Jurisprudentia

 

Kavahdan oikeudenmukaisia ihmisiä. Heitä oli ennen tuomarikunnassa koko joukko. He tekivät oikeudenmukaisia päätöksiä. Se siis oli heidän käsityksensä, ja useimmiten muidenkin.

 

Opin varhain ulkoa värssyn, jolla Justinianuksen lakikirja Corpus Iuris Cilvilis alkaa.

 

“Justitia est constans et perpetua voluntas jus suum cuique tribuens. Jurisprudentia est divinarum atque humanarum rerum notitia, justi atque injusti scientia.”

 

”Oikeudenmukaisuus on jatkuva ja päättymätön tahto antaa jokaiselle, mikä hänen on. Oikeus on tietoa jumalallisista ja inhimillisistä asioista, oppi oikesta ja väärästä.”

 

Sekä tuo teksti että historia 500-luvulta alkaen kertovat, ettei kysymyksessä voi olla saavutettavissa oleva tila, ei edes mielentila. Käsite on dynaaminen. Puhe on pyrkimyksestä eli tahdosta. (Nykykielen ”tahtotila” on huonosti ajateltu termi, koska tahto ei voi olla tila, vaan prosessi eli kehityskulku.)

 

Lisävihjeen antaa vaikea sana ”ars”, joka sanakirjan mukaan on sekä taito ett tieto.

 

Toisin sanoen oikeustiede ei ole oikeastaan tiedettä, vaan pikemmin taidetta. Taide ei ole koskaan ollut mielijohteitten mukaan ajelehtimista, vaan kurinalaisuutta. Ajatelkaa esimerkiksi musiikkia, jossa yhtyvät harvinaisen pikkumainen sääntöuskollisuus – esimerkiksi rytmi, tempo ja sävelkorkeus – ja eläväksi tekevä tulkinta, eli siis ihmisen mieli ja ainakin jossain määrin ainutlaatuinen persoonallisuus.

 

Samalla tuo iskulause vihjaa, ettei oikeudellista riitaa tai rikosta voi ratkaista kuin ristisanatehtävää tai helpohkoa matemaattista probleemia. Ei voi sanoa tosissaan: tämä on oikea ratkaisu. Käyttääkseni fysiikasta noudettua kielikuvaa, oikeudessa vallitsee epätarkkuusperiaate. Jos tiedät nopeuden eli kulmamomentin, paino eli massa jää tuntemattomaksi, ja päin vastoin.

 

Fyysikko ja tähtitieteilijä, jotka ovat kehittäneet lopullisen kaavan ja ratkaisseet olevaisen perusarvoituksen, talutetaan saamaan hoitoa. Ennen käytettiin klooripromatsiineja.

 

Otin aiheen tällaiseen saarnailuun tavattuani merkittävän valikoiman nuoremman polven lakimiehiä, joista eräät olivat kyllä jo siirtyneet eläkkeelle. Lisävauhtia sain, kun televisio mainosti tulevaa ohjelmaa (MOT?) siten, että joku sanoi murheellisella äänellä tuomioistuinten keskittyvän rangaistaviin tekoihin ja unohtavan niiden seuraukset.

 

Seurausvastuu hylättiin 500 vuotta sitten. Asia sivuutetaan nykyisin peruskurssilla lyhyesti. Murhasta ei voi tuomita huoltomiestä, joka unohtaa lukita rappukäytävän oven niin että murhamies pääsee hiipimään yöllä asukkaan kimppuun. Murhasta ei liioin tuomita henkilöä, joka kiukunpuuskassa tönäisee toista kämmenellään niin että tämä kaatuu ja paukauttaa kallonsa halki portaikon ritilän kulmaan. Teon nimitys on ”kuolemantuottamus”.

 

Istuin itse isäni siipimiehenä Pörssiklubilla kuulemassa, kun arvokkaat lakimiehet kauhistelivat tehtaanjohdon nyt saamaa tuomiota ympäristörikoksesta, vaikka he harjoittivat elinkeinoa yhteiseksi hyväksi laskemalla selluloosatehtaan lipeät vesistöön. Kekkosen ja muiden kommunistien juonia! Vuosi oli 1970.