Sivun näyttöjä yhteensä

7. marraskuuta 2024

Juovuksissa



Ainakin kaksi jälkeläistäni on ilmaissut ajatuksen, että tekisi mieli joskus lukea, miten ennen elettiin.

Rohkenen epäillä. Ennen kaikki oli huonommin.

Olen tehnyt juuri saman havainnon kuin joku toinen kirjoittaja - en nyt muista kuka - joka moitti epookkielokuvien näyttelijöille huolellisesti valmistettuja vaatteita epäuskottaviksi.

Itsekin muistan katukuvan. Vaatteet olivat huonolaatuisia, heikosti istuvia ja tuhannen rutussa.

Edistys kipitti vastaan esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Matti Piipposen muodossa. Hänellä oli yllään uutuustuote: äänekkäästi kihisevä bri-nailonista valmistettu sininen sadetakki. Piipponen oli kova kalamies. Hän saattoi suorastaan pysäyttää vastaan astelleen arvohenkilön, kuten esimerkiksi Heikki Boreniuksen, selatakseen isoista lompakostaan näyteltäväksi huonon valokuvan viimeksi perhoilemastaan lohesta.

Minun aikanani lohikalaa ei saanut enää alempaa Suomesta. Juhani Aho oli onkinut “mullosia” eli kaiketi taimenia Huopanankoskesta, joka on Viitasaarella.

Maailma muuttui. Lakimiespiireissä pudisteltiin päätä tiedolle, että muuan hovioikeudenneuvos kävi pelaamassa verkkopalloa Munkkiniemen takana Talissa. Pelistä käytetään nykyisin nimeä tennis. Pallon perässä vähissä vaatteissa juoksemista pidettiin joka tapauksessa täysin sopimattomana niin korkealle herralle.

Pentti Haanpää kirjoitti (tämä on ulkomuistista):” Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä, ja se, joka ennätti sitä jalallaan potkaisemaan, luuli olevansa hyväkin sankari.”

Mutta oman aikuisuuteni alkuvuosina oli normaalia ja sopivaa kehuskella juopottelullaan. Olisiko olllut Pekka Parkkinen vai Leo Lindsten, joka röhisi Kosmoksen eteisessä:” Voi saatana että minä olin eilen perkeleen juovuksissa.” Kademieliset kuuntelivat.

Tänäkin päivänä muistan menneisyyden portsarit. Heillä käsi nousi herkästi. “On tullut vähän otettua.” Se tarkoitti, että anniskeluravintolaa pyrkivällä oli pohjia eli hän oli valmiiksi hiukan hutikassa. Jossain paremmassa paikassa, kuten Marskin Kellobaarissa, portieri saattoi ilmaista asiansa lyhyesti:” Toinen kerta”. Tuossa paikassa parveili etenkin Hymyn toimittajia. Muistikuvani vahvisti yksi maan merkittävistä lehtimiehistä, Jorse, joka tosin kyllästyi Urpo Lahtiseen ja Tampereeseen ja raitistui täysin. Hän kertoi ryhtyneensä yleensä kirjoittamaan lehteen “tositarinoita” Otavan Keuruun kirjapainon pihassa. Toimeen tarvittiin matkakirjoituskone ja ainakin yksi pullollinen Koskenkorvaa. - Lieneekö Jorsella tallella oikealla kullalla koristettu Ballograf-kuulakärkikynänsä? 

Minulla muuten on se itse ostettu Fisherin Space Pen vuodelta 1968. Tuossa se on nytkin. Vaikka se on täysmetallirunkoinen, kyljessä on pieni lommo. Kävin hakemassa sen takaisin Kirjallisen johtajan huoneesta, kun herrat (tulevat) akateemikot Meri ja Haavikko olivat keskustelleet rahasta, ja viimeksi mainittu oli iskenyt kynän kirjoituspöytäänsä pystyyn. Se oli uponnut noin tuuman syvyyteen.

Mutta juoppojutuista mieleeni jäi erikoisesti arvostettu kriitikko XX, joka purki kauhistuneisuuttaan.

Hän oli lähtenyt kerran talvella Sikalasta Korkeavuorenkadulta asiaan kuuluvassa kunnossa, ja tultuaan tajuihinsa jossain Hesperiankadun korkeudella luullut halvaantuneensa. “Kyllä helpotti. Minä olinkin vain sammunut siihen raitsikan kiskoille ja kussut housuihini ja jäätynyt kiskoon kiinni.”

Se ei todellakaan nirhannut miestä, että oli saattanut itsensä tuohon kuntoon. Päin vastoin.

Se ei ole keksitty juttu, että Jaskan snagarissa myyjä saattoi kysyä, pannaanko asiakkaalle ketsuppi ja sinappi suoraan rintamuksille.

Mutta virkavaltio oli ankara. Yhden kerran seisoin erään naishenkilön ja erään tulevan kasvatustieteilijän kanssa Helsingin Senaatintorin kulmalla Uudevuoden aattona vaikenemassa yhdessä kuuden tuhannen muun kansalaisen kanssa odottaen, että Teuvo Aura aloittaisi. “Kansalaiset, medborgare…”

Humalainen hoiperteli Aleksilta mölähdellen:”Elsa, olet kohtalon lapsi…”

Arvioni mukaan noin 1127 poliisia syöksyi humalaisen kimppuun ja retuutti hänet Sofiankadulle putkaan. Rikoksen nimi lienee ollut “pahennuksen herättäminen julkisella paikalla”.


4 kommenttia:

  1. Isäni harrasti nuoruusvuosinaan 1930-luvulla jalkapalloa pelaten jopa joissakin sarjoissa ja joitakin pokaalejakin taisi saada. Hiihtopokaaleja tuli myös jonkin verran. Niinpä hänellä oli pohjana siihen aikaan miehillä varsin tavallinen rautainen kunto sotaan lähtiessä. Se että hän oli siinä vaiheessa lakimies ei pelejään haitannut.

    VastaaPoista
  2. Siinä toimii kaari; vaatteet ovat taas paskoja.

    VastaaPoista
  3. Suoraan sanoen olisi mielenkiintoista kuulla lisää 60-70 -lukujen juomakulttuurista! :D Anonyymius säilyttäen, jos tarpeen!

    VastaaPoista
  4. Merkittävin kulttuurisaavutukseni tapahtui ravintola Hansassa. Ohi kulkiessani stumppasin röökini Saarikosken pöydällä olleeseen tuhkikseen. Notta.

    VastaaPoista