Piti mennä

 

Saapuvilla olisi ollut koko kaarti jälkeläisiä. Ainakin tällä hetkellä tavalliselta tuntuva räkätauti esti menemästä. Kaunis termi voi olla lähtöisin lapualaisesta sanonnasta, että mies on niin kuin jätkän räkä piikkianka-aidassa, vaikka selässä lukee “virkiä”.

Teksti on urheiluseuran nimi. Piikkilanka-aitaa ei hevin näe, paitsi meidän pellolla, syvälle tramppautuneena. Eräät naapurit pitivät, uskokaa tai älkää, tässä lampaita. Siitä on vuosikymmeniä. Samaan aikaan kehuskelin harrastavani jousiammuntaa mhyös 90 metrin matkalta kotipihallani. Se on kirjaimellisesti totta.

Sekoilevan muisteleva sävy johtuu pätevästä syystä, jonka johdosta sisätiloissa on harrastettu merkittävämpääkin siivousta. Erikoisen tarmon kohteena ovat laatikot, joissa erinäiset vanhempieni tavarat ovat maanneet toistakymmentä vuotta.

Johtuu se siitäkin, että pikkutytöistä nuorempi uhkasi Jukka Kuuselan ikivanhaa kyläkunnan ennätystä eli pudota viisi kertaa tunnissa vesiojaan, ja joka kerta vaatteet uusiksi.

Lohduttaudun tiedolla, että amerikkalaisten lisäksi myös ruotsalaiset ovat aivan kauhuissaan tiedosta, että 25 minuutin matkan päässä pääkaupungin keskustasta voi lykätä juuri kouluun menneet natiaiset niskasta ulos esimerkiksi peuhaamaan lumessa.

Viimeksi he olivat majavia ja rakensivat patoa, tosin pellolle. Sitten saatiin lasten hamppareita, joihin oli hammasta purren laitettu myös jotain vihreää, ja päällysruuaksi jouluomenaa.

Vasta nyt kirjoittaessani huomaan, että olemme käytännössä jokseenkin digivapaa alue, vaikka välineitä olisi. Iltasatuna taisi olla “Maailman pienin ballerina” tai pätkä tarinaa “Kaislikossa suhisee”.

Mielestäni tieto “Tuntemattoman sotilaan” verkkoluennan miljoonasta kuulijasta oli sensaatio. Ääneen lukemisessa on taikansa. Kertomus, jonka tuhoamista etenkin kirjallisuuden modernismi on puuhannut sata vuotta, näyttää olevan keskeinen osa ihmistä. Vanhimmat tietämämme tekstit (kuten Gilgameš) ovat kertomuksia, ja uskonnon liittäminen myytteihin eli nykykielellä satuihin, johtaa hyödylliseen havaintoon. Ketään loukkaamatta - myös meidän uskontomme pyhät kirjat sisältävät hyvin paljon tarinoita ja sadun tyyppisiä kertomuksia, ihmeineen kaikkineen.

Ei ole totta, että rupikonnat hurjastelisivat automobiilillä, mutta tällaistakin kertovaa kirjaa on myyty pelkästään alkukielellä yli 100 painosta. Kun “Kaislikossa suhisee” ilmestyi 1908, arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti, mutta yleisö ei.

Juuri Englanti tuotti suuren määrän valheellisia ja epätieteellisiä kertomuksia, joissa on nähty myös merkkejä ylivallan osoituksista. Nalle Puh. Peter Pan. Intian viidakoista. Liisa Ihmemaassa. 

Mielelläni jatkaisin luetteloa hyväosaisista hullutusten sepittäjistä: Wodehouse, Chesterton, Wells, Conan Doyle…

Mahdottomilla jutuilla rakensi itselleen maineen jo Shakespeare, ja ennen häntä Chaucer.

“Tuhat ja yksi yötä” on ehkä vaikuttanut meilläkin ajatteluun ja tunteisiin aivan mittaamattomasti. Ensimmäinen valtavan suosion saanut versio ilmestyi ranskaksi 1700-luvun alussa, ja se oli vain alkua.

Perusteosta ei ole olemassa. Kysymyksessä on kokoelma arabiaksi levineitä persialaisia, intialaisia, kiinalaisia ja kaikenkarvaisia Lähi-Idän tarinoita, joiden keskinäinen suhde ja ajoitus on lyhyesti sanottuna epäselvä.

Merkillinen määrä myös vaikeita kertomisen keinoja on käytössä, jopa 10 sisäkkäistä ketomusta (Suutari joka tukehtui), ja tietenkin koko jutun kehyskertomus, “jatkuu huomenna” eli “cliffhanger”.

Luulen että äitini etunimi (Laila) on tuota perua. “Alf Laylah wa-Laylah”. Siis yö. Tiedoksi: 1800-luvun vahvasti eroottiset tainat eivät ole muita aidompi, ehkä pikemmin päin vastoin.