Uusia perunoita

 

Naiset olivat julmia. Kun sukat olivat kulunee kärjestä puhki, he osoittivat sormella varpaanpäitä ja sanoivat: uusia perunoita. 

Kostoksi olen valvonut, että anoppini parsima sukka pysyy tallessa. Se on ainakin 50 vuotta vanha miehen nilkkasukka, ajalta ennen kuin sukan suussa oli kunnon kuminauha rai resori. Ainakin ajoittain tarvittiin miehen sukkanauha puvun alle. Se kierrettiin pohjelihaksen ympäri ja napsautettiin kiinni juuri samanlaisella soljella, joita mummokin käytti punaisisssa kureliiveissään.

Veijo Meren “Peiliin piirretyn naisen” (1963) järkyttävin yksityiskohta, jota kirjailija ei varmaan itse pitänyt minään, oli sormikkaat. Eila pani sormikkaat ennen kuin ryhtyi vetämään sukkia jalkaansa.

Sukkahousuja ei nimittäin ollut keksitty, ja nailonsukat vaurioituivat vähästä. Mahtaako löytyä lukijaa, joka muistaisi termin “silmäpako”?

Jos nainen tuli raapaisseeksi esimerkiksi kynnellä pienenkin viillon sukkaansa, silmä lähti juoksemaan niin että kohta hameen alle johti varsinainen valtatie. Ensiapuun tarvittiin kynsilakkaa.

Väenpaljoudesta ja vähyydestä puhuttaessa mainitaan aina ehkäisy, josta tuli uudenlainen asia 1960-luvulla, mutta syystä tai toisesta unohdetaan sukkahousut, jotka mullistivat läntisen maailman ja matkailun Neuvostoliitossa samaan aikaan.

Samaan luetteloon olisi lisättävä tyttöjen pitkät housut, joista oli käyty katkeraan taistelua lukemattomissa kouluissa ja kai työpaikoillakin saman vuosikymmenen alussa. Ainakin meillä tytöt joutuivat vaihtamaan hiihtohousut takaisin hameisiin, vaikka voikkatunnin jälkeen olisi ollut vain yksi tunti jotain toissarvoista, kuten kirkkohistoriaa.

Tosin Tampereella vaikutti Immanuel-etunimellä koristettu oppikoulun opettaja, joka julisti, että kirkkohistoria on koulu tärkein aine. Niinpä hänen pojastaan tuli jotenkin pöllähtäneen oloinen kansanedustaja. Muistan, että hänellä oli mielipide, kun perustimme Aalto-yliopistoa. Mutta kirkkohistorian opetus saattaa tätä nykyä olla huonoissa kantimissa niin etteivät lapset opi edes heränneiden sielujen halullisia lauluja.

Tämä palauttaa mieleeni Salamniuksen, Cajanuksen ja siis uudelleen Veijo Meren.

Opittu ylimielisyyteni sai kolauksen, kun löysin hyllystäni Meren suomalaisten historian niteet. Huonot tiet, hyvät hevoset. Maassa taivaan saranat.

Tiesin vanhastaan, että etevät viihdekirjailijat, kuten Klinge ja Haavikko, joilla oli taito tehdä arjestakin juhlaa siirryttyään puhumaan itsestään, olivat eteviä latelemaan yllättäviä ajatuksia. Näin pääsi käymään, vaikka Saksassa oli jo 30-luvulla ja etenkin silloin, muotoiltu iskulause: aivoilla on ajateltu jo liikaa.

Tämä Meren kirjasarja näet on kerrassaan mainio. Sitä värittää sama ilmiö kuin hänen romaanejaan ja novelleja. Ihmiset joutuvat aina johonkin, mihin eivät varsinaisesti olleet menossa, ja voivat suistua suuhunsa siinä kuin sukkaansa.

Mistä hän mahtoi löytää - tai keksiä - kaikki nämä sykähdyttävät käänteet. Pedellien eli vahtimestarien vihanpidosta yritteliäiden yliopppilaiden kanssa tiesin toki itsekin, mutta se oli minulle sensaatiomainen tieto, että Lönnrot olisi kävellyt Turusta Sammattiin saunaan yhdessä lauantaipäivässä.

Sehän takee mitä sata kilometriä!

Olisiko niin että kuuluisa kuvaan kaiverrettu iskulause olisi ymmärrettävä kirjaimellisesti: yksi mies keräsi ja siis pelasti kaiken juoksemalla, eli ei kävelemällä tai vaeltamalla. Latinaksi siinä seisoo “currendo” eli siis juoksemalla.

Ja Lönnrot todella kuuluu ollee kovasti hyvä latinassa. Sitä kieltä käyttäen hän - lääkärismies - tiettävästi juksasi maanmatkoillaan maalaisia. Kirjoitti esimerkiksi lehmälle kaulassa kannettavaksi latinankielisen “reseptin”, jossa luki “ellei elä, sitten kuolee”.