Epigenetiikkaa

Otsikko tarkoittaa tällä kertaa ajatuksenvaihtoa kommenteista. Itse termistä, joka tulee lähelle aikoinaan hylättyä ajatusta hankittujen ominaisuuksien periytymisestä, katso esimerkiksi Ness Careyn hiukan hälyisä kirja, ja eikä niitä liene jo suomeksikin. Kysymys on kuitenkin maailmankuvaa heilauttavasta tiedosta: perimässä on osia, jotka eivät käynnisty automaattisesti, mutta voivat tulla aktiivisiksi viime kädessä ulkoisen tapahtuman johdosta.

Jos sattuu olemaan esimerkiksi perinnöllisesti tyhmä, kuten jotkut opettajat sanoivat minun aikanani eräille, tutkimustieto sanoo toista. Mutta perinnöllisyystiede on sangen vaativa ala, ja perättömien päätelmien tekeminen on yhäkin suosittua.

Tunnetun anekdootin mukaan isä A. Dumas’lta kyseltiin salongeissa vielä hänen suuren kuuluisuutensa aikana, että oikeinko totta herra kirjailijan isoisä oli neekeri. Hän olisi tarinan mukaan vastannut hyväntahtoisesti, että niin oli, ”ja hänen isänsä oli apina, niin että minun sukuni alkaa siitä mihin teidän päättyy”. (Todellisuudessa isä oli Haitin seudulta ja ensimmäinen ajan ajattelutavan mukaan ei-valkoihoinen kenraali Ranskan armeijassa.)

Kognitiosta kahden asian tekeminen samanaikaisesti oli hauska yleistys. Mieleen tuli lapsena kuulemani, armeijassa toisteltu väite, että joku ei osaa ajaa pyörällä ja syödä purukumia samanaikaisesti. Kommentoija voisi tosin lisät listaan isäni Kullervon, joka usein kirjoitti kone paukkuen verovalitusta ja lauloi toisen tenorin stemmaa laulusta Hei hei, helavilahei. Hänen äitinsä, ammatiltaan varastoapulainen, oli suuri ja monipuolinen lahjakkuus, eikä tiennyt sitä itsekään. Hän saattoi laulaa mitäkin milloinkin, kirkkaasti, kauniisti, säkeistön toisensa jälkeen ja kirjoittaa samalla kauniilla käsialallaan asiallista, lämminhenkistä surunvalittelukirjettä ystävättärelle, tietenkin samalla kuunnellen, ettei velli kuohahda liedelle, ja vilkuillen, joko katto taas alkaa vuotaa.  Isäni ihmetteli erästä kapteeni-kaveriaan, joka oli siihen mittaan molempikätinen ja taitava, että kirjoitti joskus ilma-RUK:sssa liitu kummassakin kädessä mustalle taululle samanaikaisesti kahta riviä, eri asioita, samaa käsialaa.

Tiukoille pantuna hän tunnusti hiukan harjoitelleensa kuultuaan, että on hyvin vaikea kirjoittaa kynällä omaa, selkeää käsialaansa oikealta vasemmalle. Sopii kokeilla. On vaikeaa ja hidasta. Arvaan että hyvä kalligrafi tai kokenut graafikko kykenee kääntämään piirtämisvaihteen päälle ja tekemään tuon enemmittä ongelmitta.

Puhe on ollut myös sotahevosista. Eikö niille ole patsaskin? Kauan sitten kuollut Uma Aaltonen valisti minua joskus asiasta, ja itse olen todennut, että nykytietojen mukaan Saksan armeija oli alimotorisoitu 1941. Juhtia oli enemmän kuin miehiä.

Kertomuksista ja useista muistelmista tiedän, että Kiestingin – Sallan rintamalle tuodut muulit, joita oli paljon, kuolivat ensimmäisenä talvena. Siihen maailman aikaan suomalaiselle hevosmiehelle oli itsestään selvää, miten toimitaan hikisen urakan jälkeen. Hevonen ei mahdu korsuun eikä telttaan. 

Kauhavalla tiedän talon, jonka hevosta ei ollut syytä käyttää maitohinkkien vetämiseen. Paikkakunnalla lenteli Ilmasotakoulun koneita aina kelin salliessa. Tämä hevonen oli oppinut sodassa. Lentokoneen äänen kuultuaan se hyppäsi ojan ja aidan yli, kärryt perässä, ja maastoutui kyljelleen. Itse asiassa meillä (isoisällä) toinen hevonen oli sodasta selvinnyt ja sen tarina oli tyypillisempi. Se oli hevoseksi harvinaisen hermostuva ja vähästä suuttuva.