Venäjä pois

Suomen Filmiteollisuuden T.J. Särkkä oli puheessa ja kirjoituksissa aina ”maisteri”. Jouduin hiukan penkomaan ennen kuin löysin arvaamani. Pääaine: venäjän kirjallisuus. 

Sotien välisenä aikana tämän tutkinnon tähdentäminen ei ollut suosittua. Sotien jälkeen se oli unohtunutkin. Särkän lisäksi venäjästä tutkintonsa suorittaneita ”Moskovan maistereita” olivat muiden ohella J. O. Ikola eli Vaasan-Jaakkoo, Ilmari Kianto ja Lapuan Liikkeen ”Hurja-Hilja”, Lapualla oppikoulussa opettanut Hilja Riipinen, jolla oli ollut rooli jo Lapuan suojeluskuntaa perustettaessa. Hänestä johtajan piti olla Riipinen, mutta Laurilan miesten mielestä Laurila.

Ei olisi yllätys, jos venäjä pääaineena olisi tuottanut mukavasti apurahoja. Tutkinnon vaativuudesta on viisasta olla sanomatta mitään. Meillä oli maassa kuitenkin silmiinpistävän paljon hyviä Venäjän kielen ja kirjallisuuden  tuntijoita, ylimpänä veljekset Kalima, joista Eino Kansallisteatterin pääjohtajana suomensi ja ohjasi Tshehovit tavalla, joka vakuuttaa edelleen, täysin perustellusti. Veljekset tunsivat Stanislavskin henkilökohtaisesti ja tapasivat tätä hänen piileskellessään vallankumouksen ylettömyyksiä Kauniaisissa, siinä sotavammasairaalan yhteydessä olevassa jugendlinnassa, joka oikeasti oli seudulle nimen antanut Bad Grankulla.

Suomen Filmiteollisuuden historiikki ”Unelmatehdas Liisankadulla” koostuu hyvin epätasaisista artikkeleista, mutta osoittaa silti, että myös kertomus hienon elokuvamiehen Erkki Karun syrjäyttämisestä ahneen pankinjohtaja Särkän toimesta on käsitelty perinteisesti väärin. Karusta ei ollut huolehtimaan toisten rahoista eikä omistaan.

Suomalaisen elokuvan historian suuria yllätyksiä on Särkän ohjaama ”Kulkurin valssi” (1941). Yllätys on se, että elokuva on niin hyvä. Tietysti se on hölmö ja lapsellinen mutta silti täysosuma. Se lienee edelleen Suomen toiseksi tai kolmanneksi katsotuin elokuva. Pääosissa Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Käsikirjoitus Mika Waltari ja musiikki G. de Godzinsky. Nimisävelmä Ruotsista (J. Alfr. Tannerin suomentamana) ja aihemaailma mitä syvintä venäläistä romanssia (samoin kuin Kaunis Veera myöhemmin). Se on venäläisyyttä, että tehtiin wieniläisoperetti mollissa.  

Kuten kirjassa huomautetaan, eskapismin tarve ei koskaan ole ollut yhtä suuri kuin Välirauhan aikana 1940-1941, ja sitä Kulkurin valssi todella tarjosi – Särkän kädellä.

Mutta miten hemmetissä tämä Särkkä hallitsi ohjaajana tanssiaiset, morsiamenryöstöt, takaa-ajot, sirkukset ja laajat ryhmäkohtaukset? Se on nimittäin vaikeaa. Tiedän. Olen kysynyt.

Elokuvataide on mielestäni ennen kaikkea liikkeenjohdollista osaamista. Särkällä on tilillään kaikki suurmenestykset, koska hän toteutti myös ”Tuntemattoman sotilaan” ja ”Komisario Palmun erehdyksen”.  Armeija ei antanut Tuntemattoman edes kalustoa. Syyksi mainitaan kirjallisuudessa muuan sotilasfarssi. Luulen että todellinen syy oli puolustusvoimain komentaja Heiskasen joukoissaan toimeenpantujen teloitusten nostaminen Linnan kirjaan ja Laineen elokuvaan. Heiskanen oli erikoisen kiihkeä teloitusten vaatija, kuten myöhempi hovioikeudenneuvos Paavo Alkio on kertonut muistelmissaan. Mutta Särkkä näytti filmimateriaalia Kekkoselle ja Leskiselle, jotka hommasivat kaluston ja avustajat rajavartiostolta.

Tiedän että Särkkä oli mahdoton tyyppi ja hävitti myös yhtiönsä, kun ei osannut jaksottaa jättiläistuottoja. Joskus toiste kerron, miten kotimaiselle elokuvalle kohtalokas näyttelijälakko perustui uuden tekijänoikeuslain sotkuihin. Mainitsen nimeltä myös juristit, jotka munasivat asian. Vain yksi heistä oli Mikko Waltari. Godenhielm antoi lausunnon ja Kivimäki alkoi olla seniili.

Sähkötysoppaissa oli kätevät muistisanat morsemerkeille. Lyhyt tavu piste ja pitkä tavu viiva. Uudemmissa kirjoissa ”v” eli ”…-” oli ”veräjä pois”, ei enää otsikossa oleva. Ja britit sävelsivät siitä voiton merkin. Victory.