12. marraskuuta 2009

Uraputki



Lehdessä kehuttu Christoph Hein veti kirjakauppaan. Ajattelin että noin pahasuinen henkilö kai kirjoittaakin kuin pirulta riivattu.

Eilen kirjoitin kirjojen kustantamisesta. Tänään kävi ilmi, ettei Nobel-palkinto ja suomennoksen ilmestyminen Tammen Keltaisessa kirjastossa takaa kirjalle paikkaa edes kirjakaupan perimmäisen varaston takaseinällä, kun ilmestymisestä on kulunut puolitoista tai kaksi vuotta.

Oli minulle tätä sanottu, mutta varmuuden vuoksi en ollut uskonut.

Päätin muuttaa Saksaan ja ryhtyä varkaaksi.

En aio varastella kirjoja. Niitä on jo riittävästi. Tosin tulin suuresti murheelliseksi, kun ilkeistä ilkeintä kirjallisuusarvostelija Marcel Reich-Ranickia koskeva uusi kirja oli noin vain tiskillä. Sankarin itsensä lisäksi kirjan kirjoittajia ovat mm. Jürgen Habermas ja Angela Merkel. R-R, jonka rinnalla Pekka Tarkka on kuin tirskuva alttaripoika, jäi epähuomiossa henkiin, vaikka oli juutalainen Varsovan ghetossa sodan aikana. Hänen suhteensa Saksaan ja saksalaisuuteen onkin… mutkikas.

Kirjojen tarjonnan puutetta ihmetellessäni menin hakemaan Grassin ”Kissan ja hiiren”, joka on monessa mielessä esikuvallinen teos, kirkas ja syvä, hillitty ja kiihkeä. Joku on hävittänyt oman kappaleeni, joka oli joko saksan tai suomenkielinen. Viis siitä. Tämä on taskukirja, 16. painos, ja sitä kai käytetäänkin koulussa esimerkkinä siitä, mikä on romaani ja miten se, romaani, merkitsee jotain, puoliksi veden alla, puoliksi ruosteessa. Se merkitsee lukijansa.

Mutta että niillä on Suomessa asti kirjakaupassa taskukirjoina (dtv) erittäin edustava valikoima keskeistä kirjallisuutta, suoraan sanoen sitä luokkaa, että sellaisesta olisi kirjasto ylpeä!

Saksalaisten muistinmenetys ja valikoiva mykkyys, joka salli artikuloida vain joutavanpäiväisyyksiä nykypäivästä, nostatti romaanikirjallisuuden myrskyn eli paljon hienoja kirjoja.

Osuakseen napakymppiin on tähdättävä mustan ympyrän alareunaan.

”Kansallinen kertomus” yhteisön selitys itsestään. Se on joko tietoisesti tai viattomasti muilta omaksuttu valhe. Suomen toisen maailmansodan kansallinen kertomus on ”Tuntematon sotilas”, mikä ei voinut olla kirjailijan tarkoitus, kun hän kirjoitti eräistä asevelvollisista ja heidän surullisista vaiheistaan.

Aikaisempi kansallinen kertomus oli ”Seitsemän veljestä”, joka oli tarkoitukseen sovelias, koska kielen kauneuden ja erikoisuuden takia saattoi olla kohtalaisen varma siitä, etteivät kertoja tai kuulija ymmärtäneet tekstiä kirjoittajan tarkoittamalla tavalla koko kauheudessaan.

Vielä aikaisempi kansallinen kertomus, ”Vänrikki Stoolin tarinat”, on taidokas teos, johon kopioitui sotaa näkemättömän yliopisto- ja pappismiehen käsittämätön ja mieltä kääntävä väkivallan ihannointi.

En mene sanomaan, onko meillä nyt käypää kansallista kertomusta, ellei sitten Tervon tai Hotakaisen kuvauksia tyhjäntoimittajista kaljalla.

Saksan kirjallisuus ja tämän viikon kirjoitelmani autoista vaikutti tähän varkaan ammatin äkilliseen ihannointiin. En kuollaksenikaan muista, mikä Heinrich Böllin romaaneista se oli, jossa kaikin puolin kunniallisena pidetty, hyvässä asemassa oleva mieshenkilö antaa vanhoilla päivillään periksi näpistelyn halulle ja rupeaa vohkimaan autojen konepellin koristeita. Romaanin kirjoittamisaikaan Mersun merkinkin pystyi kai ruuvaamaan irti, ja Rolls-Roycen ”hopea-aave” irtautui syylarin nokasta määrätietoisella rautasahaamisella.

Ennen kuin panen toimeksi, täytyy kokeilla esimerkiksi naapurin autosta, irtoaisiko merkki konepellistä ruuvimeisselillä kampeamalla ja onko se kenties muovia. Polkupyörän merkkikilvistä haluaisin Crescentin. Minulla oli sellainen koululaisena, ja se oli hieno. Myös polkupyörä Jaguarin merkki kelpaisi. Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari. (En alennu toistamaan teekkariversiota, jossa ketteryyttä osoittaa Ossi.)

Toisaalta tuollaisesta voisi joutua poliisin puheille. Niin kuin kaikki entiset ja nykyiset virkatuomarit, pelkään poliiseja enkä saa koskaan sakkoja.

Ja on se Saksakin kaukana ja voisi tulla vielä nuha.

Jospa suuntaisin asuinympäristön kohennushaluni kipsipäihin. Ikään kuin olisin kuullut jostain, ettei niitä käytetä enää kansakouluissa tai ettei edes kansakouluja enää olisi. Omista ja äitini valikoimista saisi päähineet kaikille.

Snellmanille Seppo Heikinheimo –mallinen Prinz Heinrich Mütze (musta, lippa). Aleksis Kivelle lierihattu ja punainen huivi. Lönnrotille ruudullinen lätsä. Topeliukselle pitsireunainen myssy. Runebergille virkattu pipo. Jos joukkoon lisättäisiin Lenin, baseball-lippis sopisi hyvin, jos Stalin, Ferrarin punainen vastaava, lippa niskaan, ja Hymypojalle suikka. Maolle naula päähän.

11. marraskuuta 2009

Tyhmyydestä tapetaan



Sodan jälkeisessä Saksassa Pekka Puska olisi kuollut nälkään vailla viivytystä. Savuke oli vaihdon väline ja arvon mitta. Vuoden 1949 valuuttareformiin asti myös elintarvikkeita sai oikeastaan vain vaihtokaupalla, ja vaurastumaankin pääsi vaihtamalla esimerkiksi tupakansytyttimen kiviä savukkeisiin. ”Peltirummun” Oskar Matzerath hakkaa apumiehenä hautakiviä, jollainen maksaa paikalleen asennettuna kaksi miesten pukua (harmaa, yksirivinen, housuissa upslaakit).

Viisas G. Grass kuvaa myös globalisaation, joka on sekä maapallon laajuista että samanaikaisesti paikallista. Oskar rummuttaa miehitysvalloille mieluisia jazz-kappaleita, joita radio ja äänilevyt välittävät.

Sunnuntainen iso sanomalehtijuttu kirja-alasta virkisti mieltä. Kustantajien ongelmia käsitellyt juttu osoitti, missä on vika. Vika on, kuten metrotunnelissa, johdossa. Esitetyt kysymykset, ajatukset ja mielipiteet toivat mieleen elefanttien hautausmaan (ks. lähemmin E.R. Burroughs, passim).

Yksi johtajista mainitsi uusien ”ansaintalogiikoiden” etsimisen. Tuosta antaisin 2/10 pistettä eli vaikka vastaus jää hylätyksi, hiukan rohkaisua heruu.

Varhaisimmista korkeakulttuureista alkaen kilpailevat sosiaaliset rakenteet ovat olleet myös silmin nähtävissä. Vertikaalinen yhteiskuntamalli näkyi pyramideina. Verkostomalli puolestaan näkyi katoilta: kaupunki. Ehkä maailman vanhin esiin kaivettu kaupunki Çatal Hüyük (7 500 e.Kr.) on erikoisen havainnollinen. Siellä ei ollut katuja, vaan kuljettiin talojen läpi. Jos talo sortui tai suljettiin, sitten kuljettiin toisten talojen läpi. Tätä nimitetään adaptiivisuudeksi ja uudelleen konfiguroinniksi. Ei siitä ole skaalautuminenkaan kaukana.

Castells ja kumppanit ovat nyt heltyneet tunnustamaan, että oikeastaan ”verkostoyhteiskunta” todella on muinaisaikainen malli. McNeillien kirja (The Human Web) on tehnyt tehtävänsä.

Se on kumminkin totta, että vaikka esimerkiksi Silkkitie oli mahtava runkoverkko, nykyisille verkostoille luonteenomainen kytkentä muihin verkkoihin ja tiedonkulun kaksisuuntaisuus olivat keskiajalla heikoilla. Kesti aikansa odottaa Marco Poloa takaisin kotiin ja sittenkin piti vielä miettiä, oliko hänen tarinoissaan perää vai ei.

Kirjan- ja lehdenkustantajista osa on huomannut digitaalisuuden ongelmakseen. Sitä he eivät tule maininneeksi, että kirjojen ja lehtien tuottamisen tekniikka on ollut digitaalista jo ainakin 25 vuotta. Pyrittäessä sievään lopputuotteeseen, jollainen kirja epäilemättä on, valmistuksen hajauttaminen ja jakelu on vielä ratkaisematta. Siihen on keinoja, kunhan malttaa keventää kirjapainoja.

Verkostoista kirjoittavat, kuten jo mainittujen vertaiset Benkler ja Zittrain, vaikenevat kainosti verkostojen mahtavimmista saavutuksista. Ehkä etevin on Islam, etenkin Talibanin kehittämässä muodossa. Yhdysvallat eli Nato häviää kohta sodan eli vertikaalinen organisaatio häviää verkostolle, jonka solmuja ovat imaamit ja itsemurhapommittajat.

Sääli ettei kukaan ole huomannut osoittaa Suomen Talvisodan armeijan verkostomallia, joka improvisoitiin täällä köyhyyden vuoksi. Eihän meillä ollut rintamajoukkoja kuin muutamin kohdin Kannaksella. Kaikki muu oli liikkuvaa ja tilanteiden mukaan konfiguroituvaa, kuten hiihto-osastot. Pohjoisempana ei ollut edes rintamaa. Verkoston toimintaa haittasi viestikaluston vähyys. Jossain oli piikkilankaa kirkaslinjajohtona suoraan lumihangella. Ei se kauan kestänyt. Radiot olivat saanta saannissa.

Sodankäynti on se liiketoiminnan muoto, jolla uusi teknologia on saatu todella toimimaan.

Toinen paraatiesimerkki on rikollisuus, varsinkin huumekauppa. Lopputuote on fyysinen, elimistöön toimitettava aine. Tuossa organisaatiossa herättää ihailua yhteentoimivuus. Rikollisjärjestöjen kytkeytyminen toisiinsa, poliitikkoihin, poliisiin ja armeijaan toimii kuin paraskin PC-farmi. Käyttöjärjestelmä ei kaadu.

Kolmas esimerkki on seksikauppa eri muodoissaan. Toimittajasetien selostama versio (prostituutio Sörnäisissä) ei kuitenkaan ole edustava verrattuna kaikkeen siihen, mitä verkko sisältää. Miksi lapsiporno on hittituote? Jos olisin kustantaja, järjestäisin aiheesta seminaarin – ei tuotteen, vaan mekanismin selvittämiseksi. Seminaariin kutsuisin mukaan myös pari sotilasta.

Ansaintalogiikoita tuskin löytää halpojen ja huonojen tuotteiden tai palvelujen ympäriltä. Eivätköhän ne sijaitse siellä, missä katetuotto on suuri, kuten huumekaupassa.

Logiikka löytyy tekniikasta. Jopa tekijänoikeuden historiat ovat virheellisiä jankuttaessaan kirjapainon keksimisestä. Ei sillä niin suurta merkitystä ollut. Silloin vasta rysähti, kun alettiin painaa rotaatiolla halvalle, hiokepitoiselle paperille. Silloin syntyi kilpailu säännöistä – tekijänoikeudesta - ja monta ansaintamallia, kuten huokea, rautatieasemilla myytävä kirja (Reclam Saksassa) ja tehokas jakelu (Leipzigin tukkukaupat, jotka jakelivat rauteitse ja lennätintilauksin myös englanninkielisiä kirjoja Englantiin.)

Kertaluokkahyppyjä on ollut ennenkin. Niiden ymmärtäjistä on ollut niukkuutta ennenkin.