Hulluus

Hulluus Hullu näkee ja kuulee sellaista mitä ei ole. Ja haistaa ja maistaa ja tuntee. 

Siis jokainen ihminen on nukkuessaan hullu. 

Sitä mikä unessa koetaan, ei ole. 

Keksitty kertomus on hienointa mitä on. 

Viittaan jälleen julkaisemaani 100 kirjan listaan, joka näyttää koostuvan pelkästään keksityistä jutuista.  

Ihminen ilmaantui maailmaan 32 000 vuotta sitten. Eläimillä ja ehkä kasveilla näyttää olevan jotain, mitä voi aivan hyvin sanoa tietoisuudeksi. Itse olen kuullut myös kivien kuorsaavan ja kirjoittanut siitä runoja, jotka on julkaistu runokokoelmissani. 

Tietoisuus tai mielikuva on ajoitettu nyt hyvin tarkasti, kun vasta parikymmentä vuotta sitten kohtalon oikusta (maanvyörymä) järkyttävän hyvin säilynyt Chauvet’n luola löytyi. Siellä on satoja piirustuksia ja maalauksia ja lisäksi ihmisten ja eläinten painamia jälkiä. Sitä on käytetty ainakin kahteen otteeseen jääkauden riehuessa pahimmillaan. Puhe on siis omasta jääkaudestamme. 

Kyllä: olen käynyt Ranskassa Lascaux II:ssa ja Rocamadourin lähellä ihmettelemässä oleaja. Tuo kakkonen tarkoittaa replikaa: leuhkuudestaan tunnettu Ranskan valtio on rakennuttanut oikean luolan viereen tarkan kaksoiskappaleen, maan päälle. Aito luola kuulemma tuhoutuu muun muassa hengitysilmasta. 

Chauvet’sta on myös faksimile tiettävästi maailman suurin. Siellä en ole käynyt. Paikka on Rhônen ja Alppie välissä. Mutta se itsensä Werner Herzogin tekemä elokuva tästä luolasta olisi kiva nähdä. Cave of Forgotten Dreams. 

Julian Jaynes saattaa olla päästään sekaisin. Hän kirjoitti 20 vuotta sitten, että uskonnot syöksyivät ilmoille kuin henki pullosta eri puolilla maailmaa noin viisi tuhatta vuotta sitten, ja rankoissa tapauksissa ihmiset alkoivat kuulla enkelin tai jumalan puhuvan, usein vasemman olkapään takana. 

Tulee kyllä mieleen skitsofrenia, mutta tulee myös mieleen myöhempi Ilian ja Odysseian ero. Tietenkin jumalien kovakourainen sekaantuminen ihmisten asioihin on kuvattu jo Gilgamešissa. Jaynes arveli, että aivolohkot siinä vain rupattelevat toisilleen. Tätä ajatuksestaan kirjoitettu paljonkin, ja aivojen ja hermoston toimintatavat ovat pohjaltaan edelleen epäselviä. 

Kysymystä ovat käsitelleet todella hienosti arkeologit Lewis-Williams, The Mind in the Cave, ja Steven Mithen, After the Ice. Ranskan luolin hurjuus on edelleen nähtävä mielen kuvien kiinnittäminen piirtämällä ja maalaamalla kiveen. 

Jopa Chauvet’n löytäjät valittelevat ihmistekoisten kuvien tavattoman rajua vaikutusta katsojaan. Isot luolat ovat kaukana suuaukosta. Välillä on kiivettävä. Välillä putoaa, joskus tien sulkee pohjattomalta tuntuva kuilu tai maanalainen järvi. Pimeys on täydellinen. Äänettömyys on täydellinen. Luultavasti monessa kohdassa tuntee tukehtuvansa. 

Eläinhahmot, joista monet ovat nyt sukupuuttoon kuolleita, ovat kaikkea muuta kuin meidän alkeellisen oloiset kalliopiirroksemme - niin täydellisiä ja niin hienoja, että ne olisivat kunniaksi minkä tahansa aikakauden ammattitaiteilijalle. Joissakin kuvissa eläimet taistelevat. 

Siitäkin syntyy väistämätön kysymys: mistä tuollainen taito? Ja mieleen hiipii epäily: onko siis taide syvintä ihmisenä olemista. Onko kuvitelma suurempi asia kuin todellisuus? 

Luolassa ei ole missään tapauksessa voinut olla mammuttia eikä alppikaurista eikä alkuhärkää. Niiden kuvat ovat muistista nousseita.