Ääniä

Liikkuminen on tietysti jäänyt liian vähälle, kun olen varpaankynsien kiskomisen jälkeen ollut hyvin varovainen. Toimi on sinänsä ihan arkinen. Kun kynsi lähtee irtoamaan itsekseen, se on poistettava.

Niinpä olin erittäin kiitollinen, että poikani haki minut kotipihasta autolla ja palautti sitten samaan paikkaan. Päätös mennä kuuntelemaan Ian Bostridgen esittämä Schubertin “Winterreise”, säestäjänä Ralf Gothóni, oli tehty varhaisessa vaiheessa. 

Esitys oli hieno, mutta ei vaivaton. Olen muun muassa kaavoihini kangistunut. Tänään varmistelin mielikuviani. Muisstin oikein. Ylittämättömän Fischer-Dieskun ja Gerald Mooren ohella löytyi nopeasti viisi vertaansa vailla olevaa levytystä.

Tullessamme, autoa käännettäessä opetin poikaani kertomalla, että tuo tuossa on yksi kaupungin lyhyimmistä kaduista, Ainonkatu, mutta asuipahan kuin asuikin sen varrella maisteri Suurpää, joka saattaa olla hengissäkin, kuten kaverinsa P. Tarkka.

Konservatorio oli loppuunmyyty. Yleisöä ei voi millään muotoa luonnehtia nuoreksi. Menimme lippujemme osoittamilla paikoille. Hetken läheltä katsottuani sanoin vieressä istuvalle: tuttu naama. Istuja kiirehti pahoittelemaan, etteivät attuneet silmälsit mukaan ja katsoi kysyvästi. Sanoin nimeni ja esittelin poikani. Maisteri Suurpää. Ennen konsertin alkua ehdin sanoa lukeneeni hiljan uudelleen hänen kirjansas levytetystä musiikista “Neljätoista mestaria” ja alkaneeni epäillä omaa kantaani, koska en ennen ollut yhtä kiihkeä Solomonin ihailija, Beethovenin pianokonsertoista puhuttaessa, kuin hän. 

Paluumatkalla selvitin vielä pojalleni, että kun itse menin Otavaan töihin vuonna 1964, lähellä toisiaan neljännessä kerroksessa istuivat tohtori Kauppinen, maisteri Suurpää, johtaja Marttila ja herra Reenpää.

Matti paljasti minulle, että Wellek ja Warren olivat kirjoittaneet merkittäviä sanoja kirjallisuudesta, ja häneltä opin sanat ‘uuskritiikki’ ja ‘lähilukeminen’. Sain senkin tärkeän tiedon, että tupakkapiipuista puhuttaessa minä, jolla ei tietenkään olisi mahdollisuutta ostaa oikeaa Dunhilliä, voisin silmäillä esimerkiksi GBD:tä. Maisteri tuli aamulla, kun ehti, töihin ja kantoi muhkeaa, mahakasta salkkua, jonka pohjalla oli kaksi tai kolme piippua.

Tuon hyvän tavan hän lopetti jossain vaiheessa, ehkä ollessaan työssä Tammessa, ellei sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikoinaan.

Yöllä pikkusiskoni oli kirjoittanut viestin, josta kävi ilmi, että Tuomas Haapasen kuoltua äskettäin melkein satavuotiaana hänen poikansa laatima elämäkerta oli ilmestynyt ja löytyy verkosta.

Kuuluisan viulistin sisko oli omassakin elämässäni keskeisen Heikki Boreniuksen vaimo, joka hänkin poistui keskuudestamme vasta hiljan opetettuaan musiikkia ja laulettuaan vuosikymmeniä muun muassa Radion kamarikuorossa. Ja Haapanen oli sodassa lentäjä, kuten isäni.

Lukijalle, joka ehkä jaksaisi ihmetellä asiaa, selitän olevani omassa suvusssani se epämusikaalinen ihminen. Isäni oli kyllä köyhä poika Sörkasta, alun perin Karjalan kannakselta, mutta hän oli herättänyt mieltymystä jo NMKY:n poikakuorossa ja sanoi joskus, että Aunuksen rintamamieskuorossa Pyssy Turunen laittoi soolokvartetin hänestä, Antti Koskisesta, Matti Lehtisestä ja Kim Borgista. Vaatimattomasti hän mainitsi olleensa siihen aikaan heistä paras laulamaan - mutta pojat rupesivat harjoittelemaan sotien jälkeen.

Itse asiassa isä kyllä lauloi Tapiolan kamarikuorossa jopa Bachin motetit vielä vanhena, vaikka hänen todellisuudessa merkittävin ansionsa maan taide-elämässä juontui siitä, että hän tuli toimeen Alfons Almin kanssa ja osasi asioida opetusministeriön herrojen kanssa, kun oopperalle tahdottiin omaa taloa, vaikka kansalaismielipiteen mukaan ooppera on epätavallisen sietämätöntä, valmiiksi rikkaiden ihmisten keekoilua.

Tai lopettaakseni muistelupätkäni isä kyllä avusti erittäin tuloksekkaasti monia taiteilijoita sopimus- ja veroasioissa ja kovin usein perinnönjaoissa tai avioeroissa, jotka saattoivat olla täynnä ääntä ja vimmaa.