Yhteislaidun

Nämä merkit ovat tässä havainnollistamassa sanottavani ja viittaamassa verkkopaikkaan, jonka osoite on http://creativecommons.fi

Keskustelu sitaateista on jatkunut, vaikka viikonloppu menikin Sauli Niinistön ja Matti Nykäsen merkeissä. Molemmat saivat tavattoman suosion.

Rinnastukseni sisältää sopimattoman vihjauksen, että virtuaalitodellisuus on tänään täällä ja toisen vihjauksen, ettemme kaikin ajoin tiedä, liikummeko todellisessa todellisuudessa vai epätodellisessa todellisuudessa.

Huutokauppakamari eBay ostaa ja myy avataareja ja muita tietokonepelien hahmoja ajoittain hyvälläkin hinnalla. Laitoksellamme pyörivä Vili Lehdonvirta teki virtuaalisesta omaisuudesta diplomityön ja aikoo jatkaa väitöskirjalla.

Siitä tulee jännittävää.

Tekijänoikeus ja patentit ovat olleet vanhastaan "virtuaalista omaisuutta". Lainsäätäjät ja juristit ovat olleet suurissa vaikeuksissa, sillä vaikka nämä oikeudet ovat varallisuutta niin että yritysten on merkittävä ne kirjanpitoonkin, oikeastaan niitä ei pitäisi nimittää omaisuudeksi. "Intellectual Property" suomennetaan kuitenkin välillä siten.

Yhteisvastauksena useisiin kysymyksiin viittaa Creative Commons -järjestelyyn, jota käyttäen esimerkiksi valokuvailija tai kirjoittelija voi ilmaista vakaan tahtonsa teoksensa käyttämisen ehdoista. Ylhäällä oleva Public Domain -merkki tarkoittaa, että tekijänoikeudesta huolimatta teosta saa käyttää kuka tahansa, myös kaupallisesti. GNU-lisenssi on hiukan rajoitetumpi, mutta rahaa senkään perusteella ei vaadita.

Tutustumista suositellaan. CC voi olla ratkaisu niihin käytännön ongelmiin, joista viime päivien postausteni johdosta on keskusteltu.

Keskustelu kuitenkin jatkukoon. Sanon nyt vaihteeksi aivan vakaissani, että tekijänoikeuksien, patenttien ja tavaramerkkien käytölle on kehitettävä uusia sääntöjä ja että informaatioruhtinaiden (Sony, Disney) rinnalle on noussut viisikymmentä miljoonaa informaation tuottajaa ja kuluttajaa.

Sauli Niinistö ja Matti Nykänen ovat esimerkkejä elämänalueista, jotka ovat tärkeitä ja näkyviä mutta joilla raha ei ratkaise. Taiteen perinteinen ydinalue eli mielikuvat ja tunteet muokkaavat todellisuutta ja virtuaalista todellisuutta.

(Ettehän kysy minulta, mitä sana "virtuaalinen" tarkoittaa. En nimittäin tiedä. Joskus se on "laskennallinen", joskus se on "näennäinen", joskus se on ei-fyysinen, joskus ties mit. Renessanssin aikana ritarihyveiden yhteisnimitys oli virtù.)

Tuomioistuinvahti

Korkeimman oikeuden presidentti Koskelo, jota minäkään en lainkaan tunne, kun hän on niin nuori, miettii päivän lehdessä tuomioistuinten ja tiedotusvälineiden suhteita.

Ohivalitus ja ne muutamat muut asiat, joista haastattelussa on puhe, ovat olleet kauan tapetilla. Niissä on puolensa. Korkeimmassa oikeudessa on maan parhaat tuomarit. Kaikki maan parhaat tuomarit eivät ole korkeimmassa oikeudessa.

Virastopäällikkö eli siis presidentti Koskelo on ydinasioissa mietiessään tehokkuuden lisäämistä. Korkeimmalla oikeudella oli vanhan lain mukaan tehtävä "valvoa alaistensa tuomioistuinten toimintaa", jota pohdin itsekin aikoinani väitöskirjassani. Sen velvoitteen täyttämiseksi KKO ei näet ollut pannut tikkua ristiin. Ehkä se olikin hyvä.

Tuomioistuinlaitoksen äänen käyttäjästä (spokesperson) on myös puhuttu kauan. Tuomioistuinlaitoskomiteassa, jossa olin jäsenenä, pohdittiin tätäkin. Presidentit eivät sovi keskustelemaan median kanssa, koska he sitoisivat helpolla kätensä isommissa asioissa. Ministeriö ei voi edustaa tuomioistuimia.

Niinpä tilanne on jatkuvasti se, ettei tuomioistuimia edusta kukaan. Se on kurjaa. Lehdissä on jatkuvasti juttuja, joihin olisi helppo tuoda selvyyttä, mutta tuomari ei saa selitellä ratkaisujaan ja muut eivät osaa.

Muistan eräänkin väkisinmakaamisjutun, jota ratkaistaessa olin itse hovioikeudenneuvos. Syyteen hylkäämisestä kohistiin kovasti ja jotkut olivat raivoissaan. Juttu käsiteltiin luonteensa vuoksi suljetuin ovin. Siksi kukaan ei kertonut lehdille, että tämä nimenomainen nainen - poikkeuksellinen ja outo tapaus - oli omien ilmoitustensa mukaan "väkisinmaattu" kaksi - kolme kertaa viikossa viime vuosina. Kysymyksessä oli siis suoraan sanoen henkisesti hyvin häiriintynyt henkilö, mutta rikoksen uhria ei lähetetä mielentilan tutkimukseen.

Niinpä juttu meni hovioikeuden väitetyn sovinismin piikkiin.

Lähetän kiertoteitse presidentti Koskelolle tiedon tästä blogistani mainnoin, että tällä hetkellä minulla on lukijoita päivittäin kahden puolen tuhannen. En tee sitä mainostaakseni itseäni. Olen vanha mies ja siirryn pian päätoimisesti tutkimaan Aku Ankan taskukirjoja, etenkin Taikaviittaa.

Mutta tuomioistuinten seuraaminen on meillä kovin vanhakantaista. Oikeustieteelliset lehtemme julkaisevat hiukan umpimähkään lainopillisia kommentteja. Vihreäkantisiin kirjoihin kootaan kaikki ratkaisut. Kirjat ilmestyvät silloin kun ne eivät enää kiinnosta ketään.
Etiketti ja osittain laki estävät professoreita kysymästä tuomareilta, että oliko tämä kannanotto Grönforsin vai Hellnerin kannan mukainen.

Yhdysvalloissa ja Englannissa sekä hiukan vähemmässä määrin Saksassa ja Ranskassa sekä asianajajat että vapaaehtoiset ovat ryhtyneet seuraamaan tuomioistuimia ja kertomaan havainnoistaan. Verkko-osoitteesta http://legalblogwatch.typepad.com löytyy luettelo muutamista kymmenistä blogeista, joista osa on erittäin asiantuntevia ja etenkin nopeita. Korkeimman oikeuden ratkaisusta vain olla tekstiä jo antopäivänä, ja nyt ei ole puhe uutistekstistä, vaan analyysistä.

On omituisia professoreita, jotka pitävät blogia. Kuuluisin heistä on kai Stanfordin Lawrence Lessig, joka kyllä on muun ohella aika etevä markkinamies ja kovin nopea olemaan oikeassa.

En tarkoita, että tuomarit tekisivät tällaista. Heille se ei sovi. Mutta asianajajat ovat aktiivisia maailmalla - Suomessa oikeastaan eivät. Vaikka asianajotoimistoilla on erinomaisia verkkosivuja, ei niistä erikoisemmin asiaa löydy. Omalla alallani eli immateriaalioikeudessa Roschier-Holmbergin ja Boreniuksen toimistojen sanallinen anti on laihanlaista.

Poikkeus on sitten nuoriso: etenkin tekijänoikeuden ympärillä käydään jatkuvaa keskustelua, jossa silloin tällöin välähtää näkyville aito asiantuntemus.

Tällaisia terveisiä. Internet ei enää ole passiivinen mainostaulu, johon pannaan koreita kuvia ja koukeroisia tekstejä, vaan se on kaksiajoratainen moottoritie, joka toimii hyvin, kun myös lukijat kirjoittajat ja kirjoittajat lukevat.

Tilanne ei välttämättä näytä valoisalta. Virkanyrkkihenki elää. Joitakin päiviä sitten kuulin kummakseni, että joku yliopiston hallintojohtaja oli ihan ihmisten kuullen kertonut kieltäneensä yliopistoihmisiä kirjoittelemasta lehtiin tai ainakaan mainitsemasta, että ovat yliopistolla töissä. Tuomioistuinlaitos on perinteisesti sivuuttanut tiedottamisen sanomalla ylhäisesti: ei kuulu meille.

Siksi tuntuu kovin hyvältä lukea, että toistakin henkeä on ja että asiaa pohditaan.

Seuraavaksi osoitan sanani Helsingin hovioikeuden presidentille, jota en liioin satu tuntemaan , koska hän oli muualla laamannina silloin kun itse istuin Pasilassa (ei siis putkassa vaan hovioikeudessa). - Korkein oikeus ei missään oloissa riitä. Merkittävä osa mielenkiintoisista asioista jää hovioikeuden ratkaisun varaan.

Te muut lukijat ette ehkä tiedäkään, että riita- eli siviiliasioiden määrä vähenee tuomioistuimissa ja että toisin kuin luullaan, isot asiat yleensä sovitaan. Siihen pyrkivät sekä liikejuristit että asianajajat.

Presidentti Koskelo - Yhdysvaltain patenttiasiain erikoistuomioistuin muuten aloitti jo sovittelumenettelyn eli vapaaehtoisen, halvan ja nopean riidanratkaisun. Koskahan me? - Laki riita-asiain sovittelusta ei riitä tähän tarkoitukseen; tekijänoikeusjutuistakin on tehty nyt puoliväkisin rikosasioita.

Sävelmäkone

Encyclopaedia Britannican vuoden 1911 laitoksessa mainitaan artikkelin "Ubiquitous computing" yhteydessä Monteverdin algoritmi. Johann Sebastian Bach käytti sitä Köthenin ja Weimarin kaudellaan hyväkseen mutta kehitti Leipzigin vuosinaan osittain Simon Maimonideen ja muiden kabbalan tuntijoiden tutkimuksiin nojautuen algoritmista edistyneemmät versiot, jotka ovat kuitenkin kadonneet. Tutkijat epäilevät silti, että Die Kunst der Fugen BWV 1080 Canon Per Augmentationem in Contractu Motu nuottien lukuvastaavuuksien pariteettisumma voisi johtaa tutkijat takaisin jäljille. Katso tästä lähemmin Taruskin, The Oxford History of Western Music, Vol. I-VI (2005)

Laskennallisiin menetelmiin perustuva melodioiden kehittäminen, johon kaksi- ja kolmiäänisten inventioiden nimikin viittaa, auttoi sitten Charles Babbagea viimeistelemään sävelmäkoneensa (ks. kuva). Hän syntyi samana vuonna W.A. Mozart kuoli (1791).

Sävelmäkoneen avulla G. Rossini pystyi sitten luomaan lukuisat oopperansa ehtymättömine melodioineen ja vetäytymään vanhuuden lepoon vain jonkin verran yli 30-vuotiaana, Wilhelm Tellin ja sen alkusoiton juhlittuna ja rutirikkaana säveltäjänä.

Sekä Verdi että Wagner saivat tilaisuuden käyttää konetta alkutuotannossaan mutta tulivat kumpikin tahollaan syystä tai toisesta siihen tulokseen, että kykenisivät omin neuvoin parempaan. Jälkimaailman tuomio on murskaava - verrattakoon vaikkapa Lentävää Hollantilaista Jumalten tuhoon. Sävelmäkoneen puuttuminen on korvin kuultavaa.

Puccinin ja Leoncavallon jälkeen kone on tiettävästi ollut Mussolinin hallussa ja S. Berlusconin määräyksestä sitä säilytetään nykyisin jalkapalloseura Juventuksen konttorin takahuoneessa. "Miksi myydä kansalle ensiluokkaista musiikkia, kun huonompikin käy kaupaksi", signore Berlusconin kerrotaan maininneen.

Babbagen Englantiin arkistoimat piirustukset joutuivat erään insinööritoimiston ansiosta Manchesterin yliopistossa tutkittaviksi, jolloin ne myös impelementoitiin ja Birminghamin yliopiston kognitiotieteen laitoksen ehdotuksesta toteutettiin tunnettu koe. Täysin tuntematon Liverpoolista oleva yhtye sai sävelmäkoneen määräajaksi käyttöönsä. Levyalbumin Abbey Road jälkeen kone romutettiin tekijänoikeusjärjestöjen vaatimuksesta. Etenkin amerikkalainen RIIA todisteli, että mainioiden melodioiden tuottaminen ei sovi "fair use" -käsitteen piiriin ja on lisäksi omiaan vaarantamaan luovien taiteilijoiden toimeentulon, estämään heitä saamasta kohtuullista korvausta taiteellisesta luomistyöstään. Asiaa pohdittiin Euroopan Yhteisöjen tekijänoikeusdirektiivin valmistelun yhteydessä, jolloin hyvien sävelmien julkinen esittäminen, näyttäminen, levittäminen ja muu käyttö julistettiin salaisella lisäpöytäkirjalla rangaistavaksi teoksi.

Jo sitä ennen John Lennon oli saanut surmansa epäselvissä oloissa.

Sävelmäkoneen uusimmista vaiheista ei ole tietoa. Monteverdin algoritmista on käytettävissä vain korruptoituneita versioita.

Teoreettisesta työstä mainittakoon Churchin - Turingin sävellettävyyssäännön todistus, jonka raskaasti kryptattu teksti on tiettävästi nykyisin ulkoistettu Intiaan.

Onnea Mikolle (fil. toht.) ja Kaisalla 14.1.2006!

Lisää tekijänoikeutta

Oikealla kuvasitaatti verkkopaikasta www.despair.com
He myyvät rahalla toinen toistaan hauskempia kuvia verkon kautta, julisteina tai kehystettyinä julisteina. Nämä pikku kuvat on tarkoitettu ostajan informaatioksi ja markkinointiin. Tulen tässä markkinoineeksi. Kuva on kopioitu verkosta ja edustaa tässä lain hyväksymää sitaattia.

Verkko on täynnä kuvia, jotka on tarkoitettukin koipioitavaksi ja käytettäväksi esimerkiksi blogeissa, sähköpostissa, kotisivuilla.

Jopa suuri ja mahtava Microsoft jakaa näitä kuvia. Googlessa "Clipart" antaa kymmenen miljoonaa hittiä.

Tavallisesti linkit johtavat paikkoihin, joissa valokuvia ja piirroksia kaupitellaan halvalla, ja siellä seassa on ilmaisia kuvia.

Ikoneita löytyy tonneittain, kun vähän katselee.

Microsoftin lähde on
http://office.microsoft.com/en-us/assistance/HP030900871033.aspx

Tämä ei ole tosiasia vaan tulkintani: kaupallisten yritysten tuotekuvat ovat vapaasti kopioitavissa ja käytettävissä. Jos kirjoitan esimerkiksi oivallisesta Lumix-merkkisestä kamerasta, haen sen kuvan Panasonicin sivuilta.

Jos kirjoitan kirjasta, haen sen kuvan tai skannaan kannen.

Kiitos muuten lukijoille. Opin koko ajan uutta tekijänoikeudesta.

Opetan tätä nykyä kauppatieteilijöille informaatio-oikeutta ja toisaalta ohjaan väitöskirjatöitä tekijänoikeudesta ja sitä lähellä olevista aiheista. Kumpikaan ei oikein opasta tavallisen järkevän ihmisen tavoittamiseen tekstillä. Opiskelijatkin ovat menneet aivan mahdottomiksi. Ovat niin ahkeria ja kovia lukemaan, että välillä pitää kovistella:"Nyt keppana kouraa ja kulmille notkumaan, niin kuin olisi jo." Uskovatkos nämä. Eivät. Tuputtavat oivallisia artikkeleita. Ja vielä harrastavat jumalanpelkoa ja hyviä tapoja!

Kansleri O.Hj. Granfelt sanoi KKO:n presidentti C. Olssonille, joka sanoi minulle:" Kun tekee opiskelijoilla ovelia kysymyksiä tentissä, siinä oppii itsekin vähä vähältä kurssin."

o o o

Tekijänoikeuslain 2. luku sisältää tekijänoikeuden rajoituksia, joita sanoisin mieluummin tekijänoikeuden rajoiksi. Mikään oikeus ei ole nykymaailmassa periaatteessa rajaton, ei myöskään omistusoikeus.

Tekijänoikeus antaa haltijalleen kuusi oikeutta, yksinoikeuden:
- julkistaa teoksen,
- valmistaa teoksesta kappaleita,
- saattaa näitä teoskappaleita yleisön saataviin,
- näyttää teosta (esim. näyttelyssä),
- esittää teos (esim. konsertissa).

Sitten on uusi välittämisoikeuden, jonka voitte unohtaa saman tien.

Kun teos on julkaistu luvallisesti ja laillisesti, näitä julkaistuja teoskappaleita eli eksemplaareja saa levittää edelleen tekijältä mitään kysymättä ja korvausta maksamatta - ellei sellaisesta ole sovittu. Sovellusesimerkki: ostat kirjan eli teoskappaleen kirjakaupasta ja myyt sen antikvariaattiin. Kirjailija saa rojaltia kirjakauppamyynnistä kustantajalta mutta ei jälkimarkkinoilta antikvariaatista, kirpputorista tai muualta. (Poikkeussääntö eksoottinen taideteoksen jälleenmyyntikorvaus TekijäL 261 §).


Siteeraamisoikeus on tekijänoikeuden rajoitus ja siihen ei tarvita lupaa. Lähde on mainittava. Blogi ei ole perustelu jättää lähdettä mainitsematta. Ei pidä liioitella. Sananparret, sanonnat ja vastaavat eivät ole teoksia. "Havuja, perkele!" on OK. Ei tarvitse lisätä (lähde: Marjo Matikainen-Källström). Vapaiden teosten lähdettä ei yleistekstissä mainita eikä aina panna edes lainausmerkkeihin. Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin. Se on Runebergin Vänrikin markkinamuistosta, mutta ei sitä tarvitse sanoa.

Englannissa ja Yhdysvalloissa laki poikkeaa jossain määrin omastamme, joka on manner-Euroopan mallin mukainen. Jos englantilaiset tiukkaavat jälkeenpäin, että lupaa ei ollut pyydetty, heille on vastattava, että Suomen laki ei sitä vaadi ja että Suomessa toimitaan Suomen lain mukaan.

Neuvoin jo välttämään toisten elinkeinona olevien päivän uutiskuvien käyttämistä.

Kappaleen valmistaminen yksityiseen käyttöön on hyvin lähellä siteeraamista.

Laki, pykälä 12:

"Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen.
Kappaleen valmistamisen valmistuttajan yksityistä käyttöä varten saa myös antaa ulkopuolisen suoritettavaksi.

Mitä 2 momentissa säädetään, ei koske sävellysteoksen, elokuvateoksen, käyttöesineen tai kuvanveistoksen kappaleen valmistamista eikä muun taideteoksen jäljentämistä taiteellisin menetelmin.

Tämän pykälän säännökset eivät koske tietokoneella luettavassa muodossa ole-vaa tietokoneohjelmaa, tietokoneella luettavassa muodossa olevan kappaleen valmistamista tällaisessa muodossa olevasta tietokannasta eivätkä rakennusteok-sen valmistamista. (3.4.1998/250)"

Tämä pykälä tarkoitti alkujaan esimerkiksi runon kopioimista käsin värssyvihkoon. Sitten se alkoi tarkoittaa valokopiointia ja levyjen ja radio-ohjelmien äänittämistä mankalla ja televisio-ohjelmien tallentamista videolla. Joka välissä tekijänoikeusteollisuus huusi kuin sika syyskuussa, että nyt meni elinkeino ja että hermot menivät jo eilen.

Tiedämme kaikki, mitä todellisuudessa tapahtui. Informaatiotuotteiden - anteeksi ruma sana - markkinat ovat laajentuneet suunnattomasti. Mielestäni valtion ei tarvitse antaa suusta suuhun tekohengitystä märkäkopiokoneiden tai Rex Rotary monistuskoneiden valmistajille eikä käyttäjille, vaikka heiltä on mennyt elinkeino.

Informaatiotuotteen idean oivalsi 1950-luvulla ensimmäisenä mafia: huokein kustannuksin voidaan valmistaa filmi, jonka kopioita voi myydä yhä uudelleen ja uudelleen. Verrattuna esimerkiksi heroiiniin tuote on parempi ja kysyntä vakaa. Estrogeeniä riittää maailmassa.

Olin kehissä jo 1970-luvun alussa, kun näitä asioita mietittiin Suomessa, silloin tuloksettomasti. Tanska taisi onnistua aika hyvin vapauttamalla pornon ja osoittamalla sen kaupalle rajatut nuhruiset nurkkaukset. Tuomiopäivän ja maailmanlopun julistajat olivat väärässä. Informaatiobisnes tuntuu nyt viattomalta verrattuna oikean seksin aiheuttamiin hirvittäviin ongelmiin.

Musiikin kopioinnista on rakennettu iso asia. Itse en osaa olla ihmettelemättä, miten ongelmattomasti vaaditaan monopoleja, rangaistuksia ja rajoituksia samalla suulla, joka toisin ajoin laulaa markkinatalouden ihanuudesta. Tekijänoikeus on näet monopoli ja tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöt ovat hyvin huolestuttavalla tavalla liukuneet sellaiseen suuntaan, että joku voisi väittää niitä haitallisiksi monopoleiksi.

Siteeraaminen ja yksityinen kopiointi ovat siis mielestäni täysin normaalia, hyväksyttävää ja kannatettavaa toimintaa.

Juuri kun te olitte luulleet, että Kemppinen eksyi asiasta, tulee salto atràs, hyppy takaisin. Verkkomaailmassa kuvan siteeraaminen on samalla kopioimista ja usein tekstinkin. Sitaattioikeus ja yksityinen kopiointi menevät osittain päällekkäin.

Elinkeinonharjoittajalla ei ole yksityistä käyttöä. Helsingin Sanomien blogistit ja blogistat eivät saa lain mukaan valmistaa yhtään kappaletta suojatusta teoksesta yksityiseen käyttöönsä. Ei se mitään. On olemassa sopimuslisenssijärjestelmä, jonka ansiosta tekijät saavat korvausta ja toimittajat saavat soitattaa kopiokoneita.

Kopiointi blogia varten ei myöskään ole yksityistä käyttöä, koska blogin julkaiseminen ei ole yksityisyyden piirissä olevaa toimintaa.

Siteeraamisoikeus on sekä yksityisellä ett' elinkeinonharjoittajalla.

Koska siteeraamisoikeuden käyttäminen edellyttää kopiointia, nämä kulkevat yhdessä. Tässä on uuden lainmuutoksen eli teknisen kopioinnineston yksi ongelma. Ei voi siteerata.

o o o

Muutamat kommentoijani ovat antaneet ymmärtää, että olisi ikävää, jos toiset kopsaisivat heidän blogistaan heidän itse ottamiaan kuvia.

Pitäkää hyvänänne. Jos haluaa olla varma, ettei omia kuvia käytetä, niitä ei pidä levitellä. Kun julistamme, että tietosisällöt ovat yhteisiä ja ne on pidettävä kaikille vapaina, tämä sääntö on hyväksyttävä myös omalla kohdalla.

Sanon vielä kuudennen kerran, että kaupallinen käyttö ei ole lain sallimaa siteeraamista.

o o o

Tämä on vaikea juttu. Valitettavasti tekijänoikeuden käyttösääntöjä ei voi esittää niin selkeästi, että ne voisi omaksua kerralla. Ei differentiaali- ja integraalilaskentaakaan opi yhdellä istumalla. On pakko yrittää ymmärätää peruskäsitteitä, kaavoja ja suureita jotta pääsisi käsiksi alan työkaluihin.

Me juristit olemme suuresti syntiä tehneet käyttelemällä kapulakieltä silloinkin kun olisi voinut kirjoittaa ihmisiksi. Tätä nykyä Yhdysvalloista käsin leviää sikäläinen muoti, että kaikki asiat sanotaan kolme kertaa peräkkäin ja joka kerta vaikeammin käsittein. Osaisin selittää, miksi amerikkalaisessa lakikielessä ei luoteta terveeseen järkeen ja täydentävään tulkintaan. Olen ollut pariin otteeseen vierailevana professorina Berkeleyssä ja nähnyt kummastuneet katseet UCLA:ssa, kun olen puhunut oikeudellisista asioista ymmärrettävästi. En mene tähän ilmiöön ainakaan nyt. Suomessa oikeudenkäyntivaltakirjassa lukee "Avoin asianajovaltakirja", Yhdysvalloissa siinä on puolitoista sivua tekstiä. Molemmat ovat oikeastaan tarpeettomia.

o o o

Siis vielä yksi vaikea kuvio: miksi puhutaan erikseen teoksesta ja teoskappaleesta. Siksi että "teos" on abstraktinen käsite, joka ei viittaa mihinkään tosielämän ilmiöön. "Tuntematon sotilas" on sama "teos" suomeksi ja ruotsiksi. Se on oikeudellisesti sama teos myös elokuvana, näytelmänä ja oopperana. - Ymmärrettävää, eikö olekin. Teos ilmenee teoskappaleina. Teoskappaleita eli eksemplaareja ovat esimerkiksi blogi, kirja, kirje, kuva, valokuva, laulu jne.

Tekijällä on kirjoituksen alusas mainitut yksinoikeudet teokseen. Kuitenkin kaikki lain suojarakenteet liittyvät teoskappaleisiin. Milläpä sitä teosta sääntelisi, kun sitä ei ole olemassakaan. Se on saman tyyppinen käsite kuin "vilja" tai "hedelmä". Se viittaa aivan selviin kohteisiin, mutta sen täsmällisesti sisällöstä riittää suukopua.

o o o

Lukuvihjeitä. Jukka Parkkisen kirja Aasinsilta ajan hermolla - 500 sanontaa ja niiden alkuperä selittää sanoja, sananparsia, sanalaskuja ja sanontoja. Teos on mainio ja teoskappaleet tyylikkäitä. Sisällöstä tulee taatusti riita seurassa kuin seurassa. Sanontojen alkuperää koskevissa asioissa kaikki ovat tunnetusti mielestään oikeassa.

Hans Christian von Bayerin "Informaatio" on tullut suomeksi (Terra Cognita). Olen käyttänyt englanninkielistä versiota opetuksessa jo joitakin aikoja. Informaatio - matematiikka ja informaatioteoria mukaan luettuna - on asia, jonka kaikki luulevat ymmärtävänsä. Valitettavasti se ei pidä paikkansa. Termillä on monia toisistaan poikkeavia täsmällisiä merkityksiä ja koko joukko aivan erilaisia epätäsmällisiä merkityksiä.

Kylläpäs

Marcus T. Cicero oli melkoinen blogisti mutta parhaimmillaan murhaoikeudenkäynneissä ja herjauskirjoituksissa.

Kun tänään on Suuri Vaalikeskustelu, en malta olla sanomatta paria sanaa väittelytaidosta eli retoriikasta. Jatkan vaikeista tekijänoikeudellisista aiheista siitä selvittyä.

Mainio tohtori Juhana Torkki on Helsingin Sanomissa arvioinut ehdokkaiden puheita ja teki tänään samaa aamutelevisiossa.

Retoriikka oli oppiaineena pitkään kateissa, mutta palasi Ranskassa 1960-luvun lopulla "uusretoriikkana", joka on varteentettava aihe.

Asiantuntijat kiinnittivät huomiota siihenkin, miten eräät ehdokkaat osaavat kiepauttaa ikävän kysymyksen huumorilla edukseen.

Tämä on tuttu kuvio. Lentävät tulevat taloon ja yksi heistä mörähtää: "Täällä pitäisi olla pontikkatehdas."

Isäntä:"Niin pitäis."

Kaikki on siis kiinni puhetilanteesta, äänenpainoista, taimauksesta ja kielen rikkauksista.

Asiantuntijat eivät raatsineet mainita, että hyvä ihminen ei pärjää väittelyssä. Yritys antaa asiasta oikea kuva johtaa pitkiin lauseisiin, jotka eivät kiinnosta (Lax). Armeijassa opetettiin retoriikan perussääntö:"Mitä alokas sönköttää?" - Ei saa sönköttää, vaikka olisi kuinka oikeassa.

Hävytön yksinkertaistaminen (Soini, välillä Niinistö) miellyttää kuulijaa.

Tein taannoin saman itse lainaten erään kauhavalaisen Passilan Erkin lausetta. Olin sönköttänyt jotain sangen julkisessa tilaisuudessa. Joku ojensi kirjaa tai lehteä ja sanoi:"Mutta katsokaa, professori, mitä tässä lukee." Katsoin ja sanoin:"Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin."

Oli muistaakseni kirkon tilaisuus. Muuten en olisi kironnut.

Tämä ei ole kyynisyyttä. Kyynisyys on lapsekas asenne. Minkä tahansa asian voi raastaa alas. Mutta luin kerran Jaurès'n ja Gambettan puheita, joita joku hyväkäs oli pikakirjoittanut. He olivat 1800-luvun lopulla maailman parhaita poliittisia puhujia. Asiantuntevien kuulijoiden mukaan Lenin oli mehupoika vuonna 1914 surmatun marxisti Jaurès'n rinnalla. Ja kun radikaali Gambetta puhui Pariisin kaupungintalolla, aikakauden ilkeimmätkin kirjallisuusihmiset (kuten veljekset Goncourt päiväkirjansa mukaan) onnittelivat toisiaan vesissä silmin siitä, että näin saatiin kuulla historiallisesti käänteentekevä mestaripuhe.

No minä siis luin niitä puheita, ja ne ovat ihan roskaa. Toisin sanoen sisältöä niissä ei ole juuri lainkaan. Ne ovat puhuttuja lauluja - tihentymät, nousut, paisutukset, laskut, hiljaisuudet aistii paperiltakin. Mutta ei niissä mitään asiaa ole.

Churchill puhui aina paperista. Eräässä elämäkertateoksessa on Blood, sweat, toil and tears -puheen käsikirjoitus. Siihen on koneella kirjoitettu "änkytä... toista, ole tapailevinasi oikeaa sanaa". - Churchill puhui nuorena poliitikkona ilman paperia parlamentissa ja jäi heti toiseksi. Hän oli hyvä oppimaan. Se on poliitikon tärkein ominaisuus. Se oli viimeinen vapaa puhe. Vuosi oli ehkä 1904.

Retoriikan tyyssija on vaalikeskustelujen ohella suullinen oikeudenkäynti. Isäni oli voimansa päivinä erittäin hyvä litigaattori ja pyöri raastuvan lattialle kuin Stockmannin ovi. Ihmiset luulevat, että hyvä asianajaja vikittelee puheillaan tuomaria. Ei onnistu Suomessa. Isäni erikoiskeino, joka hurmasi ilkeätkin virkatuomarit, oli hirvittävä asian osaaminen. Hän osasi oikeudenkäynnissä ulkoa jopa poliisitutkintapöytäkirjan diaarinumerot ja "auttoi" syyttäjää mainitsemalla muistista paksun pöytäkirjan sivunumeron, jota toinen oli kiihkeästi etsimässä. Kun sanottava oli myös mietitty ja lausumat lyhyitä, kyllä istuva tuomari oli usein myytyä miestä.

Mutta ei asianajaja onnistu sumuttamaan tuomioistuinta. Itse haltioiduin jo 25-vuotiaana auskultanttina, kun Kalle Ståhlberg ja Tebe Obstbaum ajoivat supervaikeaa Espoon Vesihuollon juttua ja heidän ansiostaan kaikki kävi kuin katrilli. En minä olisi siitä tuomarin tehtävässäni selvinnyt, elleivät asianajat olisi esittäneet oikeita papereita ja puheita oikeassa järjestyksessä oikealla hetkellä. - En edes muista, kuinka juttu päättyi. Paskapuheita ei esiintynyt lainkaan, saatika tunteisiin tai korkeisiin periaatteisiin vetoamista. Siinä oli osaavat kirvesmiehet ja kokematon kymppi, mutta valmista tuli.

Isäni osoitti taipumuksiaan retoriikkaan eli väittelemisen taitoon jo opiskelijana. Hän kuului siihen sodan käyneiden sukupolveen, joka luki tutkinnon hirvittävää vauhtia päästäkseen äkkiä leipään kiinni. Niinpä rikosoikeuden suullisessa tentissä hankalaksi tiedetty professori H. katseli hänen opintokirjaansa ja sanoi kauhistuen:"Ylioppilas Kemppinen on ollut alle kuukausi sitten työoikeuden tentissä ja yrittää nyt tenttiä rikosoikeutta. Minä luin aikoinani kymmenen kuukautta rikosoikeuden approbaturiin. Luuleeko ylioppilas Kemppinen olevansa kymmenen kertaa etevämpi kuin minä?"

Isäni vastasi:"En luule. Kun Herra Professori opiskeli, silloin oli pakko turvautua virheellisiin vihkosiin ja heikkotasoisiin luentoihin. Nyt meillä on sitä vastoin käytetävissämme oivalliset ja ajanmukaiset oppikirjat, ja näitä niteitä olen jatkuvan mielihyvän tuntein tutkinut toisarvoisiin tentteihin valmistatumisen lomassa jo joulusta asti, jolloin ostin kirjat tinkien muista kuluistani."

Kirjat olivat tietysti kuulustelevan professorin kirjoittamia.

Professori mietti hetken ja kirjoitti hyväksymismerkinnän opintokirjaan.

Teoskynnys

Kuvassa on kynnyksellä teos, ja törkeä onkin. Poimin sen hyllystä siksi, että se koostuu yli puoliksi sitaateista. On hyvän tavan mukaista lainata ruokottomia vitsejä, jos kirjoittaa tuhatsivuisen tutkimuksen alapään huumorista. Kirja on muuten tahattoman humoristinen, koska kirjoittaja oli täysi tosikko ja lisäksi vanhan ajan psykoanalyytikko.

Kirjoitus, kuva, sävellys tai esine on suojattu teoksena, jos se ylittää teoskynnyksen.

Teoskynnys ylittyy, jos on tilastollisesti epätodennäköistä, että joku toinen ihminen olisi saanut aikaan olennaisesti saman tuloksen. Siksi vellinvalmistusohje ei ylitä teoskynnystä. (Ideat eivät ole lainkaan suojattuja, mutta sitä lisää myöhemmin.)

Tämä ei ole suojattu teos:"Terveisiä täältä Kanarialta. Ilmat ovat ihanat. Kunpa tekin olisitte täällä. T: Jukka."

Tämä on suojattu teos:"Terveisiä täältä Turun keskus- ja lääninvankilasta. Ilmat ovat ihanat. Kunpa tekin olisitte täällä. T:Jukka."

Kirjallisuudessa puhutaan yleensä omaperäisyyden vaatimuksesta. Mitä enemmän tätä originaliteettia on selvitelty, sitä sotkuisemmaksi asia on mennyt. Suositan probablistista mallia eli todennäköisyysarviota.

Piirustuksissa tikku-ukot eivät ole suojattuja eikä mielestäni myöskään hymiö (smiley), vaikka se on loistava oivallus. Alkeellinen kolmisointu-nelisointu -melodia ei ole välttämättä suojattu. "Koska meitä käsketään" on sama sävelmä kuin "Tuiki tuiki tähtönen" tai virsi "O Lamm Gottes unschuldig". Tai jos se olisi, niin "Satu meni saunaan" ei ole - duurikvintin skaala ylös alas eikä mainittavaa rytmitystä. Muun muassa Toivo Kuulan käyttämä Lampaanpolska tunnetaan eri nimillä eri puolilla Eurooppaa ja on merkitty nuoteiksi Provencessa 1200-luvulla.

Kanto ei ole suojattu teos, mutta jos Tapper toi kannon taidenäyttelyyn, se oli suojattu teos. Kysymys ei ole siitä, mitä jokin "on", vaan millaisena jotakin pidetään. Suhtaudumme nykyisin innostuneesti luonnonesineiden tai käyttöesineiden sisällyttämisen kuvataiteisiin. Kun dadaisti Marcel Duchamp toi kamaa keittiöstä ja kylppäristä galleriaan sata vuotta sitten, sitä pidettiin skandaalina. Pitämykset ovat muuttuneet.

Teoskynnystä miettiessä on hyvä toimia samoin kuin sitaateista puhuttaessa. Ei pidä olla eksoottinen. Taitava keskustelija keksii aina päättömiä esimerkkejä - esimerkiksi sen aikoinaan julkaistun runokokoelman, jossa ei ollut muuta kuin valkoisia, painamattomia sivuja. Unohdetaan eksotiikka. Unohdetaan musiikin aleatoriikka. Taiteen ja ihmisen ilmaisun alituinen pyrkimys on rikkoa rajoja. Sitä mukaa kuin lainsäätäjät ja juristit ahkeroivat, aitaa kaatuu ja tanner jyskää.

Kommentoijat kysyivät jo valokuvasta ja vastasin jo itsekin ihmetteleväni, miksi reprokuvausta ei pidetä valokuvaamisena. Siis tätä kirjapainotekniikkaan kuuluvaa työvaihetta.

Valokuva on kuitenkin vaikea esimerkki. Tekijänoikeuslain 1 §:ssä mainitaan valokuvateos ja 49a §:ssä valokuva. Ne ovat eri asioita. Valokuvateos on suojattu samoin kuin muutkin teokset eli 70 vuotta tekijän kulinvuodesta, mutta valokuva 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Olin kirjoittamassa tuotakin lainmuutosta, mutta en kuolemaksenikaan muista, mitä oikeastaan tarkoitimme. Ainakaan meillä ei ollut aavistustakaan digitaalisen kuvauksen vallankumouksellista vaikutuksista. Tarkoitimme mm. valvontakameroiden kuvia, mutta en muista, miksi niitä olisi suojattava. Tuon pykälän mukaan kuitenkin mekaanisinkin kuva saa suojan puolen vuosisadan ajaksi.

Valokuvateoksen ja valokuvan erosta ei ole ennakkopäätöstä. Jos sellainen juttu tulisi, luulen että korkein oikeus menisi pöydän alle piiloon. Tai sitten sieppaisi eron niin kuin taikuri kanin hatusta. Siitähän nimittäin ei pääse yli eikä ympäri, että jos J. Komulainen ottaa kuvan Lauttasaaren rannasta, tuloksena on varmasti hyvä valokuva ja siis valokuvateos. Jos minä otan samassa tilanteessa mahdollisimman samanlaisen kuvan samoilta jalansijoita, syntyy toinen teos, jonka tekijä olen minä.

Tämän takia kirjoitin edellä tilastollisesta todennäköisyydestä. Kuvia on ehkä vaikea, kenties mahdoton erottaa toisistaan, mutta kuvani ei ole plagiaatti, koska Komulaisella ei ole tekijänoikeutta kohteeseen (kuvan aiheeseen ja rajaukseen), vaan toteutukseen. Jos minä nyt pääsin plokkaamaan hänen kohteensa, niin se oli sattuma ja epätodennäköinen sattuma.

Valokuvaamisen erikoisluonne tekee onnistuneen prujun mahdolliseksi. En usko että moni onnistuisi imitoimaan toisen kirjoitustyyliä, sävellystapaa tai siveltimen jälkeä. - Vaikka on sitä tehty. Kyllä mestariväärentäjä voisi onnistua maalaamaan ennennäkemättömän Edelfeltin tai Gallen-Kallelan eli "taideväärennöksen" ilman esikuvaa. (Tiedän että tästä ajatuksesta on kirjoitettu kirjoja ja tehty ainakin yksi hieno elokuva.) Lopputulos ei olisi tekijänoikeusrikos. Jos sellaisen taulun myisi pokkana hyvään hintaan, teko olisi petos.

Eipä silti. Kerran esittelin tapauksen, jossa teos oikeasti "varastettiin". Se löytyy kokoelmista (Kemppinen, Immateriaalioikeudellisia oikeustapauksia - "Pettäjän tie" KKO 1977 II 78). Verkossa ei taida olla tapausselostetta.

Vanki oli rangaistusta kärsiessään säveltänyt ja sanoittanut tangon "Pettäjän tie" ja esitti sitä sellikaverilleen. Tämä vapautui ja kävi ilmoittautumassa Teostoon tekijäksi ja muistaakseni pistäytyi laulamassa jutun Toivo Kärjelle Musiikki-Fazerilla. Tuottaja nuotinsi ja sovitti kappaleen, joka levytettiin, ja väärä mies alkoi saada rahaa. Teos on hemmetin hyvä. Oikeudenkäynnissä tämä todellinen säveltäjä ja sanoittaja pystyi todistamaan kuulustuttamalla erilaisia rosvoja ja vartijoita, että hän se oli lauluntekijä kun taas tämä tekijäksi ilmoittautunut ei ollut musiikkimiehiä.

Tämä oli loppukevennys ihan niin kuin televisiouutisissa. Teoskynnyksen kannalta asiassa ei ole mitään mielenkiintoista, mutta kun tuosta musiikin varastamisesta on puhuttu niin paljon pötyä, niin tulkoon nyt mainituksi tämä ainoa tuntemani tapaus, jossa teos todella varastettiin tai anastettiin tekijältä. Teko oli vanhan lain mukaan muistaakseni väärennys (teostoilmoitus).

Mutta: lottokuponki ei ole kirjallinen teos. Kartta on, koska laki sanoo niin, mutta päätiet ja pari nähtävyyttä esittävä kartake eli karttaluonnos ei ole. Matemaattinen, kemiallinen tai muu kaava ei ole suojattu teos; nytkään puhe ei ole teoskynnyksestä, vaan siitä, että kaava ei kuvaa omaperäisesti. No, nyt se sana kuitenkin tuli. Luonnontieteissä, tietotekniikassa ja esimerkiksi nuotintamisessa pyritään käyttämään tiukasti määriteltyä ilmaisua, jossa ei ole tippaakaan henkilökohtaista liikkumavaraa. Näin on, vaikka kaava ratkaisisi merkittävän osan maailmankaikkeuden arvoituksista.

Tekijänoikeus paistaa viisaille ja tyhmille. Niin sanotun sisällön hyvyys tai huonous ei tunnu missään. Hupsun tarinoima houre on yhtä suojattu kuin näytelmäkirjailijan huipputeos, jota katsoessa yksikään silmä ei jää kuivaksi.

Vastaus I

Kysymys: museoiden maalaukset ja esineet.

Ongelma on valokuvaajan oikeus. Teokset ovat tietenkin vapaita, valokuvat yleensä eivät. Jotkut museot (Ateneum) myyvät kuvia mutta antavat valikoiman ilmaiseksi heikkoresoluutioisina.

Eri maiden käytännöt vaihtelevat. Ihmettelen etteivät useammat pane valikoima vapaasti käytettäväksi.

Toiset (National Gallery, Lontoo) vaativat nimenomaan luvan hankkimista.

Itse käytän kysyjän tilanteesta hakukonetta A9, jossa on kuvat erikseen. Luvista ei puhuta mitään. Sen sijaan linkki vie The Webmuseum-sivustolle, joten tässä tapauksessa mahdollinen valokuvaajan lupa on olemassa. Järkevyyden nimessä arvioin, että kuvia voi käyttää esimerkiksi blogissa ja esimerkiksi opetuksessa eli ei - kaupallisesti, vaikka tähän rajoitukseen ei ole suoranaista oikeudellista perustetta.

Totiseen opetukseen löytyy aika halpoja kuva- ja valokuva-arkistoja, kuten Alinari.

Heillä on erikseen hinnat julkaisemiseen ja siis korkean resoluution kuviin ja opetustoimintaan.

Vatikaanin kirjasto on hieno. U.S. Congress Library tarjoaa paljon vapaata aineistoa.

Taidehistoria-verkkopaikkoja on runsaasti.

Omatuntoni, jos nyt sellaisesta voi puhua, sallii kuvien lataamisen. Myös laki sallii sen - omaan käyttöön. Minulla on mainiosti tietokoneen näytölle riittävät kuvat Limburgin veljesten jumalallisesta hartauskirjan kuvituksesta (Le Très Riche Livre des Heures du Duc de Bellay) ja van Eyckin triptyykistä sekä Boschia ja Brueghelia.

Tätä nykyä monet museot sallivat valokuvaamisen ilman salamaa.

Olen tässä riidellyt muutamien digitaalikiihkoilijoiden kanssa, jotka eivät tunnu ymmärtävän, että kohtuullisella digikameralla saa hiukan harjoittelemalla ensiluokkaisa kuvia myös vitriinin läpi. Minulla on niitä paljon. Juuri siksi satsasin Lumixin vakaajalla varustettuihin kameroihin.

Kuten sanottu, vanhojen ja vapaiden esineiden ja teosten valokuvaaminen on ongelma.

Joskus olen viisas ja ostan pakan postikortteja teoksista ja skannaan ne kotona. Valo kun on joka tapauksessa ongelma.

Oikeudet upoksissa

Kuvassa suomalainen tai Suomessa vakituisesti asuva henkilö nauttii perustuslain suojaa.

Kuvia saa ottaa blogiin. Kun otan kuvia omaan blogiini verkosta, käytän siteerausoikeutta.

Katsokaa ja ottakaa talteen tekijänoikeuslaki; uusi linkki oikealla. Sitaatti, § 22. Olen muokannut lakitekstin niin että otsikot erottuvat ja kumottu mutta vielä tärkeä teksti on pienemmällä fontilla.

(Edita Oyj kirjoittaa reteästi Finlexin sivulla:"Aineisto on tekijänoikeuden alaista." Tekijänoikeuslaissa lukee:"Tekijänoikeutta ei ole - Lakeihin ja asetuksiin." Edita Oyj änkytti asiastas viimeksi keskustellessa, että sillä on jokin salaperäinen oikeus, koska se päivittää lakitekstejä. Sama korskea teksti on kuitenkin sellaistenkin lakien yhteydessä, joissa ei ole mitään päivityksiä.

Oikeusministeriö näkee tämän. Oikeusministeriö ei tee mitään. Voi aikoja, voi tapoja! Kirsti Rissanen, haloo!)


"Blogi" on tuota sääntöä ajatellen sellainen nettikirjoitussarja kuin tämä minun. "Lasitalon emäntä" ei ole, koska lehden blogi on samojen sääntöjen sitoma kuin lehti, tämä Helsingin Sanomat siis.

Helsingin Sanomein sitoumuksista en tiedä. Totta puhuen tiedän mutta en kerro.

Tosin siteeraamisoikeus ei riipu elinkeinon harjoittamisesta. Älkää sekoittako taksisääntöön! Taksin täytyy maksaa radion soittamisesta, koska poka on "yleisöä" ja yleisölle esittäminen on tärkeä asia silloin kun on kysymys esittämisoikeudesta. Nyt ei ole. Kuvan käyttäminen blogissa on kappaleen valmistamista.

Sitaatti on sallittu, jos se on otettu
- julkistetusta teoksesta
- hyvän tavan mukaisesti
- tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

M i t ä s e o n ?

Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa... Anteeksi, väärä kirja.

Meidän tulee varmistaa, että teos on julkistettu. Toisen yksityisiä papereita ei saa siteerata, ei myöskään toiselta saamaansa kirjettä. Kirjeeseenkin on tekijänoikeus. Okei. Minulla on nytkin monta kirjaa ja väitöskirjaa luettavana, tarkastettavana tai haukuttavana. En saa siteerata niitä, koska ne ovat luonnoksia. Niiltä puuttuu "imprimatur". (Olin nuorena etevä kustannustoimittaja. Oikaisuvedokseen otettiin tekijältä merkintä "Impr." ja allekirjoitus. "Painettakoon". Ainakin kerran kustannusliike on kämähtänyt laajan puffitekstin antamisesta lehdessä julkaistavaksi ennen kirjan ilmestymistä. Suppea teksti on luvallista mainostamista.

Hyvä tapa. - Valitan. Tällaisia termejä laissa käytetään. Hyvin vakiintuneen käsityksen mukaan tämä tarkoittaa "järkevässä tarkoituksessa". Jotkut (alan postilla eli Ruotsin komitean mietintö SOU 1956:25 ja Pirkko-Liisa Haarmann, "Tekijänoikeus", josta on juuri ilmestynyt uusi painos, puhuvat "vetoomusfunktiosta". Tekstissä viitataan kuvan esittämään asiaan. Kirjasta kirjoitettaessa kirjan kannen ja kirjoittajan pärstän kuvan saa kopioida ja ottaa blogiin ja samoin lehteen. Stalinista kirjoitettaessa ei tarvitse soittaa Moskovaan ja kysyä valokuvaajan oikeuksia, jos aikoo skannata kirjasta tai poimia verkosta Stalinin kuvan. Kun kirjoitin saippuasta, otin Unilever-yhtiön Lux-saippuan logon. Kun kirjoitan saippuaoopperoista, voin ottaa esimerkiksi Bliv-saippuan kuvan. Mutta jos olisin saippuakauppias, varoisin kilpailijoiden tuotteiden kuvien käyttämistä.

Got it?

En käyttäisi ammattivalokuvaajien loistokkaita kuvia blogissani. En käyttäisi yksityishenkilöiden tunnistettavia kuvia, paitsi kun uskon perustellusti, ettei heillä ole mitään tuota käyttöä vastaan. Tämä ei ole tekijänoikeutta, mutta asiasta on pari oikeustapausta. Olen ollut niitä juttuja ratkaisemassa. Siis jos kirjoitat blogia aiheesta "kylähullu", älä käytä tuntemattoman henkilön kuvaa.

Tarkoituksen edellyttämä laajuus. - Amerikkalaiset levittävät harhaoppia, joka ei ole totta sielläkään. Ei ole olemassa mitään kolmen tahdin tai sadan sanan sääntöä. Amerikkalaiset luovat mielellään peukalosääntöjä. Se tarkoittaa harkinnan apuvälineitä, joita käytetään muiden perusteiden ohella. Voipi olla, että kolme tahtia melodiaa tai sata sanaa tekstiä on turvallinen sääntö. Mutta vaikka eräässä oikeustapauksessa esiintyy tällainen maininta, se ei ole ratkaisun peruste.

Väitetään, ettei kokonaista runoa tai laulua saa siteerata. Saa. Niin tehdään runokokoelmia arvosteltaessa, ja runon luonteen huomioon ottaen koko runon lainaaminen on reilumpaa tekijälle kuin mielivaltaisesti typistetty snipetti.

Valokuva, piirroskuva ja maalaus ovat samassa asemassa.

Hyvä tapa edellyttää lähteen mainitsemista. Hyvä tapa ei edellytä että lähde mainittaisiin aina. Järkeä saa käyttää. Jos kirjoitan Kalle Kultalasta, panen varmaan tekstiin maininnan, että Kalle-vainajan kuva on Heden tai vaikkapa Komulaisen ottama. Jos kirjoitan Tommi Evilästä ja lähteessäni ei ole kuvaajatietoa, en ryhdy sitä itse metsästämään. Jos kuva tulee kirjaan, tieto on etsittävä.

Kysykää lisää. Vastaan parhaani mukaan.

Meneillään on "information grab". Monet vetoavat valheellisesti tai virheellisesti oikeuksiin, joita ei ole olemassa.

Päivän palkinto menee Myllyn Paras -tuotteen mainostajille. Tämä on verkosta:

"Omena-riisipuuro 4:lle

1 l omenatuoremehua
2 omenaa
3½ dl Myllyn Paras Riisihiutaleita
n. 1 dl sokeria
Kuumenna mehu kiehuvaksi. Lisää omena karkeana raasteena ja riisihiutaleet ja anna kiehahtaa. Kypsennä n. 5 min. Anna puuron vetäytyä jonkin aikaa. Tarjoile kanelin ja maidon kanssa kuumana tai kylmänä.
Tämän reseptin julkaiseminen tällaisenaan tai muunneltuna on kielletty ilman Myllyn Paras Oy:n etukäteen antamaa suostumusta."

Ryhdyn käyttämään tätä siteeraamisoikeuden nojalla luennoilla esimerkkinä siitä, mikä ei ole suojattu teos. (Kiitos, Ville)

Myllyn Paras Oy:llä (omaa sukua Tuottajain Mylly) ei ole tekijänoikeutta riisipuuroon eikä sen reseptiin. Olisivat tyytyväisiä, jos resepti kelpaa. Ei tiedä, vaikka jengi ostaisi hiutaleita. Itse en osta.

Ah, onnea!

Ah eikö se ole onnea!

En rikkonut tietokonettani, vaikka oli tilaisuus.

Applen läppäriin oli lisättävä toinen DIMM eli keskusmuistia. Sain sen. Kiitos, Sakke. Aikani askarreltuani tulin siihen tulokseen, että hillitsen pohjalaiset piirteeni enkä tartu puukkoon enkä väkivaltaan.

Tänään soiteltiin puhelimella sinne tänne. Pakkaus oli oikea mutta kampa osoittautui vääräksi. Luultavasti se oli PC:n. Kolo siis oli kuin olikin väärässä paikassa. Oikea kampa on nyt nyt hankittu ja paikallaan ja toimii ja koneessa akku paikallaan ja ruuvit kiinni. Samaa ei voi aina sanoa kirjoittajasta.

Kävelin Vanhankirkon puistossa ja ajattelin, että tätä Lin Jutang ei voinut ottaa arjen täyttymyksen elämysten luettelooonsa, koska kirja "Maallinen onni" ilmestyi suomeksikin 1946. Nyt siitä on kymmenes painos, ainakin kirjastoissa. En kaipaa sitä kirjaa. Luultavasti se on vain amerikkalainen versio kiinalaisista valaistumisen teistä. En tarvitse sitä kirjaa.

Ah, eikö se ole onnea!

Tetris ja PONG

"Kun Pekka Puupää oli kotonaan oppinut niin paljon, ettei enää mitään ymmärtänyt, hän lähti maailmalle." (Fogeli 30.4.1925)

Professoriksi päätyy sitten kun ei enää tiedä mitään. Pätevyys koostuu siitä, mitä on unohtanut.

En tiedän juuri mitään tietokonepeleistä. Joitakin kertoja olen pelannut lasteni kanssa ja hävinnyt aina. Vasemmalla näkyvän Pongin jälkeen pelit kävivät minulle liian vaikeiksi.

Pongin historia alkaa 14.12.1948, jolloin jätettiin patenttihakemus televisiolla (CRT) pelattavasta pelistä. Tai se alkoi 1956 tai 1957, kun opiskelija William Highinbotham toteutti oskilloskoopilla pelin "Tennis for Two".

Ensimmäinen tietokoneella pelattava peli tuli 1962, ja se oli Space War.

Kaikki tämä oli jälkeenpäin helppoa ennustaa. Täysin odottamaton tapaus oli Tetris, jonka kehitti Moskovassa Aleksei Pazhitnov 1985 ja porttasi PC-IBM -laitteeseen Vadim Gerasimov.

Siitä alkoi likainen näytelmä. Lopputulos oli selvä. Tetris oli jymymenestys ja useat kunnialisinakin pidetyt firmat lisensoivat sitä eri tahoille, vaikka lisenssejä myöntävät yhtiöt eivät olleet tulleet hankkineeksi teokseen oikeuksia.

Tätä ongelmaa jotkut yrittivät paikata valehtelemalla, että peli oli keksitty ja koodi kirjoitettu Unkarissa jonkun tuntemattoman neron toimesta. Useimmiten tällainen riittävän härski juttu menee läpi.

Internetistä löytyy keskenään osittain ristiriitaisia mutta mielenkiiintoisia tarinoita, joissa tulevat vastaan tutut nimet - Atari, Nintendo - ja hyvinkin tutut mediamogulit, kuten Murdoch.

En kertaa sitä. Googlettakaa itse. Ellette tiedä, about on tällaisissa hauissa hyvä - aivan kuten A9 on oivallinen henkilöitä hakiessa. Siis inventors.about.com. Olen käyttänyt sitä aika paljon ja antaisin kouluarvosanan 7½. Tiedot ovat enimmäkseen paikkansa pitäviä ja romantisointi vain kohtuullista.

Tämä lyhyt johdanto tähtäsi jankutukseen, jota jatkan. Tekijänoikeus ja patentit eivät likikään aina suojaa tekijöitä ja keksijöitä eivätkä kannusta heitä.

Tetris on hyvä esimerkki. Bisnes-infran puuttuminen eli 80-luvun Neuvostoliitto on tarinan moraali.

Muuten olen sitä mieltä, että Suomeen olisi perustettava tekijänoikeusklinikka.

Robert Coase sai kauan sitten Nobel-palkinnon oivallettuaan, että huonot tai liian monimutkaiset säännöt tulevat kansantaloudelle kalliiksi. Sellaiset nostavat liiketoimintakuluja.

Tämä on niin yksinkertainen sääntö, ettei juuri kukaan ymmärrä sitä.

Tai ole ymmärtävinään.

Pasianssi

Kongresseissa, seminaareissa ja luennoilla saa käsityksen kuulijoiden hienotunteisuudesta. Kun tulee takaa paikalleen, kolmannes porukasta pelaa tietokoneellapasianssia ja näistä noin kolmannes heittää pikanäppäimillä jotain asiallisen oloista näytölle, kunnes kulkija on mennyt ohi.

Puhelimista myös Communicatoriin näyttää saavan erilaisia pelejä, mutta köyhää se on verrattuna poikien puhelimiin. En kaipaa pelejä puhelimeen. Puhelimen tärkein käyttö on veruke lähteä litomaan tai mennä tupakalle. Riittää kun ottaa puhelimen esiin, painelee hetken umpinmähkään nappeja, hymyilee läsnäolijoille anteeksipyytävästi ja poistuu määrätietoisesti ovesta. Kukaan ei koskaan kysy mitään. Ei silloinkaan, jos tulee takaisin. Kaikki luulevat, että se oli jotain poikkeuksellisen tärkeää. Lapsi haettava tarhasta. Anopin kukat käytävä kastelemassa. Auto hinattu Malmille. Itkevä poliisi eksynyt Ruoholahteen.

Ehkä se ei toimisi peruskännykällä niin hyvin. Communicator luo ympärilleen velvollisuuksien raskaan taakan ilmapiiriä. Joissakin kokouksissa pöytä on täynnä niitä. Neuroottisimmat tutkimusjohtajat lukevat tai kirjoittavat tekstiviestejä vähän väliä. Se on loukkaavaa ja paljastavaa. Valokuvasin Mads Bryde Andersonin kirjan "IT-ret" Commarilla. Kirja on informaatio-oikeuden parhaita ja siinä on kaunis ja erottuva kansi. Siirsin kuvan puhelimeni näytön teemaksi. Niinpä löydän nyt oman laitteeni pöydältä muiden joukosta. Soittoääni täytyy miettiä. Edelliseen nuorempi poikani kirjoitti Charlie Parkerin Ornithologyn. Kun nuotteja ei löydy tuosta vain, se oli tehtävä korvakuulolla. Ehkä nykyinen vakioääni on paras, varsinkin jos sen pitää poissa päältä.

Näytä minulle, millaista matkapuhelinta käytät, niin arvaan, millaisia luuloja sinulla on itsestäsi. Oma tapaukseni - työnantaja maksaa. Tosin yliopistoissa professori joutuu polvillaan rukoilemaan näin kallista laitetta (9500). Asianajajat käyttävät 9300-mallia, koska he ovat rikkaita ja notkeita, kun taas 9500 on pelkästään pönäkkä. Tekniikan tohtorit suosivat mielikuvituksellisempia malleja, kuten Nokian Linuxia käyttävää 770-tablettia, jota voi tökkiä tikulla. Jos he ovat menossa Nokian tutkimuslaitokseen tai pääkonttoriin, he ottavat mukaan Sony-Ericsonin laitteen. Niitä on kumminkin nurkissa.

Jenkeissä ja Briteissä kaikki käyttävät nyt BlackBerryä, Palmia tai Ipaqia. Se näyttää huvittavalta. Japanilaiset panevat heti taskiin istuttuaan iMode-kännykkänsä karaokelle ja ryhtyvät laulamaan. Suomessa kuski voisi kääntää saman tien poliisikameralle, jos sellaista tekisi. Jokin näistä laitteista on kuulemma kova juttu ja täyttää sekä tietokoneen että puhelimen tarpeen. Käytin Ipaqia muutamia vuosia sitten. Hauska vekotin. Toisaalta tupakkiaskin kansi ja kynä ajavat saman asian. Kun en polta paperosseja, olen anastanut jostain menneisyyden savukerasian kokoisia kortteja, jotka eivät sekoitu taskussa kuitteihin ja ostoslistoihin, käyntkortteihin ja nimettömiin uhkauskirjeisiin.

Pasianssin pelaaminen tietokoneella osoittaa äärimmäistä pitkästymistä, kehittymätöntä luonnetta ja rikollista välinpitämättömyyttä. Olen harrastanut sitä viisi tai kymmenen vuotta. Windowsin mukana jo muinaisuudessa tullut Yukon ja Free Cell ovat ihan ookoo, mutta ehkä ne todella vertautuvat kynsien pureskeluun.

Pretty Good solitaire (www.solsuite.com) väittää, että sen pelejä olisi ladattu 10 miljoonaa kertaa. Maksullinen versio maksaa karvan alle 20 dollaria. Ohjelman uskaltaa ostaa luottokortilla - järjestelyt ovat asiallisia ja kauppa on kerralla selvä.

Paketissa on 447 erilaista pasianssia. Kortit, taustat, liikkeet ja äänet ovat säädettävissä. Jopa sääntöjä voi rukata. Kone laskee tilastotiedot ja onnittelee raivokkaasti läpi menneestä pasianssista. Pelistä on myös pieni Mac-versio. Siirsin oman ohjelmani Applen PC:tä emuloivalle virtuaalikoneelle. Ei ole siis koneesta kiinni.

Miksi tietokoneella kun oikeita pelikorttejakin on olemassa? Makuasia, mutta korttien sekoittaminen ja sijoitteleminen tapahtuu sekunnissa. En nauti korttien selaamisesta. En pelaa korttia enkä shakkia, en juo enkä juokse. Kunnioitan pokerin ja sökön mestareita ja tiedän, että pokeri on laskennallisten menetelmien ja diskreetin matematiikan äiti ja lisäksi psykologisesti erittäin vaativa laji. Sen voisi huoleti liittää kesäolympialaisten ohjelmaan.

Lopetin Free Cellin saatuani fuskaamalla 99 peliä sadasta menee läpi. Fuskaamista on se, että tietokonetta käyttäen on helppo ottaa pakkia eli käytännössä kokeilla eri vaihtoehtoja. Kieltämättä eräitten jakojen kanssa on mennyt kaksikin viikkoa, ei kuitenkaan valtion virka-aikaa. (Helppo sanoa, koska virka-aika määritellään tunteina vuodessa.)

Jotkut pasiansseista ovat tylsiä onnenpelejä. Jotkut ovat erittäin vaativia taitopelejä. Jotkut vaativat opettelua, koska taktiikan lisäksi on strategioita, jotka vievät tulokseen.

Kolmen korttipakan Yukon on makuuni. Se on aika vaikea ja suhteellisen matemaattinen.

Puolisolle on turha syöttää selityksiä. Pasianssia pelaava henkilö kerjää kehotusta hyödyllisiin taloustöihin, ilman asiatonta viivytystä. Selityksenä itselleni esitän tämän. Tietokonepasianssi on aika hyvä diagnostinen väline. Pari minuuttia riittää vahvistamaan epäilyn, että vakavaa työtä on nyt turha jatkaa tai että vireä tunne luissa ei ole luuloa van totta. Oma vaimoni tietää, mistä on kysymys, jos sanon mittaavani "sielullista koostuneisuuttani".

Ulkoilu, esimerkiksi rauhallinen kävely, on erinomainen ajatus. Mutta on ihmisiä, joilla on ominaisuutena henkinen moniajo. Osaa ajatella ja siis tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Kirjoittaminen, joskus musiikin kuuntelu, lukeminen tai elokuva saattaa aiheuttaa tilan, jota ei ole aivan helppo sammuttaa. Ajatus ja tunteet on kuin kourallinen kirppuja. Näyttelijät ja muusikot puhuvat tästä - miten vaikea on päästä "alas" esityksen jälkeen.

Tuohon tilaan pasianssi auttaa usein. Se on eräänlaista hiljentymistä. Harhaileva ajatus lopettaa poukkoilunsa. Jotkut jäävät kyllä koukkuun. Itse en tunne kiusausta jäädä roikkumaan pelin ääreen loputtomasti. Kun siis silmissä ja sormissa on hyvin määritelty, systeeminen tehtävä, sen suorittaminen tarjoaa tilaisuuden kastautua piilotajuntaan.

Mainitsemaani pasianssia kehun muitakin kokeiltuani siksi, että siihen saa äänet. Pelin läpi menemisen lätinä antaa aistillista mielihyvää.

Näppäilystä

Ammattilainen kommentoi 17.12. blogiani Panasonicin pikkukamerasta. Asiaa. Paitsi että Panasonic Lumix on näppärä ja hintansa arvoinen pikkukamera. Paitsi ettei puhe ollut oikeastaan siitä. Ja paitsi että voi se asia olla toisinkin. Kommentti on tuon päivän tekstin yhteydessä.

Kirjoittajana haluan tulla väärin ymmärretyksi. Runoudessa se on helppoa. Lukijat eivät oikein käsitä, mitä kirjoittaja mahtaa tarkoittaa, jos mitään. Painettu teksti aiheuttaa helposti sen harhan, että nyt puhutaan totuuksia. Siksi blogi on niin viehättävä väline - kiitävä, unohtuva, huolimattomasti silmäiltäväksi sovelias.

Etevänä pitämäni kirjallisuusmies Harold Bloom julkaisi aikoinaan esseekirjan, jonka nimi oli Map of Misreading, väärin lukemisen opas. Ei aikaakaan, kun hän jatkoi teoksella Anxiety of Influence, vaikuttamisen ahdistus. Siinä hän todisteli, että vahva runoilija luo itselleen edeltäjät tulkitsemalla valikoimiensa mestareiden tekstejä virheellisesti.

Ehkä tämä nyt hiukan nokkelaa. Ajatus on sinänsä yksinkertainen. Lukijan / katsojan käsitys on tärkeämpi kuin se, minkä kirjoittaja / taiteilija luulee tavoittaneensa.

Olen lukenut usean kirjailijan keskeisen tuotannon uudestaan aina silloin tällöin. Viimeksi ällistyin Sillanpäästä, jota olin pitänyt toisen luokan tunnelmoijana, kuten kaikki muutkin. Nyt pidän häntä Proustin heimolaisena ja vertaisena, taitelijana joka osasi antaa mielettömälle muodon. Hänen tuotantonsa on sen verran epätasaista, että kaikki, mikä siitä sanotaan, on jotenkin riittämätöntä - vaikka Panu Rajala sanoisi.

Haanpää oli väärässä jokseenkin kaikessa. Hänen käsityksensä taloudellisesta järjestelmästä, Neuvostoliitosta, sodasta, talonpojista ja talonpoikien varjoista osoittautuivat kaikki erehdyksiksi. Hänen tuotantonsa elää, hengittää ja potkii. Toisin kuin Pekka Tarkka arvioisin, että Noitaympyrä on hänen teoksistaan heikoimpia.

Hänen asenteensakin olivat edesvastuuttomia. Siteeraan ulkomuistista eli epätarkasti. "Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä ja se heistä, joka ehti jalallaan potkaisemaan sitä, luuli olevansa suurikin sankari." Haanpään käsitys urheilusta, etenkin jalkapallosta. "Hän ei tuntenut vatsansa täyttyneen kuva-ateriasta..." Haanpään käsitys elokuvasta ja siis elokuvataiteesta.

Olen yritellyt kuvien keittämistä mutta totuus on karu. En koskaan oppinut valokuvaamaan. Lukuisat arvostelukykyiset henkilöt voivat todistaa sen. Yllä värikuvassa on meidän suvun valokuvaaja, isäni. Kun skannasin hänen sota-aikaisia ja myöhempiä negojaan, löysin lähes kymmenen todella hyvää kuvaa. Hänen kuviaan on julkaistu kirjoissa runsaastikin. Velivainajani oli koulutettu valokuvaaja, ja hänellä oli tapana vaatia minua pitämään suuni kiinni, koska en myöskään ymmärrä mitään valokuvaamisesta.

Kalle Kultala vai olisikohan se ollut Jorma Komulainen, antoi hyvän neuvon. Kamerassa on aukko, jota sanotaan etsimeksi. Kannattaa katsoa siitä ennen kuin ottaa kuvan. Kun liikuttelee kameraa sopivasti ja käyttää zoomin sijasta jalkojaan, voi saada syntymään kuvan sisäisiä jännitteitä. Ylempi mustavalkoinen kuva on Nurmoilasta 1942. Tessarin (f 3,5) piirto on jopa nettiin rutattuna kuin suudelma. Kuvasta puutuu japanilaisten linssien viiltävä piirto ja hiukan erikoinen syvyystarkkuusalue ihastuttaa. Pojat heittävät muuten kyykkää, joka erottuu viiruna. Koko porukasta vain yksi katsoo lätsänsä lipan alta kameraa.

Lopetin Leican (M6) käyttämisen, kun silmiini tuli vikaa. Verkkokalvo irtosi. Saatiin se jotenkuten paikalleen, mutta kyllä meni Eri-Keeperiä.

Olen skannut pari tuhatta vanhaa negatiivia ja diaa samalla kun lajittelin ne. Jokseenkin kaikki taiteellisesti onnistuneet kuvat lensivät roskiin. Kuvat lasten leikeistä ja merkkipäivistä säilyivät. Leica-kalusto on tallella. Sen voisi panna vitriiniin muistoksi maailmasta, jota ei enää ole. Isän Zeiss Ikon Super Ikonta III on tallella. Contaxista ja Angeniuxin linsseistä en perustanut. Johonkin joutui myös Linhof Field, negatiivikoko 24 x 36 senttimetriä eli ei varsinainen kompaktikamera.

Meitä on moneksi. Kunnioitan suuresti ja syvästi varhaisia Leica-miehiä, mutta mieleni sykähtää suurimmin vanhemmista - Brassai ja Lartigue. Signe Branderia en lakkaa ihailemasta. Jos taas ajatellaan täydellisyyden tavoittlua, Simo Rista on esimerkki.

Palatakseni aikaisemmin kirjoitukseni kommenttiin - en tähdentänyt riittävästi, että mietin kännykkäkuvia ja niiden käyttöä. Ihmiset ottavat kuvia, jotka ovat enimmäkseen hyvin huonoja, oli kalusto mikä tahansa. Ihmiset eivät välitä ihmeemmin opetella esimerkiksi pitämään kameraa kuvaushetkellä suorassa, vaikka se on ihan hyvä ajatus, tai olemaan vasiten täräyttämättä kameraa.

Toisin kuin kommentoija arvioisin että käyttökelpoinen digilaitteisto maksaa lähes 20 000 euroa. Parin tuhannen euron kamera salamalaitteineen ja tykötarpeineen ei ole juuri kummempi kuin tonnin kassillinen. Itse vaihdoin Canon PowerShot -kuutoseni Panansonicin DMC-FZ30 -kameraan. Sillä saa vähän etäämmältäkin mummuista kymppikuvia, jotka käyvät täydestä.

Käytän Adobe Photoshop CS 2 -versiota sekä uudessa PowerBookissa että hyvässä PC:ssä. Olen edelleen sitä mieltä, että se on teollisen tason työkalu, jota ei oikeastaan tarvitse usein. Harvemmin sitä tulee käsitellyksi kanavat käsin. Saattaa olla näytönkin kalibrointi taas vähän pielessä. En viitsi käyttää edes raw- tai tiff-muotoa, paitsi poikkeustapauksessa.

Taito ei ole menossa maan rakoon. Tunnen monta nuorta ja koulutettua ihmistä, joilla on nöyrä asenne kuvaamiseen ja itsevarmuutta uhkuvia ympärillään. - Opettajalle on joskus hyväksi paneutua opetettavan tilanteeseen sen sijaan että jakelisi tuomioita kuin lahkolainen lentolehtisiä.

Lisää saippuaa mummun silmiin

Muuan kommentoija kirjoitti viisaasti, että mäenlaskun tuomaritoiminnasta voi kirjoittaa aina, ja aina siinä on narisemisen aihetta.

Totta.

Toisaalta kyllä sanoin korostaen, että puhe ei ole vääristä ratkaisuista, koska niitä esiintyy tuomioistuimissa ja urheilussa. Väärien ratkaisujen ongelmaa lähestytään luomalla tarkistus eli muutoksenhakukeinoja. Urheilussa sellainen on "jury".

Sekä tuomioistuimissa - myös rikosasioissa - että mäenlaskussa ja etenkin jääkiekossa ja jalkapallossa on tärkeämpää saada nopea ja selkeä ratkaisu kuin saada oikea ratkaisu.

Jos jalkapallon paitsiot tutkittaisiin videolta monen miehen voimin, jo menisi aikaa. Jos paitsioratkaisu voitaisiin kumota protestin johdosta, ottelu jouduttaisiin ehkä pelaamaan uudestaan.

Jos Janne Ahonen saa liian huonot pisteet hypystään, ei sille mitään mahda. Mutta jos tuomaritornissa majailee kelmejä, jotka soveltavat sääntöjä oman mielensä mukaan, siihen voi julkisuus tehota.

Vielä kerran: yksittäiset ratkaisut - Ahosen pisteet - ovat oikein tai väärin. Sääntö koskee esimerkiksi Telemark-alastuloa, ja kun se on kirjattu virallisesti noudatettavaksi, sitä on noudatettava. Jos norjalainen tuomari tekee väärän ratkaisun, hänen on sanottava: "en nähnyt kunnolla" tai "niin minä sen näin" sen sijaan että ryhtyisi sönköttämään uusia sääntöjä.

Tämä kaikki on hiukan toisarvoista verrattuna siihen avoimen ongelmaan, että urheilu ja viihde ovat harman talouden alueita, joista tiedetään liian vähän. Kansainvälinen olympiakomitea ja esimerkiksi kansainvälinen jalkapalloliitto liikuttelevat miljardeja euroja vuodessa. Eräässä mielessä näillä järjestöillä ei ole omistajia, ei kotimaata, ei veroja eikä tilintarkastusta. Tiettävästi järjestöjen elimiin valitut henkilöt eivät kärsi köyhyydestä.

Tässä on iso ero. On hyvin kunnioitettavia vapaaehtoisjärjestöjä, kuten kansainvälinen Punainen Risti. En ole koskaan kuullut vihailtavan, että joku täyttäisi taskujaan tuon merkin turvin. On vähemmän kunnioitettavia organisaatiota, kuten valitettavasti eräät YK:n lähellä toimivat. On organisaatioita, joiden aatepohjassa voisi olla repostelemista, kuten kansainvälinen partioliike tai Rotary- tai Lions-toiminta. Minulla ei ole mitään niitä vastaan, joillakin on joskus ollut.

Maailmanhistorian organisaatioista pitkäikäisin ja monessa mielessä etevin on katolinen kirkko Vatikaanissa. Kirkon poliittiset suhteet (Mussoliniin ja Hitleriin) ja taloudelliset rakenteet ovat 1900-luvun kuluessa osoittautuneet eräin kohdin hyvin arveluttaviksi. Vatikaanin ja Italian mustan rahan ja kaatuneiden pankkien suhteet on ikävä tarina. Meillä kirkon verotusoikeutta on jatkuvasti harmiteltu, ja onhan se tavallaan erikoinen ratkaisu. Toiselta puolen kirkko on taloudellisesti täysin läpinäkyvä eli puhdas kuin pilli.

Urheilu ja viihde ovat meneillään olevassa mediakonvergenssissä hyvin lähellä polttopistettä. Viihteen (sitä voi sanoa myös taiteeksi) taloutta olen selvitellyt itselleni muutamia vuosikymmeniä. Los Angelesissa ei ole ollut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta gangsterivaltaa, koska sellaista ei ole tarvittu. Elokuvateollisuus on yhtä hyvä rahanpesujärjestelmä kuin Las Vegas. IRS eli verovirasto ei mahda mitään olemattomille tappioille ja salaperäisille voitoille, koska yhdellä elokuvalla voi todella menettää sata miljoonaa dollaria.

Urheilu oli vapaaehtoistoimintaa, mutta Yhdysvalloissa siitä tuli sirkusesitysten muoto. William Kolehmainen oli hyvä ammattiurheilija, joka ansaitsikin juoksemisella. Euroopassa markkinat arvioitiin vaatimattomiksi, ja siksi urheilun rahavirrat suunnattiin toisin. Suomalaisten oivallinen menestys yleisurheilussa johtui sotien välisenä aikana tietysti siitä, ettei urheilu herättänyt juurikaan kiinnostusta muissa maissa. Englannilla oli yliopistoperinteensä, ja Saksa liitti "rata- ja kenttäurheilun" propagandaan, jolla haluttiin osoittaa kansan ja rodun ylemmyyttä. Propagandistisen näkökohdat tajuttiin Neuvostoliitossa sangen myöhään, mutta ensimmäinen ja viimeinen urheilun suurvalta oli DDR, harppi-Saksa. Valmennusmenetelmistä ja dopingista ei ole tehty jälkeenpäin ihmeemmin tiliä.

Suomalaisille kansanmiehille hiihtäminen tai juokseminen oli ainoa keino päästä metsien pimennosta leveämmälle leivälle. Lauri Pihkala ja Urho Kekkonen tosin järjestelivät asiat niin etevästi, että maailmanennätystason miehetkin palailivat urheilu-uransa jälkeen Alkon varastomiehiksi tai Riihimäen kioskille nauttimaan korvikealkoholeja.

Etenkin itäisten maiden upseeri-urheilijoiden johdosta naurettaviksi muuttuneiden amatöörisääntöjen muuttaminen oli suuri parannus. Mutta jopa lehdistö ja televisio pitävät edelleen yllä urheiluosastoja, jotka sitkeästi esittelevät urheilua kaikesta muusta inhimillisestä toiminnasta erillisenä alueena. Urheilu elinkeinotoimintana tulee puheeksi vain poikkeustilanteissa.

Ja johtotehtävissä ja tuomareina toimii nössöjä. Tai no. Ehkä se on hyvä asia, että siellä on kokeneita liikkeenjohtajia.

Jos joku yrittää tuoda matkalaukussaan maahan luvattomasti valmistetun äänitteen jonkin huonon yhtyeen heikosta biisistä, tulli ja poliisi ovat kurkussa, koska tekijänoikeutta on loukattu. Sen sijaan mäenlaskijoilla, keihäänheittäjillä, pituushyppääjillä ja niillä kaikilla muilla ei ole mitään oikeuksia, vaikka olisi korvat täynnä Maamme-laulua.

Eikö olekin erikoista? Tekijänoikeuden yhteydessä toistellaan niin usein, että hyvästä suorituksesta on maksettava kannustava palkka. Liikkeenjohtajat saavat kannustuspalkkioita, vaikka eivät olisi saaneet aikaan mitään erikoista.

Kaikkien maiden urheilijat, liittykää yhteen.

Bad judges

"FIS" here left stands for International Ski Federation, Fédération Internationale de Ski; forgive me my French. Ski jump is part of it. Somebody should dismiss the Norwegian Vidar Nybakken, who seems to be active now. Knut A. Bakken seems to be another.

Athletics is serious business and there is very much money around. That is way the referees or "judges" should honor the rules concerning real judges and arbitrators. A judge who has participated in a case previously may not take part in a later decision of the same issue. The Norwegian "judges" have now collected video-material on judging criteria and augmented and expanded the interpretation of the official International Ski Competition rules as accepted in Miami 2004.

The general rule of Human Rights Agreement (6 art.) is applicable. There may be no seriious doubt abot a judge's inpartiality. Now the Norwegien "judges" have expressed in public their opinions on certain points about landing ("Telemark"). The criteria are in dispute.

This makes them unfit to rule. The Finnish Ski Federation (Suomen Hiihtoliitto) should react. The Finnish Ministry of Education should react.

431.2.2 Landing
The jumper must
- come from a stable flight position raises head and upper body
moves the arms on the sides forwards/upwards and turns the skis into a parallel position
- just before touching ground with the end of the skis
splitting the legs and bending the knees
- after touching ground by utilising the own muscle power to reduce the
landing impact to obtain a smooth landing
- and at the same time increase the distance between the legs and bend the back leg even
more (telemark position) with the skis parallel and obtain the pressure equal on both legs
to obtain stability stretch both arms horizontally and forwards upwards

Judging criteria’s
- A smooth movement from the flight position to landing by straightening the upper body
- split legs and bend knees when touching ground
- take an active part to obtain the impact from landing to reduce speed
- by correct bended knees to obtain a smooth landing (not to deep and not to long)
- positioning the legs in correct telemark position after having obtained the landing impact e.g. separation between feet should be approx. the length of a foot, at least a separation has to be evaluated at the moment of touching ground and in this case the separation has to be expanded
during the landing impact.
- skis parallel with distance not more than two ski widths and equal pressure on both skis and on their total surface

Point Deductions:
- Maximum point deduction for landing 5.0 pts
- No telemark landing (feet parallel) at the end of the landing phase (as a single fault) minimum 2.0 pts

Sama suomeksi. Professori Heikki Halila, jonka opetusalaan urheiluun liittyvät oikeudelliset kysymykset kuuluvat, on varmaan jo aktiivinen asiassa. Arvostelutuomareiden ja erotuomareiden esteellisyys on vakava kysymys siinä kuin sopupelitkin.

"Urheiluhenkeen" ei pidä vedota, koska huippu-urheilu on vakavaa elinkeinotoimintaa. Urheilijan menestys riippu monissa lajeissa, kuten mäenlaskussa, tuomareiden ratkaisuista. Jos tuomari on huono, sille ei mahda mitään. Jos tuomari tekee vääriä ratkaisuja, sillekään ei yleensä mahda mitään, ja lajiliittojen on hoidettava protestimenettely, ja "jury"käsittelee vastalauseet. Jos tuomari fuskaa, se alkaa olla oikeudellinen ongelma. Jos tuomari on esteellinen, se on oikeudellinen ongelma.

Tuomarin sitoutuminen kiistanalaiseen tulkintaan aiheuttaa esteellisyyden. Olin lukevinani lehdestä, että haastateltu norjalainen tuomari ilmoitti arvostelevansa mäenlaskussa alastuloa hypyn pituutta huomioon ottamatta. Se on konkreettinen kannanotto, jolle ei löydy tukea yllä olevista kansainvälisistä, aika huonosti kirjoitetuista säännöistä.

En esittäydy urheilun asiantuntijaksi enkä väitä olevani edes ihmeempi harrastaja. Kirjoitan tämän, koska olen juristi ja yhä vaivautuneempi siitä, että urheilun lajiliitot pitävät sääntöjen noudattamista yksityisasianaan. Kun Janne Ahonen hyppää puoliväliin parkkipaikkaa, on vähän ihmeellistä, että alastuloa halutaan arvostella tavallisten, K-pisteeseen jäävien hyppyjen kriteerein.

Urheilujohtajia valittaessa ja erotettaessa puhutaan urheilukieltä lajin saamisesta nousuun ja pokaalien keräämisestä. Todellisuudessa kysymys on vakavasta ja vastuullisesta johtamistehtävästä alueella, jolla ainakin suomalaiset urheilijat ovat toistaiseksi aika heikoilla. Puhe on siis urheilusta vahvistettujen sääntöjen mukaan toteutettavana elinkeinotoimintana.

Yksityisessä elinkeinotoiminnassa esteellisyyttä koskevat säännöt ovat hyvin tarkkoja ja niiden valvonta on ankaraa. Oikeussuojaa ajatellen huippu-urheilijat on rinnastettava ainakin elinkeinonharjoittajiin. Työoikeudellista suojaaheillä ei ole.

Erotuomarien ja arvostelutuomareiden toiminnassa on noudatettava myös ihmisoikeussopimuksen selkeää yleisperiaatetta, että oikeuden toteutuminen ei riitä: oikeuden on myös nähtävä toteutuvan. Ratkaisun on oltava uskottava.

Kääntäen: kun syntyy aiheellinen epäily ratkaisijan puolueellisuudesta, ratkaisijan on väistyttävä.

Oikeita tuomareita koskeva oikeuskäytäntö alkaa olla laajaa sekä meillä että EY:ssä. Käräjätuomari, joka toimii jalkapalloseuran nappulaliigan valmentajana vapaaehtoisesti ja palkkiota saamatta, ei saa ratkaista saman jalkapalloseuran konkurssihakemusta. Käräjätuomarit tietävät sen ja toimivat sen mukaisesti. Tämä sääntö on voimassa, vaikka tuomari ei todellisuudessa olisi pätkääkään puolueellinen. Järjestelmän toimivuus edellyttää, että seuran puolesta aktiivisesti toimiva ei saa osallistua seuraa koskevien päätösten tekemiseen virkamiehenä ja siten horjuttaa uskoa ratkaisujensa oikeudenmukaisuuteen.

Tulkintani koskee asiaa, jota en ole nähnyt käsitellyn. Siitä voi olla eri mieltä. Haluan silti ottaa asian esille.

t & k & Mörkö

Tämä blogi ei siis ole Suomen Akatemian kirjoittama eikä tätä ole myöskään laadittu Suomen Akatemian rahoituksella. Rahaa on kyllä anottu mutta eri tarkoitukseen. Yleensä ei ole saatu.

Pari päivää sitten Helsingin Sanomissa bioprosessitekniikan professori Matti Leisola Polilta eli Teknillisestä Korkeakoulusta arvioi kuudenneksen kaikesta työajastaan menneen työläiden rahoitushakemusten laatimiseen Tekesille ja Akatemialle.

Se minullakin on ollut pääasiallisena ammattina, mutta onneksi käytettävissä on nuoria tohtoreita, jotka jaksavat vääntää teknisesti harvinaisen hankalia XML-lomakkeita ja koota säädettyjä selvityksiä.

Professorina ja vanhempana tutkijana toimiessa keskeinen kysymys on, miten onnistuisi vierittämään ikävät työt toisille, jotta voisi itse antautua tieteelliseen haaveiluun. Tutkimuslaitosten johtajilta se ei onnistu missään tapauksessa.

Suurimmat yliopistot ovat järjestäneet asiansa siten, että ilman projektejakin noin 95 % professoreiden tehollisesta työajasta menee rahasta tappelemiseen, useimmiten oman organisaation sisällä. Loppun 5 % jaetaan sitten tunnollisesti tutkimuksen ja opetuksen kesken.

En oikeastaan pidä Helsingin yliopiston tai TKK:n pääaineprofessoreiksi änkeäviä ihmisiä aivan täysipäisinä.

Korkeakouluista, niiden virtaviivaistamisesta ja yhdistämisestä on puhuttu viime aikoina paljon ja aiheesta. Jos esimerkiksi kauppakorkeakoulut ja TKK yhdistettäisiin, byrokratia ja lomakkeiden lukumäärä yhdeksänkertaistuisi. Asiasta on runsas empiirinen todisteaineisto.

Tämän blogin ainoa täysin vakavasti otettava kappale on tämä: tavaran- ja palveluntuotannon suhteiden muututtua rajusti ja julkisten palvelujen ja yksityisen yritystoiminnan rajojen hämärryttyä käy yhä kipeämmin ilmi, miten heikko koulutus ja kokemus meillä on julkisten eli siis valtion tai kuntien laitosten hallinnointiin. Yksityisellä puolella meillä on suuri määrä todella erittäin taitavia liikkeenjohtajia. Kauppakorkeakoulujen lisäksi heitä koulutetaan teknillisten korkeakoulujen eri osastoissa, kuten tuotantotaloudessa, joka on perinteinen herrahissi. Sitten on sosionomin tutkinto. Ihmisiä, jotka osaavat johtaa keskussairaalaa tai tutkimuslaitosta, on vähän. Tähän olisi kiinnitettävä huomiota kiireesti ja vakavasti.

Viittamassani kirjoituksessa arvostettu TKK:n kollega esittää niin asian ytimeen käyvän sitaatin eli lainauksen (katso tästä Tekijänoikeuslaki, pykälä 22), että otan sen myös tähän eräänlaisena uskontunnustuksena:

"Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla jopa vaarallista. Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo, Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!"
(T. Jansson, Muumipapan urotyöt)

Elokuva ja patentit

kuvassa on jokseenkin samanlainen projektori kuin se, jota äitini käytti lupakirjan kanssa isoisän omistamassa teatterissa ja jolla olen itsekin näyttänyt muutamia satoja näytöksiä. Hiilien sytyttäminen vasemmalta ja koneen käyntiin kiertäminen oikealta oli kinkkinen tehtävä. Oikeastaan suvussamme oli tapana, että elokuvia sai näyttää vasta kun ulottui yläkasettiin. Filmi oli vielä joskus herkästi leimahtavaa nitraattimateriaalia. Mutta oli siellä konehuoneessa palli apuna alamittaiselle. Laskin katsoneeni kaksi tuhatta pitkää filmiä, kun tulin Helsinkiin armeijasta puristaen muistilappua, johon oli kirjoitettu osoite, Fabianinkatu 33.

* * *

Kysyin lukijoilta, kuka Hollywoodin suurmoguleista ei ollut juutalainen. Zanuck oli oikea vastaus. Hän oli puotipuksu Nebraskasta.

Mogulien elämäkertoja on mieluisa lukea. Yksi unohtuu joukosta helposti, koska hän ei ollut alan ulkopuolella kuuluisa, vaikka oli elokuva-alan mahtavin ja pelätyin mies, MCA:n Lew Wasserman.


* * *

Edison samoin kuin Disney olivat käsitykseni mukaan erittäin hankalia henkilöitä. Molemmilla oli myös suvereeni kyky omia nimiinsä toistenkin oivalluksia.

Edison pelasi taitavasti patenteilla, ja patentteihin liittyvä turha ja turmiollinen juhlallisuus voi olla näitten tekniikan sankariaikojen perua.

Elokuva keksittiin, kuten moni muukin asia, jokseenkin samanaikaisesti eri tahoilla. Kuten monen muunkin asian sen merkitys ja mahdollisuudet olivat pitkään epäselviä.

Kolikkokoneista (nickel odeon) voi katsoa sätkytteleviä äijiä. Kävi myös ilmi, että elokuva on sangen sopivaa bordelliviihdettä, jota voi katsella kuivatellessa hikeä.

Edwin Potter oli ehkä se mies, joka lopullisesti oivalsi elokuvan kerronnallisuuden. Hän oli lähinnä kuvaaja. D.W. Griffithin "Kansakunnan synty" (1915) on tietysti se ensimmäinen aikuinen suurelokuva. "The Great Train Robbery (1905) sisälsi ristiin leikkauksia ja selkeitä oivalluksia uuden välineen tekniikasta.

Mutta tästä on kirjoitettu monta oivallista kirjaa. Edison, Pathé ja pari muuta panivat patentit yhteen ja yrittivät samaa kuin kotimaiset ja ulkomaiset yhtiöt juuri nyt, nimittäin saada yksinoikeuden uuteen välineeseen ja kaikkeen sen sisältöön. Patenttipooli hallitsi hyvin tärkeää keksintöä, jonka ydin oli "maltan risti", nelikärkinen ratas, joka nykäisi filmiä kuvaporttiin ruutu ruudulta.

Edison ja hänen lakimiehensä olivat sitä mieltä, että heillä oli näin patenttioikeus elokuvaan ja jokin lähemmin määrittelemätön oikeus kaikkiin elokuviin.

Meno oli jokseenkin villiä.

Minun käsitykseni ja versioni Hollywoodin synnystä on haastemiehen pakoilu. Elokuvateollisuushan syntyi ja varttui New Yorkissa, jossa myös Edison hallitsi. Elokuvan keskeiset rahoituspäätökset tehtiin Wall Streetillä 1960-luvulle asti ja luultavasti senkin jälkeen. Tai sanokaamme siihen asti, kunnes japanilaiset hankkivat merkittävän osan Hollywoodin perinteisten studioiden varastoista ja oikeuksista.

D.W. Griffith, Cecil B. de Mille ja muut haeskelivat paikkaa, jota haastemies ei löytäisi helposti ja josta olisi näppärä pujahtaa rajan yli Meksikoon odottamaan onnen kääntymistä. He olivat arvelleet, että äArizona olisi sellainen paikka, mutta kun Phoenixissa sattui satamaan heidän tullessaan, heitä alkoi tympiä, ja he jatkoivat saman tien Kaliforniaan, Los Angeles -nimiseen tavattoman rumaan pikkukaupunkiin, jossa oli tarjolla paljon laitonta ja järjestäytymätöntä työvoimaa ja ajan oloissa epätavallisen korrputoitunut virkakunta. Saman osavaltion San Francisco tuli kuuluisaksi ammattiyhdistysliikkeestään, johon ei tehonnut muu kuin pyssyt ja kuularuiskut, joten se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Porukat panivat lehteen ilmoituksen "Vuokrataan lato, vaja tai vastaava", ja sellainen löytyi. Ympärillä oli halpaa maata. Joku keinottelija oli antanut alueelle hyvältä kuulostavan nimen Hollywood, mutta ei siellä juuri ketään asunut eikä se kiinnostanut ostajia. Halvalla lähti.

Los Angelesin ylimystö, kuten L.A. Timesin omistavat Chandlerit (ei samaa sukua kuin Raymond-raukka), eivät halunneet olla missään tekemisissä kiertelevien komeljanttareiden kanssa. Kun Hollywoodista oli pitkä matka Los Angelesin keskikaupungille - useita maileja soratietä - sopu säilyi. Öljylöydöt kaupungin alueella olivat iso juttu vasta 1920-luvulla. Teollisuus tuli vasta toisen maailmansodan aikana, joskin Douglassin pikku paja oli perustettu Santa Monican esikaupunkiin.

Edisonin patenttipooli tuli kuitenkin sinnikkäästi perässä ja palkkasi Pinkertonin etsivätoimiston miehet puolustamaan "oikeuksiaan". Ellei muu auttanut, Pinkertonin tarkka-ampujat ampuivat kameroita rikki kesken kuvaustenkin.

Patentit raukesivat sitten aikanaan ja Edisonkin onneksi kuoli. Elokuvakameroita ja projektoreita alkoi saada kaupasta. Euroopassa oli yritetty jotain samanlaista monipolipuuhaa mutta heikommalla menestyksellä.

Tästä ja muista asiosita on kertonut Raoul Walsh muistelmassaan Each Man in his Time (1976). Walsh (s. 1887) näytteli Kansakunnan synnyssä John Wilkes Boothia eli Lincolnin murhaajaa (Sic Semper Tyrannis!!!), mutta päätyi elokuvaohjaajaksi ja ohjasi viimeisen filminsä 1964. Hän oli samaa rotua ja lajia ja taitoluokkaa kuin paljon nuoremmat John Huston ja Howard Hawks.

International Movie Database luettelee varovasti vain noin 140 Walshin ohjaustyötä. Mykkäfilmin aikana oli hiukan sattumanvaraista, kuka oli milläkin puolella kameraa. Mykkäfilmi oli suurenmoinen keksintö. New Yorkin elokuvateattereissa kävi yhden ainoan illan kuluessa noin sataa eri kieltä äidinkielenään puhuvia ihmisiä. Heille elokuvasta ja sen elekielestä tuli yhteinen äidinkieli. Heidän ansiostaan ja siksi, että leffalippui maksoi hiukan vähemmän kuin kolpakko olutta, elokuvata tuli suurteollisuutta.

Äänifilmi sitten muutti niin paljon. Elokuvan taiteellinen taso romahti ensimmäisenä, ja kesti kauan, ennen kuin puhutuille repliikeille keksittiin todellsita käyttöä.


Minulla on Walshin muistelmista käytettävissä ystäväni Kaitsun Ranskasta divarista löytämä versio, siis ranskankielinen. Siinä on hurjia juttuja. Pojat tahkosivat kaksikelaisia lännenfilmejä 1920-luvun alussa. Iltaisin istuttiin tulilla ja dokailtiin jossain kaukana, kaukana Hollywood Hillsin takana, peräti San Fernandosa asti eli kymmenen mailin päässä Hollywoodista ja Culver Citystä, joka oli toinen Los Angelesin elokuvien keskus ja nimenomaan MGM:n kotipesä.

Länkkäreissä oli teknisenä asiantuntijana jo vanha mies, jonka nimessä oli jotain tuttua. Walsh oli sitten keksinyt, että kyllä tämä Wyatt Earp (1848 - 1929) taitaakin olla todellinen asiantuntija, ja kyselly muun muassa Tombstonen O.K. Corral -ampumävälikohtauksesta.

Earp oli kertonut, ettei kukaan tietenkään ollut niin hullu, että olisi yrittänyt osua ihmiseen monen metrin päästä revolverilla. O.K. Corralissa ja muissa paikoissa keino oli aina sama: hiipimällä tai kytkikseltä taakse ja sitten mielellään kosketuslaukaus selkään.

Näin se todellisuudessa tapahtui.

Kävin taannoin Tucsonista käsin Tombstonessa. Teemapuisto. Mutta en voi kiistää, etteikö Boot Hill ja lähes aidot hautakivet (Doc Holliday...) olisi aiheuttaneet väristyksiä. Suurempia väristyksiä aiheutti Old Tucsonin kulissikaupunki, jonka Hawks ja kumppanit pystyttivät. Siellä kuvattiin joukko kuuluisimpia 1960-luvun lännenkuvia ja sitten televisiorihkamaa, kuten Virginian ja Rawhide, joissa esiintyi kaikenlaisia nuoria lurjuksia sivuosissa. Kuten joku Clint Eastwood...

Blog - blogging

Naked Conversations : How Blogs are Changing the Way Businesses Talk with Customers (Hardcover) by Robert Scoble, Shel Israel







An Excerpt from Naked Conversations:

Bloggings's Six Pillars: There are six key differences between blogging and any other communications channel. You can find any of them elsewhere. These are the Six Pillars of Blogging:

1.Publishable.Anyone can publish a blog.You can do it cheaply and post often. Each posting is instantly available worldwide.

2.Findable. Through search engines, people will find blogs by subject, by author, or both. The more you post, the more findable you become.

3.Social. The blogosphere is one big conversation. Interesting topical conversations move from site to site, linking to each other. Through blogs, people with shared interests build relationships unrestricted by geographic borders.

4.Viral. Information often spreads faster through blogs than via a newsservice. No form of viral marketing matches the speed and efficiency of a blog.

5.Syndicatable. By clicking on an icon, you can get free "home delivery" of RSS- enabled blogs into your e-mail software. RSS lets you know when a blog you subscribe to is updated, saving you search time. This process is considerably more efficient than the last- generation method of visiting one page of one web site at a time looking for changes.

6.Linkable. Because each blog can link to all others, every blogger has access to the tens of millions of people who visit the blogosphere every day.

You can find each of these elements elsewhere. None is, in itself, all that remarkable. But in final assembly, they are the benefits of the most powerful two-way Internet communications tool so far developed.

Tämä on lainaus amazonin sivulta, jossa kaupitellaan monia muitakin blogi-kirjoja. Yllä olevat teesit eivät pahemmin järkytä. Ne on kai kirjoitettu markkinointia ajatellen. Niistä puuttuvat blogin nopeus ja välinearvo painostusryhmiä muodostettaessa.

Tuon vasemman puoleisen kirjan katsoin New Yorkissa. Mielestäni se oli korkeintaan välttävä. Tekotieteelliseen muotoon kirjoitettuja itsestään selvyyksiä. Ehkä olen väärässä, mutta elämässä on tehtävä ratkaisuja.

Blogista kirjoittavien listoista puuttuu myös tämä tärkeä maininta: teksti ei paina matkalaukussa. Kaupungeissa käydessä punnitsen kirjakaupassa aina teosken painoa sekä henkisessä että fyysisessä mielessä. Hinnallakin on oma vaikutuksensa.

Onko blogilla sanomalehtikirjoituksen merkitystä mielipiteitä lauottaessa tai totuuksia tai "totuuksia!" paljastettaessa, sitä en tiedä, ja siksi aion kirjoittaa siitä.

Miksi Matti Nykänen on tärkeämpi mielipidevaikuttaja kuin Jörn Donner?

Ehkä siksi, että elämä on laiffii.

Neil Gabler niminen journalisti kirjoitti jo viisi vuotta sitten hauskan kirjan Life: the Movie. How Entertainment Conquered Reality. Sitä ennen hän oli kirjoittanut valistavan kirjan Empire of Their Own - How the Jews Invented Hollywood. - Lienee arvattavissa, että Gabler kuuluu Hollywoodin juutalaisiin. Lienee lisättävä, että 1920-luvulta 1960-luvulla vain yksi suurista moguleista ei ollut juutalainen. Hyvä tietokilpailukysymys: kuka.

Oma selitykseni ilmiölle: jyrkkien rajoitusten ja rotuennakkoluulojen vallitessa 1900-luvun alun juutalaiset maahanmuuttajat, etenkin Puolasta ja Venäjältä tulleet, osoittautuivat erittäin taitavaksi rihkaman ja muotituotteiden kaupassa. Sam Goldwyn, aikaisempi Goldfish, myi hansikkaita.

Ala on vaikea. On kohdattava asiakkaat silmästä silmään ja saatava heidät vakuuttumaan tavarasta. Toisin kuin nykyisissä blogeja ja muuta markkinointia koskevissa oppaissa vakuutetaan, on oltava myös valmis sopeuttamaan myyntivalikoima kaikkiin ostajien oikkuihin.

Eivät meilläkään pohjalaisisännät rihkamakauppaa tehneet, vaan laukkukauppiaat, karjalaiset heimoveljemme. Mielenkiintoista. tyypillistä

Julkiset portot

Vaikeinta historiassa ja nykyhetkessä on huomata, mitä ei tapahtunut.

Sherlock Holmes osasi kysyä: miksi koira ei haukkunut? Murhaaja oli kulkenut pihan yli yöllä. Murhaaja oli omaa väkeä, koska muuten koira olisi nostanut metelin.

Vuonna 2003 kesän korvalla Jürgen Habermas ja Jacques Derrida julkaisivat erittäin näkyvästi herätyshuudon: Yhdysvaltain politiikka vaarantaa ympäristön, ilmaston ja rauhan. Euroopan on herättävä. Umberto Eco, Gianni Vattimo ja useat muut ensimmäisen luokan nimet, kuten amerikkalainen Richard Rorty kirjoittivat samoina päivinä samaa.

Jokseenkin kaikki olivat samaa mieltä, ja mitään ei tapahtunut. Kirjoituksista ei hälisty ja ne unohdettiin saman tien.

Julkiset intellektuellit ovat poissa päiviltä.

Intellektuelli on määritelmän mukaan henkilö, joka sanoo itseään sellaiseksi. Siitä on pitkä aika, kun Matti Kurjensaari kuulutti itsestään intellektuellia ja onnistuikin. Luin äskettäin hänen muotokuvaluonnostelmiaan, joissa hän kuvaili kaltaisikseen arvioimiaan ihmisiä, kuten Jörn Donneria ja Erkki Tuomiojaa. Ei yhtään hullumpia kirjoituksia.

Intellektuelli ei tarkoita samaa kuin professori, joista osalla ei ole älyllisiä harrastuksia eikä kuulostelemisen kykyä. Se ei tarkoita samaa kuin kirjailija, joista osa on kertomuksen sepittäjiä, sellaisia kuin Waltari tai itämainen sadunkertoja, joka yrittää kadunkulmassa vangita kuulijat tarinansa käänteitä. Tai Sheheradzade, joka kertoo tarinoita, jottei kaulaa katkaistaisi. Sellainen oikea kirjailija voi olla harvinaisen välinpitämätön suhteessaan yleisiin asioihin.

Platonin kielessä "idiootti" tarkoitti kansalaista, joka ei ole kiinnostunut yleisistä asioista. Platon oli tässäkin asiassa julma haaveilija ja science fictionin uranuurtaja.

Intellektuelli ei tarkoita samaa kuin "asiantuntija" eli sellainen henkilö, jolle soitellaan sanomalehdistä ja jota kuvataan kameralla. "Sano jotain viisasta, että saadaan nauraa."

Amerikkalainen Richard Posner julkaisi kirjan julkisista intellektuelleista. Kirja on kirpeä. Posner on outo lintu. Hän on istuva tuomari ja professori ja julkaissut mahdottoman paljon etenkin oikeustaloustieteestä. Muuan kateellinen kilpailija - Judge Kozinsky - määritteli hänet kerran keskustelussamme tyhjentävästä: maailman parhaat kolme minuuttia oikeudellista analyysia. Kuulijan tuli käsittää, että mutkikkaissa oikeudellisissa ongelmissa oivaltaminen on keskeisen tärkeää mutta se on työn alku eikä loppu. Oikeustaloustiedekin on hyvä oivallus, mutta ei sillä käytännössä pitkällä potki. Se on analyyttinen työkalu monien muiden ohella.

Tyypillinen julkinen intellektuelli on henkilö, joka saa tällaisia hyviä väläyksiä, kuorrutta ne kirjoittamalla niin sanotusti hyvin ja myy ne sitten rahasta eniten tarjoavalle. Toisin sanoen eräänalinen prostituoitu.

Poimin erittäin arvostetun akateemisen filosofi Richard Rortyn johtopäätöksiä akateemisistas julkaisuista. Vuonna 1987 eli kaksi vuotta ennen Berliinin muurin sortumista ja neljä vuotta ennen Neuvosoliiton katoamista:"Aika näyttää olevan Neuvostoliiton puolella." Vuonna 1988:" Jos toivoa on, toivo on Kolmannessa maailmassa." Vuonna 1992:"Yhdysvallat voi sortua fasismiin millä hetkellä hyvänsä." Vuonna 1995:" Amerikka näyttäisi joutuneen hermoromahduksen uhriksi: maa on uupunut, masentunut, peloissaan, päättämätön ja täydellisesti vailla kykyä vaikuttaa kansainväliseen päätöksentekoon."

Kielitieteen ja välillisesti tietojenkäsittelytieteen suurmies Noam Chomsky pitää Yhdysvaltoja pahan tyyssijana. Vuonna 1977 hän lehtikirjoituksessa ja Paul Hollanderin kanssa toimittamassaan kirjassa totesi, ettei ole totta, että punaiset khmerit olisivat surmanneet Kamputseassa yli miljoona ihmistä, sillä erittäin pätevät asiantuntijat ovat todenneet, että teloituksia tapahtui vain joitakin tuhansia, ja nekin talonpoikien aiheuttamissa levottomuuksissa Amerikkalaisten kylvämän tuhon ja kuoleman takia.

Vuosisadan kiitetyimpiin kuulunut Jean-Paul Sartre kiitti stalinismia ja piti joukkkotuhontaa oikeutettuna, jos asia oli hyvä. Sartren seminaarissa istui ahkerasti Indokiinan suunnalta tulleita opiskelijoita, joita kovin miellytti etukäteen annettu avoin valtakirja. Sartre ehti kiittelemään myös Mao Zedongin menetelmiä, kunnes kuoli 1980.

Ruotissa Gunnar ja Alva Myrdal kirjoittivat osittain heille totena syötettyjen valheiden varaan mestariteoksen "Asian Drama". Heidän poikansa Jan Myrdal uskoi kaiken, mitä hänelle näytettiin "tyypillisessä" kiinalaisessa kylässä. Siinä ei ole mitään uutta. Saman teki André Gige 1930-luvulla Neuvostoliitossa. Meillä Poika Tuominen mainitsee muistelmissaan, millainen kiire heillä oli ennen sotia siirtää viihtyisät huonekalut kolhoosista toiseen länsi-eurooppalaisten tulijoiden saapuessa, ruokota musikat ja siirtää epäilyttävät tapaukset piiloon, joskus Stalinin kanavalle tai Solovetskin saarelle asti.

Tässä ei ole mitään uutta. Aikalaishuomioitsijoiden ja etenkin omiin mielipiteisiinsä sitoutuneiden intellektuellien kyky, taito ja uskallus pettää itseään ja siten muita on tavattoman hyvin tunnettu asia. Joskus katselen Paavo Haavikon taloudellisia ja oikeudellisia oppeja 1980-luvulta ja 1990-luvun alusta. "Osta Kansallis-Osake-Pankin osakkeita..." Pentti Linkola on keksinyt rinnastaa eläinten ja elollisen luonnon kärsimyksen ihmisten kärsimykseen ja päättelee, että ihmisten on väistyttävä. Pol Potista hän ei havaitakseni sano pahaa sanaa. Toisen maailmansodan lopputulos vaimensi joitakin johtavia intellektuellejamme, sellaisia kuin V.A. Koskenniemi. Toisaalta muutos oli ällistyttävän pieni. Alan edelleenkin paras nimi, Olavi Paavolainen, julkaisi sodan jälkeen Synkän yksinpuhelun ja menetti sillä hyvin merkittävästi uskottavuuttaan. Karkotuspaikaksi määrättiin Yleisradio, jossa hän sai radioteatterissa kyllä paljon aikaan.

Sitä jään silti pohtimaan, mikä intellektuellit kaatoi. Todellisuus, kieltämättä. Yksi rehellisimmistä oli Milton Friedman, joka kieltäytyi ottamasta kunniaa 1980-luvun talouspolitiikasta, vaan sanoi, että todellisuus ajoi teorian ohi.

Hyllyssäni on aika monta paperinkeräykseen menevää kirjaa (Huntington, Paul Johnson), joissa kerrotaan, miten tavattomalla tavalla tulee tuhoutumaan se kaikki, mikä on meille läheistä. Tuhopäivät ovat menneet kauan sitten ohi.

Vuoteen 2003 asti intellektuelli oli kuin teekkari vappuna. Sai vaikka oksentaa poliisin taskuun. toinen vain nauroi ja taputti taskuaan. Kyllä ne teekkarit osaavat!

Sitten kaikki muuttui.

Edelleen on samanlaisia henkiä kuin Albert Camus, joka näki tarkasti ja kirjoitti vielä tarkemmin. Artur Koestler istui kuolemaan tuomittuna Francon, Hitlerin ja Stalinin vankiloissa ja julkaisi kirjan Pimeää keskellä päivää (Dark at Noon). George Orwell oli oikeastaan niuhottaja, mutta kirjoitti silti joitakin satumaisen hyviä pikku esseitä. Eläinten vallankumous ja 1984 ovat kumpikin hiukan rasittavia lukea ja niiden profeetallisuus osoittautui vähäiseksi.

Vanhan testamentin profeetat selittivät menneisyyttä ja lupasivat syntisille suurta tuhoa. Intellektuellit ennustavat tulevaisuutta ja joutuvat siten joko keksimään hyviä selityksiä tai kiistämään kaiken.