Uraputki
Lehdessä kehuttu Christoph Hein veti kirjakauppaan. Ajattelin että noin pahasuinen henkilö kai kirjoittaakin kuin pirulta riivattu.
Eilen kirjoitin kirjojen kustantamisesta. Tänään kävi ilmi, ettei Nobel-palkinto ja suomennoksen ilmestyminen Tammen Keltaisessa kirjastossa takaa kirjalle paikkaa edes kirjakaupan perimmäisen varaston takaseinällä, kun ilmestymisestä on kulunut puolitoista tai kaksi vuotta.
Oli minulle tätä sanottu, mutta varmuuden vuoksi en ollut uskonut.
Päätin muuttaa Saksaan ja ryhtyä varkaaksi.
En aio varastella kirjoja. Niitä on jo riittävästi. Tosin tulin suuresti murheelliseksi, kun ilkeistä ilkeintä kirjallisuusarvostelija Marcel Reich-Ranickia koskeva uusi kirja oli noin vain tiskillä. Sankarin itsensä lisäksi kirjan kirjoittajia ovat mm. Jürgen Habermas ja Angela Merkel. R-R, jonka rinnalla Pekka Tarkka on kuin tirskuva alttaripoika, jäi epähuomiossa henkiin, vaikka oli juutalainen Varsovan ghetossa sodan aikana. Hänen suhteensa Saksaan ja saksalaisuuteen onkin… mutkikas.
Kirjojen tarjonnan puutetta ihmetellessäni menin hakemaan Grassin ”Kissan ja hiiren”, joka on monessa mielessä esikuvallinen teos, kirkas ja syvä, hillitty ja kiihkeä. Joku on hävittänyt oman kappaleeni, joka oli joko saksan tai suomenkielinen. Viis siitä. Tämä on taskukirja, 16. painos, ja sitä kai käytetäänkin koulussa esimerkkinä siitä, mikä on romaani ja miten se, romaani, merkitsee jotain, puoliksi veden alla, puoliksi ruosteessa. Se merkitsee lukijansa.
Mutta että niillä on Suomessa asti kirjakaupassa taskukirjoina (dtv) erittäin edustava valikoima keskeistä kirjallisuutta, suoraan sanoen sitä luokkaa, että sellaisesta olisi kirjasto ylpeä!
Saksalaisten muistinmenetys ja valikoiva mykkyys, joka salli artikuloida vain joutavanpäiväisyyksiä nykypäivästä, nostatti romaanikirjallisuuden myrskyn eli paljon hienoja kirjoja.
Osuakseen napakymppiin on tähdättävä mustan ympyrän alareunaan.
”Kansallinen kertomus” yhteisön selitys itsestään. Se on joko tietoisesti tai viattomasti muilta omaksuttu valhe. Suomen toisen maailmansodan kansallinen kertomus on ”Tuntematon sotilas”, mikä ei voinut olla kirjailijan tarkoitus, kun hän kirjoitti eräistä asevelvollisista ja heidän surullisista vaiheistaan.
Aikaisempi kansallinen kertomus oli ”Seitsemän veljestä”, joka oli tarkoitukseen sovelias, koska kielen kauneuden ja erikoisuuden takia saattoi olla kohtalaisen varma siitä, etteivät kertoja tai kuulija ymmärtäneet tekstiä kirjoittajan tarkoittamalla tavalla koko kauheudessaan.
Vielä aikaisempi kansallinen kertomus, ”Vänrikki Stoolin tarinat”, on taidokas teos, johon kopioitui sotaa näkemättömän yliopisto- ja pappismiehen käsittämätön ja mieltä kääntävä väkivallan ihannointi.
En mene sanomaan, onko meillä nyt käypää kansallista kertomusta, ellei sitten Tervon tai Hotakaisen kuvauksia tyhjäntoimittajista kaljalla.
Saksan kirjallisuus ja tämän viikon kirjoitelmani autoista vaikutti tähän varkaan ammatin äkilliseen ihannointiin. En kuollaksenikaan muista, mikä Heinrich Böllin romaaneista se oli, jossa kaikin puolin kunniallisena pidetty, hyvässä asemassa oleva mieshenkilö antaa vanhoilla päivillään periksi näpistelyn halulle ja rupeaa vohkimaan autojen konepellin koristeita. Romaanin kirjoittamisaikaan Mersun merkinkin pystyi kai ruuvaamaan irti, ja Rolls-Roycen ”hopea-aave” irtautui syylarin nokasta määrätietoisella rautasahaamisella.
Ennen kuin panen toimeksi, täytyy kokeilla esimerkiksi naapurin autosta, irtoaisiko merkki konepellistä ruuvimeisselillä kampeamalla ja onko se kenties muovia. Polkupyörän merkkikilvistä haluaisin Crescentin. Minulla oli sellainen koululaisena, ja se oli hieno. Myös polkupyörä Jaguarin merkki kelpaisi. Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari. (En alennu toistamaan teekkariversiota, jossa ketteryyttä osoittaa Ossi.)
Toisaalta tuollaisesta voisi joutua poliisin puheille. Niin kuin kaikki entiset ja nykyiset virkatuomarit, pelkään poliiseja enkä saa koskaan sakkoja.
Ja on se Saksakin kaukana ja voisi tulla vielä nuha.
Jospa suuntaisin asuinympäristön kohennushaluni kipsipäihin. Ikään kuin olisin kuullut jostain, ettei niitä käytetä enää kansakouluissa tai ettei edes kansakouluja enää olisi. Omista ja äitini valikoimista saisi päähineet kaikille.
Snellmanille Seppo Heikinheimo –mallinen Prinz Heinrich Mütze (musta, lippa). Aleksis Kivelle lierihattu ja punainen huivi. Lönnrotille ruudullinen lätsä. Topeliukselle pitsireunainen myssy. Runebergille virkattu pipo. Jos joukkoon lisättäisiin Lenin, baseball-lippis sopisi hyvin, jos Stalin, Ferrarin punainen vastaava, lippa niskaan, ja Hymypojalle suikka. Maolle naula päähän.
