Selostus

Sukujuhliin tulikin yli 60 ihmistä ja vielä kaikenikäisiä. Asiana oli eräiden paikalla olleiden isän, monien isoisän syntymän 130-vuotispäivä. Se oli oikein hyvä syy kokoontua miettimään ja muistelemaan, vaikka mikrofoniin puhuneet sanoivat hämäläisittäin, etteihän tässä ollut mitään varsinaisesti merkillistä. Sen voi silti mainita, että talo ja suku olivat viihtyneet samalla paikalla ja sukunimellä nyt 300 vuotta.

Puheissa esitelty Juho oli elänyt vanhaksi ja elättänyt suuren perheen arkistonhoitajana. Äiti oli vallankouluja käymätön, mutta kaikki seitsemän lasten oli koulutettu ylioppilaiksi ja siitä loppututkintoihin.

Esi-isä oli taiteellisesti lahjakas, monien kuorojen kantava voima alkaen itsensä Klemetin johtamista, ja Ateneumin iltaluokat hän oli käynyt.

Olin saanut tehtäväkseni valokuvata kaikki papan taulut, joita kertyi paikalle lähes 70. Niitä ei kukaan ollut koskaan nähnyt yhdessä, koska jo alkujaankin niitä oli annettu lahjoisi ja sijoiteltu eri suuntiin. Kysymys ei ole mistään taiteellisesta sensaatiosta. Oman arvioni mukaan kysymyksessä olivat hyvät harrastelijatyöt, mutta öljymaalauksista, akvarelleista ja kynäpiirroksista kyllä näki heti, että oppia oli saatu ja omaksuttu.

Tämä pieni kirjoitus koskee oikeastaan valokuvausta. Taulujen kuvaaminen on kirotun vaikeaa, varsinkin kun kehyksiin ja laseihin ei ollut viisasta kajota, ja valoa ja heijastuksia tuli eri suunnista.

Ylhäällä on sama taulu pienenä tiedostona kameran jäljiltä ja sitten raw-tiedostosta tietokoneella illalla kotona paranneltuna.

Sanoisin että ero on suuri.

Omissa kirjallisissa ja muissa töissä vastaan on tullut valokuva-albumeja. Mustavalkoisten kuvien paranteleminen ei ole erikoisen vaikeaa. Postimerkin kokoisesta, vähän revenneestä ja pahasti haalistuneesta kuvasta saa useimmiten oikein käyttökelpoisen, ja tulos voi olla hauska. Tutussa palvelutalossa on asukkaiden nuoruudenkuvia seinällä. Sellainen on hauska muisto.

Sääli että valokuvausliikkeitä ei ollut kovin paljon ja että niitä vähiäkin käytettiin kitsaasti. Isolla negalla ja kiinteällä kameralla tulos oli usein hyvä, vaikka asettelu oli tietysti tavan mukaan jäykkä. Rullafilminaikakaudella arjen kuvaaminen jäi kovin harvinaiseksi, koska se on vaikeaa. Nyt puhelimella kuvaa melkein mitä tahansa. Tulokset vain tahtovat olla yhdentekeviä. Itse esimerkiksi en oikein käsitä selfie-innostusta. Ajoittain tulee mieleen, että onko sosiaalinen media jokin merkki suhteellisuudentajun romahtamisesta. Onko todella kertomisen, kuvaamisen ja vidoimisen arvoista, että ei ole mitään asiaa, ei mitään kuunneltavaa eikä näytettävää.

Eilen sattui myös niin hyvin, että pääsin harrastamaan kaukomatkailua. Ajo Helsingistä Hämeenlinnaan on tuskin elämys. Nyt annoin navigaattorin osoittaa ”ekologisen reitin”, ja sepä oli jotain, pikkuteitä Mommilan ohi Lammin kirkolle hurmaavan kesäaamun keskellä. Tiesin kyllä,  että moottoritie on keino eristää ihminen kaikesta niin ettei Helsingin ja Oulun välillä ole paljon nähtävää. Mutta Uusimaa ja osa Salpausselkää kiemurtelevineen sorateineen on elämys. Jopa vanhat, harmaasta graniitista hakatut kilometripylväät ja vain sata vuotta vanhat punaiset tienristeyksen merkit valkoisina viittoineen toistivat samaa. Täällä on eletty ja enimmäkseen tultu toimeen sata tai viisisataa, itse asiassa tuhat vuotta.

Ja kaikki on kiinni reitin valinnasta. Ja kaikkialla vallitsee järjestys ja kunto ja mieltä hivelevä hiljaisuus. Räikeiden puuhamaiden ja täysin synteettisten bensiinin ja mauttomien ruokapalojen jakelupisteiden läheisyydessä joka puolella on kulttuurimaisema. Ja kun vastaan tulee kirkko, se on keskiajalta, ja hautausmaalla toistuvat samat nimet. Ja vieressä on Syrjäntaka, todella pahojen sotamuistojen nyt täysi unohtunut paikka. Maisema on limittynyt kuin kerroksiksi.

Ja sitten valokuvaamaan pieniä mutta vaivaa ja taitoa vaatineita maalauksia niistä samoista paikoista. Päivän kaukomatka menneisyyteen: ajelua pitkiin ylistä Viipurintietä.