Kauhavan puhelinluettelo 1927

Kauhava.

Alapassi, Juho, maanviljelijä.

Alppinen, Jalmari, kauppias.

Alppinen, 0., kauppias

Annala, Antti, maanviljelijä.

Antila, M. V., maanviljelijä (Perikunta),

Arvola, Juho, puukkoseppä

Aspholm, Toivo, poliisikonstaapeli

Fräntilä, Erkki, maanviljelijä.

Fräntilä, Kalle (Perikunta), maanviljelijä

Fräntilä, Hanna, maanviljelijä

Fräntilä, Nikolai, maanviljelijä

Granroth, K., puukkoseppä

Harri, A. K., maanviljelijä.

Harden, Kustaa, Korjauspaja

Helnäs, konttori.

Hietakangas, J., puukkoseppä

Huhtala, Vihtori, maanviljelijä.

Häyrynen, E., virvoitusjuomatehdas.

Isohella, 1., kauppias.

Isosompppi, Eino, maanviljelijä.

Isosomppi, I., ruokakauppias.

Jaakkola, Anselm, kauppa-apulainen.

Jalasmaa, E., maanviljelijä.

Jylhän Sähköosuuskunta.

Järvenpää, Juho, puukkoseppä.

Järvenpää Oy., puukkotehdas.

Kauhavan Osuuskauppa, myymälä, konttori. leipomo.

 Hirvijoen myymälä.

 Kantolan myymälä.

 Ylikylän myymälä.

 Mäenpään myymälä.

 Pelkolan myymälä.

 Maalaistuott. osto.

 Kalliokosken Mylly.

Kauhavan Apteekki.

Kauhavan Säästöpankki.

Kauhavan Suojeluskunta.

 Kauhavan Kunnanlääkäri.

 Kauhavan Kunnankanslia.

 Kauhavan Nuorisoseura.

Kauhavan Kunnalliskoti.

 Kauhavan Nahkatehdas.

 Kauhavan Kangas Aitta.

Kauhavan Keskikoulu.

Kamppinen, J., opettaja.

Kansallis-Osake-Pankki.

Kangas, A., kirkkoherra.

Kangas, Väinö, maanviljelijä.

Kangas, Jaakko,

Karppinen, A. K., nimismies.

Karjanlahti, N., kauppias.

Karikoski, A. E., opettaja.

Kalliokoski, A., puukkoseppä.

Kello-, Kangas ja Parturiliike, Nurmi.

Kivelä, Juho, maanviljelijä.

Klemola, Matti, puukkoseppä.

Knuuttila, Viljam, maanviljelijä.

Kosola, Jalm.,

Kosola, E.,

Kosola, A.,

Kosola, Ville, eläinlääkäri.

Kortesjärven, OsuuskaupJ.1.

 Ylikylän myymälä.

 Purmojärven myymälä.

 Isomäen myymälä.

Kujanpää, J., puukkoseppä.

Källström, Martti, kanttori.

Lahti, V., kansakoulunopettaja.

Lapuan Työväen Osuuskauppa.

 Hirvijoen myymälä.

Lauri, Heino, puukkoseppä.

Lepistö, Matti, autonkuljettaja.

Lentokenttä.

Lehto, Vihtori, leipuri.

Liuha, Antti, puukkoliike.

Luoma, J ., kirjakauppa.

Luoma, J. V., maanviljelijä.

Luomanen, V., l.elupaja.

Marjamäki, Vihtori, räätäli.

Merikallio, Kalle, kahvila.

Mäkinen, L., metsänhoidonneuvoja.

Mäkipelkola, maanviljelijä.

Naisten käsiteollisuusliike.

Nahkala, Juho, teurastaja.

Niemi, V., maanviljelijä.

Nieminen, E. M., maalari.

Oy. Auma, tukku- ja rehuliike.

Orrenmaa, V., matkustajakoti.

Orrenmaa, Helmi, hammaslääkäri.

Passiniemi, M., maanviljelijä.

Passinen, A.,

Passi, Matti,

Passi, V.,

Passi, Jaska, parturiliike.

Pajulahti, J ., monttööri.

Pelkola, Sanna, maanviljelijä.

Pelkola, J. A., kauppias.

Pelkola, V., maanviljelijä.

Peltomäki, V., nahkuri.

Perälä, Juho, maanviljelijä.

Pihlajamäki, A., johtaja.

Pihlgren, A., kaidetehdas.

Pihlgren, Frans, liikemies.

Pollari, T. Y., maanviljelijä.

Rantanen, M., pastori.

Rautatien asema.

Rintala, Kaarlo, vakuutusasiamies.

Rintanen, Jaakko, puukkoseppä.

Saarimaa, E., räätäli.

Saunamäki, J., majatalo.

Salo, Nikolai, maanviljelijä.

Sjöblom, Jaakko, maanviljelijä.

Stilla, Jalmari, puukkoseppä.

Somppi, K., tehtailija.

Somppi, Ville, liikemies.

Somppi, Matti, maanviljelijä.

Suomen Liittopankki Oy.

Stenius, Einari, rautatien kirjuri.

Takala, S., kauppias.

Tikkanen, A., teurastaja.

Toivonen, A., liikemies.

Toiminimi Nivalan, kauppa.

Toppari, Anselm, maanviljelijä.

Toppari, V.,

Tuuri, Iisakki,

Tuurimäki, J., puukkoseppä.

Työväen talo.

Virrankoski, A., puukkoseppä.

Virrankoski, E.,

Väyrynen, Anna, maisteri.

Ylitalo, K., kauppias.

Yliluoma, V., maanviljelijä.

 

Alakylä (Kauhavalla).

Alanen Aatos, maanviljelijä.

Alanen, H.,

Annala, J.,

Annala, R.,

Isosomppi, J.,

Kalliokoski, E.,

Kauhavan Osuuskauppa.

Kosola, Edvard, maanviljelijä.

Lagerstedt, Onni,

Lassila, Aug.,

Lassila, Jalm.,

Mäki, Toivo,

Passi, Kustaa,

Pernaa, Antti,

Pernaa, Matti,

Pernaa, Juho,

Pernaa, Antti (Mäikisaari), maanviljelijä.

Pollari, Arvo,

Rantala, Einar,

Sippola, Valio,

Sippola, Ernst,

Sippola, Kauno,

Sippola, Kaappo,

Tapola, V., kauppias.

Ylinen, A. K., maanviljelijä.

 

Mäenpää (Kauhavalla).

Fagerholm, Ville, maanviljelijä.

Huhtala, Aukusti,

Järvi, Juha,

Kakkuri, Kustaa,

Kankaanpää, Arvo, puukkoseppä.

Kankaanpää, Artturi,

Karjanlahti, Kalle,

Lammi, Matti,

Lammi, Eemil maanviljelijä.

Lammi, Juho,

Lammi, Kusti,

Lammi, Juho Matinp., maanviljelijä.

Mäenpää, Antti,

Mäenpää, Ville,

Pölkky, Reino,

Rantavuori, Nikolai,

Rämäkkö, Kustaa,

Salonperä, Aukusti, puukkoseppä.

Sompinmäki, J. K., maanviljelijä.

Varvas, Kustaa,

Viitamäki, Arvo,

 

 

Varpula (Kauhavalla).

Anderson, Arthur, maanviljelijä.

Haapoja, Oskari,

Klemola, Jaakko,

Klemola, M. M.,

Klemola, Amalia,

Klemola, Manda,

Kuusisto, Juho, leipuri.

Lauri, Juho, maanviljelijä.

Orrenmaa, Kalle,

Orrenmaa, Kustaa,

Orrenmaa, Nikolai,

Orrenmaa, Matti,

Sippola, Unto, opettaja.

Soini, Juho, maanviljelijä.

Varpusalo, Iivari,

Varvas, Jaakko,

Varvas, Sanna Maria, maanviljelijä.

Viitamäki, Viljam, puukkoseppä.

Virrankoski, Antti, maanviljelijä.

Ylihemminki, Viljam,

Vaikea malttaa

Sain mielestäni hyvän hinnan Lumix-laitteistani. Mihin vaihdan, sitä mietin kaksi vuotta. Kesän jälkeen kameralaitteiden kokonaisvuokrat osoittivat, ettei tässä toimi taloudellisuus.

Canonin ja miksei Sonyn kiinnostavien esimerkkien jälkeen ei tietenkään ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, Nikon d600 tai d810. Isoin ammattirunko D4 ei käynyt mielessä. Ei minulla ole siihen rahaa eikä tarvetta. Työkoneet tehdään sellaisilla mitoituksilla että se sitten näkyy, tuntuu ja painaa. En rupea käymään Caterpillarilla kaupassa, vaikka sillä pääsisi suoraan metsän läpi ja tulisi parin vuoden polttopuutkin valmiiksi.

Keskustelin eilen Paten kanssa. Ei hänkään käytä isoa kaivuria yksityisajoihin, vaikka on niin taitava, että voisi hyvin näyttää Xbox-nuorille esimerkkiä.

Eli ratkaisuni oli Nikon d750. Siinä on täysi kenno eikä sen kanssa epäonnistuminen ole koneen vika. Objektiivina on tietenkin 28-300. Juuri Nikon sai aikoinaan nimeä itselleen valmistamalla maailman huonoimman zoom-linssin. Siitä on hyvin pitkä aika. Jotkut puhdasoppisuuden harjoittajat ujostelevat zoomeja edelleen. Ehkä siihen ei ole aihetta. Minun silmilläni tämä piirtää 50 millistä saman kuin kiinteä. Vertailukohdat on kesältä ja keväältä.

Ykkössyy on täysin tunteenomainen eli sitä ei kuuluisi tunnustaa. Nikon, jossa on siis vanhastaan Sonyn valmistama FX-kenno, on päätynyt sellaiseen väripalettiin ja tehdasasetuksiin, jotka miellyttävä minua oikein kovasti.

Käytännössä se tarkoittaa, ettei raakakuvien (nef eli siis raw) valkotasapainoon tarvitse lainkaan kajota.

Kaikille muillekin tyhmille suosittelen muuten ainakin uusimman Photoshopin päivityksen yhteydessä tulleita lyhyitä opetusvideoita. Häpesin silmät päästäni, kun näin, että suoraan raakatiedostonruudun yläreunasta voi tehdä hyvin monta pikku säätöä hyvin nopeasti. Jos sitten joutuu patchaamaan kuvasta esimerkiksi kunnanjohtajan kirkon kiviaidaksi, se käy Fotarin puolelle leikiten.

Saatuani joukon kameran keskeisiä säätöjä suunnilleen kohdalleen katselin nytkin aamulla saalistani. Tuo usva ja vielä jotenkin huterat hattarat varhaisen aamun taivaalla miellyttää minua kovin, enkä ole ennen oikein saanut siitä kuvia edes käsisäädöillä, koska kamera kampeaa kohti normaaleja arvoja. Eikä usvan värissä ja näkyvässä rakenteessa ole mitään normaalia.

Eilen tietenkin lapsetti ja oli otettava käsivaralta muutama potretti herkkyyksillä ISO 6 400 ja 12 500. Testien mukaan tällä vehkeellä jo sadan tuhannen ylittävä herkkyys tuottaa järjellistä jälkeä, joten ei tähän tosiaan paljon valoa tarvitse.

Joka miehen unelma on paketista esiin ottamani suomenkielinen käyttöohja, 508 sivua. Se on hyvä aloittelijalle, koska Nikon on vähän samanlainen kuin Mersu, jossa kaikki vivut ja varret tuntuvat olevan väärässä paikassa, kunnes käy ilmi, että ne päinvastoin ovatkin oikeassa paikassa.

Seuraavaksi tuleekin vaikeampia teknisiä kysymyksiä. Pohjanmaa-hankkeeni sai uutta vauhtia, kun lukija lähetti lainaan skannattavaksi Etelä-Pohjanmaan puhelinluettelon 1926-1927.

Outoa ettei paikallishistorioissa ja vastaavissa ole otettu huomioon tätä valtavaa tietomäärää. Nyt työn alla olevassa on kyllä se puute, ettei siinä ole tilaajien eli puhelimen omistajien osoitteita. Tiedän. Jossa on esimerkiksi Vaasan osoitekalenteri. Sellaisia julkaistiin vuosikymmeniä.

Historiaan liittyvä kysymys on, oliko meillä ghettoja ja slummeja.

Alustava vastaukseni on täysin vastoin vallitsevaa mielipidettä, että kyllä oli, molempia, ja myös maaseudulla.

Maalla täytyy tietää aika paljon. Kylä, jokin Kauhavan Hirvijoki, voi olla suhteellisen etäällä kirkosta ja etenkin rautatiestä, mutta silti hyvin vanhaa ja vankkaa perua.

Jo monta kymmentä vuotta ”viipurilaiset” ovat olleet mielestään iloisia kunnon ihmisiä. Viipurin kaupungin ja maalaiskunnan raja kulki melkein todfellisen keskustan läpi. Kaupungin ylläpitäminen oli kallista. Pienituloisista tai satunnaisansioitten varassa elävistä ei ollut maksamaan kansakouluja, lääkäreitä, vesilaitosta, viemäreitä…

Rautatie oli jossain luokkaraja – tästä kirjoittelimme hiljan. Mutta rautatiet ovat myöhäisiä ja ne linjattiin erilaisten oikkujen ja suhdanteiden mukaan. Tästäkin menee alle kilometrin päästä ”silakkarata”, joka oli tarkoitus rakentaa pohjoisemmaksi niin että Helsingistä pääsisi mahdollisimman suoraan Turkuun.

Väitetään että linjaukseen liittyi hämäräperäisiä asioita ja että muun muassa Espoon ja Kirkkonummen maitotilalliset pitivät puolensa. Täältähän pääsi junalla meijerin ovelle. Jordbrukarrnas Mjölkcentral, monen mielessä vielä ”Hankkijan talo” Lasipalatsin kulmalla oli päätepiste. Lahti on niin omituinen paikka – katso verkosta peruskarttaa – että kumma kun sinne ylimalkaan saatiin rautatie. Salpausselällä on kumpujen lisäksi vaikka mitkä määrät kuoppia.

Helsingissä erittäin pahamaineista seutua oli Roobertinkatu ja Uudenmaankatu, ja näin oli jo ennen rautatietä ja siis Sörnäisten tehtaita. Toinen silmätikku oli Katajanokka, kunnes Venäjän valtio keksi rakennuttaa sinne upseereilleen asunnot.

Mutta kun mietin, miten soittaisin vanhan puhelinluettelon ilmoittamaan numeroon päätoimittaja J.O. Ikolalle, ei se tunnu onnistuvan, kun en tiedä, mikä on valtion puhenlinumero.

Muistin aikaan ensin veivattiin puhelinta ja kun kotikeskus – tunsin sen tädin – vastasi, sanottiin ”valtio”. Ennen pitkää toinen täti vastasi ”valtio – riks”. Ja sitten sanottiin että vaikka Viipuriin sille ja sille, vaikka puhelu maksoikin kolme markkaa kahdeksankymmentä penniä minuuttia, ja tietenkin toisen mokoman, jos sen otti pikana.

Ja jo muutaman tunnin kuluttua puhelu tuli! Eikä kenttä kaatunut. Kauhavalla ”kenttä” oli ilmasotakokulun normaali kutsumanimi.

Henkisesti köyhät

 

Suurenmoinen kapellimestari, nainen, sanoi samaa kuin kollegansa, mies. Taiteen kalvaminen on ihmisten henkistä köyhdyttämistä.

Jatkan selittämällä, mikä tämän myös valtion ja kuntien harjoittaman talousrikollisuuden muoto on.

Varasta rikkailta on kansansatu. Varasta rikkailta ja anna köyhille on matalamielinen vale. Rikkaita on niin vähän ja köyhiä niin paljon, että ahkerakaan varastaminen ei tuntuisi todellisuudessa.

Sama petkutus on muotia mediassa. Eilen kerrottiin, että rikkaat saavat enemmän verohelpotuksia kuin köyhät. Lause jätettiin puoliväliin. Köyhät saavat vähän verohelpotusta koska he maksavat veroja vähän tai eivät juuri lainkaan. Kun vähennät vähästä vähän, tulos on vähän. Ja kuulijat riemuitsevat.

Köyhyys tarkoittaa tavallisesti rahan puutetta. Myös muita tarkoituksia on. Kun olin lapsi, maassa vallitsi ankara pula. Rahaa olisi ollut, kohtuullisesti. Tavaraa ei saanut. Kun oli saatava uudet tennarit kesäksi, se oli parin kuukauden projekti ja onnistuikin vain mutkikkain neuvotteluin tukkukaupan kanssa.

Lakin joutuminen hukkaan oli ongelma. Lakkeja ei saanut kaupasta. Etenkin karvalakkeja varastettiin kahvilan naulakosta.

Suosikkilistoista näkee, että nyt tyrkytetään ostettavaksi kirjoja ja lehtiä, jotka myyvät mahtavaa ruumiillista kuntoa, laihuutta, isoja tissejä ja mielenrauhaa. En suosittele. Odotan että ne rupeavat seuraavaksi myymään ihmeparantumisia ja kuolemattomuutta. Onhan se muka väärin, että raharikkaisiinkin voi iskeä parantumaton tauti.

Hyvän elämän oppaat, sellaiset joita kaupat ovat nykyisinkin täynnä, olivat 1400-luvulla ja sen jälkeen joitakin satoja vuosia hiukan eri näkökulmasta kirjoitettuja. Niissä selitettiin, millainen toiminta näyttää hyvältä. Kärpännahka, kulta ja jalokivet ymmärrettiin osaksi hyvää elämää. Ne herättivät muissa ihmisissä tunteita. Sen ne tekevät edelleen.

Tuon kirjatyypin saksankielinen nimitys oli Fürstenspöiegel. Ovelimmat antoivat  kirjoilleen sellaisia nimiä kuin ”Hovimies”.

Edelleen suositumpaa kuin vaihtoehtojen hankkiminen aistien ja ajatusten erottelukykyä lisäämällä on päinvastainen tie, tylsistyminen.

Huumaavista aineista, kuten tylsistyttävät ruuat, esitellään mahdollisuuksina. Koko eläinkunnasta tunnetut nopean mielihyvän aiheuttajat, kuten käymistuotteet ja tupakka, otetaan ansaitsemisen kohteiksi ja niitä mainostetaan esimerkiksi kertomalla niiden vahingollisuudesta.

Ihmisiä köyhdytetään, jotta heitä olisi helpompi hallita. Niille jotka arvelevat olevansa nyt halvalla, aidon koulutuksen huonontaminen on ymmärrettävä pyrkimys. Aitoa koulutusta olisi kaikki sellainen, mikä lisää ihmisten kykyä ottaa selvää asioista ja hahmottaa ympäristöään omin neuvoin. Se on vaikeaa. Helpompaa on työntää käteen banderollia ja käskeä heiluttaa sitä ulvahdellen rytmikkäästi.

Taiteen määritelmä on, ettei sen määrittely onnistu. Hyviä yrityksiä on, mutta määritelmät jäävät vajaiksi.

Mutta tuloksia arvioiden taide on vapautta. Tällainen väite kuulostaa oudolta maassa ja maailmassa, jossa ihmisiä painostetaan menemään hienoiksi väitettyihin tilaisuuksiin pitkästymään ja lukemaan yksitoikkoisia kirjoja.

Digitalisaatio – johdonmukaisesti väärin käytetty sana – on yksi keino pitää mielen virkistykseen ja ylösrakennukseen tarkoitettu tuotanto kalliina ja sopivan vaikeasti hankittavana.

Kun koulukirjatkin nyt digitalisoidaan, kohta ei ole, mitä unohtaa kotiin.

Sekä diktatuuri että demokratia perustuvat käytännössä samaan asiaan, muutoksen vastustamiseen. Demokratia tosin tähtää muutoksen säätelyyn, mutta käytännössä paljon tavallisempi menetelmä on yhtä ja samaa hitusen muutetussa pakkauksessa.

Se on paradoksi, mutta vallankumous tarkoittaa käytännössä vallankohotusta. Näennäisesti kumouksellista on ihmisten vaihtuminen, mutta ihmisethän vaihtuvat.

Kun katsoo tarkasti ja systeemisesti yhteiskunnallinen vallankumous tarkoittaa nimenomaan muutoksen estämistä, olojen jähmettämistä. Tällä hetkellä tätä saarnaavat ja edistävät teoin, toimi ja osoituksin esimerkiksi aateveljet Trump ja Putin.

Viisisataa vuotta vanhassa Rabelais’n romaanisarjassa on hulluttelun seassa hiukkanen haaveellisuutta. Siinä perustetaan luostari, jonka portin päälle kirjoitetaan perustajan aate, tehkää niin kuin tahdotte. Muistelen että joku tarinan henkilöistä sanoo samassa yhteydessä Kolmannessa kirjassa, että teidän täytyy olla vapaita tekemään syntiä.

Esimerkiksi koulujen ja kirjastojen repiminen ei ole pelkkää ilkeyttä eikä se ole pelkkää välinpitämättömyyttä eikä edes tyhmyyttä, vaikka tyhmyys on meillä kaikilla verissä ja olemme oppineet sitä sekä ominaisuutena että asenteena suuresti ylistämään.

Kysymys on pakkovallan käyttämisestä tyhmentämällä ihmisiä, jotta heiltä olisi helpompi varastaa.

Muitakin esimerkkejä on – omat suosikkini on hiljaisuus ja luonto – mutta kirjallisuus ja musiikki on helppo mainita.

Ja jälleen kerran: turhan usein tuntuu, että totuus on muuttunut vanhanaikaiseksi. ”Tosiasioilla nyt voi perustella mitä tahansa”, sanotaan halveksien. Ja ”näin nämä asiat koetaan”, sanotaan, kun itsekin tiedetään, ettei puhuta totta.

Valitan, mutta en ihmetellyt, kun entinen poliisi Paatero liittyi kirjallaan hämärään joukkoon esittämällä väitteitä ja ”poliisin tietoja” ja ilmestymispäivänä myönsi, että faktoja ei ole mutta siltä se ainakin hänestä tuntuu…

Sana takaisin

 Olen ollut pariin kertaan sitä mieltä, että Antony Beevor on tarpeeton ihminen. Jotkut lukijat ovat sitä mieltä, että sotatarinoita on jo tarjoiltu aivan liikaa ja että olisi aika antaa kuolleiden haudata elävänsä.

Beevor on kirjoittanut koko toisesta maailmansodasta ja lisäksi Stalindgradista ja Berliinistä sekä Normandian maihinnoususta ja Ardennien vastaiskusta.  Ja muutakin.

Näitä kaikkia aiheita on kukaties käsitelty paremmin moniaalla.

Silti väittäisin, että erinäisten tapahtumien tunteminen on paikallaan. Useat onnettomat ajat, kuten 1914 ja 1939 ovat alkaneet siitä, että liian moni on liian tosissaan arvellut ihmisten tulleen paremmiksi, oppineen jotain ja että niin ollen sellainen asia kuin sota on mahdoton. Rauhat on tehty iskulauseella ”ei enää koskaan sotaa”.

Terijoen salavasta pidän puuna. Eräs mies kuitenkin koki huonon puolen. Puu on pehmeänlaista ja oksat kovia repeämään, kuten monien pajun sukuisten. Hän oli näet huolellisesti harkittuaan päättänyt hirttäytyä. Syynä olivat taloudellinen ahdinko, yleinen näköalattomuus, elämän arvattavuus ja vielä sydänsurut.

Hän järjesti itselleen Terijoen suuren ja komean rautatieaseman ratapihalta pätkän köyttä, ripustautui köysi kaulassaan salavaan ja potkaisi. Mutta oksa petti, köysi katkesi ja jalkaankin vielä sattui.

Kaikin puolin ja syystä vimmastuneena hän palasi kämpille, joutui liikekannalle pannuksi, Talvisotaan Summaan, kapiaiseksi Kankaanpäähän, upseerikouluun samalle paikkakunnalle ja niin poispäin.  Myöhemmin hänestä tuli arvostettu lukuisien luottamustoimien haltija, erinomainen perheenisä ja rakastava puoliso.

Jos tällä hetkellä kysytään, jokainen vastuullinen henkilö vakuuttaa, että sota Euroopassa on mahdottomuus, vaikka sellaista sotaa on käyty jo pitkään Ukrainassa.

On myös sanottu, että ensimmäinen maailmansota oli vanhan vallan viimeinen korahdus, joka lopetti sääty-yhteiskunnan. Sen asian voi nähdä kyllä myös toisin.

Beevor osoittaa monien muiden tavoin, ettei ihmisten kyky arvioida asioita väärin ole kadonnut eikä liioin halu rääkätä toisia ihmisiä. Ellei selvää syytä ole, sellaisia keksitään.

Puheena olevan kirjoittajan ansio on tekstin eläväisyys. Ardenneissa ja Normandiassa hän tuntuu myös suorastaan halukkaalta kuvailemaan englantilaista ja amerikkalaisten harjoittamia hullutuksia.

Hän osaa myös piirtää tilanteita. Normandian bocage, usein kivi- tai pensasaitojen ympäröimä rämeikkö, soveltui hyvin huonosti sodankäyntiin. Amerikkalaisista erikoismaininnan saavat teksasilaiset nuoret miehet, joilla oli hyvin harjoiteltu kyky ampua kaikkea, mikä liikkui. Kovin useissa tapapauksissa se oli oma naapuriporukka eli sievistellen ”ystävällistä tulta”. Myös ilmavoimat saa osansa. Saksalaisia oli taivaalla tuskin lainkaan. Rynnäköinti kohdistui välillä joko pakeneviin siviileihin tai omiin osastoihin.

Beevor suorastaan innostuu kertoessaan niistä vaarallisista mielipuolista, joita liikkui marsalkkoina ja kenraaleina ja kenraalisotamarsalkkoina molemmilla puolilla.

Erikoisen löylytyksen kohde näyttää oleva marsalkka Montgomery. Hänestä onkin anottu, että hän saattoi olla esimerkki tuolloin tuntemattomasti asperger-tyyppisestä henkisten ongelmien ryhmästä.

Montgomeryllä oli kyky arvata aivan väärin. Hän arveli ihailijoikseen sellaisia alaisiin, jotka eivät todellisuudessa kestää samassa huoneessa hänen kanssaan viittä minuuttia. Lisäksi hän luultavasti luuli olevansa jonkinlainen jumal’olento.

De Gaullea Eisenhower ja Churchill lienevät sanoneet pahemmaksi viholliseksi kuin Hitler. Kertomuksista päätellen mielipide on ymmärrettävä.

Patton oli tunnetusti hullu, mutta toisaalta aikaansaava henkilö. Ja sitten oli niitä muita ja lisäksi vahingollisia perinteitä. Briteistä sanotaan, että heidän aselajiylpeytensä oli sitä luokkaa, että kuorma-autoa ei autettu ojasta, koska sellaiset tehtävät kuuluivat pioneereille eivätkä jalkaväelle.

Kuva kansojen kohtaamisesta, esimerkiksi ranskalaisista tasapainoilemassa tämän kaiken keskellä, on satuttava ja liikuttava.

Itse sodan kuvauksiin kyllästyneet voisivat ottaa katseltavakseen Beevrin kirjan ”Paris after the liberation”, joka kuvaa siis sodan jälkeisiä vuosia, tai erittäin korkealla ymmärryksen ja kirjoittamisen tasolla Tony Judtin kirjaa ”Postwar”.

Yksi kysymyksistä on hyvin painava. Löytyykö sille ilmiölle selitystä, että kysymys kommunismista ja etenkin myönteinen suhtautuminen Moskovaan vangitsi niin totaalisesti ranskalaisten niin sanottujen intellektuellien ja englantilaisistakin osan mielikuvituksen ja mielen?

Historia on jälkiviisautta. Jälkiviisauden valossa reaalisella sosialismilla ei sittenkään ollut sellaista ajatukselliselta sisältöä, jonka selvittely tuntuisi esimerkiksi nyt mielekkäältä.

Mutta sitä selviteltiin ja samalla oltiin tietoisia siitä, että tulevaisuus on Moskovan ja menneisyys pian romahtavan Amerikan.

Tässä mielessä menneiden asioiden kertaaminen ja miettiminen vertautuu joskus puhtaisiin alusvaatteisiin.

Turhaa hienoutta, ehkä, mutta tuntuu hyvältä.

Onnen tupa

 

Isännän käskystä renkipoika Antti Ahven lähti pyssyn kanssa tavoittelemaan Sika Sippurahäntää navetan vierestä sikalasta. Mutta tämä olikin sellainen sika, että se ei jäänyt odottamaan, vaan otti jalat allensa ja lähti kipittämään yhä hurjempaa vauhtia mutkitellen oikealle ja vasemmalle niin ettei kenelläkään ollut hetken kuluttua edes aavistusta, minne se oli mennyt.

Se meni ison järven rantaan, kahlasi ja uida porskutti asumattomalle saarelle ja kuivattuaan korvansa ja kammattuaan saparonsa se mietti, että nyt olisi hankittava hyvän sään aikana työkaluja.

”Minä rakennan itselleni yksinurkkaisen talon, kun olen täällä yksin. Ja siihen tarvitaan sitten ainakin kirves ja vasara, puukkosaha ja vintilä, kovelo ja huppuri ja sen verran rautanauloja, etteivät ensi hätään lopu.

Kun Sika Sippurahäntä askarteli työmaallaan, ilmestyi siihen Pässi Päkäpää, joka oli itsekin lähtenyt omia aikojaan kulkemaan.

”Veliseni, veikkoseni – mitäpä siihen nikertelet ja nakertelet?” kysyi Pässi Päkäpää.

”Onnen tupaa rakentelen asunnoksi itselleni”, sanoi Sika Sippurahäntä.

”Ota minut toveriksi. Tehdään kaksinurkkainen talo kun meitä on kaksi miestä.’”

Tuumasta toimeen. Ja kun Kissa Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää kovasti puuhasivat ja hääräsivät, hissutteli siihen Kissa Kirnauskis ja kysyi:

”Veliseni, veikkoseni – mitäpä siihen nikertelette ja nakertelette?”

”Onnen tupaa rakentelemme asunnoksi itsellemme”, vastasivat Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää.

”Ottakaa minut toveriksi”, sanoi Kissa Kirnauskis. Rakennetaan kolminurkkainen talo, kun meitä on kolme miestä. Ja kyllä kissa on aina hyvä olemassa.”

No hyvä. Näin he tekivät, ja sitten lensi lehahti kaukaisista kylistä ihmisten ilmoilta pois Kukko Kultakannus, ja kysyi:

”Veliseni, veikkoseni – mitäpä siihen nikertelette ja nakertelette?”

”Onnen tupaa rakentelemme asunnoksi itsellemme”, vastasivat Sika Sippurahäntä, Pässi Päkäpää ja Kissa Kirnauskis.

”Ottakaa minut toveriksi ja rakennetaan nelinurkkainen talo, kun meitä on neljä miestä”, Kukko Kultakannus sanoi. ”Ja minä voin istua orrella ja kurkistella vuoroon toisella ja vuoroon toisella silmällä, ettei pääse tapahtumaan mitään onnetonta. Se on viisas, joka pitää varansa.”

No niin. Onnen tupa tuli valmiiksi ja eläimet rupesivat taloa pitämään ilman huolen häivää.

Mutta niin vain kävi, että pitkin metsiä juoksenteli toisten kaltaistensa kanssa Susi Hukkanen, ja sillä oli nälkä. Lintujen jutuista se oli ymmärtänyt, että kaukana saarella oli nyt tupanen, jonka asukkaista susi voisi hyvinkin saada vatsantäytettä.

Toiset sudet sanoivat, että sinne ei parane mennä. On siellä kuulemma sellainen peli, että alta pois. Ja ne neuvoivat, että Susi Hukkasenkin kannattaisi jättää koettelematta voimiaan sellaisten väkimiesten kanssa.

Mutta Susi Hukkanen ei uskonut, vaan hankkiutui saarelle, jossa onnelliset eläimet viettivät iloisia päiviä kyntäen, kylväen, mullittaen ja nipsaisten ja napsaisten joskus tuleentuneen tähkän poskeensa, eivätkä ne olleet panneet yöllä oveakaan lukkoon.

Kohta kun Susi Hukkanen syöksyi sisään hurjasti irvistäen, Kukko Kultakannus kiekaisi komean kukkelikuun, Sika Sippurahäntä syöksyi täyttä karkua kimppuun ja puraisi sutta nilkkaan ja Pässi Päkäpää otti vauhtia ja puski Susi Hukkasta päin kuonoa. Kun vielä Kissa Kirnauskis loikkasi uunin päältä suden kimppuun ja kynsi minkä ehti, sudelle tuli niin kiire ettei se ehtinyt taakseen katsoa.

Toiset sudet ihmettelivät Susi Hukkasen murjottua muotoa ja tahtoivat tietää, kuinka siinä näin oli käynyt.

Susi Hukkanen sanoi, että siellä nelinurkkaisessa talossa asui kamalaa väkeä. Tuskin hän oli päässyt sisään, kun kypäräpäinen kenraali huusi katonrajasta että käykää kimppuun. Suuttunut sotamies syöksyi kimppuun ja puri häneltä jalan melkein poikki. Ei susi ehtinyt käpäläänsä ojentaa, kun jo pimeästä hyökkäsi joku panssaripää ja antoi hänelle niin vasten kuonoa, että näkö himmeni. Ja lopuksi loikkasi uunin päältä oikea pahantekijä, varmaankin ompelija, kun se terävillä neuloilla pisti ja tuikki niin että pää oli kuin tikkitäkki.

Niin se Susi Hukkanen selitti, ja kaikki sudet olivat samaa mieltä, että siihen tupaan oli parempi olla menemättä.

Mutta onnen tuvassa elämä meni menoaan. Sika kuurasi lattiat, kukko piti katon kunnossa, pässi tilkitsi seinät, oven ja pienen ikkunankin niin ettei sieltä päässyt ilkeinkään tuuli sisään, ja kissan työn tuloksena lattialle ilmaantui hurjan pitkä ja vaikka minkä värinen matto.

Sen pituinen se.

 

 = = =

Pitäisi ehkä seuraavaksi tukeutua samaan satuun, jonka Haavion muotoilemaa pidempi versio on Joel Lehtosen kirjassa ”Ilvolan juttuja – kansansatusovitelmia Suomen lapsille”, 1910).

Ikävä tarina

Kätevä Dostojevski-sääntö on lukea kirjat uudelleen aina kymmenen vuoden välein. Ne ovat niin hyviä, etteivät muistikuvat tule tielle.

Tshehov-sääntö on viisi vuotta. Etsin sitaattia – lause ei ole hyvä, ellei siinä ole rakkautta. En löytänyt. Ehkä se ei olekaan Tshehovia. Ehkä sitä ei löydy painetusta kirjallisuudesta.

Joku henkilö siteerasi hiljan väärin Hemingwaytä, jota ei pitäisi mainita näin suurten kirjailijoiden yhteydessä. ”Kirjoita edes yksi lause, joka on tosi.”

Kun miettii, mitä tuo mahtaisi tarkoittaa, huomaa takaisin kääntäessä, ettei Hemingwayn lause ole ”tosi”. Hän on käsittänyt asian mutta ei saanut sitä sanotuksi. Ei ollut lahjakkuutta. ”Todellinen” ja ”oikea” kävisivät yhtä hyvin ja osoittaisivat lauseen kehäpäätelmäksi tyyppiä ”punainen on punainen”.

”Write the truest sentence that you know”, sitaatti jatkuu. Tuota ei voikaan suomentaa. Tosin?

Luin siis taas kerran Tshehovin ”Ikävän tarinan”. Englanniksi otsikko on vakiintunut muotoon ”Dreary story” eli siis ikävystyttävä.

Mutta novelli on todellisuudessa vastaväite Hemingwaylle, joka tosin ei ollut syntynytkään, kun tuo kirjoitettiin. Mutta Tshehov oli hyvin selvillä toisen luokan kirjailijoista.

Esimerkki lauseesta, joka ei ole tosi, on ”Ja aurinko nousee”. Kysymyksessä on tietenkin sitaatti. Lähde jatkaa kohta ”eikä ole mitään uutta auringon alla”, joka ei liioin pidä lainkaan paikkaansa, vaikka kuulostaa juhlalliselta.

Tshehovin tarina ei kerro noin 72-vuotiaasta professorista, vaan noin 62-vuotiaasta professorista. Voi olla että joku ymmärtää otsikon tarkoittavan ikävystyttävää. Minusta näin ei ole. Tarina on ikävä siinä mielessä, ettei sellaista haluaisi mielellään kuulla.

Näyttäisi että kirjoittaja oli tässä vaiheessa eli aloitettuaan suuret novellinsa myös löytänyt sen piirteen, joka hänestä kuuluu mainita esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Tshehov oli elämänvalheen suuri kuvaaja.

Novellissa ei ole yhtään lausetta, joka olisi tosi. Mielikuvitusjuttuna se on tietenkin tarinana valhetta, mutta lisäksi sen henkilöt, professori ja tämän rouva, Puolassa asuva poika ja kotona asuva musiikkia harrastava tytär, tätä kosiskeleva musiikin tuntijaksi laittautunut mies, jolla oli rumat liivit, nuorena teatterista hullaantunut kasvattitytär jonka kanssa vanha professori pitää yhteyttä, tätä naista kiertelevä kollega yliopistolta, muuan lehtori ja avustaja tiedekunnasta sekä yliopiston portinvartija, kaikki ovat sepittänet ympärilleen viidakon villin perättömiä tarinoita, asenteita, mielipiteitä ja eleitä.

Päähenkilö on omana aikanaan kuuluisa tiedemies ja on oman aikansa mitoin kohonnut korkealle, salaneuvokseksi. Hän on yhden kerran elämässään luultavasti oikeassa ja ajattelee toden ajatuksen. Novellin viimeistä edellisellä sivulla hän istuu hotellin vuoteella unettomuudesta kärsien ja arvioi elämänsä olleen alusta loppuun tuloksetonta ja vailla johtavaa ajatusta. Sitten hän puoliksi aavistaa, omia harhojaan metsästävän kasvattityttären ilmestyttyä yllättäen sinne kaukaiseen kaupunkiin, että myös tuo johtava ajatus elämänmenossa on valhe. Sellaista ei ole. Sellaisia ei ole.

Olisi kiinnostavaa saada selville, kuka tai ketkä panivat liikkeelle Tshehovin väärät ja valheelliset tulkinnat. Kaikista hakuteoksista löytyy esimerkiksi väite, ettei hänen tarinoissaan ja näytelmissään tapahdu oikein mitään. Jotkut, esimerkiksi hyvä Tshehov-tuntija ja Stanislavskin tuttava Eino Kalima taisivat puhua ”sisäisestä tapahtumisesta”.

Mutta jos ”tapahtuma” tarkoittaa jotain käsitettävää, se tuskin voi olla sisäinen eli huomiotta jäävä. Tässäkin sisäisen muutoksen kuvauksessa on koko ajan yksi henkilö, joka ei valehtele ja jonka huomioihin voi uskoa, lukija.

Novelli on muuttumattomuuden, siis vellovien tuntemusten kuvaus, ja tuo sellaisena mieleen bakteeriviljelmän laboratorion lasiastiassa. Liiikettä ja kuhinaa riittää, bakteerit lisääntyvät ja kuolevat, mutta sanan tavallisessa merkityksessä mitään ei ’”tapahdu”.

Tshehov keksi penisilliinin neljäkymmentä vuotta ennen Flemingiä, joka hänkin unohti keksintönsä pitkiksi ajoiksi. Niinpä on ikävää syyttää Tshehovia tunteettomuudesta suhtautumisessa henkilöihinsä.

Syytös tuntuu ensin oikealta, koska toisin kuin muu 1800-luku Tshehov ei sortunut mielistelemään lukijaansa. Tänäkin päivänä tuo on tavallisin tauti ja erikoisen suosittu television sarjanäytelmissä. Ellei katsojaa viekoitella väkivallalla tai erotiikalla, liikatunteellisuus eli sentimentaalisuus otetaan käyttöön.

Sentimentaalisuudessa ei ole sinänsä vikaa. Se sopii erinomaisesti tyttökirjoihin ja sotaromaaneihin. F.E. Sillanpää teki sentimentaalisuudesta itselleen taiteen ja niinpä häntäkin syytellään ”biologin maailmankatsomuksesta”.

Mahtaako laboratoriossa kolisteleva tutkija vihata bakteeriviljelyjään? Luultavasti ei. Luultavasti hän ei ymmärtäisi kysymystäkään. Joten ei hän niitä rakastakaan.

Juuri nyt kun mikrobien perinnöllisten ominaisuuksien ja niiden aineenvaihdunnan selvittäminen on suuren mielenkiinnon kohde, monen voi olla vaikea pysytellä poissa laboratoriosta.

Mutta tuo kiihko on sama joka pani Tshehovin tutkimaan elämää sillä edellä esitetyin varauksin hän todellakin suhtautuu luomiinsa ihmishahmoihin usein kuin mikrobeihin.

Novelli ”Kaksintaistelu” osoittaa ettei Tshehov kirjoittajana asetu kenenkään henkilönsä puolelle toista henkilöä vastaan.

Muutosta ja eroa esimerkiksi Tolstoihin ja Dostojevskiin on ihmetelty. Vastaus on helppo. Vanhemmat klassikot kirjoittivat kiinteistä kohteista (ihmisistä) Newtonin tapaan. Tshehov lisäsi jo tunnetun kenttäteorian. Minusta hän ennakoi kvanttikentän. Mutta siitä voidaan riidellä.

Epäihmisen palvonta

Taata, satakuntalaissyntyinen isoisäni, laittoi itselleen sisään tultuaan Samarinia. Hän vilkaisi minua silmänurkasta, kaatoi korkkiin ihan hiukan jauhetta ja laittoi minulle pienen juoman. Siihen aikaan kuplivat juomat olivat aika harvinaisia. Koskisen limunaatitehdas pullotti hapotettua esanssijuomaa, jonka nimi oli Pomelo. Sitä saattoi saada saunailtana, tuskin muulloin. Mutta Samarin-hedelmäsuola oli lapselle suosionosoitus. Ja se kutitti suussa hauskasti.

Tämäkin muisto näytettiin minulle unessa. Sitä keittiötä ja taloa ja lasista pulloa ei ole ollut vuosikymmeniin olemassa. Virike eli unen siemen oli kai siivoaminen. Tänään illansuussa imuroidaan kirjoja. Kylpyhuoneen kaapit tyhjennettiin viisaasti pahvilaatikkoihin kesäkuussa. Nyt on komeasti ulko-ovella lajiteltuja säkillisiä odottamassa kyytiä sorttiasemalle. Jossain on hyytynyttä kynsilakkaa, salaperäisiä voidetölkkejä, kuivahtanutta pesunestettä ja Samarin-pusseja, jotka olivat odottaneet käyttöä ainakin kaksikymmentä vuotta.

Tavallisesti tällaisia töitä tehdään jonkun kuoltua. Tässä on toisessa huoneessa naishenkilö, joka löysi äitivainajansa kaapista kuusi kertaa parsitun nilkkasukan. Itse jouduin miettimään pistoolia ja siihen kuuluvia panoksia. Asetta ei ollut tarkoitettu asiakkaiden kurissa pitämiseen. Lentäjät saivat valita itse; pienet aseet kuten tämä poliisille luovutettu Walther 6.35 olivat suosiossa, koska lonkalla roikkuva rohjo saattoi olla kantajalleen hengenvaarallinen, tarttua kiinni kesken kaiken.

Lattajalkafreudilaisuus on melkein yhtä ikävä piirre kuin jalkahikimarxilaisuus. Uskon Tony Judtia, jota Antony Beevor säestää. Meidän uusstalinismimme oli amerikkalaista tuontitavaraa. Lapualaisooppera oli ensin, sitten 1969 Woodstock ja pian etenkin ranskalaisten typerysten (joita sanottiin intellektuelleiksi) aivoitukset kimposivat Kaliforniasta Suomeen. Aku Ankka ja Michel Foucault ovat kauan kadoksissa olleita kaksoisveljiä, ja Sartre oli naapurin poika.

Hyvin harva jaksoi lukea Althusseria, ranskalaista filosofia ja antihumanistia, jolla oli taito löytää itsensä Marxin kirjoituksista sellaista, mitä siellä ei ollut. Psykoanalyysin puolella saman urakan teki strukturalistiveli Lacan; alleviivasin itsekin hänen kirjojaan, etenkin kohtia, joita en käsittänyt, ja niitä tuli paljon enemmän kuin alleviivaamatta jääneitä.

Epäilyn ja vavistuksen tuntein selaisin Baranin ja Sweezyn ”Monopolikapitalismia”, jos Tammen Huutomerkki-sarjan nide olisi tallella. Hyvä ettei ole. Itse kirja esitellään nykyisin klassikkona, onneksi kätkemättä sitä tosiasiaa, että tämä taloustieteellinen, uraa uurtava oligopolien paljastus on osoittautunut puutteelliseksi.

Toisin kuin jotkut en rinnastaisi näitä tekijöitä Marxiin enkä liioin Vebleniin. Marxin innostavuutta ei voi mitenkään kieltää, ainakaan jos hyväksyy hänen teoksikseen nekin, jotka Engels kirjoitti. Jo Kommunistisessa manifestissa on repäiseviä kohtia – jotka ovat toteutuneet.

Olen aivan marxilainen siinä, että köyhän kansan pitäminen köyhänä oli minustakin vuosituhansia monien edun mukaista ja niin toimittiin. Marxin yleistys on kuitenkin väärä. Herroja ja kuninkaita herjattaessa saa muistaa, että joukossa oli hyviä herroja, joita ilman eräät kaikille hyödyllisiksi osoittautuneet muutokset olisivat jääneet toteutumatta. Ja että ”kansanvalta” ehkä viittaa siihen tietoon, kuka kulloinkin pitää kansaa vallassaan. Sellaista että kansa harjoittaisi vallankäyttöä jonkin järjestelmän mukaan, ei liene tapahtunut.

Baran ja Sweezy muuten olivat aika liikuttavia kansanvaltaisen Neuvostoliiton ihastelussaan. Siinä onkin eräiden taloustieteilijöiden ongelma. Kun toimitaan numeroiden varassa, kuten ekonometriassa, se on sitten kysymys erikseen, ovatko numerot oikeita.

Aikoinaan suositut puheet symbolisesta isänmurhasta olivat ihan hauskoja. Olen itse tuntenut isiä, jotka poikiaan tarkkailtuaan ovat tahtoneet rahansa takaisin. Tietty kilpailu suuntaan ja toiseen on lähes sääntö. Isät kilpailevat siis hekin poikiensa kanssa, eikä muuten äidinrakkaus ole sekään aina ja kaikkialla pyyteetöntä.

Isoisät ovat toisessa asemassa. Olen itsekin kysellyt nuorilta, miksi he hankkivat vaivalloisia lapsia, kun lapsenlapset ovat niin mukavia.

Kesällä viettäessämme juhlaa yhteisen isoisämme muistoksi serkkujen kanssa, joku raportoi saaneensa kuulla kyliltä ihmettelyä, että mitä epäjumalanpalvontaa tuo nyt sitten on – mies kuin mies. Ei siinä mitään ihmeitä ole eikä ollut.

Huomauttaja jätti huomiotta, että palvontamenoja harjoittavat ahkerimmin ne, jotka haluavat itseään palvottavan. En oikein muista nähneeni jääkäripatsaalla enkä sankarihaudoilla eturivissä niitä raskaan uhrin antajia, joista puheissa on tapana mainita. Mukana heitä kyllä on, mutta hyvin usein ne muistot vetävät hiljaiseksi.

Ennen kun joku täytti peräti 50 vuotta, nöyrempi väki saattoi suoraan kysyä, että saapiko tällainen tavallinenkin ihminen ihan onnitella merkkipäivän johdosta.

Rituaali tarkoitta usein aivan muuta kuin miltä näyttää. Hautajaismenojen myönteinen vaikutus on näkyvä ja kuuluva. Muistotilaisuudessa tunnelma usein nousee, joskus melkein riehakkaaksi.

Merkkipäiväperinne on aika kummallinen. Taustalla on nimi. Myös Suomessa nimipäivä on eri aikoina ollut suurempi juhla kuin syntymäpäivä. Lapsuudessani nimipäiville tultiin kaukaakin ja niihin liittyi kaikkea mukavaa. Jos jonkun nimi oli Marja, tuona elokuun päivänä oli sitten kahvin kanssa vadelmakakkua.

Nimipäivänä kuului juhlia sitä pyhimystä, jonka mukaan oli saanut nimensä. Syntymäpäivää ei tarvinnut edes välttämättä muistaa.

Kuulun siihen kadehdittavaan joukkoon, joka on kokenut edeltäviltä polvelta myös täydellistä hyväksymistä. Aikani ihmetteli ennen kuin liikutuin, kun isoisäni antoi minulle, lähtiessäni ensi kertaa yksin Eurooppaan, aikana ennen mitään interrailia, piironkinsa laatikosta yhden dollarin setelin kaiken varaksi. Oli se sellainen onnenraha.

Urhoollinen porsas

Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta olivat rakentaneet metsään talon ja rupesivat asumaan. Mutta tiedättekös että metsässä yöllä ripisi ja rapisi?

Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta sitä miettimään. ”Entä jos siellä hiipivät Karhu Mesikämmen ja Susi Hukkanen?” Kissa Kirnauskis sanoi. ”Ne tulevat syömään meidät”, sanoi Kukko Punaheltta.

Mutta päivällä metsästä pienen puron vanhalta sillalta kuului kipitystä, näin:”Kipi-kipi-kipi-kipi.”

Se oli porsas ja se oli niin nälissään ja laiha, että tuskin on mokomaa nähty. Sen kärsäkin oli kuin nappula.

Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta kutsuivat porsaan vieraaksi itselleen, ja sitten ne kertoivat, kuinka ne pelkäsivät yöllä.

Porsas sanoi:” Ei hätä ole tämän näköinen. Tuokaa minulle vähän syötävää. Minä olen Porsas Urhea, enkä minä pelkää mitään.”

No tuotiin sitten ruokia ja Porsas Urhea söi kattilallisen perunoita ja kaksikymmentäneljä voileipää ja sitten se röyhtäisi tyytyväisenä ja sanoi:” Nyt miehet makuulle.”

Ja Kissa Kirnauskis loikkasi uunille ja Kukko Punaheltta lensi lehahti orrelle, mutta Porsas Urhea pani maata kirjavalle matolle oven eteen. Ja sitten ne nukkuivat.

Mutta yöllä, kun linnut olivat vaienneet ja vanha pöllövaari lensi lekutti kuun edestä, ovea alettin kiskoa ja jyskyttää.

”Avatkaa ovi!”, ulkoa huudettiin. ”Me täällä olemme, Karhu Mesikämmen ja Susi Hukkanen, ja nyt teidät otti ohraleipä.”

”Vai ohraleipä”, mutisi Porsas urhea, joka oli nyt syönyt ja lihonut niin että sen kärsäkin oli kuin nuija.

Ja kun se nousi ja käveli ovelle, sen sorkkien alta kuului koputus näin: ”Kopu-kopu-kopu-koo!”

”Mitäs miehiä sitä ollaan?” Porsas Urhea kysyi niin että kallio kajahti ja kuu meni pilveen.

Ennen kuin kumpikaan jyskyttäjistä tointui, Porsas Urhea aukaisi suunsa ja ärjäisi:” Röh!”

Se ärjäisi ”röh” niin hurjalla äänellä, että Karhu Mesikämmen ja Susi Hukkanen hermostuivat heti, kääntyivät ympäri ja pötkivät pakoon täyttä karkua.

Ne säikähtivät niin että juoksivat maapallon toiselle puolelle, eivätkä tulleet sieltä enää koskaan takaisin.

Mutta Kissa Kirnauskis, Kukko Punaheltta ja Porsas Urhea panivat pöydän koreaksi ja syötyään ne lauloivat ja soittivat, ja voi olla, että Porsas Urhea tanssikin niin että lattialankut paukkuivat.

Sen pituinen se.

Ja ellet usko tätä todeksi, omapahan on asiasi.

 = = = = = = = = = = =

Tämän kansansadun kuuluisa versio on Martti Haavion, mutta se on lähellä eri hakuteosten perustyyppejä. Itse käytän Aarne – Thompsonin teosa ja Ashlimania (kuva).

Tämä on oma versioni. Toinen suuri suosikki olisi ”Onnen tupa”, joka on sekin hyvin kansainvälinen.

Suomalaisista versioista ihailen Haavion lisäksi Joel Lehtosta (Ilvolan juttuja) ja vanhaa Salmelaista.

Kirjeenvaihtoa kommentoijien kanssa

Yksi eilinen kommentti on otettava esimerkiksi, kun joku joskus kirjoittaa järkevästi blogeista ja esittelee tällaista aivan järkevää keskustelua. Kuningatar Elisabet II ja romaanikirjallisuus on yhdistelmä, joka ei ole koskaan käynyt mielessäni. Kommentoijan maininta, että juuri eilen puheena ollut Jalna-sarja olisi ollut kuningattaren suosikki ja ehkä vaikuttanut hänen asenteisiinsa, oli mainio.

Asialla sinänsä ei ole kauheaa merkitystä – tai sitten on.

Kommenteissa otettiin esiin toinen ympäri maailman kuuluisa kanadalainen kirjailija, L.M. Montgomery ja siis Anna-sarja ja Runotyttö-sarja.

Mahtaako moni muu ilmoittautua? Tytöille oli sallittua lukea Tarzaneita ja paljon muuta epänaisellista, mutta pojille tyttökirjat olivat vähän arka paikka. Olen muistavinani sekä kirjakaupasta että kirjastosta fiksumpia koulupoikia, jotka pyytämättä sanoivat hakevansa Anna-kirjaa tai Runotyttöä ”siskolle”. Kaikkein fiksuimmat sanoivat ”serkkutytölle”, koska kirkonkylässä siskot tiedettiin.

Tästä ei ole kuin muutama vuosi, kun oikeasti liikutuin. Kyläilimme; isäntäväki oli hyvin paljon maailmaa nähnyt. Voisi puhua kansainvälisestä kuuluisuudesta. Rouvan nykyisessä työhuoneessa L.M. Montgomeryn kirjat olivat äärimmäisen ahkerasti luettuina niteinä hyllyssä. Isäntä sanoi hyväntuulisesti nikkaroineensa tuon hyllyn hyvin kauan sitten avio9liiton alkuaikoina juuri noille kirjoille.

Katselin verkosta, että tutkijat (Suvi Ahola ja Satu Koskimies) ovat julkaisseet runsaat kymmenen vuotta sitten selvityksen Anna- ja Runotyttö-sarjoista suomalaisten naiskirjailijoiden suosikkeina.

Hyvä aihe. En tunne tuota tutkimusta enkä lähde tästä hakemaan sitä SKS:stä vaan tyydyn omiin epämääräisiin luuloihini. Juuri nuo kirjat ja monille Jalna seuraavana ovat olleet hyvin monille tie siihen mielikuvituksen maailmaan, jota kokematta ihminen jää hiukan vajaaksi.

Mutta rajoittuminen naiskirjailijoihin on virhe. Minusta ei ole esimerkiksi, koska erikoisissa olosuhteissani luin ja sain lukea mitä tahansa. ”Runotyttö maineen poluilla” taisi kuitenkin olla kirja, jota en vasiten jättänyt näkösälle, jos oli kavereita käymässä. Arvaan että hyvin moni mies tuntee nämä kirjat. Yhdysvalloissa ”Green Gables” eli vihreät kattoerkkerit tunnetaan itsestään selvästi kaikissa kirjoja lukevissa piireissä.

En ole vieläkään lukenut Toivo Pekkasen romaania ”Tehtaan varjossa’”, koska se olisi pitänyt lukea koulussa. Kirja joka pitää lukea koulussa, ei voi olla hyvä.

Näin tohtii nyt kirjoittaa, koska opetus on muuttunut niin paljon. Yksi tuttava sai melkein käytöksenalennuksen, kun kävi ilmi, että hän oli lukenut Salingerin ”Sieppari ruispellossa” -romaanin. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien piti lukea se.

Minulle Kanadan sykähdyttävin kirjailija on Robertson Davies, jonka kolme romaania on suomennettu (Keltainen kirjasto). ”Velho mieheksi” (The cunning man) on aivan mainio.

”Maagisen realismin” kirjat joskus kärsivät eksoottisuudestaan (Marquez, Rushdie). Kun tyylilaji on Suomessa lähes tuntematon, Daviesin Kanadan tietty eurooppalaisuus miellyttää kovin, nimenomaan verrattuna amerikkalaisuuteen. Doctorow tulee mieleen läheisenä vertauskohtana.

Jos siis näette Daviesit antikvariaatin poistolaatikoissa, iskekää kiinni. Ette kadu. ”Vanhan ajan” omaan maailmaansa tempaavaa tarinankerrontaa.

Alanen varmaan tuntee sen Daviesin romaanin, jossa elokuva-arvostelija saa surmansa hiukan ikävässä tilanteessa ja joutuu sitten kuoltuaan jatkuvasti osallistumaan haamuna erilaisiin elokuvajuhliin. Ja sen toisen, jossa filmataan elokuvaa Houdinista ja ohjaaja on ruotsalainen, hyvin taiteellinen, hyvin kuuluisa…

Suosittelen Daviesia erikoisesti kaikenkarvaisille professoreille. Hän oli itsekin sellainen. Hänen kehittelemänsä kuvat hyvin mielenkiintoisesti hulluista kollegoista painuvat kerralla mieleen.

Alanen huomautti Tuulen viemää -elokuvan Suomeen tulosta; ilahduin. Imdb on hyödyllinen siitäkin, että nämä Suomen ensi-illat ja suomalaiset nimet löytyvät vaivattomasti, jos tietokantaa siis muistaa käyttää. Tämä kommentti palautti mieleeni epäilyn, että muistoni ovat toisten rakentamia eli vain hiukan yleistäen: sinä et ole sinä. Olet vain niin hupsu, että uskot, mitä olet kuullut muilta.

Huomautuksen jälkeen siis muistan elävästi, että kun elokuvateatterissamme oli kaksi filmiä viikossa, maanantaista torstaihin ja sitten perjantaista sunnuntaihin, hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa samaa filmiä näytettiin koko viikko, Tuntematonta sotilasta varmaan kaksi viikkoa.

Itse asiassa voisin ryhdistäytyä. Serkkuni Antti Sarho on vaimoineen kumppanimme Vaasan Jaakkoo -hankkeessa, jonka julkistamiset lyötiin eilen lukkoon. Hän hoiti sitä elokuvateatteria ties miten pitkään, ja taannoin tavattaessa kävi ilmi, että toisaalta minulla äitini peruna ja toisaalta hänellä on jokseenkin kaikki teatterin varauskirjat eli siis tiedot esitetyistä elokuvista ja esityspäivistä noin ajalta 1939 – 1990. Nuo kirjaset, minulla Adamsin logollo koristetut kalenterit, olisi skannattava.

Etäisesti samalla tavalla kuin Anna-sarja ja Runotytöt on asioita, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaiseen, tässä tapauksessa pohjalais-maalaiseen mielenmaisemaan.

Haluaisin nyt itse selvittää, vaikuttivatko pikkutytön putoaminen ponin selästä ja Atlantan palo minuun pysyvästi alle vai yli 10-vuotiaana. ”Tuulen viemää” pyöri usein uusintana.

Jos olisin Helsingin Sanomat, järjestäisin lukijakyselyn 1900-luvun käännösromaaneista. Sopivasti johdatellen ihmiset voisivat vastata rehellisesti.

Matso de la rotse

 Jalna-sarjan 16 sinistä nidettä eivät kiinnostaneet ketään, kun hylly oli purettu ja kirjat olivat lattialla. Kun sarja oli Kauhavalla kirjahyllyssä sopivalla korkeudella, kirjoittajan nimi Mazo de la Roche oli tuttu varhaisimmasta lapsuudesta ja jotkut niteiden nimet kuten ”Jalnan nuori Renny” askarruttivat, kun en yhtään ymmärtänyt. Varmaan äiti sitten selitti, että Jalna on kartano ja Renny oli joku Whiteoaksin suvun huithapeleista, jonka vaiheista sarjassa kerrottiin.

Se oli yllätys, että sarja siis oli englanninkielinen mutta kanadalainen. Kanadan kirjallisuus ei kai ole ollut täällä koskaan mikään kova juttu. Jalna oli kuitenkin aikansa suurimpia menestyksiä maailmalla – lähes 20 miljoonaa myytyä kirjaa eri kielillä, se näyttää olleen suuri menestys Suomessa, koska tämän jutun kuva (antikka.net) on viidennestä painoksesta, joka osoittaa, että WSOY menestyi tällä sarjalla todella hyvin, ja lähemmin katsellen huvittuu siitä, että suomalainen kustantaja oli todella tosissaan, koska viimeisten osien kääntäjinä on alan parhaita nimiä, sellaisia kuin Kai Kaila ja Eila Pennanen.

Otavan vastaus oli ollut jo ennen sotia ”Tuulen viemää”, jonka itse Maijaliisa Auterinen suomensi 1947-1948. Elokuvas oli tullut jo ennen sotia ja sen maine ja vaikutus oli suunnaton.

Maijaliisa, josta olen usein kertonut, oli Otavan naisista vahvin ja oppinein, maisterintutkinnon pääaine sanskriitti. Vaihdoimme joskus kirjelappuja latinaksi.

”Tuulen viemää” lienee ollut sivutyö, koska sotien jälkeen Otavan naiset ja heidän ystävättärensä, jotka olivat yleensä Helsingin yliopiston professoreita, niin kuin Maija Lehtonen, suomensivat vaikeimmat ranskan ja saksan kielellä julkaistut kirjat ja tyypillisesti sata Simenonia.

Tämän kirjoituksen kirjoitan kannattaakseen esittämääni mielipidettä yhdessä asiassa ja arvostellakseni tulkintaani toisessa asiassa.

Kansakunnat väärentävät itse itselleen historian, ja se työ jatkuu taukoamatta. Suomessa hyvä esimerkki on Aarno Karimon ”Kumpujen yöstä”, joka ainakin käsitettiin selvitykseksi Suomen kansan maineikkaasta menneisyydestä, vaikka laajan teossarjan ensimmäisenä silmään pistänyt piirre oli määrätietoinen tukeutuminen mielikuvitukseen ja sen ohella täysin perusteettomiin yleistyksiin.

Silloin juuri samalla tavalla kuin nyt ihmiset uskovat sen mitä haluavat uskoa. Tosiasioihin perustuvat väitteet sivuutetaan joko halveksien tai vaieten. Perinteinen, silloisen kielenkäytön mukaan porvarillinen historia, ei ollut juurikaan järjellisempää kuin silloin uudempi, ”tieteelliseen materialismiin” eli Moskovan kommunismiin perustunut tulkinta.

Jopa luin sen maailmanhistorian, jota kustannusliike Kansankulttuuri myi Yrjönkadulla. Kirja saattoi olla erilaisten puolueopistojen kurssikirja, ehkä myös Sirola-opiston. Pitäisi kysyä, jos asialla olisi jotain merkitystä.

Samaan kasaan panen oman suosikkini, ruotsalaisen Grimbergin ”Kansojen historian”, jossa ei erotu niinikään paljon suoranaisia perättömyyksiä mutta sitä enemmän tolkuttomia painotuksia. Ruotsi oli maapallon keskipiste ja koko maailman esikuva. Niinhän se tavallaan olikin, ajoittain.

Itseni kanssa olen eri mieltä siitä, että englanninkielinen toisen luokan kirjallisuus olisi jäänyt mm. poliittisista syistä lähes julkaisematta Suomessa menneinä vuosikymmeninä.

Tuo Jalna-sarja ja sen kanadalaisuus ainakin mietityttää. Kotihyllyssä oli samoissa WSOY:n sarjoissa julkaistuja brittiklassikkoja, mutta ne olivat ja ovat ensimmäisen luokan kirjallisuutta, siis sellaiset kuin Brontën sisarusten ja etenkin Jane Austenin teokset. Ne tunnettiin ja etenkin ”Humisevaa harjua” myös luettiin. Tuon romaanin merkitystä kuvaa sekin, että mm. Bunuel ohjasi siitä elokuvan Meksikossa 1954, Abismos de pasion.

”Tuulen viemää” oli ehkä ensimmäinen amerikkalainen bestseller Tom Sawyerin ja Setä Tuomon tuvan jälkeen.

Jalnan de la Roche, oikeastaan Roche vain, ja Tuulen viemän Margaret Mitchell olivat samanlaisia tapauksia. Kumpikin tuli tyhjästä ja julkaisi jymymenestyksen ja siinä kaikki. De la Roche eli vanhaksi ystävättärensä kanssa; suhteen luonteesta ei koskaan puhuttu. Tuulen viemää -romaanin kirjoittaja loi todellisuuteen perustumattoman Etelän perustyyppeineen. Hän jäi auton alle ja kuoli alle 50-vuotiaana. Nuorena hän oli ollut virkeä ihminen, erityisen kiinnostunut pornografiasta ja mm. Havelock Ellisin seksualiteettia koskevista mietteistä. Tulee toisin sanoen mieleen Edmund Wilson ja Algonquin-piiri.

Amerikkalaisen viihteen keskiluokkaisuus on kaupallisuutta. Tuulen viemää sisältää mielenkiintoisia vivahteita ja sielun nipistelyä, jollaiseen lajityypin jatkajat, kuten ”Peyton Place” eivät päässeet.

Amerikkalainen massaviihde, jonka nyt näyttää korvanneen englantilainen massaviihde, sai tutun tekopyhyyden kuorrutuksensa vasta sensuroidun elokuvan ja television myötä.

Suomessa ehkä juuri Jalna edusti sitä isojen tunteiden siistiä kirjallisuutta, jota ei paheksuttu ompeluseuroissakaan. Sarjaa tuntematta ja vailla vähintäkään aikomusta perehtyä siihen arvioisin, että se oli tätä opettajatar-kirjallisuutta, jonka vaikutus oli Suomessa vahva. Meillä oli omakin alan mestari, Hilja Valtonen, jota kai ei enää paljon muisteta. Ja nähdäkseni Kaari Utrio jatkoi etevästi Mitchellin jäljissä.

Olisiko olemassa parempaa esimerkkiä sukupuolittuneesta kirjallisuudesta? Ei ole tullut koskaan vastaan miestä, joka olisi ollut Jalnan suuri ihailija. Ne harvat miehet, jotka maailmansodiltaan ja muilta askareiltaan oikeasti lukivat romaanikirjoja, harrastivat sitten Thomas Mannia ja vastaavia.

Se muuten on Suomessakin huomattu hyvin, että vahvasti eroottisen yleisviihteen ensimmäinen perustyyppi oli Tarzan, apinain kuningas, joka juoksenteli vähissä vaatteissa studion takapihalle kyhätyssä aarniometsässä ja kanniskeli mukanaan ihania naisia, joista Maureen O’Sullivania ihailin suuresti jo pienenä, Johnny Weissmüllerin suuruuden aikana.

Vihje koneiden käyttämisestä

Se oli tämä Vaasan Jaakkoo. Pakkaus on valmis. Julkistamista valmistellaan ja Pohjanmaan palvelutaloihin otetaan yhteyksiä. Olen kai kertonut, että kysymyksessä on toisaalta hyväntekeväisyys, hyvin iäkkäitä ajatellen. On täydessä ymmärryksessä olevia vanhuksia, jotka kuuntelevat ikävissään pikkulasten satuja. Pitkiä puheita sisältävä äänikirja on liikaa. Omaan nuoruuteen liittyvät lyhyet tekstit voisivat hytkäyttää. Asiasta lisää pian.

Toinen puoli asiaa on kulttuuri. Noin komeaa sanaa käytti henkilö, joka on toiminut vuosikymmeniä lähellä maakunnallisia hankkeita. Asiahan on niin, ettei maakunnan murteesta tahdo löytyä oikein edes näytteitä. Antti Tuurin ”Pohjanmaan” alussa oli Alli Häjänen, loistava. Esko Nikkari ei tainnut sattua tilaisuutta tallentaa murteen taitoaan eikä Kalevi Haapojalle kai liioin. Kielentutkijoiden pirtin pöydällä tekemiä äänityksiä löytyy joitakin, mutta jutut tahtovat olla sellaista pyörittelyä – kummitteliko riihessä vai ei.

Kaikilla ei ole ollut tilaisuutta kuulla mestarikertojia. Veikko Huovisen Havukka-ahossa esiintyy ”Kuoliaaksinaurattaja”, ja kuvaus on hieno.

Olen kokenut tuon saman todellisuudessa muutaman kerran. Eräässä valokuvassa minulla on takkakivi, jolla istuen eräskin ”isu” pudotteli juttujaan, kun sattui sille päälle.

Mestarit tiesivät merkityksensä. Taide on lahja. Taide-esitys on lahja. Ja maailma on täynnä huonoja kertojia. Muistan yhden, jolla oli vimma kertoa vitsejä. Hän oli leikannut niitä sanomalehdistä ja tallettanut lompakkoonsa. Kun hän etsi sopivaa, vastaus oli kyllä usein ”Toinen kerta”.

Eli kukaan tekstiä skannannut ei pahemmin ihmettele, että murteella kirjoitetun tekstin tunnistaminen (OCR) ei oikein onnistu.

Olen yllyttänyt ihmisiä skannaamaan kuitit lompakosta, käsilaukusta ja taskuista. Se on todella helppoa. Vaikeampaa on vain muistaa antaa sellainen tiedostonimi, että ne sitten löytää, kun tarvitaan. Suosin tyyppiä ’”JK Verkortti 2016”. (Alaviivat eivät yleensä ole enää tarpeellisia.) Kysymyksessä on kuvaksi skannaaminen. Power-nimisessä liikkeessä eilen vilkaisemani Canonin monitoimilaite, joka on ihan käyttökelpoinen, näyttää maksavan 36 euroa. Kaikkitietävät, että hinta peritään mustepatruunoista eli turhaa tulostamista kannattaa välttää tästäkin syystä.

Adobe-tiedostojen (pdf) kanssa tulee toimeen käyttämällä ilmaisgta Adobe Acrobat Reader -ohjelmaa. Käytän itse paljon oikeaa Acrobatia (Professional). Siihen sisältyvä skannausohjelma ja tekstin tunnistus on hyvä. Yhtiökokouksen pöytäkirja tai vastaava teksti tunnistuu nopeasti ja vastaavasti sellaisen voi muuttaa kädenkäänteessä esimerkiksi Wordiksi, jos tekstiä pitää muuttaa.

Ja Acrobat siis osaa suomea pois tiehensä.

Omien puuhien vuoksi kysyin hyvältä osaajalta ja ammattilaiselta asiaa, jonka arvelin tietäväni.

Kustannusliikkeet eli siis ammattilaiset turvautuvat hanakasti uudelleen kirjoittamiseen, jos vanhasta tekstistä halutaan tehdä uusi painos, eikä kuva (faksimile) sovi. Jos siis esimerkiksi murreteksteistä tehtäisiin uusi kokoelma, mitä en ole tässä suosittelemassa, joku kirjoittaisi kaiken uudestaan kymmenellä sormella.

Palkka ei ole kehuttava. Kirjoittamisesta maksetaan yhdestä kahteen euroon tuhatta merkkiä kohti eli siis päässälaskusäännön mukaan kahdesta neljään euroon liuskalta.

Ammattilainen kirjoittaa jokseenkin virheetöntä tekstiä kuudesta kahdeksaan tuhatta merkkiä puolessa tunnissa eli karkeasti 8 liuskaa tunnissa.

Tuosta voi laskea, että osaava ammattilainen saa välttävän elannon kirjoittamalla, jos jaksaa istua ja kirjoittaa.

Tuosta voi myös laskea, että on hiukan vaikea löytää firmaa, joka maksaisi suomentamisesta saman. Suomennospalkkiot ovat romahtaneet, eikä ole järkeä laskea liuskapalkkiota, kun käännettävä kirja on ensin luettava ja lähes poikkeuksetta sen kanssa on tehtävä taustatöitä. Kun muinoin päädyin kääntämään Saul Bellowia, luin koko hänen käsiini saamani tuotantonsa, ja samoin Kurt Vonnegutin. Molemmissa tapauksissa tämä varotoimi osoittautui välttämättömäksi. Olisi tyhmää kääntää Vonnegutia tietämättä hänen toistuvia kielellisiä vitsejään tai ymmärtämättä että ”so it goes” ei ole oikein hyvää englantia. Siinä on mukana ironiaa. Kun hobo (kulkuri) joka on juuri väittänyt, että tämä sotavankeus on lasten leikkiä, ja kuolee seuraavana päivänä, kommentti on tuo, suomeksi ehkä ”niin siinä sitten käy” ellei ”niin se käy”. ”Niin siinä käy” olisi kielellisesti parempi.

Mutta ettei tulisi erehdyksiä, kuvaksi skannaaminen riittää melkein aina. Edellä pohditaan tekstiksi skannaamista.

Minulle on luvassa Etelä-Pohjanmaan puhelinluettelo ajalta ennen sotia. Odotan vesi kielellä. Skannaan sen. Ottaisin mielelläni myös 50-luvun puhelinluettelon.

Adoben nykyinen järjestelmä tekee kiusaa suurille käyttäjille. Löysin Creative Cloudista vuosimaksulla hankkimistani Photoshopista ja Lightroomista oikein virkistäviä uusia ominaisuuksia, ei mitään sinänsä kumouksellista.

Noita kumpaakaan ei edelleenkään pidä hankkia ellei ole valmis käyttämään tolkuttomasti aikaa valokuviensa parissa. Useat ilmaisohjelmat ovat melkein yhtä hyviä. Kun joudun etsimään jotain tiettyä kuvaa, käytän joskus IrfanView-ilmaisohjelmaa, joka on tukeva ja nopea.

Epäilen edelleen, että kirjojen ja lehtien skannaaminen on pidetty tahallaan vaikeana tekijänoikeussyistä.

Olen edelleen sitä mieltä, että kattavan Suomen runouden valikoiman puuttuminen verkosta on suuri häpeä. Nykyisin ei julkaista edes antologioita edes lahjakirjoiksi. Kyllä ainakin osa teksteistä tyyppiä Yrjö Jylhä pitäisi saada verkkoon. Tärkein olisi Saarikoski, jota vielä luetaan. En oikein usko, että Otava suostuisi, vaikka oikeudenomistajissa tiedän esiintyvän raikulimieltä. Mutta kun jopa Lauri Viitaa joutuu etsimään, ellei satu omistamaan vanhoja niteitä! Ja runo on myös ääneen esitettynä niin vaikea.