Sivun näyttöjä yhteensä

8. marraskuuta 2018

Jossakin on maa




Voitte säästää aikaanne. Tuurin kirjoja ei jaksa lukea. Hän kirjoittaa insinööriproosaa jne. Se että minä jaksan pitää häntä kenties merkittävimpänä kirjailijanamme nyt, on omituista. Kotiin päin vetämistä on syytä epäillä, koska olemme hänen kanssaan kansakoulukavereita.

Uusi ”Aavan meren tuolla puolen” jatkaa romaania ”Tangopojat”. Puheena ovat Ruotsiin kauan sitten muuttaneet, nyt jo enimmäkseen heidän jälkeläisensä. Liikutaan Göteborgin seudulla. Lähtöpaikka Suomessa oli ollut Pohjanmaa, nimenomaan Kauhava ja Lappajärvi.

Tuurin lisäksi esimerkiksi Päätalo ja Hyry luetaan mielellään yksitoikkoisten kirjailijoiden leiriin. Yksitoikkoista tekstiä on romaanimuodossa loputtomasti, mutta nyt mainitut eivät todellakaan ole sellaisia.

Yksitoikkoisuus on lukijan päässä. Vika ei ole korjattavaksi aivan mahdoton, mutta on se vaikea. Elokuvissakin osa yleisöä edellyttää, että ensimmäisten viiden minuutin aikana tapahtuu vähintään seitsemän junaonnettomuutta ja kolme himomurhaa. Olkaa hyvä. Jos lukijana tai katsojana haluatte olla kuin elävä kissa tehosekoittimessa, kiivetkää kaikin mokomin sisään.

Jotkut kirjailijat osaavat sen selkeyden, että toimivat kirjoittaessaan kuin JR35:n tai JR 23:n tarkka-ampujat. Kiirettä ei näyttäisi olevan, mutta aina osuu. Keinotkin ovat samat. Lahjakkuus ja kova harjoittelu.

Tuurin Ruotsi-romaanit koskevat maahanmuuttajaongelmaa. Romaanin henkilöt mainitsevat useaan kertaan olevansa muualta muuttaneita tai sellaisten lapsia, jotka ruotsalaiset ovat vain hyväksyvinään, kunnes tulee katto vastaan. Näkymättömissä on aika kova kannanotto. Kun Ruotsi ja Saksa päätyivät myöntämään turvapaikan valtavalle hakijamäärälle, syntyi ongelma, jonka tasoittumiseen menee 30 – 50 vuotta. Tuurin romaaneissa tuo aikaväli ei aivan riitä suomalaisille maahanmuuttajille, joita alkoi saapua Göteborgin seudun tehtaille 1960-luvun loppupuolella eli yli 50 vuotta sitten.

Kuin alleviivaten kirjailija pitää esillä ihmisiä, jotka ovat tulostaneet elämänsä laulamalla ja kuuntelemalla Göteborgin seudulla suomalaisten iltamissa Satumaata ja Liljankukkaa, mutta yksi on töissä Tukholmassa Skansenilla ja tietää hyvin että siellä Allsångissä lauletaan joukolla Ruotsista ruotsiksi. Se ei häntä viehätä.

Koska kysymyksessä on sellainen romaani, joka on sosiologisia ja filosofisia tutkimuksia tarkempi, on lisättävä siirtolaisiin sellaiset ihmiset kuin Tuuri tai minä. Hän on kai helsinkiläinen, vaikka viettää kesiään Pohjanlahden rannalla. Itse olen käynyt Pohjanmaalla 50 vuoden kuluessa alle 50 kertaa; silti liikun monissa muistojen huoneissa, revityissä taloissa, varmemmin kuin tässä näin.

Arkeologiasta voi tehdä sellaisenkin päätelmän, että ainut tapa kehittyä on lähteä pois.  Afrikassa ei ole enää sellaisia kädellisiä, jotka jäivät, kun meidän väki lähti.

Historia on oikeastaan kansainvaellusten historiaa ja tuo edellä esitetty lainalaisuus tulee siinäkin mieleen. Elimistökin toimii kuin Rooman valtakunta. Se sisältää oman tuhonsa. Tuurin romaanin kaunis viesti on, ettei entistä kotiseutua enää ole. Ehkä muuta puhutaan, mutta ihmiset ovat vaihtuneet ja maisema toinen eikä Lappajärven Kärnänsaaren mökkikään kiinnosta tosiapikan tullen sukulaisista ketään. Niin että hauskaa isänpäivää…




21 kommenttia:

  1. No, Tuurin henkilöt käyttävät näistä ylemmyydentuntoisista riikinruotsalaisista riemastuttavasti nimitystä aboriginaali!

    VastaaPoista
  2. Ehkä ne maisemat eivät vaihtuneetkin, eivätkä muut ihmiset. Muuttui vain se, että lapsuus loppui. Myöhemmin etsimme sitä samaa maailmaa niin kotipaikasta, että kaikkialta muualtakin. Mutta emme löydä, emme mitenkään. Ehkä näemme vilauksia siitä maailmasta omissa ja vieraissa lapsissa. Siellä se on ja siellä pysyy.

    VastaaPoista
  3. Josko manitsin hänelle itselleen kirjan, sen Muukalaiset (367 s., Otava 2003), jonka jaksoi lukea - jotta hiffais se itse, että kipinä kirjallisesta työstä on hiipunut.
    Vastaus oli aika erikoinen; hän puhui innolla suhteestaan kirjoihin fyysisinä hypisteltävinä, tuoksuvina kapistuksina, joihin hänellä oli sekä jonkinmoinen tunneside että DI:n ammatillinen kompetenssi.
    Jotenkin ymmärsin, että teollinen tuottaminen koski myös tekstisisältöä, ja se kuulosti jo erikoiselta.
    Kai tuo mielessäni on vielä hieman kärjistynyyt.

    VastaaPoista
  4. "Kotiin päin vetämistä on syytä epäillä, koska olemme hänen kanssaan kansakoulukavereita."

    Sama vaiva. Tuurin kerronnassa on jotakin niin perin juurin eteläpohjalaista ja kotoista, että lukiessa näkee kirjoittajan vaikka hänen kertojaminänsä olisi nainen.


    Suositelkaamme maahanmuuton seuraavassa osassa paluuta Kauhavalle. Voisi löytyä mielenkiintoista filosofointia sinne eurooppalaisilla arvopohjallisilla tallustelleiden kaksoisvirtojen maan poikien sopeutumisesta esimerkiksi paikallisten puukkotehtaiden hommiin.

    VastaaPoista
  5. JK: "Afrikassa ei ole enää sellaisia kädellisiä, jotka jäivät, kun meidän väki lähti."

    Kyse lienee koulupoikahuumorista, sillä tämä ei tietenkään pitää paikkaansa. Ei edes ihmisen osalta.

    Ruotsalaisen maahanmuuttajan lapsen Svante Pääbon tutkimusten mukaan nykyihmisen geeneistä 1-4 % on tullut neandertalilaisilta. He taas elivät Euroopassa, jossa myös risteytyminen tapahtui.

    Varmemmaksi vakuudeksi tietyiltä Saharan eteläpuolisilta kansoilta ei löydy lainkaan neandertalilaisen geenejä. Heidän esi-isänsä siis jäivät sinne meidän lähtömme jälkeen.

    VastaaPoista
  6. "Jatustelevaa" kirjallisuutta Päätaloa itseään sanan verran soveltaakseni.

    VastaaPoista
  7. Tuurin kirjat kuljettavat kertomusta mielestäni varsin sujuvasti. Jokaisen kirjan luettuani olen todennut että Tuuri se osaa. Arvostan sitäkin että hän tekee hyvän pohjatyön eikä vetele asioita hatustaan. Palaset sopivat todellisuuteen nätysti.

    VastaaPoista
  8. Arvostan sitä, että blogisti jaksaa kulkea vastavirtaan ja tuoda vieläkin Päätaloa positiivisessa valossa esiin. Nykyään monille taiteen arvottaminen on vain identiteettikeskustelua. Itse olen ikäni Helsingissä asunut ja monessa ns. korkeakulttuurin ystävä (moniin vanhoihin tuttuihin näillä sivuilla olen törmännyt) ja kuitenkin arvostan myös Päätaloa. Onko luonto kaunis? On jos sen näet.

    VastaaPoista
  9. Valitettavasti Antti Tuurin teokset ovat liian usein nauhoitettujen haastattelujen purkuja. Se tunne niistä jää. Virtaranta YleAreenan nauhoituksissa tekee vastaavaa työtä reilun näkyvästi, esimerkiksi Vienan Karjalassa. Virtarannan haastattelut ja filmit ovat koskettavia.

    Jos Virtaranta olisi käyttänyt Tuurin metodia, lopputulos olisi ollut onneton. Saati sitä, että hän olisi julkaissut aineiston omana tuotoksenaan, jonkinlaisena romaanina. Onneksi hän kuvautti ja äänitti kaiken, ja julkaisi karjalaisten elämänmenoa kuvana ja hastatteluina, karjalaisten pagisemisena.

    Tuuri on suomalaisten Ruotsiin rynnimisen kanssakin myöhässä, jälkijunassa - eikä kerro mitään uutta, vieraantumista, juurettomuuutta, jota ei ole jo paljon aiemmin kerrottu.

    Esimerkiksi Asko Sahlbergin romaanit ovat koskettavia ja vahvoja Ruotsiin muuttaneista suomalaisista siirtolaisista kertovia teoksia - heidän elämästään ja ongelmistaan. Ne kuvaavat jonkinlaista maailmantuskaa, joka on siirtolaisten sielun pohjavire. Toki hyviäkin asioita on.

    Sahlberg ei ole pohjalainen, mutta Ruotsiin muuttanut suomalainen hän on,reilun sukupolven nuorempi Antti Tuuria.

    Kukaan ei voi lentää siivetönnä edes Ruotsiin, vaan on Suomen maan vanki.
    Siksi Tuurin teos on valitettavan kuivaa, vailla omaa kokemista olevaa nauhurin makuista insinöörikirjallisuutta, jolle sillekin toki on oma lukijakuntansa.

    VastaaPoista
  10. JK: "Kun Ruotsi ja Saksa päätyivät myöntämään turvapaikan valtavalle hakijamäärälle, syntyi ongelma, jonka tasoittumiseen menee 30 – 50 vuotta. Tuurin romaaneissa tuo aikaväli ei aivan riitä suomalaisille maahanmuuttajille...."

    Kommentoinpa tätäkin, meinaan kun olen itsekin ollut.

    Suomalaisethan ovat Ruotsissa maahanmuuttajien ihannetapauksia: hiljaisia, työtelijäitä, sopeutuvia, kielensä vaihtavia ja ruotsalaistuvia heti kun kykenevät. Suomalaisia juuria haikaillaan vasta sitten, kun ne on lähes menetetty ja kaiho on suloisimmillaan. Viittaan nyt vaikkapa näihin muutamaan laulajaan ja kirjailijaan.

    Mutta jos edes suomalaisten (jotka eivät eroa ruotsalaisista kulttuurin, uskonnon, tapojen ja ulkonäön suhteen käytännössä mitenkään) sopeutuminen ei muka ole onnistunut 50 vuodessa, niin on todella lapsellista ja sinisilmäistä kuvitella, että täysin vieraasta kulttuurista tulevien sopeutuminen siinä ajassa onnistuisi.

    Näin ikävä kyllä moni hyväntahtoinen ihminen ajattelee. Todellisuus tulee olemaan toinen. Vieraita tulijoita on niin paljon, ettei "ongelma tasoitu" ikinä.

    Millainen soppa kulttuurien sekoituksesta syntyy, se selviää sitten tulevaisuudessa. Joka tapauksessa kansankodille heitetään hyvästejä ja tilalle tunkee hollitupa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä sinä Tapsa luule tietäväsi mitä ne "hyväntahtoisiksi ihmisiksi" kuvittelemasi ajattelevat.

      Poista
    2. Perustan käsitykseni tietysti siihen mitä he kirjoittavat ja puhuvat ja toreilla suureen ääneen julistavat. Voihan todella olla, etteivät he sisimmissään näin ajattelekaan.

      Poista
    3. Hyväntahtoisen vastakohta on Tapsa... eiku pahantahtoinen.

      Poista
    4. Tässä tapauksessa "hyväntahtoisen ihmisen" vastakohta on realisti.

      Poista
  11. Karjala lehdessä valokuvia Kemppisistä

    VastaaPoista
  12. Jaa-a, näin eri lailla se maailma meille "fenomenoi", yksin kirjoissakin. Itselleni tulee Tuuria lukiessa mieleen päinvastoin: "Älkää säätäkö päätänne, vika on lähetyksessä." Eikö edes joskus voisi vaihtaa levyä ja ilmaista itseään jollakin muullakin tavalla kuin sillä iänikuisella töksähtävän "behavioristisella" lausehakkeluksella? Mistähän juontuneekaan - 50-luvun "modernismista"? (Joku aikoinaan ylisti Veijo Meren samantapaista täysin "tunteetonta" tyyliä "mestarin merkiksi". Makunsa kullakin.) Ainoa vaikutuksen tehnyt Tuurin kirja minulle oli Kylmien kyytimies, ehkä myös Suuri asejuna, joka ilmensi humaania ja ymmärtävää asennetta jopa tuhannesti kirottuihin Rahjan veljeksiin.

    VastaaPoista
  13. Mitenkähän olisi, jos Kemppinen ottaisi arviointipöydälleen vaihteeksi tietokirjoja. Ehdotan pariakin sellaista - ja tässä tapauksessa ovat vielä lähellä blogistin omaa taustaa, mutta riittävän etäisyyden päässä kuitenkin. Tarkoitan KKO:n ja KHO:n syksyllä ilmestyneitä tuhteja satavuotisjuhlakirjoja. Ovat toki myös liian tärkeitä ja raskaita erilaisiin pintahömpötyksiin, tietofinlandioihin ja sensellaiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KHO - tulossa. KKO - en kajoa, koska olen itsekin julkaissut samasta aiheesta.

      Poista
  14. Katja Ketun uusin, jossa pohditaan pohjalaisten roolia, on hyvä lisä tuohon. Kannattee lukea ja miettiä. Findiaanit.

    VastaaPoista
  15. Upea kirja kirja on, yhteen soittoon piti ahmaista

    VastaaPoista
  16. Ingenjör en ole vaikka jonkinlaista sukulaisuutta tunnenkin. Tuurin kirjoista olen lukenut vain yhden, ingenjörimaisesti tehdyn perhokalastuksen oppaan jonka voi hyvästi jättää hyvästi. Näitä ympyröistään vieroitettuja insinöörejä pyörii monillakin aloilla, uusia kuvakulmia? Viivottimella suoraa linjaa? poikkeamat ovat pahasta. Ingenjör ja liikemies yhdistettynä eivät ole välttämättä onnistunut keitos?

    VastaaPoista