen vuoteen 1884 tietäen, että ilkeän nykyajan upseerin tietokonelistassa hänen oma pieni poikansa ilmoitetaan kaatuneeksi 1917 Flanderissa. 

Mutta Finneyn kirjan tekee unohtumattomaksi se, mitä hän itse ei ehkä huomaa. Kirja on aikakone. Useat tapahtumat ja kuvaukset vievät lukijan kuin hiuksista kiskoen menneeseen aikaan. Kirjasta muuten huomaa, että se on tarkoitettu filmattavaksi. Filmiä ei koskaan tehty. Hyvä niin. Nyt lukija käsittää, että useimmissa television epookki-jutuissa on sama vika. Ihmisten sensibiliteetti ei välity, siis se, mitä he pitivät totena ja tärkeänä, mitä he ihmettelivät ja mitä eivät. 

Kuusisto

Pari viikkoa sitten näkyy ilmestyneen Jaakko Kuusiston levy, jossa kahdella CD:llä on kaikki kuusi Bachin sooloviulusonaattia ja partitaa (BIS 2019). 

Näihin Himalajan mittakaavan teoksiin on nykyisin tapana suhtautua arasti. Varhaiset mestarit käsittivät, mistä on kysymys, mutta useimmat arvelivat, että nuo enimmäkseen lyhyet teokset ovat harjoituksia tai esimerkkejä siitä, millaisia mahdottomia vaikeuksia äkkiseltään helpolta näyttävä teos voi sisältää.

Oli aiheellista ihmetellä, miten orkesterin ja urut ja kuorot niin hyvin hallitseva kanttori oli keksinytkin säveltää tällaista viululle, jossa kuitenkin on vain neljä kieltä. Busoni yritti ottaa vahinkoa takaisin, ja pianoversio ja sitten muut versiot Chaconnesta tarttuivat kuulijoiden korvaan. Ensin ennen sotia Menuhin ja sitten sodan aikana Heifetz levyttivät nämä. Heifetz osoitti ehkä tietoisesti, miltä teokset kuulostavat, jos viulisti sattuu soittamaan nuotilleen. 

Viimeiset vuosikymmenet on käsitetty, että siitä menee tie jumaliin.

Lisäisin vielä kielikuvan, joka on tietenkin luonnontieteistä. Alamme käsittää ja osaamme osoittaa matemaattisesti, että maailmankaikkeus on diskreetti. 

Diskreetti ja jatkuva – ajatelkaa oman keittiömme mittakaavaa. Sokeripalat ovat diskreettejä, mutta kuminauha on jatkuva. Näinhän ei tietenkään todella ole, mutta ehkä tämä on helpompi tapa sanoa asia kuin kokonaisluvut (diskreettejä eli 1,2,3…) ja reaaliluvut (jatkuvia 1,0000 - - - 1,00001 - - - ).

Musiikki on diskreettiä eli valmiiksi kvanttiutunutta. Tuttu oskilloskooppi näyttää aallonharjoja eli värähtelyjä, joiden välillä ei ole paljon mitään. Hiukkasfysiikassa elektronia ei ole olemassa, kun se vaihtaa kvanttitasoa.

Sooloviulu tuntuu näyttävän, miten kaksi tai kolme melodiaa voi kietoa toisiinsa, koska polyfoniassa on normaalia että ”melodia” tulee ensin ja ”säestys” tahdin tai kaksi perässä. Kuulijan muisti yhdistää ne. 

Ei tarvitse paljon harjoitella. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuuntelemisen jälkeen tällaisensarjan oppii kuulemaan niin, että sen viisi tai kahdeksan osaa soivat kokonaisuudessaan samanaikaisesti esimerkiksi h-mollissa ja sen lähisävellajeissa. Aika-avaruus on siis kadonnut ja kaikki tapahtuu nyt.

Voi olla, että yleisö on määrältään rajoitettu. Mutta: kalpenin kun aloin kuunnella. Vikuroiva sydämeni asettui heti sykkimään tasaisesti. Ehkä hypnoosissa sittenkin on taikaa? Tämä on kevyt hypnoosi. Kun on kuunnellut jonkin Allemanden tai Couranten, joka kestää levyllä 3 minuuttia, jo puolen tunnin kuluttua se lakkaa soimasta mielessä – koteloituu keskushermostoon, luulen.

Ilmiöön vaikuttaa Kuusiston esityksen valtava eli ehkä paras kuulemani taso yhdistyneenä ”suomalaisuuteen”. Musiikki hengittää ja sykkii tavalla, johon olemme kasvaneet. Esimerkiksi Heifetzin ja muutaman muun soitossa on jotain paholaismaista. Tämä Kuusiston tulkinta on kuin kasvikoivikko kesäkuussa. Ihmeellistä, että jotain näin hienoa myydään kaupassa (ja Spotifyn kautta käytännössä ilmaiseksi).

Kiitos.

Perustuslaki merkitsee rahaa

Rajansa kaikella. Poliittisesti tapahtui paljon, mutta vielä kukaan ei ole sanonut ääneen asian ydintä.

Perustuslaki on, että köyhääkin on hoidettava. 

Sote-vaiva oli Suomen valtion häviö sijoittajien hyökkäyksen edessä. Sairaalan pito on kallista. Rahan ohjaaminen esimerkiksi ”valinnanvapauden” nimissä työterveyspuolelle merkitsee yksityisen sektorin kiihdyttämistä ja julkisen rapautumista.

Julkinen puoli merkitsee verotusta ja verovaroja.

Lukija lienee pohdiskellut, miksi Trump ja suurin osa republikaaneja vastustaa sairauskulujen laventamista esimerkiksi Obama-Caren tavoin. Hyvin toimeen tulevat eivät tarvitse julkista terveydenhoitoa eivätkä halua maksaa siitä. Monet köyhät äänestäjät ajattelevat, että miljonääri ei voi olla väärässä. Jos äänestämme häntä, meistäkin voi tulla miljonäärejä.

Sipilä ei vienytkään roskapussia pihalle vaan naapurin pöydälle. Naapuri on Rinteen johtama sosdem. Suomessa köyhillä ei ole varaa olla demareita. Jos riisumme puheista suuta halkaisevat sanat, vasemmiston sanoma on ”lisää liksaa”. 

Köyhät eivät ole tuottavia. Opiskelijoihin kannattaisi sijoittaa, mutta syrjäytyneisiin ei. 

Hyvinvointivaltio rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen sellaisten laskelmien varaan, että pitämällä hiukan huolta kaikista saavutetaan paras tulos. Ajatus keksittiin Englannissa, jossa tyhmä kansa oli juuri voittanut sodan ja kaipaili jotain lämmikettä. Suurin onnistuja oli kuitenkin Ruotsi. Hyvin onnistui myös Länsi-Saksa, joka saa kyllä kiittää paljosta Stalinia. Kylmä sota oli kaikkia koskenut armahdus äskettäin tehdyistä virheistä.  Tarkoitan natsihallintoa. Myös Suomi sai käskyt, jotka koskivat Saksaa tai sen liittolaista eli siis Yhdysvaltoja. 

Suomi sai oman perustuslain 1919, kun Paasikivi ja Svinhufvud olivat myyneet maan Saksalle maaliskuun 1918 sopimuksella ja valituttamalla maalle kuninkaan, jonka mukana olisi tullut asioista päättävä eduskunnan ylähuone. Yleisen pujoleisilla vaaleilla valittu alahuone ei pääsisi sekoittamaan uudestaan asioita.

Saksalaisen julkisoikeuden korkeaa tasoa osoittaa sieltä olennaisin osin lainattu hallitusmuoto ja valtiopäiväjärjestys, jotka kestivät ytimeltään sata vuotta. Nykyinen perustuslaki on vuodelta 1999. 

Keskustapuolueen kova halu hallita edelleen maakuntia aikana, jolloin euro heiluu pahasti, on vanhaa tasavaltalaista perua, mutta kun valta ei enää mene tasan. 

Näkyvissä oleva verovaroin katettavien kustannusten nousu on pelottava. Kun olen oppinut suhtautumaan hyvin vakavasti etenkin perustuslakiin ja sitä tutkinut, väitän tietäväni, ettei poliittisia ja taloudellisia asioita ratkaista lainsäädännöllä. Rahaakin pitää olla. En olisi arvannut näkeväni näin riuskaa suhtautumista ympäristön kuormittumiseen: uudisstushankkeiden kierrätys.

Beolab 1

Hyviä ihmisiä on vielä.

Parina päivänä olen soitellut. Asia on koskenut toista kovaäänistä, jonka nimi on otsikossa ja kuva ylhäällä.

Diskanteista toisen ripustus on rikki. Kämmenpohjan kokoinen kartio on kumisen renkaan eli kauluksen varassa. Koska itse kaiuttimen metallinen eturitilä on altis irtoilemaan, joten luulen että joku humalainen, lapsi, tai minä itse on joskus rojauttanut laitteen lattialle. Niinpä myös kartion sisällä olevassa puolipallossa on kaksi painumaa, joita en saa edes varovasti pölynimurilla vetämällä suoristumaan. Palkeenkieli ja särinää.

Varaosaa ei tehtaalla ole eikä uusia ole valmistettu pitkään aikaan. Taisi tulla liian hyvä. Laitteeni ovat vuodelta 1996. Ihmettelen, millä rahoilla olen ne ostanut, koska ne olivat silloin hyvin kalliit ja nyt eBayn listoilla ja vastaavissa paikoissa hinta on pari tuhatta egeä kappale, ja tilapäisesti loppu.

Parin tuhannen euron kaiutin on hulluutta. 

Arvioin että maassa on viime viikkoina kuollut miljoona kaltaistani tyhjäntoimittajaa, ja nyt lesket vääntelevät käsiään, että mihin tuonkin romun kanssa joutuu, kun Beolab 1 ei mahdu roskalaatikkoonkaan.

En siis olisi pahoillani vihjeestä.

Ja kiitos, tiedän, että hintaa ja laatua ajatellen B&O:n loiston päivät ovat kaukana takana.

Mutta kun kerrankin myöhästyin vain viikon lesken toimitettua T.  Köykän Voima -viritinvahvistimen roskikseen. 

En ahnehdi itselleni. Olen vain sitä sukupollvea, joka luki tuoreeltaan Roald Dahlin sadistiset tarinat (suom. ”Rakkaani, kyyhkyläiseni”). Eräässä se papiksi valepukeutunut konna bongaa lasin läpi maalaisten kamarista aidon T. Chippendalen mahakkaan piirongin ja menee sitten muina miehinä valittelemaan polttopuun hintoja näinä vetoisina aikoina.

Kaupat tehdään kympillä ja konna saa sopimuksen mukaan ylihuomenna chippendalensa – valmiiksi klapeiksi sahattuna ja pilkottuna.

Sen olen kertonut ennenkin, että paikkakuntani nuoret puuhamiehet onnistuivat hankkimaan sodan jälkeen purjelentoseuran hinausautoksi vanhan rämän, joka siis sahattiin kahtia ja ruostui aikoinaan lentokentän reunaan. Kysymyksessä oli se koriltaan kanoottia muistuttanut Mercedes 1913. 

Tehtailta Saksasta soiteltiin ja kyseltiin tuo auton perään, kun ei sitä oikein ole museoissakaan.

Ja älkää suotta neuvoko sijoittamaan Geneleciin tai vastaaviin. Ne ovat hyviä, mutta matteuspassio-vammaiselle vähän ikävän lineaarisia eli eivät parhaimmillaan klassista soitin- ja kuoromusiikkia kuunnellessa. Eikä sellaisia kuulokkeitakaan löydy helpolla.

Elämä ja aurinko

Tämän kirjoituksen valokuva on siitä hieno, että sen esittämä hetki oli täydellisen onnellinen. Kuvassa ovat kummitätini ja isäni, molemmat nyt kuolleet. Paikka oli Teneriffa. Vuosi oli 2001.

Järjestin matkan voittamalla lievän vastarinnan. Vanhat olivat täyttäneet juuri 80, ja isäni oli kuntouttanut itseään neliraajahalvauksesta muutaman vuoden.

Kummi ja Isä olivat elävä aurinkokelo. Lähdimme poikien, Heikin ja Mikon kanssa autolla liikkeelle. Vanhat nostivat puutuolit aurinkoon ja siirsivät niitä lämmön ja valon mukaan. Kun palasimme illansuussa esimerkiksi Teideltä, he olivat kiertäneet laajan kehän ikään kuin omatekoinen aurinkokello. He olivat keskustelleet lähes 10 tuntia, haukanneet jotain välillä ja juoneet puoli pulloa olutta tai pienen lasin viiniä.

He olivat molemmat syntyneet kesällä 1921 ja tunteneet hyvin viimeistään vuodesta 1943, jolloin isäni palasi rintamalta Kauhavalle opettamaan lentäjille tulenjohtoa ja navigointia. Äitini oli omasta mielestään liian nuori kihloihin. Kumin sulhanen tai sulhasehdokas oli kaatunut. Niinpä hän toimi puhemiehenä ja vakuutti myös nuoremman sisarensa, eilen 96 vuotta täyttäneen äitini, että tämä Kemppinen saa kelvata, Kullervo siis.

Minulla oli viisi vanhempaa, isä ja äiti, mummu ja taata ja sitten kummi, joka itse meni naimisiin vasta myöhemmin. 

Suhde meni niin, että vielä joskus 2010 istuin kummitätini ja hänen kahden ikätoverinsa kanssa tunnista toiseen olohuoneen sohvalla Kauhavalla ja tietoisesti opiskelin maalaiskunnan elämää ja ihmisiä yli sadan vuoden ajalta. Kun kummi vietti elämänsä kauppaliikkeissä ja ystävättäristä toinen linja-autoasemalla matkahuollossa ja kolmas oli ollut kansakoulunopettaja ja välillä rintamalotta, en tarvinnut muuta kuin taloudellisen kartan kun kävimme läpi koko pitäjän, talo talolta.

Kummi ja Isä kävivät Teneriffalla läpi yhteisen ja yksityisen menneisyytensä. Illalla Kummi laittoi esimerkiksi spagettia (carbonnara). Välillä laitettiin postikortti Äidille. Jos pojilla oli muuta, kävelin päivällä Los Cristianosista Americasiin ja takaisin ja katselin näyteikkunasta kelloja.

Kerran menimme kahdestaan Isän kanssa katsomaan Gigantesin kalliojyrkänteitä. Hänelle tuli kova tarve vessaan. Ajoin poliisiasemalle, puhuin sujuvasti espanjaa arvaamalla latinan perusteella toisen puolen sanoista, ja poliisit riensivät avaamaan ovia omiin tiloihinsa. Asiat hoituivat, ja kiiteltiin puolin ja toisin.

Teneriffa on ollut minulle paikka, jossa voi tutustua lähisukulaisiinsa. Siellä on niin vähän virikkeitä, että voi ajatella ja kuunnella. Kun vaimooni Marja oli kuollut, menimme lasten ja yhden tulevan miniän kanssa juuri Teneriffalle. Suosittelen tätä keinoa. Kehotan välttämään paikkoja, joissa on oikeasti jotain nähtävää tai sitten turhan hienoa tai kallista. 

Se on hyvin uskomollinen ajatus, kun aurinko laskee muutamassa minuutissa rannattomaan mereen. Sitä tuntee olevansa osa jotain, vähäinen tai ei, ei väliä.

Luulin rahojani puhtaiksi

Haluaisin tietää, miten tuottava liiketoiminnan osa rahapesu on Nordealle ja muille pankeille. En tiedä. En edes vihjaa että ne olisivat oikeudellisesti mukana tuossa toiminnassa.

Yleensä maksujen välittäminen ja vastaanottaminen on pankeille hyvää liiketoimintaa. Palveluhinnastoja oli vaikea löytää verkoista, ja moni kohta oli varustettu sanalla ”vähintään”. Tiedustelun tekeminen vähintään 200 euroa. ”Mikäli tiedustelu tapahtuu Nordea, Suomen toimesta, palkkiota ei peritä.”

En ole kuullut, että pankki tekisi paljonkaan omalla kustannuksellaan. Rahan tallettaminen, maksun väittäminen ja lainan nostaminen maksaa.

Eikö näin pidä ollakin? Se on tärkeää, osaamista vaativaa toimintaa. Mutta eilen johtaja von Koskull toisti seitsemän kertaa, että Nordea on investoinut 0,7 miljardia rahanpesun selvittelyyn ja työvoimaa on toista tuhatta. Ja hymyili päälle isänmaallisesti.

Onko nyt niin, että lainsäätäjän pakottama pankki joutuu maksamaan omistaan ylimääräistä melkein miljardin?

Mitä tästä sanovat osakkeenomistajat, siis se osa, jonka mielestä omistuksen tuotto on ainoa tärkeä asia. ”Sustainability” eli ”stakeholder-näkokulma” ei ole ainakaan Nordeassa erityisemmin esillä.

Tuo jälkimmäinen näkökulma sisältää esimerkiksi sen, että jos ympäristön pilaamisesta saa enemmän rahaa, sitä rahoittaan, ja ei pilaamisen jarruttamista. Jos kundi haluaa viimeistellä innovaation, jota käyttäen mereen voi tiputella entistä enemmän muovipulloja, häntä rahoitetaan, eikä toista, joka kehittelee roskien keräämistä ja kierrätystä. Ehkä olen erehtynyt, mutta pankinjohtaja Wahlroos kumminkin tuntuu edustavan ensin mainittua kantaa.

Logiikkani mukaan mitä enemmän pankki välittää maksuja, sitä vahvemmin se näkyy sen omassa ansainnassa. Mitä enemmän selvityksiä, sitä parempi pankille, edellyttäen siis että maksaja on asiakas eli viime kädessä tavallinen kansalainen. 

Ja sitä parempi, että raha kiertää maailmalla kuin orpo piru Kalajoen markkinoilla.

Kysymykseni tausta on se, että tunnen talousrikollisuutta. Olen tuomarina tuominnut rangaistuksia siitä ja tiedän, että moneen veropetosrikokseen liittyy rahasumman kierrättäminen saajalta toiselle ja usein lopulta takaisin. Ei ole tavattoman vaikea peittää mistä raha on alkujaan peräisin ja mihin menossa. 

Ja jos joku haluaisi luoda esimerkiksi vieraasta maasta käsin epävakautta, tämäkin olisi hyvä keino.

Ja että tietosuojaa koskeva GDPR, josta olen kirjoittanut tässä monta kertaa, näyttää jarruttavan tehokkaasti taloudellisten (rahanpesu) ja terveyttä koskevien (sote) toimien valvontaa. 

Ehkä se ei ollut tarkoitus?

Otsikko on muunnelma vanhasta pyykkipulverin mainoksesta. Taisi olla Valo, ellei sitten Tend tai Surf.

Maahinen istuu kiukaalla

Kun tuon vasemman napin kääntää niin että valkoisen ja mustan raja osoittaa ylös, kiuas alkaa lämmitä. Se on munakello. Oikean puoliseen ei tarvitse kajota. Se on tavoiteltu lämpötila.

Viisas lainsäätäjä määräsi kaikki kiukaat runsaat kymmenen vuotta sitten sellaisiksi, ettei tule enää palvattua arkkitehtia. Ainakin kaupunkilegendan mukaan siis jossain, ehkä Espoossa, ammattimies oli sammunut koskenkorvapäissään lauteille, ja kiuas sen kuin paahtoi…

Nykyisin ne sammuvat siis omia aikojaan.

Eilen tuli ikäviä muistoja. Haalea sauna on ikävä. Edelliskerralla kiuas oli poksahtanut, joten nyt päättelin, että vastus.

Koska asun äärimmäisen ylellisyyden keskellä, olin aika vähällä vaivalla todennut verkosta yllättävän asian: tuo vanha kiukaamme on edelleen myynnissä oleellisesti samanlaisena. Tuttu sähköurakointiliike tästä kylältä antoi arvaamani vastaukset. Ei kannata vaihdella vastuksia. Menevät loputkin ennen pitkää. Ja että verkkovirtaan yhdistäminen vaatii urakoitsijan, jolla on oikeudet. Ja että uusi on halpa, pari saturaista. Ja uudet kivet päälle. 

Olin ajatellut kaataa muutamia tukkeja ja ruveta veistämään tuohon rinteeseen itselleni savusaunaa. Kerran teimme niin. Veljeni kuvasi siitä puolen tunnin dokumenttifilmin. Tosin tekijä oli kirvesmies, ja hyvä sellainen, vaikka paha suustaan. Mahtaako Karkussa kasvaa erikoisen hyviä timpureita? Äidinisäni oli sellainen. Laudoitti ja raudoitti Äetsän voimalan padonkin. Vuosi oli 1920. Ansaitsi rahaa ja muutti Pohjanmaalle. Tyrvään seudulle elettiin varsinkin kolkoissa tunnelmissa. Vammalakin oli poltettu sisällissodassa.

Joskus tuntuu, etteivät ihmiset osaa ottaa iloa irti elämästä. Minusta yksi elämän suurista nautinnoista on kävellä pakkasessa pelkkä saunatakki päällä saunasta kotiin, kaikki 20 metriä, niin että niskatukka on sisään tullessa pienessä jäässä.

Joskus kyllä tulee mieleen tämä surullinen tapaus, jonka sain tietooni lapsena. Kana alkoi hätäillä kun kukkoa ei kuulunut palaavaksi saunasta. Katsomaan sitä oli mentävä ja tapaus oli hyvin surullinen: kukko oli kuumaan kuollut.

Ei ole mahdotonta, että tämäkin traaginen tarina olisi Arvid Lydeckenin kirjassa ”Kotoa ja kaukaa”, siis samassa, jossa on tämä ilmastonmuutosta enteilevä ”Lumisade Afrikassa” ja se Nokia-henkinen tapaus, kun marakatit keksivät matkapuhelimen. Innovaatiotoiminnasta on mieleen syöpyvä toteamus: elehvantti, vanha setä, kommenrvenkit keksi.

Myös maahanmuuton kipupisteitä sivutiin: Pepe oli musta, niin mustan musta, ja sekös vasta herättääkin kummastusta.

Dolby-stereo-löylyt saa kesällä paikassa, jota en kerro. Se savusauna on vanhaan, holtittomaan tapaan aivan vesirajassa. Olisiko niin, että sisään lämpiävän sulo olisi esimerkiksi nuoremmalle kansanosalle tuntematon? Mutta tietenkin sellainen edellyttää harrastuneisuutta. Lämmitys ja siintyminen vievät tunteja. Ja tarvittava lämmin vesi kuumennetaan erikseen taivasalla muurinpadassa ja nostellaan siitä läkkipeltiämpärillä  halukkaiden käyttöön.

Tämä on kysymys

Käymme keskustelua Markku Kuisman kanssa käytännön syistä etenkin sähköpostilla. Jos meidät näkee Hakaniemessä, se ei kuitenkaan ole näköharha. 

Mielenkiinnon yksi kohde on kartelli, laajemmin kilpailunrajoitus. Aineisto etenkin metsäteollisuuden järjestelmistä on hyvä ja valmiiksi painettu. Mutta lisäämistäkin olisi. Monopolit.

Televisiossa näytetty ja uusittu ”United Fruit” eli tarina banaanitasavalloista on kyllä hyvin tuttu, mutta toivoisin sen häiritsevän joitakin katsojia. Otin esiin Pablo Nerudan samannimisen runon kokoelmasta Canto general ja katsoin hänen muistelmiaan (”Tunnustan eläneeni”). Kälyni (ensimmäisestä avioliitosta) tunsi Nerudan ja tapasi häntä usein Chilessä asuessaan. Hänestä kysymyksessä oli yksi vuosisadan taiteilijoista.

Tällaisen muistelemisen kautta mieleeni tuli, miten minusta melkein tuli kommunisti tai ainakin vasemmistolainen. Ei sitten kuitenkaan tullut. Kuvan Baranin ja Sweezyn kirja ilmestyi 1971 ja teki vaikutuksen. Siinä väitetään, että kapitalismi on liian löyhä sana. Monopoli sitä vastoin selittää jotain. United Fruit (Chiquita-banaanit) on vain yksi esimerkki, miten monikansallinen monopoli tuhoaa pienen valtion, kuten Guatemalan, kerää valtavat voitot, kehittää valheellisen ja kuluttajaa kierittelevän mainonnan ennennäkemättömiin mittoihin, ja parempien investointikohteiden puuttuessa sijoittaa ylijäämänsä Yhdysvaltain armeijan hankkeisiin ja kiihdyttää näin militarismia eli kilpavarustelua. 

Juuri näin kehitettiin myös transistorit ja erilaiset tietokoneet (ja matkapuhelin). Armeijan ja ilmavoimien kiire meni ohi, kun sota loppui, mutta asiakkuus jatkui. Piilaakson nyt suurimpien jättiläisyhtiöiden suhteet Pentagoniin ovat julkinen asia. Internet oli Pentagonin tilaus. Sen avaaminen kaikella kansalle oli valtava asia, tosin epähuomiossa toteutettu. Armeija tarvitsi vain hajautetun järjestelmän, joka kestäisin jonkinlaisen ydinräjähdyksen eli megapulssin.

Suuryhtiöt syöttivät suuret voittonsa kysynnän kiihdyttämiseen markkinoinnilla. Yksi tapa oli tavaroiden ja palvelujen sisään rakennettu vanhentuminen. Luulen että flash-muisti ja suoratoisto olivat valmiita jo kun CD-levy tuotiin markkinoille. Luulen että akkutekniikka ei ole lainkaan niin vaikeaa kuin väitetään; ennen sen uutta ”keksimistä” pitää saada myydyksi mahdollisimman monta sataa miljoonaa polttomoottoria. 

Monopolin oloissa lentäminen Kuuhun tai Marsiin tuottaa paljon paremmin kuin sijoitukset terveydenhoitoon, kouluihin tai hyvinvointiin. Tuhlaus, esimerkiksi jätteen tuottaminen ja päästöt, on järjestelmän poliittinen piirre, ei seuraus. Tämä on Trumpin ja republikaanisen puolueen todellinen yhdysside. Talous kasvaa komeasti. 

Ja Trump käyttää 1930-luvun mainonnan keinoja (polta sinäkin tupakkaa – se on terveellistä).

Sosiaalidemokraattisen Kiinan rinnalla Yhdysvallat on kommunistinen valtio. Baran ja Sweezy eivät nähneet monopolifinansseja, jotka ovat olleet kärjessä vallankumouksesta 2007-2009 (”taantuma”) alkaen.

Tämä siis kommenttina soteen ja keskusteluun ympäristön myrkyttämisestä.

Wallace Stevens (1923)

Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta

I

Kahdenkymmenen lumisen vuoren keskellä 

ei liikkunut muu kuin 

mustarastaan silmä.

II

Olin kolmea mieltä 

kuin puu, 

jossa on kolme mustarastasta.

III

Mustarastas liehui syksyn tuulissa. 

Se oli pieni osa sanatonta näytelmää.

IV

Eräs mies ja nainen 

ovat yhtä. 

Eräs mies ja nainen ja mustarastas 

ovat yhtä.

V

En tiedä mihin mieltyä, 

äänen vai merkityksen muutokseen, 

mustarastaan vihellykseen 

vai sen jälkeen.

VI

Jääkukat täyttivät pitkän ikkunan 

raakalaisten lasilla. 

Mustarastaan varjo 

halkaisi sen, 

meni poikki ja takaisin. 

Mieli 

piirsi varjoon 

epäselvän syyn.

VII

Oi kaupungin laihat miehet, 

miksi kuvittelette kultaisen linnun? 

Ettekö näe miten mustarastaat 

kävelevät naisten ympäri 

lähellä teitä?

VIII

Osaan jylhän korostuksen 

ja kirkkaan, taivuttavan rytmin, 

ja tiedän myös, 

että kaikki minkä tiedän 

liittyy mustarastaaseen.

IX

Kun mustarastas lensi näköpiiristä, 

se sivusi 

ympyröistä yhtä.

X

Kun mustarastaat lentävät 

vihreässä valossa, 

sopusoinnun parittajat 

kirkuvat sitä näkyä

XI

Hän matkusti Connecticutiin 

lasivaunuissa. 

Kerran muuan pelko lävisti hänet, 

kun hän luuli 

ajoneuvon varjoa 

mustarastaiksi.

XII

Joki liikehtii. 

Varmaan mustarastaat lentävät.

XIII

Koko pitkän päivän oli ilta. 

Satoi lunta ja tarkoitti sataakin. 

Mustarastas istui kuusen kämmenellä.

 = = =

(Suom. Jukka Kemppinen, ”Tämän ilmaston runot”, WSOY 1991.) (Sitaatti – fair use quotation by the traslator.)