Sormitus

“Digitaalinen” liittyy historiallisesti sanana sormeen ja luultavasti sanomiseen. Monta sataa vuotta tuo sana tarkoitti numeroita yhdestä kymmeneen, siis sormilla laskettaviin. Lyhyen aikaa sana on tarkoittanut “numeroin ilmaistavaa”, jolloin takana on etenkin tietokoneiden binaaarinen järjestelmä. On vain kaksi tilaa, virta päällä tai virta pois. Näistä eli ykkösestä ja nollasta voi ketjuttaa numerot ja välillisesti kirjaimet.

Olen miettinyt, saanko koiran puruluun lisälahjaksi, jos menen ostamaan itseäni varten paikannuslaitteen. Sellainen on tarkoitettu kiinnitettäväksi koiran pantaan, mutta näemmä se sopisi myös ihmiselle, esimerkiksi kellon remmiin.

Hinta on alle viidesosa halvemmista älykelloista. Asentamisen jälkeen kelloni eli minut voi löytää puhelimella asennuksen mukaan esimerkiksi vaimo, lapsi tai naapuri.  Tässä ei ole puhe eksymisestä, vaan esimerkiksi kaatumisesta.

Äitini vietti yhden yön sohvan ja seinän välissä. Siellä ei ollut hauska olla. Olen katsellut paljonkin ihmisiä, jotka eivät kylpyhuoneessa käytyään löydä takaisin huoneeseensa. Kävin vuosia laitoksissa katsomassa vanhempiani, joilla oli onni itsellään säilyä mieleltään kirkkaina korkeaan ikään. 

Yllättävän moni ystäväni on kaatunut kotona ja rikkonut luitaan ja joissakin tapauksissa saanut odottaa tuntikausia, että joku tulisi. Minulla on mielestäni aina puhelin mukana - mutta entä jos sitä ei tarvittaessa saakaan esiin rintataskusta?

Turvarannekkeista ajattelen vähän niin kuin anoppi-vainaja, joka valitti painavansa sitä vähän väliä vahingossa, etenkin siivotessaan, ja sitten kone mylvähti eteisessä ja halusi tietää, mikä on hätänä.

En siis asu yksin, mutta ainahan välillä toisella on muuta menemistä. Naapurin poika on sellaisissa hommissa, että joutuu joskus menemään asuntoihin sivullisten hälyttämänä. Minulla on siis käsitys siitä, miten kauan ihminen voi olla huoneissa vahingoittuneena tai kuolleena.

Poliitikot rähisevät etenkin vanhusten digitaalisista palveluista kertomatta lainkaan, mistä on kysymys.

Kokemuksesta tiedän, että myös pääkaupunkiseudulla on myös minua nuorempia ihmisiä, jotka ovat täysissä järjissään mutta eivät osaa soittaa kännykällä eivätkä vastaanottaa tai lähettää sähköposteja eivätkä tietenkään käyttää verkkopalveluja.

Eräs minulle tärkeistä verkkopalveluista on lääkereseptit. Yksi, flimmeriin tarkoitettu lääke on kallis ja sitä saa apteekista vain yhden pakkauksen kerrallaan, pari viikkoa ennen edellisen pakkauksen loppumista. Syy on Kela-korvaus eli hinta eli täysin järkevä. Katson reseptini verkosta ja jos jokin jatkuvaksi määrätty lääke on hupenemassa, lähetän verkon kautta uusimispyynnön. Tyypillisesti täällä Kirkkonummella samana päivänä tulee puhelimeen tekstiviesti: resepti uusittu; lääke noudettavissa apteekista.

Yksi tietokoneiden ja puhelinten heikko kohta on näppäimistö. Läheskään kaikki eläkeikäiset eivät osaa “kirjoittaa koneella”. Minustakin tekstin kirjoittaminen puhelimeen on ikävää. Konekirjoituksen kymmensormijärjestelmän sokeana opettelin lukiolaisena. Valitettavasti jouduin nuorena kustannustoimittajana oikolukemaan vuosikausia kaiknlaisia kirjoja ja kyllästyin siihen puuhaan pahasti. Olen aina tehnyt paljon lyöntivirheitä, ja nykyisin entistä enemmän. Rakastin etäältä erästä ruttuista tätiä, joka heitti keikkaa Espoon tuomiokunnalle vielä 1970. Hän kirjoitti viheettömästi puhtaaksi viittä - kuutta liuskaa tunnissa, neljänä kappaleena, hiilipaperien kanssa. Kirjoituskoe oli Olivetti Lexis, joskus Rheinmetall. YHksi sukulaiseni ja viisi tuttavaani oli saanut konelatoljen opin. Etenkin Linotype oli huikeaa katsottavaa. Väittävät että konelatoja Reino Helismaa suunnitteli omia lauluja ja luki Outsideria latoessaan jotain maamiesseuran kalenteria.

Tiedän että puheohjaus on ja paranee - mutta sekin on oikoluettava. Ja huomautan kommentoijille, että hyvin vanha tapa pitää vain ruumiillisia töitä oikeina töinä on ymmärrettävä mutta ei ihan oikea. 

Äitini, joka ei kirjoittanut koneella, teki kymmenessä minuutissa lippukunnallemme jutun kuvan solmutaulun, josta saimme sitten katsoa mallia. 

Itse olin kouluaikoina kahtena kesänä rakennustyömaalla. Tehtävä oli kantaa lautoja ja tiiliä ja auttaa koukulla kottikärryillä lillinkiä laanille. Kun elokuussa tuli joku uusi timpuriporukka, työnjohtaja sanoi minulle, että älä sitten Kemppinen puhu kovin ruokottomia, etteivät kirvesmiehet opi sopimattomia.