Tekstiili

Joku ihmetteli kuin tilauksesta.

Kudonnaisten  valmistus oli Kauhavalla suurimmillaan 1950-luvun alkupuolella. Paikkakunnalla toimi 50-60 alan yritystä, “Joiden palkkalistoilla oli varovaisesti arvioiden vähintään 2 500 henkilöä. “ (Pietiläinen, Kauhavan histria I, 1999, s. 121. Lähemmin:  Virrankoski, Pentti: Käsityöstä leivän lisää Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia tutkimuksia 186. Vammala 1994.)

Järjestelmä oli pitkään sellainen, että yrittäjä toimitti langat ja tarvittaessa kangaspuut. Työ tehtiin kodeissa. Valmiit tuotteet kuljetettiin keskustaan ja sieltä kaikkialle maahan.

Noista yli 2 000:sta runsaan 10 000 asukkaan kunnassa luultavasti suurin osa oli kauhavalaisia, mutta kyllä kangaspuut paukkuivat naapuikunnissakin.

Hyvin mielenkiintoinen piirre on naisten hallitseva rooli. Luegtteloissa esiintyy useinensimmäisenäKauhavanNakistenKotiteolisuusliike, Ilmsa Somppi ja Helmi Stenius, josta jälkimmäinen lienee ollut asemapäällikön vaimo.

Sitten tulee paljon hyvin tuttuja nimiä ja naapureita. Meitä vastapäätä oli vuonna 1931 aloittanut Taimi Halmion kutomo. Ilmi Karikoski, opettaja ja upseerin vaimo, Vieno Orrenmaa, Lyyli Karppinen, Helvi Pyykkö… Ja suurin oli Karin taidekutomo, joka koneellisti kudontansa ensimmäisenä, 50-luvun lopusta. Heillä oli ihan oikea tehdas, kuten sitten esimerkiksi Olavi Saarisella. 

Kauhavan historian mukaan jo 1936 kunnan kutomoliikkeiden yhten laskettu liikevaihto oli neljä kertaa kunnan tulo- ja menoarvion loppusumman suuruinen.

Varhainen menestystuote oli hetekan peite ja sen rinnalla olivat kaitaliinat ja täkänät. Sotien jälkeen, kun lankaakaan ei saanut juuri mistään, rinnalle nousivat räsymatot. 

Muistelen kuulleeni, että Kari olisi tehnyt sodan päätyttyä suuria kauppoja armeijan kanssa. Käytöstä jääneet vaatteet revittiin lumpuiksi, kehrättiin uudelleen ja värjättiin.

Voi olla näinkin. Armeijan vaatteet olivat erittäin hyvää sarkaa ja ykkösasuissa saattoi olla myös verkaa. Alusvaatteet, joita oli sadoin tuhansin, olivat tyypillisesti flanellia. Olen itse käynyt oppikoulun käyttäen kalsareita, joiden vyötäisillä oli leima SA Int. Äiti tosin oli ommellut niihin kuminauhat, joita alkuperäisissä ei ollut. 

Oli se ihme, kun alkoi esiintyä - venyviä alushousuja, “Hyvon yllä hyv’on olla.” Hyvon lienee ollut Hyvinkään villakehräämö. Melkein koko tekstiiliala meni 80-luvulla Suomessa nurin. 

Olenko nähnyt unta, kun luulottelen, että itse Marimekko olisi käynnistänyt toimintaansa sotien jälkeen armeijan lakanoiden turvin?

Joku kirjallisuuden tutkia, jos sellaisia vielä ilmestyy, voisi panna merkille, että kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin “Pohjanmaa” alkaa kirjan tapahtumahetkellä kuolevan elinkeinon ympäriltä. Kudonnastakin siinä oli kysymys.

Äitini kutoi mattoja Espoossa vielä runsaaat kymmenen vuotta sitten, ei tietenkään elinkeinokseen.

Panin merkille, että kangaspuiden kolkutus oli minulle kodikas ääni. Joskus kysyin äidiltäni, kuka häntä auttaa luomisessa. Satuin saamaan eräältä Wetterhofin käyneeltä mummoihmiseltä yksityiskohtaisen selostuksen siitä, miten hirveä ja vaativa työ oli loimien puille paneminen. 

Hyvät ystäväni sisarukset Eevi ja Laimi puhuivat myös kaupassa ja maantiellä huutamalla. He olivat kutoneet kahdestaan ja sitä ennen äitinsä eli Isun kanssa ja tottuneet korottamaan äänteen sen kolkutuksen yli. Minulla on kunniapaikalla myös Laimin neulomat villasukat. Niin hienoja ei kaupasta saakaan.

Oli Kauhavalla kaikki alan tarvikkeet. Hyvin lihava Fransu omisti Kauhavan kaidetehtaan. Kaide eli pirta on ses metallipiikeistä valmistettu vekotin, jonka läpi langat vedetään. 

Kyllä äiti oli kiukkuinen, kun kerran pikkuveljeni oli purkanut uuden villapaitansa - matonkuteiksi, eli niin kuin äitikin…