Jotain taianomaista

Erinäiset tapahtumat ovat puhtaita yhteensattumia, eikä niihin sisälly mitään mystistä. Silti niiden miettimisestä voi tulla omituinen olo.

Minua varoitellaan jatkuvasti sota-aiheiden käsittelemisestä. Suhtaudun hyviin neuvoihin niin kuin tapani on.

Kun Kalle Päätalo haavoittui vaikeasti Kiestingissä, parin sadan metrin päässä siitä paikasta oli kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.

Päätalon kuvaus (”Liekkejä laulumailta”) on maan tärkeimpiä sotahistoriallisia dokumentteja. Siitä käy hyvin tarkasti ilmi, miltä se todella tuntui. Se ei tuntunut lainkaan hyvältä.

Sotahistoria tietää. Katso Martti Turtola, joka on kirjoittanut eversti-setänsä kaatumisesta Kiestingissä kirjan ”Kyllä täällä kaatuakin voidaan”). Turtola selvittää aika suoraan, että juhlittu sotasankari Hj. Siilasvuo oli itsetietoinen tunari, jolla on tuosta operaatiosta tunnollaan ainakin tuhannen miehen henki – niistä lopuista parista tuhannesta vastaa Mannerheim, joka hyväksyi tämän sotiemme luultavasti mielettömimmän operaation. Se oli taisteluna vuoden 1941 raskain.

Pelkällä kansakoulupohjalla ymmärtää, että yli 30 km kapulatietä ja sen jälkeen 20 km kapeaa järvikannasta ahdistamaan vihollista kimppuun, jolla oli käytettävissään huoltoon ja täydennyksiin maantie ja rautatie (!), on hulluutta. Sillä suomalaisten kapulatiellä oli erässä vaiheessa ruuhkassa 1000 saksalaisten moottoriajoneuvoa, jotka eivät päässeet eteen eivätkä taakse.

Päätalo hävisi ampumamaaottelun Neuvostoliiton kanssa 0 – 1. Venäläinen ampui tankilla Kallea selkään. Hän oli taistelussa vahingossa. Hän oli muonitusalikersantti, jonka olisi pitänyt olla laskemassa sokeripaloja.

Parin sadan metrin päässä Kapustnaja- eli Kapustajoella oli Matti Ylöstalo, suuri lakitieteen opettajani. Hän oli pioneeripataljoona 15:ssa upseerina ja ansaitsi Kiestingin motista murtauduttaessa rautaristin urhollisuudesta.

Kappaleen matkan päässä Matista oli vaimoni isä, Reino. Hän puolestaan oli komppanianpäällikkö ja selviytyi ehjänä sekä sieltä että -44 Ihantalan Pyöräkankaalta (JR 12).

Minulla on Ylöstalon kirjoittama pikku historiikki ja vaimollani on ääninauhalla isänsä muistelmia, joissa merkittävän osan saa kyllä talvisodan Summa; hän oli siellä Lähteen lohkolla joukkueen johtajana.

Kommentoija viittasi armeijassamme 1920-luvun alulla ylläpidettyyn tolkuttoman kovaan kuriin. Juuri tässä on yksi Suomen historian sokeita pisteitä. Sadistinen ja toimintaa ajatellen järjetön kuri ei näet ollut vain armeijan vitsaus. Se oli kulttuurimme tauti. Sen heijastuma on herraviha, joka mielestäni on Suomessa täysin aiheellista. Vai saisiko sanoa ”oli”?

Lukijani, etenkin nuoret, arvelevat ehtimiseen, että me sodan aikana syntyneet lämmittelemme runebergilaisia muistojamme. Asia on täsmälleen päinvastoin. Haemme kansallisten heikkouksiemme syitä paljon muun ohella sodasta ja siihen johtaneista seikoista. Olen itse tuonut esiin heimoaatteen, Akateemisen Karjala-Seuran ja Suur-Suomen käänteisrasismina. Takana oleva ajatus oli täsmälleen sama kuin natseilla: ”me” olemme parempia kuin muut. Rotuheimolaisemme ovat hiukan parempia kuin kammottavat venäläiset. Otamme ja autamme heitä. Silmien välliin ryssää.

Kuuluu tietää, että Aunus ja Viena eivät alkuunkaan innostuneet tästä aatteesta. Ja Kiestingin retkellä yritettiin Louheen auttamaan ”heimoveljiä”, joita ei ollut koskaan asunut siellä, Vienan meren rannoilla. Asutus oli venäläistä, sitä ennen saamelaista. Saamelaisia suomalaiset eivät ”vapauttaneet” ennen kuin viime vuosikymmeninä, vähän.

Rinnakkaistapaus on Irlanti. Kun aikansa vihaa päätoimisesti miehittäjää (Englantia), seurauksena on massiivisen maastamuuton jälkeen ikuiselta vaikuttava sisällissota, jossa kai taistellaan siitä, onko yksi irlantilaisempi kuin toinen. – Ainoa tämän läksyn luultavasti oppinut maa on Saksa 1991 - . Heimoveljien (DDR) odottamaton vapautuminen tuli kalliiksi.