Aika

J.S. Bach tapaa meillä käydessään pissiä kuistilta. Hän otti vaarin ohjailustani ja toimittaa asiansa metsän puolella, jossa ei ole näkijöitä. Vessa ihmetytti häntä. Hän ei halunnut käyttää sitä. Teidän juomavetenne, hän sanoi.

Muistaakseni sydämistynyt meksikolainen uhkaa tehdä tarpeensa “teidän maitoonne”. Kun tuohon vertaa, ajatus on ymmärrettävä. Helsingissä oli ennen rankkureita, jotka tyhjensivät kaupunkitalojen kuilun pohjalle kertyneen.

Hyvää hajun ja lian historiaa ei ole sattunut käteeni. Erilaisten kuvausten mukaan esimerkiksi Pariisin kadut olivat 1700-luvun lopulla vielä sellaisen tahmean aineen peitossa, ettei kadulla voinut oikein kävellä, ja viemäröinnin ajatuksen sanotaan tullee ajankohtaiseksi, kun Lontoossa Thames lakkasi 1600-luvun lopulla virtaamasta. Tahna ei virtaa.

Toisaalta keskiajan lopulla harrastettiin paikoin kovastikin kylpemistä, kunnes kirkk puuttui asiaan. Kylpylä ja bordelli olivat alkaneet olla sama asia. Ja Waltari tavoittaa kahdessa Mikael-romaanissaan islamin kulttuurin, joka oli kovin erilainen kuin lännen.

Tällaisten ajatusten kautta pääsin hiukan kiinni musiikkiin. Jo hyräilystä huomasin, että Bachilla ei oikeastaan ollut tempoa eli sävellyksen “oikeaa” metronomimerkintää. Tänäkin päivänä jättiläisteos Matteus-passio kestää eräinä levytyksinä (kuten Klemperer) yli kolme tuntia, kun taas joidenkin kesto on noin kaksi tuntia. Erittäin suuren tempoeron kuulee esimerkiksi alkukuorosta.

Mieleeni tuli, että Timo Miettinen sanoo erinomaisessa uutuuskirjassaan “Demokratian aika”, että tunteet tulivat kulttuuriimme oikeastaan 1700-luvun lopulla, samalla kun itseään toistava eli ympyrämäinen ajan käsitys muuttui lineaariseksi ajaksi ja siten “edistyksen” tai kehityksen ajatus tuli maailmaan.

Miettinen ei ota huomioon Bachia eikä vanhempia tanssisarjoja. Bach on tunteiden kasvioppi. Hänen jälkeensä ei ole syntynyt niin hienoa kuvailua mielenliikkeistä. Esimerkiksi kantaatti nro 21 on nykykielellä nimeltään “Olin ahdistunut” (Ich hatte viel Bekümmernis). Se kuvaa depression laidat ja niin paljon keinoja sen lannistamiseen.

Nuoteista näkee, että myös nykyinen esitystapa on tarkoitettu. Tempot vaihtelevat koko ajan ja osan, jopa koraalin sisällä, on äkillisiä muutoksia.

Ennen vallinnut tapa soittaa tai laulaa Bachia kuin ompelukone on syvästi epähistoriallinen. Sekuntikelloja ei ollut. Mukana kannettavia kelloja ei juurikaan ollut. Kirkonkellot näyttivät mitä sattui ja kellon lyönneillä kuvattu aika oli tietenkin jonkun soittajan mieleen juolahtanut hetki. Ennen sähköistä yhteyttä eli lennätintä Berlinissä ei voitu tietää, paljonko kello on samalla hetkellä Pariisissa. Tai jos ajan otti auringosta kojeella, tuloksena oli tähtitieteellinen aika, jota ei nykyäänkään käytetä. Kun Suomessa aurinko on korkeimmillaan, kello on suunnilleen 12 Lappeenrannan seudulla, ei Helsingissä eikä Turussa.

Ajan mittaaminen oli saatu miuun muassa rautateiden tarpeen vuoksi erittäin tarkaksi noin vuonna 1900, ja silloin se hajosi. Ensin Bohr ja Einstein, ja kohta Bohr ja Heisenberg käsittivät, perustelivat ja laskivat, ettei tarkkaa aikaa ole olemassa. Kappaleen tai pisteen “aika” riippuu sen massasta ja kiihtyvyydestä ja useista eri tekijöistä. Kvanttimekaniikan yhteydessä on outoa puhuakaan juoksevasta ajasta, varsinkin kun paikat ovat täynnä hiukkkasia, jotka ovat olemassa vain teoreettisesti, eikä mittaaminenkaan käy päinsä.

Olin usein miettinyt, mitä perua on tahdissa marssiminen, josta tehdään sotaväessä niin suuri numero. Vastaus näyttää olevan: Napoleonin sodista. Silloin joukko-osastot kasvoit kymmenen kertaa aikaisempaa suuremmiksi, ja mukaan tuli enimmäkseen kouluttamatonta väkeä. Niinpä jopa “Marseljeesi” (Reinin armeijan marssi), on sellainen, että sen tahdissa on hankala marssia. Meillä päin sotilasihmiset olivat tunteneet lähinnä pari hautajaismarssia, ja tänäkin päivänä juhlallisia hetkiä säestetään Porilasten marssilla, koska Maamme-laulu ei sovi tahtilajiltaan sapasjalkamiehille, kuten ei liioin “Finlandia”.