Toistaiseksi todisteiden arviointi on tuomioistuimissa, historiantutkimuksessa ja psykologiassa alkeellista. Nyt näyttää siltä, että yhteistyötä olisi syntymässä. Katalyyttinä voi olla murskaavasti kehittyvä luonnontiede.
Esimerkiksi kiinteistöoikeuden historiaa ei ole tutkittu määrällisesti, vaikka tietoa olisi. Ei ole matemaattista eikä tietoteknistä taitoa.
Historian kannalta esimerkiksi lainhuutojen lukumäärää ja kiinnityksiä eri alioikeuspiireissä viimeisten sadan vuoden aikana voi arvioida, mutta sitten olisi arvioitava oikeasti.
Satun itse tietämään, miten tilastoilmoituksia oli tapana väärentää.
Kun alituomarit saivat merkittävät ansionsa virkasivutuloina eli 1970-luvulle asti, ministeriöiden ja muiden asiantuntemattomien lomakkeisiin suhtauduttiin joko kärsivällisesti tai ylimielisesti. Minä laskin Espoon tuomiokunnassa 1969 monta yötä notaarina toimiessani ja ainakin lainhuudoista onnistuin listaamaan puolet. Kerroin tuloksen kahdella, ja se ilmoitettiin virallisiin tilastoihin.
Laamanni Arvo Helminen, joka tunsi hyvin sekä tuomarinviran näkyvän että nurjan puolen mutta puhui vain sen minkä arvioi aiheelliseksi, vaikutti hämmästyneeltä. Luulen edistäneeni vahingossa itsekin uraani. Tiesin jo päässeeni heittämällä auskultoimaan Helsingin Annankadulle vain siksi, että isäni oli Boreniuksen kaveri. Asiaan kuuluvin poikkeuksin Espoon ja Helsingin tuomiokunnat sekä Hyvinkää olivat auskultointipaikkoina kultapossukerhoja.
Ensimmäinen kultapossukerhoni oli Kustannusosakeyhtiö Otava, jonne pääsin 1964 muutamaksi viikoksi kanniskelemaan jotain vähemmän tärkeitä papereita, koska Otavan ykkösjuristi oli ollut hiljan kuollut Heikki W. Borenius. Omilla ansioillani ei ollut mitään tekemistä asian kanssa silloin, kuten ei myöhemminkään.
Maisteri Reenpää oli poikkeuksellinen sukunsa edustaja. Hän nyökkäsi. Seuraavalla kerralla hän teetti minulla jonkin pienen tehtävän. Sitä on nyt jatkunut yli 50 vuotta.
Niinpä kaipaisin sanoilleni kantavuutta, kun sanon, että nyt pari vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen uudelleen lukemani Heikki A. Reenpään muistelmat ”Pojanpoika” ja ”Pikku-Heikki” ovat suomalaisena herrasväen kulttuurihistoriana ylittämättömiä ja sivuuttamattomia.
Ne ovat niin hyviä, että useimmat niihin tarttuneet lienevät lukaisseet ne harmittomina jutelmina. Vanha setä muistelee. Juuri tuota erehdystä on tavoiteltukin. Täytyy tietää taustoja ja yhdistellä lukemaansa käsittääkseen, että Reenpäiden sikariluolassa (Hietalahdenranta 17) ratkaistiin kauan maan kohtaloita. Paikalla olivat tyypillisesti Ryti ja Eljas Erkko sekä tietysti Heikki Reenpää vanhempi. Suora puheyhteys sisällytti joukkoon marsalkka Mannerheimin ja K.J. Ståhlbergin. Kenraali Rudolf Walden oli paperimiehiä.
Aikanaan U. Kekkonen käsitti saavansa säännöllisesti informaatiota kustantajaltaan, Heikki A. Reenpäältä, vaikka todellisuudessa suhde oli kahteen suuntaan hyödyllinen.
Välkirjain ”A” on Allan. Rikosoikeuden professori Allan Serlachius, nerokkaaksi tunnettu hutilus oli lähisukulainen. ”Kukkonen” on Reenpään suvun alkuperäinen karjalainen nimi. Välillä he olivat Renqvistejä.
Eräs merkittävä kulttuurihistoriallinen kirja on myös Eva Mannerheim-Sparren "Taiteilijaelämää" -- kirja hänestä, osin suvusta, etenkin Louis Sparresta ja leegiosta suomalaisia, ruotsalaisia ja kansainvälisiä taiteilijoita. Mainitaan siellä myös hänen hulttioveljensä. Ja Porvoo.
VastaaPoistaMuutoinhan tämä täti tunnetaan vain keittokirjastaan tai Louhisaaren juomasta.
Lainhuudot ja kiinnitykset on vuoden 2010 alusta hoidettu Maanmittauslaitoksessa. Insinöörit siellä varmaan osaavat nuo tilastorätingitkin hoitaa.
VastaaPoistaTilaston kokoaminen onnistuu nykyään kohtuullisen helposti, kun asiat ovat sähköisissä asianhallintajärjestelmissä. Sen sijaan en menisi kehumaan, että insinöörit välttämättä rakastavat tilastoja. Riippuu paljon koulutusalasta. Tuotantotalouden porukka ja projektijyrät eivät muuta teekään, mutta ei rehellinen suunnitteluinsinööri hirveästi asioiden tilastoinnista perusta. Sitä käytetään vain hänen hiostamiseensa.
PoistaSinänsä muuten olisi mielenkiintoista pohtia, miksi kiinteistöasiat olivat oikeuslaitoksella. Nehän olisivat voineet yhtä hyvin olla kunnallishallinnollisia asioita. Veikkaisin, että perussyynä oli yleinen käsitys kunnallishallinnon perimmäisestä luonteesta. Jos kirjaamisasiat olisi siirretty kunnille, ei Suomessa olisi vähäisintäkään luottamusta maanomistuksen pysyvyyteen. Isot suvut voisivat viedä kaiken.
Niin tai maistraatille tai henkikirjoittajalle, kun nuo useimmissa maissa kuitenkin ovat valtion hoidossa ja vastuulla. Mitä kuntiin tulee, meillä haluttiin 1970-80-luvulla hylätä "epäanalyyttisena" vanha oppi kunnallishallinnon kaksinaisluonteesta eli varsinaisesta itsehallinnosta toisaalta ja valtion lailla antamista hallintotehtävistä toisaalta. Tästä sitten kuntaedunvalvojat keksivät päätellä toisin päin, että nuo lainsoveltamistehtävätkin ovat perustuslaissa suojattua itsehallintoa. Mutta kun eivät ole. Esimerkiksi lasten pakkohuostaanotto, rakennusluvasta päättäminen tai vaalien toimeenpano ovat jo oikeusturvasyistä laidasta laitaan lailla sidottua toimintaa ja harkintaa, joka on syytä pitää niin kaukana kuin mahdollista itsehallinnosta, ja siitä yhä lisääntyvävästä vapaudesta, joka kunnille halutaan antaa. Kunnallinen ja paikallinen nyt vaan ovat kaksi eri asiaa, vaikka meiltä vanhoista sivistysmaista poiketen puuttuukin yleinen valtionhallinto ja siten pitkälti myös valtion läsnäolo paikallistasolla. Ja jos soteuudistuksen mammuttimainen liitännäispaketti olisi mennyt läpi, sama olisi aatteellisine ja oikeudellisine seurauksineen toteutunut maakuntatasolla. Mutta totisesti, onneksi kaatui.
VastaaPoista