Kirje kuolleelta isältä

Uurnalehto on aivan kaunis juuri tähän aikaan vuodesta. Tulin katsomaan hautakiven, joka on nyt viimein paikallaan. Repussa suurtuntureilta kannettu kivi, joka elää vielä, on nyt kiinnitetty upottamalla graniittipaateen. Se saattoi olla outo ajatus, muta tulos ei ole huono.

Esineissä, papereissa ja kirjoissa on kova järjestäminen. Se johtuu osittain siitä, että ne ovat valmiiksi niin hyvässä järjestyksessä. Mielenkiinto ei lopu. En ole keksinyt syytä, miksi jälkeen jääneet paperit ja julkaistut muistelmat menevät aina saman kaavan mukaan. Syvälliset muutokset, kohtalon kosketukset ovat näkymättömissä.

Haudalla pitää poiketa usein. Muisteleminen ei merkitsekään sitä mitä luullaan. Muistoja ei palautella mieleen. Niitä tehdään. Niitä nousee maasta, kiven alta.

Hautausmaalla on kivi, joka ehkä sammaloituu ja patinoituu. Tosin tässä kivessä on elävä jäkälä mukana. Muistot muuttuvat.

Metrit on helppo tulkita jaloiksi ja paljonko vanha virsta on kilometreinä, se selviää katsomalla tietosanakirjasta tai tietokoneelta. 1066,8 metriä. Eli ne virstain pylväät, ne puuttuvat papereista.

Sormiini on tarttunut joitakin muistilappuja, ehkä luonnoksia lähettämättömiksi kirjeiksi, joista käy ilmi, että työnantajani eli isä siis toisena, pitivät minua kovana kommunistina joskus 1971. Se hämmästyttää nyt kovasti. Olisinko käynyt yhtään ainutta kertaa elämässäni poliittisessa tilaisuudessa saati hoitanut tehtävää, joka olisi ollut edes jollain tavalla sukua toiminnalle puolueissa.

Alan muistaa, että myös 1950-luvun kirjailijoita ja säveltäjiä pidettiin vaarallisina bolshevikkeina, siis sellaisia kuin Antti Hyry tai Veijo Meri tai Joonas Kokkonen tai Aulis Sallinen. Vallan sopimatonta väkeä olivat myös 1920-luvun surrealistit ja ekspressionistit, joita huomaan omista papereistani harrastaneeni enemmän kuin tiesinkään.

Olettehan te selvillä siitä, että Picasso oli vaarallinen kommunisti ja hänen maalauksensa juuri sen vuoksi naurettavia?

Mietiskelin kastanjapensaiden alla, miksi me emme isäni kanssa vaihtaneet ammatteja. Olin alkanut viihtyä asianajajana. Tein sitä työtä kuusi vuotta. Isääni kuulemma tahdottiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta olisi hän sopinut korkeimpaankin. Tätä en hänen eläessään oikein huomannut, koska minulla on huono tapa tuijottaa opillisia valmiuksia eli luettujen kirjojen määrää. Se on outoa, koska itse seurasin vuosikymmeniä, miten tavattoman hyvin tuomarin tehtävät sujuivat myös niiltä, joilla oli annos sisua ja järjestelmällisyyttä sekoitettuna kunnolliseen kyntömiehen järkeen.

Yksi asian tietävä henkilö olisi vielä hengissä, mutta en aio kysyä. Päätelmäni on, että isäni päätyi vapaan ammatin harjoittajaksi koettuaan 50-luvulla, että ankaran kokoomukselainen reservin upseeri ei menesty virantäytössä kilpaillessaan nuorempien, oikeaan puolueeseen kuuluvien kykymiesten kanssa. Legendan mukaan – tämä on siis todistamaton huhu – Kekkonen ei ollut tietävinään isän Lapin kirjoista ja koko miehestäkin vain sen, että Kemppistä ei sitten nimitetä virkoihin.

Kekkonen ei pitänyt kokoomukselaisista eikä upseereista. Poikkeuksia olivat Hetemäki ja Huurtamo. Kielteisen asenteensa virkajuristeihin hän ilmaisi vuonna 1970 hyvin selkeästi.

Isäni oli lietsomassa levottomuuksia Säätytalon nurkilla sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana Ylioppilaskunnan laulajissa, lauloi, vaikka oli kielletty. Hän kertoi innostuneesti jostain varmaan varhaisemmasta tapauksesta, kun palokunta oli kutsuttu poliisin avuksi suihkuttamaan vettä ylioppilaiden niskaan, ja Jussi Lappi-Seppälä oli huutanut, että ei vaaraa – se on suomalaista vettä.

Suomessa oli 1945-1985 paljon äänetöntä vastarintaa hallitusvaltaa ja luottamuksellisia idän suhteita kohtaan. Juuri ennen Pohjanmaalta Helsinkiin siirtymistään isäni oli ahkeroinut Honka-liitossa, jonka ajatus oli, että isänmaan etu vaatii Kekkosen kaatamista.

Autoon istuessani ajattelen ”poliittisia erimielisyyksiämme”. Isäni sukupolvi oli kokenut nahoissaan, että suora suomalaisuus oli huonoa politiikkaa. Opportunismi oli ajan sävel. Kiellellessään minua ajautumasta arveluttavaan kulttuuriradikaalien seuraan hän yksinkertaisesti erehtyi luulemaan auktoriteeteille kiukuttelemista neuvostomyötäilyksi. Aatteilla ei ole väliä. Neuvostoliitolla on. En edelleenkään pidä markkinatalouskiihkoilijoista enkä Neuvostoliitosta, jossa siis en ole koskaan käynyt enkä aio käydä. Mutta nyt nämä ovat melkein kaikki uurnalehdoissa tai sinne jonossa. Niin mekin. Se on oikein.

Muisto

Vanha nainen on kuollut siellä Pohjanmaalla, aikansa sairastettuaan, Kaarina, 88 vuoden iässä.

Olin pienenä usein heillä. Perhe oli läheisimpiä ystäviämme, sukulaispiirin ulkopuolella. En muista yksityiskohdin, mitä kaikkea puhuimme, mutta ainakin sain hyvän katsauksen muun muassa vuoden 1918 tapahtumista, sellaisena kuin kertojani oli sen Hulmin kasarmia aseista riisumassa olleelta isältään kuullut.

En ihmettele, jos joku pitäisi tietoa kummallisena, mutta välillä luimme toisillemme, kirjasta tai ulkomuistista, Vänrikki Stoolin tarinoita. Aika oli toinen. Myös hän oli kauniilla, vanhanaikaisella tavalla ihanteellinen ihminen.

Luulen etten erehdy muistellessani, että ”Vänrikkien” ”Heinäkuun viides päivä” oli hänen mielirunonsa. Teille, lukijoilleni, runo lienee täysin tuntematon, koska se ei ole edes kokoelmansa kulutetuimpia. Minulle se tulee vähintään mieleen joka vuosi tänä päivänä, joka siis on J.Z. Dunckerin kuolinpäivä.

Älkääkä naurako. Tiedän hyvin, että Runebergin säkeet Suomen sodasta olivat huomattavan kaukana todellisuudesta. Mutta kun runo on keino valehdella niin, että se on totta.

13. »Mut kysy, jos sa milloinkaan

urhoisan vanhan sotilaan

ajalta tapaat tältä:

oliko miestä kuitenkin,

jok' oli kaikist' urhoisin?

Saat vakaan vastuun hältä:

niin, herra, tunsin Dunckerin.»

14. »Kodista köyhäst' oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol' lujin Suomen muuri,

ja muistons' elää ainiaan.»

15. »Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämen lämpö antoi;

ja synnyinmaalleen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; -

näin saavutti hän suuruuden.»

16. »Hän kaatui; mutta kuolemaa

oi suloista, kun kuolla saa

noin loistehessa maineen!

Ei huku unhojärveen hän,

vaan lailla luodon vihreän

kohoopi alta laineen;

kuoleepi, eikä kuole hän.»

17. »Maa, kukkasissas loistaos.

Suv'aalloistasi nostaos

vihanta lehtiranta,

rusoittaa vaarojesi suo,

ja välkkyelköön virtais vuo,

ja kohti taivaan kantta

sininen Saimaa-silmäs luo!»

18. »Niin että muisto vastakin

kun mainitseepi Dunckerin,

ylpeillen virkkaa saisi:

'Maa kaunis tuo, se hymyllään

sai urhon lemmen syttymään;

ken sit' ei armastaisi?

Hän kuoli eestä kullan tään.'»

Kielestä kii

Valtionsyyttäjä astui vahingossa kielensä päälle ja kompastui, Kanervan jutussa.

Uutisissa kerrottiin, että syyttäjä arvio hovioikeuden perustelun epämääräiseksi ja hakee siksi valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. Epämääräistä oli lainkohdan (rikoslaki 40 : 1 § 2) määreen ”on omiaan” (vaikuttamaan hänen toimintaansa) selvittämättä jättäminen.

Lahjonnasta tuomitaan siis virkamies, joka ottaa vastaan lahjan tai muun oikeudettoman edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan tai joka on omiaan vaikuttamaan hänen toimintaansa virkasuhteessa.

”On omiaan” esiintyy rikoslaissa ainakin kolmessa eri merkityksessä, jotka kaikki opetetaan huolellisesti ensimmäisen vuosikurssi aikana. Tai jaa – muistaakseni ne onkin osattava jo tiedekunnan sisäänpääsykokeessa.

Nyt kysymyksessä oleva tapaus on ”yleensä kyllä vaikka tässä yksittäistapauksessa ehkä ei”. Mitä se on? – Asianosainen tarjoaa tuomari J. Kemppiselle pullollista konjakkia luodakseen myötämieltä. Lahjuksen tarjoamista koskevassa oikeudenkäynnissä hän selittää, että kysymyksessä oli korkeintaan tehoton yritys, koska Kemppiselle eivät alkoholijuomat kelpaa ja hän kuuluu olevan niin kiukkuinen mies, ettei edes laittele pulloja eteenpäin lahjoina.

Tuomio tulee. Perustelu on, että konjakkipullon lahjoittaminen on omiaan vaikuttamaan saajan ratkaisuun.

Puhuimme joitakin päiviä sitten lain tulkinnasta. Tässäkin tapauksessa kirjaimellinen tulkinta (”vaikuttaa”) johtaisi katsomaan lahjonnaksi senkin tilanteen, jossa äsken mainitulle tuomarille lähetetään pullollinen myrkkyä. Tuossakin on epäilemättä tarkoitus vaikuttaa tuomariin, mutta tämä lainkohta ei tule ajankohtaiseksi. Puhe on positiivisesta vaikuttamisesta.

Kun näin on, syyttäjä pyytää Kanervan asiassa valituslupaa tahallisuusarviointiin vaikuttavaan todistelukysymykseen, joka on selkeästi mahdoton peruste. Kun valituslupa myönnetään pääsäännön mukaan asioissa, joissa ratkaisulla voi olla merkitystä muissa samankaltaisissa asioissa, todisteluun liittyvän erikoistapauksen nostaminen lupahakemuksen perusteeksi säästää esittelijältä paljon työtä. Kysymys lahjuksen lankeamisajasta on valitettavasti höpöä.

Häneltä menee noin minuutti todeta ja kirjoittaa, ettei valituslupaperustetta ole esitetty. Hitusen noloa valtionsyyttäjälle.

”On omiaan” viittaa joissakin tapauksissa kategoriseen imperatiiviin, mutta rikosoikeudessa sellaista ei esiinny eikä voi esiintyä.

Tuo I. Kantiin liittyvä termi tarkoittaa esim. ”käyttäydy tavalla, jonka soisit tulevan yleiseksi käyttäytymismalliksi”. Tämä kuulostaa toisarvoiselta, mutta ei ole. Siinä ollaan lähellä luonnonoikeuden vaikeita kysymyksiä. Egyptissä kuuluu tapahtuneen tänään sotilasvallankaappaus. Armeija on siirtänyt syrjään presidentin, joka oli valittu laillisilla vaaleilla normaalissa järjestyksessä.

Asiaan kantaa ottaneet luistelevat yleensä tämän kysymyksen ympäri (paitsi Tuomioja). Menettely on demokratian sääntöjen vastaista. Mutta taustalla on niin sanottu kysymys diktaattorin surmaamisesta. Roomalaiset jo miettivät sitä, ja syystä. Jos ylimmän vallan käyttäjä tappaa ja tapattaa ihmisiä mielivaltaisesti, jatkuvasti ja mitään laillisia muotoja noudattamatta – saako hänet tappaa.

Shakespeare tai joku väitti Brutuksen tai kukaties Cascan kakaisseen ”sic semper tyrannis” eli näin käy aina tyranneille, pistettyään Caesaria puukolla kylkeen tai selkään. Tai ehkä se oli John Wilkes Bootes, joka hyppeli oopperassa presidentin paikalla ollessa.

Perusteleminen on vaikeaa, mutta esimerkiksi itse olen sitä mieltä, että Pol Pot olisi täytynyt toimittaa päiviltä varhaisessa vaiheessa. Jo talvisodan aikana Suomen korsuissa kuulemma keskusteltiin, eikö kukaan voisi toimittaa tarkka-ampujaa Punaiselle torille sellaiseen aikaan, kun Stalin on tulossa aamukuselta. Mielestäni kysymys oli kiinnostava ja hyödyllinen.

Tämä tyranninmurha ei sovi oikeudellisiin perinteisiin eikä moraalifilosofiaan.

Muuten: sanomalehdessä moitittiin S. Niinistöä, joka oli rähissyt ministeri Hautalalle.

Kun Hesarin kirjoittaja ei sitä tiennyt, sanottakoon selvästi – valtioneuvoston jäsenellä ei ole juurikaan sananvapautta, varsinkaan ulkopoliittisissa asioissa. Eikä pidä olla. Onneksi vihreiden ministerit ovat uusiutuvia luonnonvaroja.