Oppi ojasta

 

Kommentoija mainitsi tärkeän ilmiön, hitaan oppimisen.

Meillä vanhoilla opettajilla on se ylellisyys, että aika useissakin tapauksissa pääsemme miettimään, miten tämän tai tuon ihmisen elämä on sittemmin kulkenut. Kimmoke saattoi olla presidentti Niinistö, jonka koulumenestys ei ollut hurrattava ja joka ei ainakaan omien muistikuvieni mukaan eronnut millään tavalla tavallisista nuorista lakimiehistä.

Esimerkki aika ikävistä varhaisvuosien ongelmista on tietenkin Mannerheim, joka ei liene ollut tavattoman tasapainoinen eikä tasapuolinen myöskään loistonsa päivinä. Mutta hän oli nerokas ja tavattoman pitkäjänteinen. Sitä kuvaa esimerkiksi hänen toimintansa sotilasvakoilijana (“Ratsain halki Aasian 1906-1908”).

Jääkärikenraali E. Heinrichsillä oli kolme eversti-veljeä, ja häntä itseään kuulemma sanottiin veljessarjan tyhmimmäksi. Hänestä tuli sotilaana yksi itsenäisen Suomen parhaista. Se johtui ehkä siitäkin, että hänellä oli kyky tulla toimeen hyvin pahoissakin tilanteissa ja kenen kanssa tahansa. Toisin kuin vaikkapa Talvelalla, joka oli tosi terävä mies.

Varhaisnerot tiedetään. Ståhlbergin ja Rytin ohella sellainen oli Paasikivi, joka kävi kouluja Lahdessa tätinsä pikkuisen maitokaupan takahuoneesta käsin. Saattaa olla, että hänen kiivas luonteensa on tuota samaa perua. Jopa KOP:n historiaan on otettu tarina, jonka mukaan muut pankin johtokunnan jäsenet olisiva ilmoittaneet 30-luvulla, että nyt Kustin pestiä johtajana ei jatketa ellei hän esitä lääkärintodistusta täysjärkisyydestään. JKP toi Lapinlahden sairaalasta paperin, jossa professori totesi, ettei mielenvikaisuudesta ole mitään merkkejä. Tutkittavan käyttäytyminen johtuu siitä, ettei hän ole saanut minkäänlaista kotikasvatusta.

Ihan hiljan muistelimme ystävien kanssa varhaisten aikojen valopäitä - siis ajalta jolloin olimme kaikki kolmissakymmenissä. Aika monista olimme samaa mieltä. Asianomainen ei ollut mielestämme osoittanut sanottavaa lahjakkuutta, mutta olipa tehnyt loistavan uran ja saanut aikaan paljon hyvää, myös hädänalaisten keskuudessa. Ja sitten oli näitä, jotka oli otettu torvin ja fanfaarein vaativiin työpaikkoihin, joissa kävi pian ilmi, että he käyttivät aikansa oman erinomaisuutensa esittelemiseen, mutta jättivät työt tekemättä.

Tämä haiskahtaa hiukan korkean ja näkyvä aseman ihailemiselta. Siksi toistan taas kerran, että olin pökertyä ihailusta, kun istuin kerran tuntikausia kuuntelemassa kansakoulunopettajani, kummitätini ja matkahuollon toimipistettä pyörittäneen rouvan keskustelua kotipaikkakunnastamme ja sen ilmiöistä ennen ja nyt. Sellaista hengen lentoa eli nopeaälyisyyden ja tunteen syvyyden yhdistelmää en muista kohdanneeni esimerkiksi San Franciscon seudun yliopistoissa. Js siellä kuitenkin yhdessäkin kokouksessa joku paheksui, että puheenvuoroja oli annettu sellaisillekin, joilla ei ollut Nobelin palkintoa fysiikassa tai Fields-mitalia matematiikassa.

Ajatukseni viivähti kuin sisilisko kivellä tietääkseni paikkansa pitävässä mielikuvassa. A. Hitler ja L. Wittgenstein kulkivat vuoden samoja rappuja Linzin kaupungin keskikoulussa. He olivat eri luokilla, koska ensin mainittu jäi luokalleen ja viimeksi mainittu hyppi luokkia yli. Varmuuden vuoksi korostan, että myös viimeksi mainittu oli peräti omalaatuinen ihminen.

Niinpä tuntuu kovasti hyvältä katsella ja kuunnella Suomen tasavallan kansalaisia, jotka ovat milloin mitäkin mieltä, koska heillä on mieli.

Yksi ihminen, joka muistamani mukaan istui aikoinaan luennoillani kulttuurihistorian oppiaineessa, nimitettiin Turun yliopiston rehtoriksi. 

Hienoa että humanisti! Ja lisäksi nainen. Asianomainen näyttää julkaisseen tutkimuksen myös spritismistä. Miten mainio ajatus! Kulttuurihistoriaa totisesti on myös historian harhaluulojen selvittely.

Realismi on kovin liha eväs. Esimerkiksi romaanikirjallisuudessa fantasia menee usein syvemmälle kuin “todenmukaisuus”.