Lohikeittoa

Töölössä on kahvila, josta saa oivallista lohikeittoa, leipää ja kahvin kanssa herkullista kakkua.

Se oli yksityistilaisuus. Jokseenkin kaikilla paikalla oleilla oli tämä sama sukunimi. Minä olin meistä vanhin. Saapuvilla oli myös muutamia vauvasmiehiä. Katselin pienen välimatkan päästä, koska tiedän, että heikäläisillä on terävät ikenet ja taito näykätä ihmettelijää vaikka nenään.

Kun viimeksi laskin, minulla oli 36 tai 42 serkkua, ja täsmensin mielelläni olevani sen sukupolven vanhin. Isäni oli syntynyt 1921 ja isoisä 1896. Sekä isä että äiti menivät sisaruksistaan ensimmäisinä naimisiin. Yksi syy oli kuulemma asemasota, vuosi 1943. Isä oli paikkakunnan varuskunnassa opetusupseerina ja äiti isänsä kauppaliikkeessä ja elokuvateatterissa töissä.

Minun jälkeeni niitä lapsia alkoi syntyä oikeasti paljon. Eräänäkin vuonna -40-luvulla vauvoja tuli kolme kertaa enemmän kuin nykyisin. Eräänä vuonna syntyi 107 000. Viime vuonna Suomessa syntyi 47 000. Niinpä lapsia oli joka paikassa, osa puussa, osa jokirannassa ja osa kuivumassa aidalla. Tavaraa oli vähän. Elettiin pula-aikaa.

Tulee siihen historian leveyttä, kun nyt kaupungin kahvilassa siis joku läsnäolija oli syntynyt 2024, ja minulle taas vanhin ihminen, jota olen pikku lapsena juossut pakoon, oli 1862 syntynyt talollinen Matti Lauttamus jonka entiseen lehmähakaan isoisäni kuljetti Terijoelta halvalla ostamansa hirret ja pystytti pienen talon vuonna 1924. Näitä valtion jossain määrin laillisesti myymiä rakennuksia kohosi eri puolille maata. Monessa oli mansardikatto.

Erilaisista lähteistä olen selvitellyt, että elämä maaseudulla ennen 1800-luvun suuria nälkävuosia oli käsittämättömän erilaista, ja itse muistan, että oma lapsuuteni poikkesi sekin nykyisestä. Oikeastaan en edes viitsi mainita nykyisille pikkulapsille vanhoja mielikuviani. Me emme olleet köyhiä, mutta muistan kun minulla oli kaksi pala sokeria housuntaskussa ja söin niistä toisen nautinnollisesti ja säästin toisen huomiseksi. Sokeri oli nimittäin kortilla. Eräs ikätoverini muistelee saaneensa kerran joululahjaksi appelsiinin. Ne ja etenkin banaanit olivat kallista tuontitavaraa. Veljeni istui portailla ja mutusteli herkkuaan, näkkileipää. Ilman voita tai margariina.

Saimme haitallisia vaikutteita elokuvista, mutta ei mieleemme tullut vertailla. Useimmat elokuvat olivat ulkomailta. Kukaan meistä lapsista ei ollut koskaan nähnyt ulkomaalaista. Tosin igtse olin ollut kuorma-auton kyydissän Vöyrillä, jonna mentiin Härmän Bastubackan kautta. Siellä ei puhuttu ollenkaan suomea!

Olin edellispäivänä katsellut valokuvia ja tullut siihen tulokseen, että minulla on niitä aivan liian paljon. Itse otettuja tai omin käsin skannattuja kuvia on tietokoneessa 273 gigatavua. Valitettavasti mukana on suhteellisen vähän tilannekuvia. On jotain pientä: enot pelaamassa pingpongia. Peli saattoi jäädä kesken, kun ainoa käytettävissä ollut pallo särkyi. Niinkin saattoi käydä, vaikka pallo oli aitoa guttaperkaa. Myös lentopalloa lyätiin, mutta jalkapalloa en muista edes nähneeni lapsena. Meillä päin pesäpallo oli oma laji, mutta kotikuntani oli takapajuinen. Ei ollut joukkuetta sarjassa, jossa Vimpeli ja Nurmo pitivät ahtaalla kaupunkijoukkueita.

Salamavalolamppuja ei yksityisillä harrastajilla ollut. Isäni, joka oli kuvaajana sala-ammattilainen, oli hankkinut sellaisia käyttöönsä joskus 50-luvun lopulla, jolloin saatiin hiukan kuvia myös kodin sisätiloista. Äidinisä oli jo ennen sotia ottanut oikein hyviä kuvia magnesiumia käyttäen sisätiloissa, ja lapsistaan ulkona auringossa. Kaikilla lapsilla oli samanlaiset vaatteet, koska naapuri oli isoäidin ystävä ja hyvä ompelija. Meillä oli myös kangaskauppa. Jos kangasta jäi yli, lopuista tehtiin lapsille vaatteet.

Äidinisälläni oli samanaikaisesti yksitoista eri ammattia. Kelloseppämestarin diplomi oli kehyksissä seinällä, mutta esimerkiksi rakennusmestarina hän oli itseoppinut. Tosin hän oli opetellut 1916 ja 1917 Helsingin seudun patterityömailla betonityöt sen verran hyvin, että ansaitsi rahat Pohjanmaalle muuttoon laudoittamalla ja raudoittamalla Äetsän padon Kokemäenjoessa, ja valvoi tietysti valun. Muurarin, rapparin ja maalarin työt sujuivat ammattitaitoisesti.

Hänellä oli pyhäpuvussakin povitaskussa rautalankaa ja linjapihdit, koska auto kuitenkin hajosi jopka matkalla vähintään kerran. Ensimmäisen autonsa hän oli ostanut 1926 ja saanut auton ajamisen opetuksen myyjältä, joka oli ajanut kerran Tampereen keskustorin ympäri. Servoletin lattiassa oli jännittäviä polkimia ja lusikka (kaasupoljin). Me lapset yllytime huutamalla: lusikka pohjaan.

Sähkö- ja putkityöt, jotka isoisä valvoi ennen sotia rakennuttamaansa kiinteistöön, olivat varmaan tuonkin ajan säädösten mukaan laittomia, mutta tulos oli toimiva. Elokuvateatterin konehuoneen portaissa oli hevosen kokoinen generaattori, ja tasasuuntaajat vilkkuivat ja vastukset hohtivat punaisina. 

Talossa oli keskuslämmitys. Kattilasta lähtevät lämpöputket olivat kipsillä käsitellyllä sideharsolla eristettyjä, ja metallitöitä varten kellarissa oli iso sorvi, pylväsporakone ja smirgeli. Toisessa kellarin tilassa oli höyläpenkki, jonka ääressä isoisä askarteli vielä vanhana soutuveneitä.

Politiikkaan isoisä ei osallistunut eikä harrastanut taidetta. Paitsi joskus lukiolaisena silmäilin hänen tekemiään tilinpäätöksiä ja tilityksiä. Olivat ne taiteellisia, kun vertasin niitä tilinpäätöksiin. Veroja ei teitääkseni paljon maksettu. Isäni oli verlautakunnan puheenohtaja, ja ainakin kunnallisverotus i taksoitus hoidettiin lain sallimin tavoin arvio- tai harkintaverotuksena. Naapurin kutomossa oli 600 työntekijää, mutta omistaja ilmoitti vuosituloksi 100 markkaa.

Ei niitä taloja ole enää olemassa. Töölön kahviladsa mieleeni apalsin vanha kasku. Mielestään merkittävä mies. siis sellainen kuinminä, palasi 60 vuoden jälkeen kotiseudulleen kohottuaan arvossa asemassa, oikein lierihattu päässä ja salkku kädessä. Jostain pusikosta rautatieaseman lähellä ryömi kuin ryömikin muinainen koulukaveri, joka sanoi että terve, Jukka, oletko matkoille lähdössä? Ettet vain ihan Seinäjoelle? - Luulen että jos nyt kävelisin sen kylän raittia, eksyisin enkä tuntisi ainuttakan vastaantulijaa eivätkä nämä minua.