Sivun näyttöjä yhteensä

8. huhtikuuta 2018

Asiaton oleskelu



Kävin vasiten katsomassa tolppaa, jonka päähän oli sinkityillä ruuveilla kiinnitetty emaljikilpi. ”Asiaton oleskelu laiturin toisessa päässä kielletään.”

En nähnyt enää ruuveja. Myös kyltti oli poissa eikä tolpasta ollut edes kuoppaa maassa. Rautatieaseman tunsin, mutta se jäi tietymättömäksi, millaista liike- tai elinkeinotoimintaa siellä tätä nykyä harjoitetaan. Mielestäni asemapäällikön nimi on ollut yleensä Ahola tai Alho, ellei sitten Hietanen.

Ruuvit olivat siis jatkaneet matkaansa. Minä olin jäänyt paikalleni. Eikä aikaa ollut kulunut kuin runsaat 60 vuotta.

Oli minullekin tullut mieleen tarjota lakimiesmatrikkeliin kohtaan ”Harrasteet” ilmoitus ”Asiaton oleskelu asemilla”, mutta se oli pyyhkäisty pois. Ei se päätynyt painettuun kirjaan. Miten minä olisin tiennyt, että ne suuttuvat noin vähästä. Se yksi kustannustoimittaja oli kyllä epäilyttävän nokkava, ja lienee sellainen vieläkin, ellei ole kuollut.

Tätini meni sen kyltin ja muttereiden ohi kylälle ja kotiin. Arvelen saaneeni uhkavaatimuksen. Siinä oli käynyt niin, että olin tullut pari viikkoa sitten armeijasta – sen kyltin taakse oli pinottu Talvisodan aikana arkutetut vainajat, joiden osaa nyt kadehdin.

Ei siinä armeijassa ollut mitään erikoista, mutta menihän se toisaalta pieleen. Kolme ja puoli kuukautta sairaalassa, ensin Oulussa ja sitten Tilkassa, käänsi uran. Luovutin ruskean kenttäasun ja aliupseerioppilaan nauhan pois ja siirryin takaisin pussihousuihin. Työ varuskunnan keittiöllä oli tavattoman antoisaa. Iltapäivällä luin perunavarastossa Colin Wilsonin ”Sivullisen ongelmaa”. Sotilaskotiin tuli jopa Parnasso.

Perheeni oli siis muuttanut sillä aikaa Pohjanmaalta Helsinkiin,, josta itse tiesin, missä päin se on. Määräyksen mukaisesti olin lukenut oikeustieteellisen pääsykoekirjat ja lisäksi R. Sohmin ”Instituutiot”. Se oli se alkuteos (1884). Suomennos oli supistelma ja muutenkin omituisen oloinen.

Olin päättänyt, että jään Kallen avuksi kirjoittelemaan laskuja ja nostelemaan pahvilaatikkoja seuraavien neljänkymmenen vuoden ajaksi. Koska enomiehet olivat omillaan, siellä olisi ollut kokonainen huone ja puoli hetekaa käytettävissä. Istuin mielelläni matkustajakoti Suojassa (entinen Lotta-kahvila) siellä Sillan talon toisessa kerroksessa ja luin sanomalehtiä. Tein muistiinpanoja yleispoliittisesta kehityksestä. Otin selvää, millaisia olivat Laosissa Ruukkujen tasangolla käytetyt rypälepommit.

Tein kompromissin. Menin junaan ja löysin Helsinkiin. Ilmoitin tulevani pääsiäiseksi takaisin maalle.

Voi  olla että mielialaan vaikutti tieto, että luokkatoverit ovat vielä armeijassa; heillä oli vielä RUK kesken.

En säälinyt itseäni, koska kukaan muukaan ei säälinyt. Voi olla että pari kiristettävää ruuvia olisi ollut tarpeen. Ylioppilaskirjoituksetkaan eivät menneet mainittavasti. Yleisarvosana nyt kuitenkin oli l.


Mutta mutterit ovat edelleen poissa. Katsoin verkosta DINit Würthin sivuilta. Löytyy eikä maksa paljon.

9 kommenttia:

  1. Se ääliö vakionälvijä saa tästä taas varmaan vettä myllyynsä. Vähään aikaan ei olekaan näkynyt.

    VastaaPoista
  2. Olen huomannut minäkin, että editorit aina poistavat tekstiin sujautetut persoonalliset kurittomuudet.

    Muistan jo kouluajoilta miten fysiikanopettajani, joka oli ollut myös kirjoittamassa oppikirjaamme, harmitteli että kaikki kevennykset oli tekstistä toimitettu pois. Sitä tyytyväisempi hän oli, kun sensoreilta oli yksi jäänyt huomaamatta ja lopullisessa tekstissä oli muotoilu "juolahti juuri mieleeni" - asia kun oli juuri kirjoittaessa mieleen juolahtanut.

    VastaaPoista
  3. Mainio kirjoitus. Lisäksi liippaa läheltä omia tuntojani muinaisilta vuosilta. Ne ovat niitä pieniä hetkiä ja kohtauksia joilla ei ole mitään universaalia merkitystä mutta jotka muistaa kirkkaana koko elämänsä.

    VastaaPoista
  4. Erään itsestään suuria joskus luulleen henkilön tiivistelmä elämästään. Ehkäpä se mutterikin tulee vielä vastaan etsimättä, jos se ei sitten sauta. Sillävälin olis vielä aikaa haikuillakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kukaan voi kiistää blogistin aikaansaapuutta ja moniasiantuntijuutta, jonka ilmenemisiä me blogin seuraajat saamme mielenkiinnolla havainnoida. Ymmärtääkseni blogisti ei ole tuhlannut, ainakaan laajasti, aikaansa ”yhdistystoimintaan” ja ”luottamustehtäviin”, vaikka jo lakimieskoulutus siihen antaa vahvat eväät. Eiköhän monet itsestään suuria luulevat henkilöt löydy ”järjestöistä” kuten ”liitoista” ja – ”puolueista”.

      Poista
  5. Seppo Heikinheimokin muistelmissaan harmitteli, että varusmiespalvelus meni sairastumisen takia vähän myttyyn.
    Seuraava havainto soveltunee myös armeijan natsoihin:
    "Maassa näyttää myös olevan niin, että suoritettu oppiarvo antaa ihmisen sanoille ja teoille suuremman kantavuuden kuin niillä muuten olisi."
    (Eira Paunu [1908-2013], Suomen ensimmäinen teologian tohtoriksi väitellyt nainen.)
    Minua leimaa se, että olen laudaturopinnot (kahdesta aineesta) ilman gradua ja sivugradua suorittanut hum. kand.
    Opintolainaa otin sen verran, että samalla rahalla olisi saanut neljä uutta Ladaa.
    Ylioppilakirjoituksissa olin saanut pitkästä matematiikasta improbaturin ja päässyt silti kompensaatiopisteillä läpi.
    Odottelen tässä eläkeläisenä, milloin alkaa armeijaunien toinen tuotantokausi.
    Terv. Sissiluutnantti (res. hyvän paperit)

    VastaaPoista
  6. Kauniisti ilmaistu tuo "Ylioppilaskirjoituksetkaan eivät menneet mainittavasti. Yleisarvosana nyt kuitenkin oli l." Fontissa iso I ja pieni l näyttävät samalta, jolloin lukija jää miettimään, kummasta oikein oli kysymys.

    Ajatus on silti järkevä. Kun puhutaan hyvästä oppilaasta, ja tietyllä tavalla ajattelevasta sivistykseen suuntautuneesta suvusta, on olennaisesti mikä tahansa kuudesta laudaturista poikkeava yo-kirjoitustulos pettymys. Se, että yleisarvosana sentään on L, on perusodotus. Omassakin suvussani tämä odotus oli 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa sikäli hiukan epäoikeudenmukainen, ettei suurin osa suvun jäsenistä tajunnut E:n kattavan kolmea neljännestä vanhoista laudatureista. Sinun ikäluokallesi laudaturiin riitti ysi. Nykyään se on kymppi. Mutta kyllä minäkin olen oppinut ajattelumallin, jossa sukulaispojan laudatur ja pari eximiaa on sen luokan saavutus, että se kertoo miehen lahjoista kaiken tietämisen arvoisen.

    Nämä kultturiset odotukset ovat silti elitismiä parhaimmillaan: Muistan joskus liikkuneeni piirissä, jossa pitkän matematiikan laudatur, jonka pistemäärä poikkesi teoreettisesta maksimista, oli vain hiukkasen apukoulun päästötodistuksesta eroava meriitti.

    Tuo kuvauksesi siviiliin paluun vaikeudesta on silti puhutteleva. Ajatuksesi siitä, miten pohdit jääväsi Kauhavalle yliviisaaksi kylähulluksi, on tavallaan iätön, sillä siviiliin paluun yhteydessä nuori mies pohtii monenlaisia tapoja sovittaa itsensä yhteiskuntaan ja välttää astuminen repaleisen ja huonosti määritellyn siviilielämän taisteluun. Minulla sama kaipuu karata yhteiskunnan paineista sai pohtimaan kadettikouluun hakua. En hakenut, sillä halusin kuitenkin palata osaksi normaalia yhteiskuntaa. (Toki oma tilanteesi, jossa perheesi oli vaihtanut paikkakuntaa ja olit menettänyt lapsuudenkotisi, oli poikkeuksellisen dramaattinen.)

    Sitä silti ihmettelen, miksei sinulla ollut opiskelupaikkaa jo armeijaan mennessäsi. Se helpottaa siviilin paluuta kummasti. Mikset ollut käynyt pääsykokeessa jo edellisenä keväänä?

    VastaaPoista
  7. vielä RUK ....ah, tuo mulkkuja kaikkiin pikku esimiestehtäviin Suomessa pätevöittävä opinahjo.
    Kansanarmeijan ainut jäljellä oleva ylevä funktio.

    VastaaPoista
  8. Kas kummaa.

    Oulussa olin vähän aikaa sairaalassa aliupseerikoulusta (1965), jonka jälkeen juoksin kuitenkin voittoon Oulun Ympärijuoksussa Pohjan Prikaatin ankkurina. Huonokuntoisenakin sain pidettyä sadan metrin etumatkan turvin johtoasemamme maaliin asti. Kuulen vieläkin korvissani kenttäkuulutuksen takasuoralla: "Toistaiseksi Pohjan Prikaati on vielä johdossa". Siinä on syvää enteellisyyttä.

    Erinäisistä henkilökohtaisista syistä minut kuitenkin lähetettiin AUK:n jälkeen Helsingin Kaartinpataljoonaan kurikomppaniaan eikä RUK:hon. Merikasarmi Katajanokalla oli hieno majoituspaikka. Sieltä jouduin minäkin Tilkkaan joksikin aikaa. Sain katsella nostalgisesti kympin ratikkaa yläkulmasta, kuten koko kouluaikaani. Palvelus oli äärimmäisen epämukavaa, sillä säännöllinen unen estäminen kuluttaa ihmistä. Vartiopäällikkö sai nukkua vain 4 tuntia aamuyöllä vuorokauden kestävällä komennuksella erinäisissä armeijan luolissa kaupungin alueella.

    Tuli kuitenkin Joulukadun avaus marssittua ja juotettuamme erään päämajan kirjurin humalaan pääsimme aseveljeni kanssa tutkimaan omia "C-korttejamme". Olen edelleen tyytyväinen näkemästäni. Siinä luki: "Ei sotilaallista tyyppiä". Muutoin olin hyvää tasoa. Voi niitä aikoja.

    Pidettyäni asepalveluksen jälkeen muutaman vuoden taukoa, kirjauduin Helsingin Yliopistoon. Tutkinnottomia ovat narrien tiet. Olen edelleen kirjoilla, luulisin.

    VastaaPoista