Eilen kun osoitin sormella kirjankustantaja Heikki A. Reenpään muistelmateoksia, en yhtään katunut. Paperilla ei ole suullisesti kuulemiani kuvauksia esimerkiksi 1930-luvun Bonnierin Euroopan suurimpiin kuuluvasta kustannusliikkeessä, jossa Karl-Otto ja Kai Donnerilla ei ollut paljon sanan sijaa, kun rouva Lisen ja hänen ystävättärensä Selma Lagerlöf ja Ellen Kay häärivät. Heikki oli nimittäin siellä tsupparina aloittaessaan hyvin nuorena kustantajan oppia käsin latomisen vaikeasta ammatista.
Sitäkään ei ole kerrottu, millaista oli juutalaisessa kustannusliikkeessä toisen maailmansodan ja saksalaisvallan aikana. Bonnierhan onnistui pelastamaan mm. Fischerin perheen ja kustannustoiminnan ja paljon muuta. Uhanalaisimmat, kuten veljekset Thomas ja Heinrich Mann toimitettiin Los Angelesiin Santa Monicaan juutalais-saksalaisen Reinhardin perheen hoteisiin, johon kaikkien kiusauksi ilmestyi myös kulloistenkin naistensa kanssa sellainen Bertolt Brecht. Tästä minua valisti perheen poika, yksi maan parhaista istuvista tuomareista Pasadenassa (11th Circuit Federal Court).
Sitä vastoin mieleeni jäi huoli, mahtaako nykypolvi ajatella Reenpään suvun lintukoiramiehiä uhkana luonnolle ja siis ympäristölle.
Kirjassa on kuvia, miten Heikki opetti nykyiselle Ruotsin kuninkaalle riekon pyyntiä tunturissa ja paiskoi sitten taas lohisiimaa Tenolla. Itse asiassa kirjan loppu on vaikuttava lyyrinen huipennus luonnolle ja kaikelle, mitä sen on.
Tehkää tekin ympäristöteko. Ostakaa kirja!
Puun tehtävä on kukoistaa ja kuolla eli juuri sama kuin ihmisen. Molekyylit menevät kiertoon, sillä ne ovat kuolemattomia. Ja painopaperin käyttö on Suomessa niin pientä metsiimme verrattuna, etteivät kirjankustantajat koskaan saaneet edes kunnon alennusta serkuiltaan paperiteollisuudessa.
Metsä on melkein valmiiksi kirjoitettu, ken osaa lukea. Julkaisin kerran runokokoelman ”Mahdollinen metsä”. Se oli metafyysinen Wallace Stevensin tapaan ja suoraa jatkoa Thoreaun ja Emersonin ajattelulle.
”Sankariin suureen, lippujen juureen, uskoimme aina, ja kuningas on vainaja…”
Ei nykyvihreys viihdy, kun kuvataan 60 kiloisen suden surmaaminen Venäjällä korkealla lähellä jäämerta, ja karhu kaato Arkangelin seudulla, jossa niitä karhuja oli kaurapellot kirjavanaan.
Tarinoiden takana on tieto luonnon kohtaamisesta sen omilla ehdoilla. Herrasmiestä on tieto, että ihminen on maapallon turkissa syöpäläinen, jollainen menee vieraaseen verenkiertoon, tai virus, joka ottaa toisen olion – mikrobin – aineenvaihdunnan.
Luonto on salaisuuksien alue. Liikahtamaton salaisuus on luonto eli tässä yhteydessä elämä. Vieläkään emme tiedä, mikä se on mikä alkoi muinaisuuden merissä. Elämä se on – mutta solu on eloton huone, ja ”cell” tarkoittaa kammiota. Solussa ahertavat kirjapainotehtaat –, mitokondriat, ribosomit, Golgin laitteet, lysosomit, sentriolit - elämää.
Ostakaa kirja! Luettuanne myykää se antikvariaattiin tai jättäkää uhrilahjana jonkin kirkon portaille, ellei teillä ole jälkeläisiä, joille ne kirjat kelpaisivat. Kirjankustantajat julkaisevat kirjoja, joskus hyviä.
Kysyttyäni kaiken alusta minulle viisattiin Stuart Kauffmanin "At Home in the Universe" -- The search for laws of complexity. Siinä ymmärtääkseni pyritään osoittamaan, että elämä eli valoon ja vasten painovoimaa kurkottaminen on emergentti ilmiö kaikessa materiassa. En tiedä kun aina nukahdan luvun puolivälissä. Kummallista kyllä pääsin Hitchhiker's Guiden ihan loppuun asti. "How many roads must a man walk down."
VastaaPoistaEikö lainaus ole ekologisempaa kuin osto?
VastaaPoista
VastaaPoistaToi meno parlamentissä Lontoossa on parasta mitä telkkarista on nähty. Se on kuvaus menosta esikunnissa senaateissa hallituskonseljeissa yhtiökokouksissa. Kaikkialla ja aina. Uutta on vain se, että minäkin näen.
Tai siis edes jotain. Tätä on se transparenssi läpinäkyvyys. Kabinetin lasiseinien lävitse näkee. Tämän jos ei muuta kansanvalta ja internetti toivat. Tai miten sen ottaa -internetin saastuttamassa maailmassa.
Aika yksin jää. Ja ymmälle. Siksi Patomäen tiivistelmä "pitäisi kieltää kaikki mitä ei olla vartavasten sallittu". Joo lääkkeiden osalta se kai noin onkin.
Patomäki puhui siis globaalitalouden rahapuolesta. Siihen on kerrostunut kamaa varsin paksulti. Kuinka? No jos arvoja olivat nauriit ja shampanjat ja puut ja laudat. Ja kättä päälle sopimukset. Edelleenkin arvoja ovat miehen sana ja halkomat lankut. Ja syötävät ja pällepuettavat. Mutta.
Bitinraskas uusi ies on sopimus saada toiselta. Noita voi tehtailla loputtomasti. Veikkaa vaikka ja perjantaihin saakka olet saamassa oliko Jukka Uunilalta. Myöhemmin Matti Ahde lisäsi kirjoa ja ihan vasta joku voittikin pitkävedossa uutismittaisesti. Veikkaus maksoi häviönsä, 2008 Goldman Sachsista ei ollut sanansa pitäjäksi.
Mutta ensin Yhdysvaltain hallitus ja aikansa asialle naureskeltuaan EU:kin tulivat hätiin ja taas porhalletaan. Ei missään Amsterdamin ja Lontoon Lloyd´sin hämäräkujilla vaan valtion ja YK:n valtateillä. Tai porhaltaa kuka porhaltaa. Minä en. En saa näistä edes selvää. Missä tie kulkee, missä mutka missä suden kuoppa, katiska mistä meikä suomustetaan.
Otavakin sai osansa Södikan perässä. Omistus irtosi jänteiltä renqvisteilta. Sitten kerättiin takaisin apuyhtiön kautta ja siinä varmaankin serkut auttoivat kun näkyvät jääneen hallitukseen osakkaiksi ja kirjankustannusvirkailijoiksikin.
Joskus meni toisin. Sillä lailla kuin lääketabujen osalta yhä ja kuten Patomäki ymmärsi -kieliposkessa kylläkin- vaatia rahan tuotekehityksen hedelmiltä nyt uudelleen. Niin uudelleen, olihan aika tarkat säännöt ja vahdit entiseen aikaan rahaksi tienaamisen päällä. Ei ole enää, mutta uuskehitelmiltä osaavat mukaan lähtevät kyllä tavallisesti vaatia pelimerkkiensä vaihtokelppoisuutta valtionrahaan, meidän junttien pankkitilien sekaan jos sille päälle sattuisivat. Ja niitähän ne kai raksaliigojen liivipukuiset pomot tarvivatkin päästöMersua valitsessaan tai MaserattiaBentleytä.
Ihmeautoja yhtäkkiä EKP:n bondiswapin täytettyä varsinkin Kevan kymmenmiljardikassan eurokäteisellä. On on niitä kiusallisia sähköpotkulautoja enemmän. Ja mikä Jaguarissa on,häh.
Arpeen ja äkkiä. Kun mies ja bulvaaninsa kappalainen Löfström hommasivat Värtsilän kosken voimaa konesahalleen, siinä oli anominen maaherralta ja tämä pani toimeen katselmuksen, herastuomari Matti Hukka ja lautamies Lauri Niiranen sekä kruununvouti Järnefeldt ja henkikirjuri Krogerus pantiin paikalle katsomaan. Ajankohta oli 1830-lukua. Arppe sai luvan. Ei ollut elinkeinovapautta tosta vaan alkaa. Eikä paljon rahaakaan, veronkin sai maksaa laudoissa. Maaherra Ramsaykaan ei omin lupinsa toiminut vaan vuoden 1734 rakennuskaaren ja 1805 metsäasetuksen mukaan.
Se vielä että samoilin Värtsilän syrjällä Toivo Kaukorannan ja professorinrouva Märta Borgströmin, os. Arppe kinterillä. Kirja vuodelta 1935 Otava. Oli siinä monenlaista kuten parlamentissa Lontoossa tänään. Ottaisivat nykySuomesta mallia. Kaamoksesta. NykySuomi, niin post-sos.dem.ay älytalo. Viimeisin kehitelmä Kojamo.Jukka Sjöstedt
Reenpää on hyvä muistelija niin suullisesti kuin kirjallisesti ja on varmaankin ollut harrastukselleen omistautunut metsämies. On miellyttävää kuunnella niin sivistynyttä henkilöä. Eivät metsän eläimet meillä sukupuuttoon kuole metsästyksen vuoksi, sen verran harvinaista se jo alkaa olla, ja ainakin peuroja ja hirviäkin on pakko harventaa. Mutta tietenkin: "A squirrel that you kill in jest, dies in earnest." (Thoreau) Eräs tuttava sanoi syötävän pelkkää peuranlihaa, kun kesänaapuri niitä metsästää, ja aikoi tuoda sitä minullekin, - vaikka vähän estelin.
VastaaPoistaLueskelin jokin aika sitten Thoreauta, ja tunsin oloni jotenkin puhdistuneeksi. Hänellä on sanottavaa kaikesta, elämästä, luonnosta, lukemisesta, kirjoista ja lukijoistakin, voisi osallistua vaikka päivän lihakeskusteluun. Joku maanviljelijä oli väittänyt, etteivät luut ilman lihaa kasva, mutta siinä hän sitten käveli härkiensä perässä, joiden luut oli kasvatettu kasvisruoalla.
Oikein hyvä kirja on Thoreaun mielestä luonnollinen kuin kaunis kukka, jonka löytää sattumalta metsästä.
"...ja kaikkialla hänen silmissään/on kaukainen, kaukainen metsä"
Minulla on pieni metsäpalsta, jolle annoin nimeksi "Kaukametsä". Kysyin siltä insinööriltä vai mikä hän olikin, onko se liian runollinen. Ei kun hieno, hän sanoi.
"ja viimein pehmeiden käänteiden kuljettua/taivaanranta josta ei tiedä,/säihkyykö siellä/aurinko, tulipalo vai tulevaisuus." (JK)
Huomenna ajattelin mennä metsään kaukaisten esi-isien ja -äitien keräilyviettiä noudattaakseni, ja säihkyy siellä ehkä aurinkokin männyn rungoissa. Viimeinkin näyttäisi olevan sateeton päivä. EG