Sivun näyttöjä yhteensä

17. helmikuuta 2018

Lilleri lalleri



John Paul Stevens kirjoittaa ja julkaisee jatkuvasti. Hän on syntynyt 1920. ”Five Chiefs” on muistelmalta vaikuttava kirjanen viidestä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden presidentistä. Stevens aloitti presidentti Vinsonin esittelijänä pian sotien jälkeen. Warrenin kuuluisan kauden aikana hän oli asianajaja. Nimitys jäseneksi tuli 1975.

Hän eroaa muista tuomioistuimen leijonista (Holmes, Brandeis, Cardozo, Douglas) siinä, ettei hän ole Humpty Dumpty. Hän ei koskaan kiivennyt muurin päälle istumaan. Niin kuin Trump.

Kirjoituksissaan – ja tuomioistuimessa kirjoittamissaan perusteluissa – hän osoitti jo varhain, ettei hän kunnioittanut viran haltijaa, vaan virkaa.

Esimerkiksi William H. Rehnqvist oli Stevensin mielestä ääliö, mutta silloinkin kun Rehnqvist ainoana kautta aikojen antoi neuloa tuomarin viittaansa kultanauhat korostaakseen asemaansa ja siinä sivussa itseään, Stevens tyytyy sata sivua myöhemmin toteamaan, että Roberts herätti mieltymystä mainitsemalla virkaveljilleen, ettei hän aio tehdä samoin.

Lienee turha toivoa, että sana kiirisi nykyisen USA:n presidentin tai hänen oppineiden avustajiensa korviin. Stevens lopettaa kirjansa lainaamalla Abraham Lincolnia (1861): ”Hallituksen tehtävä on antaa oikeutta omaa itseään vastaan kansalaisten hyväksi aivan samalla tavalla kuin ratkaista näiden välisiä asioita.”

Hallituksen on suojeltava ihmisiä hallitukselta itseltään, ja tuomioistuimen tehtävä on olla valtion vihollinen.

Silloin kun Stevens taisteli aivan totta Pearl Harborissa 1941, oli vielä sitä ajattelua, että sodassakin päämääränä on tehdä vihollisen toimet tyhjiksi eli eliminoida ne. Diktatuurin päämäärä on ajaa keinoihin katsomatta läpi diktaattorin tahto.

On sääli, ettei tätä kirjaa lue Suomessa eikä Euroopassa käytännössä kukaan. Näitä on myös kovin vaikea kirjoittaa. Oikeudellinen ajattelu on, jos se on hyvää, aina kiinni tosiasioissa ja tapahtumissa, joista viimeksi mainitut ovat aina hiukan sattumanvaraisia. Siten johtopäätökset eivät ole pysyviä, eivätkä saa olla sellaisia.

Yksi Stevensin muotoilema selitys on hyvä muissakin maissa, joissa perustuslaillisuuden merkitys ei ole yhtä suuri kuin USA:ssa.

Oletteko muuten huomanneet, miten laimeasti poliitikot ja monet merkittävät lakimiehet suhtautuvat perustuslakituomioistuimeen Suomessa?

Toisin kuin muissa jutuissa, perustuslaki tulkittaessa on kaksi muuttuvaa tekijää, laki ja maailma. Kun maailma muuttuu, lain tulkinta ei välttämättä pysy entisellään.


Kun Rehnqvist kirjoitti tuliaseen kotona säilyttämistä koskevassa asiassa osavaltion suvereeniteetista ja arvosta, Stevens huomautti äänestyslausumassaan, ettei perustuslaki mainitse eikä tunne kumpaakaan. Kun tapasin Stevensin, mainitsin että tuo ”juus suum quiquae” on Ulpianus Dig. 1.1.10, Stevens sanoi, että esiintyy myös Cicerolla. ”De legibus”. Sain omistetun kappaleen artikkelia ”Näkökohtia solmukkeen värin valinnasta tuomioistuintoiminnassa”.

15. helmikuuta 2018

Lithub




Voi olla, että näitä on aika vähän. Verkkopaikkoja, joista on suurta hyötyä ja hupia sekä ammattilaisille että muuten vain vinksahtaneilla. Jälkimmäiseen ryhmään luen itseni. Ihmiset jotka hankkivat kirjoja ja lisäsi lukevatkin niitä.

Kuvan kirja esimerkiksi kertoo latvialaissyntyisen lehtimiehen elämästä Putinin Venäjällä ja siitä, miten reippaasti rimpuillen suurvalta kutistuu pienvallaksi.

Keski- ja Itä-Euroopan sodan jälkeiset vaiheet alkavat hahmotta muun muassa Appelbaumin kirjoista. Ehkä kerran on Suomenkin vuoro.  Vaikka pääsimme niin paljon vähemmällä, kaava on hätkähdyttävän sama Puolasta Balkanille. Kaikki tietävät, miten Länsi lupasi tukea ja julisti sodankin Puolan takia syyskuussa 1939 ja mitä sitten tapahtui. Tukea ei tullut, koska sitä ei ollut. Kaikki eivät tiedä, että Länsi teki saman uudelleen 1945. Tietäminen ei olisi haitaksi nyt kun yhteistoiminta EU:ssa on menossa murusuksi.

Lithub on agregaattori. Se kerää luultavasti täysi laillisesti ja luvallisesti linkit valikoimiinsa uutuusteoksiin, niiden arvosteluihin, ja mainitsee, onko kritiikkkien sävy sekalainen, hyvä vai ”rave” eli riehuen ylistävä.

Arvosteluista esitetään lainaus, mutta mikä kummallisinta, klikkaamalla pääsee itse tekstiin, joka on sitten luettavissa kokonaisuutena.

Tyypillisesti kritiikkejä on sellaisista lehdistä kuin NYRB, New York Times, Washington Post, The New Yorker jne.

NYRBin (The New York Review of Books) lisäksi tuossa maassa muillakin lehdillä on sellaista tapaa, että pannaan joku huipputason asiantuntija tai esimerkiksi sopivan joutelias nobelisti kirjoittamaan laajahko ja perusteltu esseen arvioitavasta kirjasta.

Olin myytyä miestä luettuani esittelyt aiheesta, jonka tunnen erittäin hyvin, nimittäin runoilija Wallace Stevensin elämäkerroista tulkintoineen.

En muuten ollut tiennytkään, että myös tämä pönäkkäpankkiiri eli Stevens saattoi hörpätä hanakasti virvokkeita niin että kerrankin Key Westissä seurauksena oli nyrkkitappelu ihmisenä lievästi sanoen hankalan Hemingwayn kanssa ja kaksi mustaa silmää Stevensille. Stevens tai Pound olisivat monin kerroin ansainneet sen englanninkielisen runouden nobelin, joka meni Eliotille, vaikka tämäkin on mainettaan paljon parempi kirjoittaja. Ja Pound tietenkin oli hullujenhuoneessa, mikä olisi ollut juhlallisuuksien järjestelijöille ongelmallista.

Ei sillä. Nobel-komitea joutui soittamaan tutkimusmatkailija Sven Hedinin hätiin Sillanpään palkintoa juhlittaessa – poikkeuksellisesti Grand- hotellissa, tällä kun oli kokemusta villi-ihmistenkäsittelemisestä ja Mestari oli saatava sänkyyn ennen kuin hotelli menee rikki.

Lithub esittelee sekä kaunoa että tietokirjallisuutta.


Antti Majander, Jukka Petäjä ja talon nuoriso: pankaa tuo kirjallinen hubi muistiin, niin kustantaja lähettää kappaleen Pohjankirjaani, josta on kuulemma löydetty lystillisiä juttuja. Ja yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat: kyllä mielestäni esimerkiksi hakusana ”Trump” tuottaa kiinnostavia tuloksia. ”No is not enough”, kuten Naomi Klein sanoo.  

14. helmikuuta 2018

Piilopankki



Eräs oikeustieteen professorini eteni Aleksanterinkadulla samalla tyylillä kuin pikaluistelija Thurnberg aikoinaan. Vaikka käsillä ei ollut pitkä matka, hän irrotti komeasti ulkokaarteen puoleisen käden kurvatessaan ja heilutti papillista lierihattuaan.

Pankkihuoneistossa eilen Big Air-ja kumparelaskun tyylit olivat käypää kamaa, varsinkin jos rollaattorissa oli käsijarru päällä.

Olen kantanut lähinnä kolikoita Osuuskassaan, joka muutti kerran nimensä osuuspankiksi. Kassanhoitajan, sittemmin pankinjohtajan perhe asui yläkerrassa. Tiskin takana istui erilaisia tätejäni.

Joku ymmärtämätön, arvattavasti valtio, oli pannut pikkusumman Yhdyspankin tililleni, jota en ole jaksanut koskaan lopettaa; käyttöshekkejä löysin vielä, mutta epäilen, etteivät ne ole enää käypää tavaraa.

Nyt sitten tuli yllättäen hammaslääkäriä ja vastaavaa. Jos tuohon Yhdyspankin tiliin oli ollut pankkikortti, sitä ei ole näkynyt moniin aikoihin. Siis käteistä!

Olen kohtalainen asiantuntija näissä pankkiasioissa. Niinpä tiesin, että firma on tällä kertaa nimeltään Nordea. Sitä en tiennyt, että Kirkkonummen konttori oli vallan lakkautettu.

Jakotutkimuksissa ilmeni, että tuo pankki antaa tililtä käteistä rahaa kahdesta konttorista. Toinen niistä on Kaivotalossa tai Makkaratalossa tai mikä lienee. Kaivokadun ja Keskuskadun käyntiosoitteet eivät ole erikoisen paljastavia.

Kolmas puhuttelemani teollisuusvartija arveli, että tuolla se on, huiskautettuaan kättään epämääräisesti. Ja löytyi se, visusti erään kulman taakse piilotettuna.

Sisällä oli sata ihmistä ja näistä noin puolelle tuolit. Bireka kourassa aloin tarmokkaasti tähyillä,

Odotus ei ollut pitkäkään. Jo tunnin kuluttua vuoroni tuli ja sain laihan nipun oikeita seteleitä. En uskaltanut yrittää siirtää niitä vakinaisesti käyttämälleni tilille. Tuoleilta katseltiin jo päälleni kuin naskaleilla.

Muistelin nuoruusvuosieni junapelureita, joilla oli setelikäärö povitaskussa. Käärön vaikuttavuutta oli joskus lisätty leikkelemällä sen sisään palasia maakuntalehdestä. Paikkakuntalaiset muistelivat, että Heinäveden kuuluisa Lihavan Sallisen lompakko oli yleensä niin painava, että se viisti takataskussa maata. Ennen vanhaan isäntämiehet eivät suosineet tyköistuvia vetimiä. Tarkka mies taitteli hattunsa hikinauhan alle snellmanin kuvan eli kymmenen tuhatta (ennen viisi tuhatta) setelinä.

Ennen pankin vakavaraisuus ja kultakantaisuus ilmeni rakennuksen runsautena ja palveluna. Jo ulko-ovella saattoi olla vahtimestari mielin kielin avaamassa. Nykyisin suurimmissakin kirkonkylissä on viisi eri pankkitaloa, kaikki käytännössä tyhjillään.


Poistuin hyvillä mielin. Kiukkuisille akoille ei pärjää edes Wahlroos. Kahdella asiakkaalla näin kädessä pankkikirjan, toisella säästötilin ja toisella karttuvan. Tuon kansanperinteen luulin kadonneen.