Todellisuus on mielikuvituksen tuote, uljas.
Neurotieteilijät, eräiden käyttäytymistieteiden osaajat ja yhteiskuntatieteitä harjoittavat voivat kaikin mokomin lopettaa tähän.
Minä kuitenkin jatkan, että mielestäni Proust oli oikeassa jo nuorena miehenä ja sitten kaiken ikänsä.
Hän oli etsimässä kadonnutta aikaa.
Hanke vaikuttaa yhtä hullulta kuin erään hänen virkaveljensä haikailu menneen talven lumista. Villon oikein kyseli niiden perään.
Meitä on joka lähtöön. Jotkut meistä luulevat, että kadonneessa ajassa olisi jotain arvokasta. Kuvitelma siis on, että sitä kannattaisi etsiä. Kadonnutta aikaa. Arkijärki toteaa ajatuksen hullutukseksi.
Me kuitenkin järkeilemme, että tulevaa aikaa ei ole vielä olemassa ja jopa nykyhetki näyttää sotkeutuvan Zenonin paradoksin. Nykyhetkeä ei oikein näe mikroskoopillakaan, koska mittakaavasta huolimatta se katoaa ennen kuin sen ehtii havaita.
Jos ihmisen tarkkaavuuden mitta on usein mainittu 10 – 15 sekuntia kerrallaan, nykyhetki on niin pitkän ajan päässä menneisyydessä kuin tarkkaavaisuuden siirtäminen siihen kestää.
Lapsekas selittäminen loppuu yleensä tähän. Proust kirjoitti haukotuttavalla tavalla jostain, minkä oli muistavinaan pitkien aikojen takaa. Mitä siitä?
Siellä on taustalla ajatus, että muiston virittäminen muuttaa sen. En malta olla vertaamatta, joidenkin tutkijoiden kiukuksi, että mieleen pukkaa teoreettinen fysiikka, joka tietää ja on todistanut, että pelkkä mittaaminen voi vaikuttaa mitattavaan. Kuuluisan teorian mukaan emme mitenkään voi selvittää samanaikaisesti elektronin paikkaa ja liikettä (kulmamomenttia).
Proust oli asialla ennen kuin Heisenberg. Muistamalla jonkin asian muutan muistikuvaa. Kielevät kirjoittajat ovat maininneet synapsien välisen raon ja hahmotelleet mitä tapahtuu kemiallisesti tai sähköisesti, kun jokin kulkee raon yli synapsista toiseen.
Proustin yksi hienous on oivallus, että ihmisen muuttuessa menneisyys muuttuu. ”Kadonnut aika” eli menneisyys löytyy, mutta muuttuu koko ajan. Siksi sitä kuvaava kirjoitus, esimerkiksi romaani, ei voi tulla koskaan valmiiksi. Proust itse ponnisteli ja onnistui. Hän korjaili ja lisäili käsikirjoitustaan vielä kuolinvuoteellaan – kuolinkohtausta, muuten.
Proustin muistojen maailma oli eräänlainen kuplakammio, osittaisdifferentiaaliyhtälö, jossa näkyy muutoksen suunta ja nopeus. Siksi hänelle realismi oli hullutusta ja keksitty totta. Siksi hänen romaaninsa on itse asiassa tietokirja. Minulle se on tieteellinen tutkimus. Ja muistien maailma on moniulotteinen vektoriavaruus.
Katselen aikaikkunastani ulos. Näköpiirissä olevalla tekniikalla ei pystytäisi valmistamaan tuollaisia mäntyjä. Ne toimivat aurinkovoimalla ja tuulivoimalla.
Lienenkö ymmärtänyt suunniilleenkan sinnepäin aivotutkijoita, että me olemme yhtä kuin narratiivimme. Aivomme tekevät vähäisistäkin vihjeistä nopeasti päätelmiä, kuvia ja käsityksiä. Jos narratiivimme ovat hyvin erilaisia, niin toistemme ymmärtäminen käy hankalaksi.
VastaaPoistaOlipa hyvä kommentti. Täsmentäisin että aivomme tyrkyttävät puskurimuistista valtavaa määrää "aistimuksia", joista narratiivi saattaa hyvinkin rakentua palikkaperiaatteella. Aistimuksen epäluotettavuus lienee luotettavasti osoitettu.
PoistaErityisemmin hakematta Proustista mieleen tulee Ambrose Piercen määritelmä nostalgialle: "Fond thoughts of imaginary times past." (Devil's Dictionary)
VastaaPoistaKirkkoisä Augustinus pohdiskeli 1600 vuotta sitten aikaa näin: jos kukaan ei kysy sitä minulta, tiedän mitä se on, mutta jos yritän selittää sen, niin en tiedä.
VastaaPoistaNykyään moni ajattelee, ettei aikaa ole olemassakaan - eli se mitä me pidämme aikana, onkin pohjimmiltaan jotain muuta. Tähän viittaa sekin, että aika todistetusti kulkee tai kuluu tms. eri nopeudella erilaisissa painovoimakentissä.
Aikaa on pidetty samankaltaisena asiana kuin esim. tilaa - osaammeko kuvitella "tyhjän" tilan? Jos ei ole mitään, ei kai ole tilaakaan?
Edes "tyhjä" avaruus ei ole tyhjä. Miten tyhjä laajenee? Ja missä? Tyhjyydessäkö?
Kun maailmankaikkeus syntyi "olemattoman" pienestä pisteestä n. 13,8 miljardia vuotta sitten, niin herää kysymys, että missä se syntyi?
Siihen voi jokainen osaltaan vastata näin: Tässä.
Aika on jokaiselle havaitsijalle aivan samanlainen vaikka mukana olisi liikettäkin. Se, miten taas jokin havaitsija toteaa jonkun toisen havaitsijan ajan olevan, voi poiketa omasta ajankulusta. Se johtuu suuresta nopeuserosta havaitsijoiden kesken. Jos nopeuseroa ei ole, ei ole mitään eroa ajan kulussakaan. Vertailemalla eri havaitsijoiden kelloja voidaan asia todentaa.Einsteinin suppea suhteellisuusteoria on varmennettu useaan kertaan mitä erilaisimmin testein. Satelliittien tuottama GPS-tieto maanpinnan paikannukseen pohjautuu suurelta osalta juuri tähän teoriaan. Ilman teorian tuntemusta, ei GPS voisi toimia lainkaan. Satelliittien nopeudet ovat merkittäviä suhteessa maahan ja toisiinsa.
PoistaNopeuserojen lisäksi vaikuttaa gravitaatio – suhteellisuusteorian mukaan suuressa painovoimakentässä aika kulkee hitaammin kuin pienessä.
PoistaMaapallon olosuhteissa ero on niin pieni, ettei sitä havaitse, mutta sen voi kyllä mitata.
Gravitaation vaikutus kuuluu Einsteinin yleiseen suhteellisuusteoriaan. Sitä ei ole kaikilta osin verifioitu ja vaikuttaa siltä että siinä on vielä täydentämisen varaa vaikka pääosin lienee toimiva. Se ei kykene kaikkia kosmologisia kysymyksiä ratkaisemaan.
PoistaYmmärtääkseni tämä gravitaation vaikutus aikaan on mitattu ja oikeaksi todettu?
PoistaGravitaatiokentän vaikutus ajan havaitsemiseen on Einsteinin ennustama ja todennettu. Mitä suuremmassa gravitaatiopotentiaalissa yksi tarkkailija on (eli kauempana painovoimakeskuksesta), sitä nopeammin aika näyttää sillä kuluvan kun tarkkailijat vertaavat kellojaan. Toinen tarkkailija on kentän keskuksen lähialueella jossa potentiaali on pienempi. Ero on tavattoman pieni mutta mitattavissa. Ajan mittaus itsessään on yksi tarkimpia suureita ja mittausalue on poikkeuksellisen laaja verrattuna muihin suureisiin (yli 30 dekadia).
PoistaAsia liittyy gravitaatiokentän aiheuttamaan linssi-ilmiöön. Musta aukko kykenee taivuttamaan muualta saapuvan valonsäteen hiukan eri suuntaan. Valo etenee väliaineissa ja kaarevan avaruuden tilassa sellaista rataa joka ei välttämättä ole suora vaan ennalta määrätty. Se toteuttaa vaatimuksen että valonsäteen kulkuaika pisteiden välillä on mahdollisimman pieni. Valo siis minimoi kulkuaikansa, aina. Tämä on mullistava periaate jolla on monia vaikutuksia optiikassa. Tähän liittyvät heijastus peilin kautta kahden pisteen välillä sekä valon taittuminen sen kulkiessa jonkin väliaineen kautta.
Yleisen suhteellisuusteorian ongelmana on että sitä on koetettu soveltaa kovin moniin tapauksiin ja ilmiöihin joita on havaittu universumissa. Aivan kaikkiin se ei anna oikeanlaisia vastauksia. Yrityksiä on varmasti tuhansia. Jotakin puuttuu vielä Einsteinin yhtälöistä ja hän itse kamppaili sen kanssa vuosia.
Vasaus oli siis omani. - Jukka Kemppinen
VastaaPoistaHitaasti vanhetessa huomaa, kuinka hienosti aivokonttori keksii liikettä siellä missä sitä ei ole ja haltioita luonnossa. Ei sillä, etteikö niitä olisi. Mutta seinät ja lattiat eivät enää ole siellä missä ennen.
VastaaPoistaNäkökenttään tulee läikkäkuvioita vanhetessa. Lapsena niitä näki vain kirkkaalle sinitaivaalle katsoessa, nyt vanhemmiten muuallakin. Ne ovat sitä liikettä näkökentän rajoilla. Silmälaseja en vielä tarvitse, vaikka pikku präntti tuoteselosteissa ei enää erotukaan muuten kuin hyvässä kohdevalossa
Poista"Proustin yksi hienous on oivallus, että ihmisen muuttuessa menneisyys muuttuu." Siis muuttuuko itse menneisyys vai ihmisen käsitys ("narratiivi") menneisyydestä? Jyrkän (ontologisesti) konstruktivistisen/relativistisen näkemyksen mukaan on vain erilaisia puhe-/ajattelutapoja, jotka tuottavat erilaisia ”todellisuuksia” (tai "menneisyyksiä"), mutta ei todellisuutta (menneisyyttä), jonka keskenään kilpailevia kuvaus- ja selitysyrityksiä nuo puhe-/ajattelutavat ovat. Eli puheen tai käsitysten taakse ei oleteta mitään. Olisiko todellisuutta ja sitä koskevat puheet (käsitykset, pohdinnat) syytä pitää toisistaan erillään? Toki puheet, käsitykset, tulkinnat ovat myös osia todellisuudesta, eräänlaisia sosio-kulttuurisia entiteettejä, mutta eivät ne kai kuitenkaan mitään eri todellisuuksia ole, vaan erilaisia käsityksiä todellisuudesta, epistemologisessa mielessä, ts. tieto-opillinen relativismi käy ihan hyvin järkeen. Mutta jos sotketaan ontologinen ja epistemologinen taso, millään ei ole mitään väliä, vaan "anything goes" ja "todellisuudet/menneisyydet" ovat pelkkiä tajunnallis-kielellisiä rakennelmia vailla kustakin puhe-/ajattelutilanteesta riippumatonta sisältöä.
VastaaPoistaKoska tapahtumat menevät niin nopeasti (ties minne?), ettei niiden perässä tahdo pysyä, niin olen ratkaissut asian niin että preesensin sijasta kirjoitan tätä hetkeä imperfektissä. Imperfektissä tapahtuneet jutskut voi siirtää perfektissä tapahtuneiksi, ja perfektissä pluskvamperfektissa. - Ja sen kaukaisempia asioita ei omassa elämässään tarttekaan muistella. Mun mielestä.
VastaaPoistaMenneen talven lumia haikailevat enenevässä määrin ns. tolkun ihmisetkin.
VastaaPoistaMuutamalla lappilaisella perheellä oli liki neljännesvuosisadan ajan noin 50 neliön 250 vuotta vanha leipurin mökki impressionistien Hornfleure´ssa, likellä paikkaa, jonne Proust on aikaansa plaseerattu etsimään.
VastaaPoistaNiinpä tuota tuli paljon pohdittua ja tuloskin, vaikka olenkin neuropsykiatri ja -tieteilijä, aika lailla samanlainen kuin mihin Kemppinen on päätynyt.
Olin hiljattain Kirkkonummella pari yötä ja oudosti minuun tarttui tuo sama henki, joka minulle on JK:n viime päivityksissä näyttäytynyt.
Niinpä ärähtelin tuossa kunnassa isännill´ ja emännill´, ikätovereilleni, kun käsittelyssä olivat NATO-OTAN, Slavoinoiden sisällissota tai mennyt minun käsitykseni mukaan vielä vaikeusasteeltaan määrittämätön pandemia.
Camus´n Rutto tai Decamerone olivat aika lailla rankempia, espanjantautia vielä vähän mietitään, samoin aasialaista.
Onkohan niin, että kun aika alkaa joutua nopeammin - niinkuin subjektiivisena ja MRI-mittauksen mukaan taitaa olla - iän lisääntyessä, ärtymyskin lisääntyy?
Proust kuoli espanjantaudin on täydentäessä I MS:n ruhjoutumia.
Suosittelen poikkeamista Normandiassa muulloinkuin kuin D-day:n juhlimisen yhteydessä.
"Ihmisen muuttuessa menneisyys muuttuu", ainakin se haalistuu niin kuin ihminenkin vanhetessaan, ellei hänelle ole suotu valokuvamuistia. Aistit heikkenevät, samoin muisti ja fyysinen suorituskyky. Tarkat muistikuvat vähenevät, jäljelle jää tunnetiloja, ja ehkä monet muistotkin ovat aina olleet latautuneita tunteita, aistimuksia.
VastaaPoistaKuitenkin sitä muistelee usein vanhoja asioita ja toivoo, että elossa olisi muitakin vanhoilta ajoilta, lapsuudesta, niin että voisi kysyä, miten he olivat asiat kokeneet ja "miten asiat todella olivat". Nuorimpana saa vain harmitella, ettei aikanaan tullut käydyksi sellaisia keskusteluja. Jokaisella on kuitenkin omat kokemuksensa, omat muistonsa. Niiden pohjalta sitä on luonut oman narratiivinsa. Sekin muuttuu.