Ainako uutta?

Otsikko tarkoittaa yleisfilosofista kysymystä ja blogikirjoituksia. En osaa arvata, mikä on lukijoiden urheiluharrastuksen taso. Itse en kehu enkä kiistä. Sellaista kuin eilinen Sveitsi-ottelu tulee pidetyksi silmällä, ja jos peli on jännittävä, kyllä se työntekoa haittaa.

Siispä yleispätevä aihe. Suhtaudun kuluttajille tarjottuihin tekniikan ihmeisiin samalla tavalla hyvin epäluuloisesti kuin kommentoiva osa lukijoistani. Oikeaoppisuus tuntuu kuitenkin tässäkin asiassa vieraalta. Rypistelin otsaani, kun ihailtava luontokuvaaja kertoi pysyvänsä filmille kuvaamisessa. Perustelu tuntui epäuskottavalta – digitekniikan vaikeus. Mielestäni filmille kuvaaminen on selvästi vaikeampaa. Joka sen hallitsee, ei jää puhaltelemaan muniinsa, jos työkaluksi tarjotaan uutta, järeää  japanilaiskalustoa. Lehdestä luin, että Kodakin materiaaleja ei kohta enää saa. Surullista sinänsä.

Jos olisin joku toinen, en käyttäisi Photoshopia. Se on aivan liian kallis ja vähemmälläkin tulee toimeen. Korkeakoululisenssi vaikuttaa asiaan. Täysin rehellisesti ja ohjelmiston valmistajien omien sääntöjen mukaan saan järjellisiä ohjelmia käyttööni.

Nyt on Photoshop CS 5, ja kokeilemani kuutonen tuli myyntiin pari viikkoa sitten.

Jos joku erehtyy minulta kysymään, sanon heti, että muun Windows-version kuin seiskan käyttäminen ei liene kauhean järkevää. Se on monessa suhteessa edeltäjiään parempi. Adoben Acrobat, joka on ainakin omassa työssäni itse asiassa välttämätön, muuttuu versiosta toiseen. En näe syytä olla seuraamatta mukana. Liitetiedosto pdf-muodossa on alkeellista kohteliaisuutta. Koska Reader on olemassa ja ilmainen, kenen tahansa pitäisi saada nämä tiedostot auki.

Mutta Photoshop – pitäisikö nyt ruveta tahtomaan kuutosta? Jos satun saamaan yliopistomaailmasta lopullisen kehotuksen katsomoon, ratkaisu on selvä. En päivitä, koska sekin maksaa liikaa, lähemmäs 300:a euroa.

Valokuviin tuollaista ohjelmaa ei todellakaan tarvittaisi tällä vaatimattomalla osaamisen tasolla. Ellette ole kokeilleet, ilmainen Picasa on hyvin käyttökelpoinen. Sitä käyttäen voi pitää kuviaan järjestyksessä ja kuvien parantelu onnistuu yleensä. Sangen usein ei ole mitään aihetta mennä yksityiskohtiin, koska automaatti (”kokeilen onneani”) antaa ihmeen hyvän tuloksen.

Vakavasti otettava käyttö ammattiin liittyvissä asioissa on sitten eri asia. Näitä tilanteita on, mutten viitsi ottaa niitä puheeksi. Viittaan vain epämääräisesti erilaisiin piirustuksiin – patentteihin liittyviin kuviin, teknisiin piirustuksiin, rakennuspiirustuksiin.

Henkilökohtainen näpertelyn kohteeni on usein mainitut Karjalan kartat sotaa edeltäneeltä ajalta. Nyt voin julkaista ne ja laittaa jakeluun kenenkään oikeuksia loukkaamatta. Mielestäni sopivalla ja epäsovinnaisella tavalla väritetyt kartat, joista on poistettu turhaa aineistoa, antavat paljon paremman kuvan kohteesta kuin alkuperäiset. On minulla Kauhavan karttojakin 30-luvulta ja 50-luvulta. Niistä voi aika suoraan lukea liikenteen ja elinkeinojen vaikutukset sekä kaavoituksen epäonnistumiset.

Karjalan kartoissa olen poistanut käsin esimerkiksi aidat. En usko että risu- tai piikkilanka-aidoilla olisi ollut merkitystä sodassa, ja nyt niitä ei ole enää olemassa. Yleiskatsauksellisuus paranee paljon, jos siirtää kartat nykyiseen merkintätyyliin eli korvaa puuston merkit kauttaaltaan pelkillä väreillä. Joku muu oikokoon kartat liukuväreillä ja rakentakoon niistä kolmiulotteisia.

Joka sanoo, että kartta on karkea ja rajoitetusti kelvollinen kuva todellisuudesta, ei ole miettinyt asiaa. Maaperäkartta selvittää jotain, mikä ei ole aistein havainnoitavissa. Tähtikartta antaa sangen väärän kuvan silmienkin todeksi väittämästä – etäinen linnunratajärjestelmä näyttää aivan samalta kuin lähellä oleva tähti.

Karttojen muokkaaminen on niiden tutkimista ja siis tietojen hankkimista. Niiden muokkaaminen on eräänlaista käsityötä, joka siis pitää mieltä kunnossa. Väline (ohjelmisto) saisi olla kohtalaisen hyvä, jos tuloksella ja sen saavuttamiseen käytetyllä ajalla on jokin järkevä suhde.  Photoshop 5 antaa mahdollisuuksia melkein vaikka mihin. Kuutoseen siirtymiseen en näe syytä.

Tasa-arvon maa

Jatkaakseni Nokiasta Suomi näyttää eroavan kaikista muista Euroopan maista näissä kohdin: maa oli tasa-arvoisen, oikeastaan viheliäisen köyhä. Varakas tai rikas yläluokka oli tavattoman pieni ja vieraskielinen tai vierasperäinen. Euroopan viimeinen nälkäkatastrofi oli sattunut juuri täällä 1868 – 1869.

Seuraavalla vuosisadalla eli 1900-luvulla maa kävi kolme sotaa. Inhimillinen kärsimys on sama asia kuin sota. Silti: espanjantauti tappoi 1918 – 1919 hiukan enemmän ihmisiä kuin kansalaissota ja vankileirit.

Toisen maailmansodan seurauksista saa olla eri mieltä. Itse väitän olevani järjellisin perusteluin sillä kannalla, että lopputulos oli paljon parempi kuin se, jonka vihollisemme Neuvostoliitto oli meille miettinyt. Sotatuhot olivat suuret – paitsi jos niitä vertaa. Suomi 2,6 %, Viro 4,4, Liettua 14,3, Latvia 11,8, Puola 16, Saksa 10 % (U.K. 0,9 ja U.S.A. 0,3 – Neuvostoliitto 13,9.) Nämä ovat Wikipediasta poimittuja lukuja, jotka voi laskea monella tavalla.

Sekä kommunistit että porvarit olivat aivan samaa mieltä siitä, että suuret liikeomaisuudet ja niiden jakaminen ovat erittäin kiinnostavia kysymyksiä. Poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen eliitti koostui henkilöistä (aluksi melkein pelkästään miehistä), jotka olivat majailleet samoissa korsuissa vuosia; eräät olivat majailleet samoissa toimistoparakeissa. Tuleva SAK:n puheenjohtaja (Niilo Hämäläinen) oli ollut tulevan STK:n puheenjohtajan (Päiviö Hetemäki) luottomies rintamalla. Helsingin uusien lähiöiden papeista monet, kuten Paavo Arhinmäen isoisä (Munkkivuori) olivat voittaneet kirjavan ja herravihaisen miehistön luottamuksen teoilla eivätkä sanoilla. Esimerkiksi myöhempi merkittävä kommunistijohtaja Aarne Saarinen sai tiettävästi kokemusta myös herrojen kanssa pelaamisesta huoltopuolen aliupseerina. Niistä tehtävistä ei ole lauluja kirjoitettu, mutta erittäin hankalia ne osasivat olla.

Katsoin vasiten tätä kirjoitusta varten vuoden 1969 kohulaulun ”Laulu 20 perheestä”. Väitteen mukaan nuo perheet olivat perineet omaisuutensa eli saaneet sen epäoikeudenmukaisesti ja kilpailematta. Olin jo vuonna 1969 sitä mieltä, että lista oli aivan asiantuntematon. Juuri tänä päivänä nimiluettelo kertoo kaiken, esimerkiksi Erkko, Frenckell, Donner, Björnberg, Rettig…

Petri Revon 2000-luvun uudistetussa versiossa ovat sitten kärjessä Wahlroos, Ollila ja Vainio.

Rahamiesten ja valtiovallan eli ihanteellisessa tapauksessa poliitikkojen mielipiteet ja painotukset eivät hevin kohtaa. Taloudellinen kasvu on välttämätöntä. Siitä ei ole syytä riidellä. Mutta taloudellisen kasvun tuolla puolen on ”painolasti”, jonka näkyvin ja kuuluvin osa on nuoret työttömät. Ja niitä on muitakin ryhmiä ehkä yhteensä kolmannes kansasta on tuomittu tuottamattomuuteen.

Siinä ei ole ihmettelemistä, että rahapuolen miehet ja naiset eivät kiinnostu näistä ihmisistä, mutta kovin monella heistä on äänioikeus. Äänioikeuden leikkaaminen, joka on mainittu kukaties provokaatiomielessä käynnistämään keskustelua, on keino, josta Saksassa saatiin laajat kokemukset 1930-luvulla.

Ajatus osoittautui huonoksi. Selitän tämän viittaamalla ”Tuntemattoman sotilaan” tunnettuun kohtaukseen. Hullu eversti Karjula saa raivokohtauksen kuultuaan, että haavoittuneet on kannettu soitten läpi motista mutta konekiväärit on jätetty. Linna kommentoi, että jopa Karjulan himmeä ymmärrys kertoi, että nyt tuli sanotuksi jotain liikaa, koska ympärillä omat miehet alkoivat vedellä liikkuvia taakse.

Jalkaväkimies, jolla sanotaan suoraan, että haavoittuneita ei tuoda tulesta, lähtee ensimmäisenä montustaan.

Samoin käy teollisessa ja jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Kun huono-osaisille ilmoitetaan, että teidät jätetään, sangen moni hyväosainenkin irtautuu asemistaan ja lähtee ”Saimaan saarille” ja kovaa.

Tällä tavoittelen eettisiä aatteita mainitsematta järjellistä selitystä liiallisen korskeuden vaarallisuudesta. ”Itkin koko matkan pankkiin”, sanoi entinen mies kuultuaan perintötätinsä viimein kuolleen. Moni on itkenyt. Mutta ei pitäisi mainostaa. Jopa niin kunniallisella asialla kuin pankkiin mennessä voi kävellä nyrkkiin.

Kiitos kaikesta ja rahat takaisin

Kiitos kaikesta ja rahat takaisin, Jorma Ollila. Vanhentumislain mukaan kolmen vuoden bonukset riittävät.

Sanoit haastattelussasi, että johtajien palkat ovat Suomessa huonoa eurooppalaista keskitasoa. Se oli oudosti sanottu. Palkkiot ja bonukset pitäisi maksaa yrityksen liikevoitosta. Julkaistun taseen tiedot on aika helppo muuttaa todellisiksi. Jos liiketoiminta ei ole tuottanut tulosta, ei tule palkkioitakaan. Jos liiketoiminta tuottaa tappiota, johtajat maksavat.

Liikkeenjohto on asettunut palkanmaksajiensa liikekumppaneiksi. Eivät he ole enää mitään johtajia, vaan yrittäjiä. Ja yritystoimintaan kuuluu riski. Kun riski toteutuu, sitä sanotaan tappioksi.

Yhdysvalloissa kiukkuinen oikeistokin alkaa olla sitä mieltä, että bisneseliitti, poliittinen eliitti ja kulttuurieliitti eivät tiedä enää mitään siitä, miten 89 % kansasta ajattelee ja elää. Tuo edellinen kappale kuvastaa luuloni mukaan heidän käsityksiään liian korkeista palkkatuloista.

Meillä muuan pankkiiri julkaisi kirjan, jossa hän sanoi aika suoraan, ettei sillä ole väliäkään, mitä ihmisille tapahtuu. Hän ei selvästikään ollut katsonut television luonto-ohjelmia. Muurahaisista, termiiteistä ja torakoista ei pääse eroon millään. Niitä eivät pidättele aidatut asuinalueet eivätkä aseistetut vartijat. Väitteen mukaan torakoihin ei tehoa edes atomipommi.

Yhtenä torakoista haluan palauttaa mieleen, että pikkuväen miljoonavuotisen perinteen mukaan epäonnistunut liikkeenjohtaja paloitellaan ja syödään.

Erehtyminen on luvallista ja luonnollista. Se on lähellä tieteen ja tekniikan ydintä. Toisin kuin joku Edison väitti, erehtyminen on hauskaa ja ainoa järkevä tie onnistumiseen.

Nyt on kuultu Elopin erittäin huono vertaus erääseen kultamitalijuoksijaan. Noissa kisoissa on se helpotus, että juostava matka on ilmoitettu etukäteen. Liike-elämässä näin ei ole. Virenin todellinen keino, parempien eli kiriherkempien juoksijoiden näännyttäminen jatkuvasti lisääntyvällä vauhdilla on sopiva vertauskuva; kaatuminen voittojuoksussa oli sankariteko, josta olisi saanut vaieta. Ei bisneksessä pidä tavoitella sankaruutta. Se ajattelutapa kuihtui Harvard Business Schoolissa aika kauan sitten. Asiaa voi kysyä suomalaisilta sisäisiltä sankareilta. He ovat kyllä aika hiljaisia poikia.

Olisiko Applelle pärjännyt? Ehkä ei. Menestys oli historiallinen. He osasivat ja taitavat edelleen osata keinon, miten kootaan sinänsä aivan tunnetusta tekniikasta mainio paketti ja meikataan se. Nokian yhtiökokouksessa luvattiin kuunnella yleisön tarpeita ja toimia niiden mukaisesti. Sitä oli surullista kuunnella. Apple kehitti tuotteita, joita ihmiset eivät tienneet tarvitsevansa mutta ymmärsivät heti nähtyään, että tuossa!

Kuka kaipasi filmitöntä kameraa, jollainen oli ollut tieteellisessä ja sotilaskäytössä vaikka kuinka kauan? Kun ihmiset näkivät ensimmäiset toimivat digikamerat, vanha ja vallitseva tekniikka katosi markkinoilta alle vuodessa. Uusi on useimmissa käyttötilanteissa parempi ja hinnat ovat nykyisin järkeviä.

Sanomalehdistö toimii Nokian filosofian mukaisesti. Se yrittää kehittää vakiintuneelta pohjalta uuden teknologia tuotetta, ja epäonnistuminen on seurannut toistaan. Hesarin uusi verkkolehti on sinänsä hyvä, mutta miksei kukaan ole toteuttanut yleiskatsauksellisuutta ja selaamista, vaikka keinot ovat olemassa, esimerkiksi ikkunointi tai kurkistus (Google, CoolIris). Eivät ihmiset halua lukea, vaan plarata.

Kognitiivinen eliitti on ottanut ratsuväkimuseosta käyttöön sanonnan ”jalkautuminen”. Ajatukseen taitaa kuulua sekin, että vaikka olisi kuinka kalifi, joskus voisi pukeutua ryysyihin ja kulkea henkivartijoiden turvin tavallisen pöljän kansan kuhinassa. Sadun mukaan itse Harun-al-Rashid teki tätä. Jorma Ollilaa en ole nähnyt notkumassa assan kiskalla enkä liioin Kallasvuota enkä Elopia. Tirrin olen nähnyt; muistaakseni suunnittelimme kerran hänen ja Mäntylän kanssa digitaalista sinappia, jota käyttäen voisi myös jättää viestejä erilaisiin pintoihin.

Digisinappi ja ketsuppi suoraan rintamuksille…? Ei hullumpaa..

Frans G. Bengtsson

Valpas kommentoija huomasi, että alkuperäinen lähteeni Gertrude Belliin ei voinut olla mikään muu kuin Frans G. Bengtssonin essee pitkätukkaisista merovingeista ynnä muusta kertovassa niteessä.

Bengtssonin ”Orm punainen” on myynnissä joka suhteessa huoliteltuna niteenä, joka sisältää teoksen molemmat osat. Olsonin vanha suomennos on tarkistettu pieteetillä.

Bengtsson oli aika selkeästi demokratian vastustaja ja rasisti ja ihannoi romanttisesti kaikkea sotilaallista, etenkin Kaarle XII:ta. Hän sai jotenkuten tehdyksi lisensiaatintyön ruotsintamastaan Thoreaun ”Waldenista”, mutta tohtoria hänestä ei tullut, ja useat suuret käännöstyöt jäivät kesken.

”Orm” oli kuitenkin valtava menestys ja sitä luetaan ahkerasti edelleen, syystä. Myös esseeniteet ovat jatkuvasti myynnissä. Esseitä ei ole tietääkseni suomennettu. Tähän blogiin olen kerran kääntänyt lystäilyn Othellosta ja jalkapallotoimittajasta. Sitä useammin olen viitannut häneen tai käyttänyt hänen aineistoaan hyväksi.

Mielestäni hän oli Pohjoismaiden ylivoimaisesti paras esseisti, aivan omaa luokkaansa. Samantasoisia ei ole maailmallakaan monta. Vaikka hänen urastaan ei tullut akateemista, hän oli perehtynyt hyvin etenkin keskiajan kirjallisuuteen, sekä proosaan että runouteen. Antiikin tuntemus lankeaa luonnostaan.

Todellisuudessa Bengtsson ei liene osallistunut poliittiseen toimintaan. Hän osoitti jo 1930-luvulla olevansa raju ja kiihkeä natsismin vastustaja. Silti hän ei ole oikein Ruotsin kuningaskunnan vallitsevan mielipiteen suosiossa. Sitä voi ohimennen ihmetelläkin. Jan Myrdal, joka reportterina ja esseistinä lienee julkaissut kauhistuttavimmat kirjat mitä kuvitella saattaa (muun muassa Kiinan kulttuurivallankumouksen ja Pol Potin juhlistamiseksi) on ruotsalaisten silmissä merkittävä henkilö. Bengtsson ei ehkä ole.

Nykyiset lukijat eivät oikein osaa arvostaa kirjoittajaa, joka ei ole kumouksellinen ajattelija eikä erityisen innostunut ajankohtaisista tai epäajankohtaisista teorioista. Hän teki suuren palvelun referoimalla moniakin kronikoita, jotka olivat kielen vuoksi käytännössä lukijoiden tavoittamattomissa (Joinville, Froissart, Villhardouin jne.) Hän löysi hurjia tarinoita. Toursin piispa Gregoriuksen ajoittainen epätoivo frankki-kuninkaiden seassa on tyypillinen tapaus. Bengtsson on puoliksi keksinyt omasta päästään ”helpotetut kymmenen käskyä” kuninkaille. (Olen verrannut alkuteoksen, joka on Historia Francorum). – Älä varasta – ainakaan ehtoollisastiaa. Älä tapa – ainakaan jumalanpalveluksen aikana niin että papin kasukka kastuu verestä. Älä tee huorin, siis alttarilla. Ja niin edelleen. Chilperikin, Guntchrammin ja piispoiksi korotettujen suurrikollisten Saloniuksen ja Sagittariuksen hahmot piirtyvät lähtemättömästi lukijan mieleen.

Merkinnöistäni päätellen hankin ja luin Bengtssonin esseet 1971, jolloin alkuperäinen ja oikea kustantaja Nordstedt julkaisi ne taskukirjoina. Siitä pitäen olen mietiskellyt, pitäisikö niitä suomentaa.

Olen kokeillut. Ehkä se mitenkuten onnistuisi. Kirjoitan tämän selvittääkseni ongelman. Vastaukseni on: ei. Ne ovat sidoksissa aikaansa ja kieleensä niin että niiden esitteleminen suomalaiselle nykylukijalle on samalla tavalla turha hanke kuin alan suurten brittien, Charles Lambin ja William Hazlittin. Harrastunut lukee ne alkukielellä.

Bengtssonin tapauksessa varoitan. Henkilö joka luulee osaavansa ruotsia hyvin työlästyy hyvin todennäköisesti näiden esseiden parissa. Kieli on sekä oikeasti vanhaa että arkaaisilla muodoilla ja käänteillä iloittelevaa, pitkäiskuista ja kaikin puolin jokseenkin kaukana tämän päivän asiaproosasta. Suomessa ei ole vertauskohtaa – paitsi ehkä paikoin Tuomas Anhava, joka muuten lienee neuvonut Bengtssonin Paavo Haavikolle, joka puolestaan sai sieltä melkein valmiina kuunnelman ”Audun ja jääkarhu” ja keskeisen aineksen oopperalibrettoonsa ”Kuningas lähtee Ranskaan”.

Bengtsson antaa kertomuksen valloittaa ja on parhaimmillaan kuin Topelius ilman tätimäisyyttä. Ja Topelius oli kertojana Suomen ja Ruotsin kirjallisuuden johtavia kykyjä – suositan esimerkiksi teosta ”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn), joka etenee kuin hirvi alkukantaisessa metsässä Kristiina-kuningattaren ja älyllisesti hänen veroisensa torpantytön tarinana.

Ajatuksia edellisen johdosta

Kootessani eiliseen kirjoitukseen eri lähteistä tietoja Gertrude Bellistä mietin mielessäni, miksi ja miten Englanti on onnistunut luomaan sekä aitoja että kuviteltuja sankareita niin erilaisina kuin amerikkalaiset vastineensa.

Miettiessäni kaikkeen (paitsi perhe-elämään) pystyvän Bellin aidosti lähes uskomattomia vaelluksia ajoittain hyvinkin verenhimoisten paimentolaisten keskuudessa aavikoilla ja autiomaissa, minua vainosi Modesty Blaise.

Tämä sankaritar vaelsi kirjoittajansa kuvitelmissa Lähi-idässä, puhui arabiaa ja sen eri murteita, asuin pitkään Tangerissa ja ystävystyi syvästi erinäisten beduiinijoukkojen ja sheikkien kanssa.

Tiedän itse, että mielleyhtymä on hyvin omituinen. Haluan kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että englantilaiset ovat tuottaneet näyttämöllä miellyttäviä ja mielihyvää herättäviä yli-ihmisiä. Samaa ei voi oikein sanoa amerikkalaisista, ranskalaisista eikä tietenkään saksalaisista.

T.E. Lawrence ja Bell olivat kirjaimellisesti legendoja jo eläessään. Ehkä tyylilajin alkujuureksi on kuitenkin nimettävä Sherlock Holmes, jonka seikkailut alkoivat 1887 ja päättyivät ensimmäiseen maailmansotaan. Rinnalla tai tuoreeltaan riemastuneina on mainittava Kipling (viidakkopoika) ja tavallaan H.G. Wells.

Lajityypin olivat keksineet Yhdysvalloissa Poe ja toisaalta Ranskassa Dumas. Muskettisoturit ja muut olivat kuitenkin vain verrattomia miehiä ja suurenmoisia miekan käyttäjiä. Saksassa virkansa ryypännyt pikkuvirkamies Karl May alkoi sepittää Amerikan mantereelle sijoitettuja seikkailujuttuja, joiden suosio oli suunnaton, myös Suomessa. On väitetty, että ne olisivat vaikuttaneet ratkaisevasti itsensä Hitlerin maailmankatsomukseen. Ja perinteen kasvualustaa oli Rousseaun henkinen James Fenimore Cooper, jonka Nahkasukka ja Viimeinen mohikaani elivät lukijoiden mielikuvituksessa 150 vuotta.

Britit keksivät keinot kertoa tarinoita, joiden päähenkilöt eivät enää olleet uskottavia, tavalla joka on täysin uskottava.

Tuohon samaan sarjaan olisi varmaan lisättävä C.K. Chesterton. Mutta sotien jälkeen tuli joka suhteessa täysin mahdoton James Bond, luultavasti viihdeteollisuuden suurimpia menestyksiä, ja nais-Bondiksi väitetty Modesty Blaise, jonka suosio kirjojen päähenkilönä ei noussut pilviin. Sarjakuvasankarinakin hän oli vain suosittu. Mutta jotain maagista tuossa hahmossa on.

Väistämättömästi huipennukset ovat kaksintaisteluja. Oma suosikkini on tietääkseni suomennoksena hyvin vähälle huomiolle jäänyt ”Hopeajumalatar” (Silver Mistress). Pakoon pyritään tippukiviluolan kautta ja kannoilla on ylivoimainen tappelumestari, joka saavuttaa. Asiaan kuuluva eroottinen annos saadaan öljystä, jota Modesty hieroo alastomaan ruumiiseensa. Sitten paha mies käy kimppuun, ja kirjoittaja on keksinyt nerokkaan ratkaisun. Modesty Blaise saa ihonsa liukkaudesta hiukan apua vihollisen hirveää otetta vastaan – ja kaataa miehen mukanaan luolan jääkylmään lampeen.

Vedessä on hyvin vaikea lyödä, vaikka olisi mikä karatemestari. Öljy säilyttää hiukan ruumiinlämpöä. Ja niinpä maailman parhaana pidetty tappelija kokee kohtalonsa ja kelluu ennen pitkää kasvot vedessä.

Ratkaisu eli juonen käänne on luullakseni täysin mahdollinen. Vedessä voi vain kuristaa, ja se edellyttäisi taas pitävää otetta…

On Modestyissä muitakin huimia oivalluksia. Itseään nopeamman Erään mielipuolisen revolverisankarin Modesty Blaise nitistää oivalluksella, jonka hän varmaan sai seurattuaan tämän uskomatonta harjoittelua. Vihollinen harjoitteli radalla. Siksi kaksintaisteluun pakotettu Modesty luotti vihollisen hutiin vetämällä revolverinsa jo kun vihollinen oli 50 metrin päässä. Tämä oli mestari vain 25 metrin matkalla eikä koskaan ehtinyt katua erehdystään.

Jotain peräti brittiläistä ja hämärästi Gertrude Belliin liittyvää tässä on. Ja onhan tyylilajissa vielä yksi nainen, ei sankari vaan kirjailija – Agatha Christie, jonka kyky kääriä mysteerijuttuja hipoi sekin käsittämätöntä. (Tosin en ole itse sen lajityypin fäni.)

Merkillistä väkeä

Luullakseni kukaan tämän kirjoituksen lukijoista ei ole koskaan kuullut Gertude Bellin nimeä.

Hän oli monessa asiassa samanlainen, samoista asioista kiinnostunut henkilö kuin ystävänsä T.E. Lawrence eli Arabian Lawrence. Molemmat kuolivatkin 1920-luvulla.

Lawrence käänsi huvikseen ”Odysseian” englanniksi. Käännös on hyvä. Bell oli valmistunut parhailla mahdollisilla arvosanoilla yliopistosta pääaineenaan uuden ajan historia, mutta kiintyi kieliin ja opetteli normaalin valikoiman lisäksi täydellisesti persiaa ja arabiaa. Kirjeistään päätellen hän joutui tekemään tosissaan töitä oppiakseen arabian välttämättömine kurkkuäänteisine kiertoilmauksineen. Hän käänsi englanniksi Hafizin runot.

Bell menetti Gallipolin taistelussa miehen, jolle hän olisi ehkä mennyt. Tosin mies oli jo naimisissa. Niinpä hän jäi naimattomaksi ja sai riesakseen Winston Churchillin (joka oli Gallipolin sinänsä viisaan mutta katastrofaalisesti päättyneen hyökkäyksen isä).

Hän oli kartoittanut erämaan Arabiasta Syyriaan ja osallistunut kaivauksiin eri puolilla Lähi-Itää, etenkin Eufratin varrella. Kun kävi ilmi, että kreikkalaisten kohteiden paikantaminen tuotti kielellisiä vaikeuksia – hän sanoi, että idässä suhtautuminen puhumiseen on aivan toinen kuin lännessä – hän opetteli turkkia ja nykykreikkaa.

Gertude oli ensimmäinen nainen, joka toimi upseerin arvoon nimitettynä ison Britannian sotilasvakoilun agenttina ja pian Kairon toimiston johtajana.

Äkkipäätään ei keksi, miksi hänestä ei ole tehty elokuvia eikä televisio-ohjelmia. Kirjoja kyllä on. Syy voi olla epämukavat mielipiteet. Hän jopa epäili naisliikettä ja viittasi oman sukupuolensa fyysiseen heikommuuteen ratsastettuaan hevosella ja kamelilla kesällä ja talvella tuhansia kilometrejä erämaassa ja valloitettuaan kiipeilijänä ensimmäisenä naisena useita Alppien huippuja. Hän oli yhtä suorapuheinen kuin itsetietoinen. Yliopiston suullisessa lopputentissä hän aloitti kaikkien kuullen mainitsemalla, että kuulusteluun luetun kymmenosaisen teossarjan kirjoittaja, kuulusteleva professori, oli tehnyt virheellisiä johtopäätöksiä pääasiasta, kuningas Jaakko I:stä. Lisäksi hänellä oli tilaisuudessa ruskeat kengät, mikä oli vieläkin ennenkuulumattomampaa.

On arvailtu, että hän oli hermoille käyvä henkilö ja että mahdolliset kosijat luikkivat lipettiin tai rukkaset saatuaan hirttivät itsensä, koska epätavallisen älykkyytensä ja nopeaoppisuutensa lisäksi Gertrude oli kaunis nainen ja nautti pohjattomasti elämästä. Loisteliaissa kirjeissään hän suhtautuu samalla elämänilolla puutarhan kaivamiseen sisaren lapsien kanssa kuin Nebukadnessarin palatsin kaivamiseen myöhemmässä Irakissa – jonka monenlaista kuuluisuutta saaneen arkeologisen museon hän perusti.

Myös Irakin valtion perustaminen on aika pitkälle hänen syynsä. Englanti oli ottanut ”järjestääkseen” alueen, jolla kuka kulloinkin oli käynyt sotaa ketä milloinkin vastaan hyvät 500 vuotta. Öljylöytöjen todellista suuruutta hän ei ehtinyt nähdä. Sitä vastoin hänellä tuntui olleen 1920-luvun alussa vainu sionistien silloin esittelemän aatteen aiheuttamista komplikaatioista ja vielä uskomattomammin ”kulttuurien yhteentörmäyksestä”, joka puhkesi sotimiseksi 1990-luvulla.

”Erämaan kuningattaresta” on myynnissä parikin elämäkertaa ja useita hänen omia teoksiaan. Tieteelliset tekstit ovat luonnollisesti vanhentuneet ajan saatossa.

Kirjoitin nämä merkinnät esittääkseni epäilyn, että merkittävien naisten elämäkerrat jätetään edelleen kirjoittamatta lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa tapahtumat ja tunnelmat sattuvat vastaamaan aikakauden vallitsevia ennakkoluuloja ja suosituimpia harhakäsityksiä. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaikki luulivat tietävänsä, ettei naisihminen kykene yhdistämään oppineisuuteen ja ymmärtämisen haluun sekä lisäksi järjestelmälliseen vakoiluun perustuvaa asiantuntemusta suurpoliittiseen suunnitteluun.

Se on helppoa

Kommentti antaa aiheen palata luentoesimerkkiin. Tekijänoikeus ja muu IPR ei ole vaikeaa, mutta se on kohdittain aika monimutkaista. Alan oppiminen ei edellytä tavallisesta poikkeavia kykyjä. Vaivaa se vaatii.

Sopivia vertauskohtia löytyy. Esimerkiksi vero-oikeus tai eläkelainsäädäntö. Luonnontieteistä löytyy vastakkaisia esimerkkejä. Minulle on vakuutettu, että korkeakoulumatematiikan oppii, jos on ylioppilaaksikin päässyt. Sitä vastoin eräät sellaiset matematiikan osat, joista kirjoitetaan väitöskirjoja, ovat aidosti vaikeita. Toinen vastakkainen esimerkki voisi olla musiikki. Tätä nykyä arvioidaan, että melkein kuka tahansa oppii laulamaan ihan kivasti, jos saa hyvää opetusta ja jaksaa harjoitella. Edistyminen ammattimuusikoksi sitä vastoin edellyttää niin sanottua lahjakkuutta eli erilaisia intuitiivisia kykyjä. Kuorolaiseksi kelpaat, kuoron johtajaksi et välttämättä etene.

Edellisyönä heräsin ajatukseen, että olikohan terassin lämmitin (reflektori) jäänyt päälle. Ei siitä vaaraa olisi ollut, mutta turhaa tietysti. Ei ollut. Vaimo oli tämänkin asian muistanut.

Viime yönä heräsin tuskaiseen tunteeseen, etten ole käynyt työmaalla katsomassa esittelylistaa moneen päivään, ehkä en moneen viikkoon. Sellainen on anteeksiantamatonta. Kun olin hiukan havahtunut, muistin etten ole ollut esittelijänä 21 vuoteen. Huoli oli siten aiheeton. Lisäksi mieleeni juolahti, että olen eläkkeellä. Jos menisin tuomioistuimiin, heittäisivät mokomat ulos. Ja taisin olla siinä välissä 14 vuotta yliopistollakin erilaisissa tehtävissä.

Ennen kuin nukahdin, päätin kirjoittaa, että ei tekijänoikeus ole mitään rakettitiedettä. Suomessa sanottiin ennen ”korkeampaa matematiikkaa”.

Arvioisin, että lakimiehiä, jotka osaavat tuon alan kohtuullisen hyvin, on meillä tällä hetkellä 500 – 1000. Hyvin osaamisella tarkoitan pääperiaatteiden ymmärtämistä, keskeisien termien tunnistamista ja kolmanneksi sitä tärkeintä, nimittäin intuitiota, jonka turvin osaa sanoa oikeaan aikaan, että asiaa on erikseen selvitettävä eli että ei tiedä. Sen jälkeen otetaan kirjat esiin ja otetaan asiasta selvä. Perehtyneisyydestä jokin osa onkin kykyä opetella omaa alaansa jatkuvasti.

Annan tämän neuvon nuorisolle. Esimerkiksi rikosoikeudessa ei pidä luottaa muistiinsa teeskentelemällä tietävänsä. Erehtymisen vaara on liian suuri. Sama koskee IPR:ää. Lakeihin ilmaantuu vähän väliä lisäyksiä ja muutoksia.

Ellei asia tunnu aivan selvältä, oikeuskäytännön toteaminen on tarpeen. Hovioikeuskäytäntöä ei saa unohtaa.

Ennen oli suosittua keskustella, onko juridiikka tiedettä vai ei. Muistaakseni keskustelu ei päättynyt, mutta taisi se jotenkin lopahtaa. Ala on saanut arvoa, kun elinkeinoelämässä ja osittain hallinnossa edetään holtittomasti yhä sotkuisempiin rakenteisiin. Ehkä raha- rahoitusala sopivat esimerkeiksi. Itse en osaa selittää kansainvälisistä johdannaismarkkinoista enempää kuin pääpiirteet ja käsitykseni Suomen Kreikan vakuuksien filunki-luonteesta on arvaus, ei tieto.

Lakimies, jolla olisi omaperäisiä, harvojen käsittämiä ajatuksia, täytyy siirtää kiireesti muihin tehtäviin, esimerkiksi lakaisemaan pihamaata. Koko alan perusidea on rakennella sellaisia säännönmukaisuuksia, joiden turvin ihmiset tohtivat toimia. Siksi on aina viisainta käyttää tavanomaisia ja tuttuja rakenteita, jotta vieraat ja vihamieliset tahot, kuten tuomioistuimet, soveltaisivat systeemeitä aiotuin tavoin.

Sivullisten oikeussuoja edellyttää sekin, että takuu tarkoittaa nimenomaan takuuta ja tekijänoikeus tekijänoikeutta. Kun ajattelen aika hyvin tuntemaani toimintaa virkatuomarina ja asianajajana ja kolmanneksi vielä liikejuristina, elinkeinojen kentässä mieleeni tulevat vertauskohtina kirvesmies, muurari ja rakennusmestari. ”Arkkitehtejä” on muutama oikeusministeriössä ja eduskunnan valiokunnissa. Sankariarkkitehteja ei ole onneksi ollenkaan.

Toisten juristien perustehtävä on hommata lautoja ja nauloja ja rakentaa niistä koirankoppi. Toisten, näiden virkatuomareiden, tehtävä on kuulla todistajia ja asiantuntijoita ja tuomita, että kun rakennelmassa on orret ja metalliverkot, tulos on kanakoppi eli jotain muuta kuin oli tarkoitus saada aikaan. – Niin, ja varokaa taiteellisia tekijänoikeusjuristeja. Heillä voi olla kiusaus ymmärtää oman mielensä mukaan tekijänoikeuden suojaamia kohteita, kuten kirjoja ja musiikkia. Sellainen peli ei vetele.

Mainio tekijänoikeuden helpotus

Maanmittauslaitos on perinteisesti ilmoittanut, että sillä on yksinoikeudet kaikkeen kartta-aineistoonsa.

Hienotunteisuussyistä kukaan ei ole väittänyt vastaan. Minulle on aika epäselvää, kuka on vaikkapa 1936 julkaistun topografikartan tekijä. Mittaus ei tuota tekijänoikeutta ja karttamerkit ovat tai ainakin niiden olisi pitänyt olla määritelmän ja mallin mukaisia, yksikäsitteisiä kuvioita ja värejä.

Olisivatko noiden karttojen tuntemattomat ”tekijät” eläneet vielä 1990-luvulla? (Ylimenosäännöksen vuoksi päättynyt 50 vuoden suoja-aika ei useimmissa tapauksissa pidentynyt, kun omaksuttiin 70 vuoden suoja-aika.)

Luultavasti yhteisteosten suoja jatkuu, kunnes viimeisenkin tekijän kuolemasta on kulunut tuo 70 vuotta.

Siis esimerkki: kenellä on tekijänoikeus 1930-luvu Ison tietosanakirjan artikkeleihin? Käytännössä sanotaan että kustantajalla, joka on hankkinut kertakaikkiset oikeudet aikoinaan. Mutta entä kun on helppo osoittaa artikkeleita, joiden tekijät ovat kuolleet 30-luvulla…?

Joka tapauksessa päivän uutinen on kartta-aineiston avaaminen ilmaiseksi käytettäväksi.  Avaaminen tapahtuu tänään mutta toimi jo eilen.

Ratkaisu on looginen mutta silti kehumisen arvoinen. Kartta-aineistoa ja ilmakuvaa tulee joka taholta ja karttapohjat ovat arkipäiväistyneet puhelinten ja navigaattoreiden vuoksi.

Ehkä sitä ei ole moni huomannut, mutta kartat ovat perinteisesti olleet sangen kalliita. Ns. peruskartan lehdestä vaaditaan ihan huomionarvoinen hinta, ja Autoilijan tiekartat eivät ole millään muotoa ilmaisia.

Vakaa käsitykseni muuten on, että digitaaliset kartat eivät alkuunkaan korvaa paperisia. Molempia tarvitaan. On hauska miettiä tiekartan ääressä, menisikö Raumalle Auran vai Euran kautta.

Luovutetun Karjalan kartat ovat muuten olleet kauan käytettävissä osoitteessa

www.karjalankartat.fi

Alareunassa lukee leuhkasti © 2009 Maanmittauslaitos.

Juuri tuo kartta-aineisto oli välirauhansopimuksen johdosta kiellettyä ja tuli ihmisten ilmoille vasta 1990-luvulla. Sitä on julkaistu kirjoina (”Kielletyt kartat”), joissa on arvokas paikannimihakemisto. Painotyön olisi kyllä saanut tehdä paremmin.

Suosittelen sotahistoriafriikeille esimerkiksi hakua Ihantala tai kylän nimellä Juustila. Suomen historia sisältyy kahteen korkeuslukemaan – Hepolampi ja sen lähiympäristö 1 m, Portinhoikan Kyöpelinvuori 100 metrin päässä 43 metriä.

Kun maanmittaushallitus on tehnyt päätöksensä, voi huoleti sanoa, että maastokarttojen myyminen tuntui vähän samalta kuin jos verohallitus olisi kerännyt tekijänoikeusmaksuja veroilmoituslomakkeista.

Antaa ajan näyttää, saanko syntymään päällekkäiskartan. Olen joskus ajanut täältä Fagervikiin käyttäen Suomen kartastoa 1898 tai 1920-luvun alun laitosta, josta on kaupoissa uusi painos. Siinä joutuu sananmukaisesti oudoille teille.

Seikkailua helpottaisi nykyisen tiestön haamukuva, joka olisi luuloni mukaan aika helppo photoshoppailla kokoon.  – Helsingin kaupunki voisi kernaasti yhdistää vaikkapa 1930-luvun tai 1940-luvun lopun karttaa nykyisen katukartan. Luulen ett’ yllättyneitä asiakkaita riittäisi. – Isäni kävi koulupoikana telttaretkillä seudulla, jossa sijaitsee nykyisin Meilahti.

Kierrä sinäkin lakia

En vastaa tästä neuvostani enkä tule katsomaan lukijaa vankilaan. Yritän osoittaa vero- ja työlainsäädännön aukon havaintoesimerkillä.

Kutsut siis useinkin sukulaistytön vahtimaan kakaroita ja tuttavaperheen pojan kiipeämään katolle. Tuttu humalainen pesee teiltä ikkunat ja höpsähtänyt täti käy ryykäämässä pyykit ja mankeloi samalla parit lakanat.

Olet aivan oikein sitä mieltä, että kissa kiitoksella elää, ja lykkäät kullekin vuorostaan viisikymppisen kouraan tai kukaties satasen.

Rahan maksaminen palkkana on todella iso urakka, kun olet itse palkallasi elävä yksityishenkilö ja työnantajamaksut ovat täyttä hepreaa. Aiheesta kirjoitti Hesarin päätoimittaja Riikka Venäläinen pari päivää sitten (”Olin ollut kuukausien ajan pimeä työnantaja”).

Neuvoni: anna rahat lahjoina.

Perintö- ja lahjaverolain 19 § 3 mukaan lahjaveroa ei mene alle 4000 euron suorituksista. Jos saman henkilön saamat rahat ylittävät tuon rajan 3 vuoden aikana, veroa menee ylittävältä osalta. Lahjaveroilmoitusta ei tarvitse tehdä (PerVL 27 § 2).

Verovirasto ja osa tämän kirjoituksen kommentoijista huomauttaa vastikkeellisuusperiaatteesta. Jos lapsenkaitsemistyötä on suoritettu vastikkeesta, kysymyksessä on työsuhde ja siitä maksettava korvaus on työpalkkaa, ja siitä menee vero. Katso myös Tuloverolaki 30.12.1992/1535.

Tiedän nuorehkoja henkilöitä, jotka käyvät katsomassa äitiäni Espoossa. He juttelevat hetken ja nostelevat ruoka-annoksen jääkaapista, käyttävät mikroa, luvat tutkivan katseen ympäristöön ja poistuvat omiin rientoihinsa. Tiedän että heille on maksettu ”stipendejä” eli lykätty kouraan juhlakauden alkaessa vaikkapa satanen. Itse olen toiminut ”sponsorina” lapsenlasten hommissa, esimerkiksi kun mopo on haljennut kesken kauden.

Tästä verottajakin on samaa mieltä. Kysymyksessä on tavanomainen toiminta, josta ei mene mitään veroa. Arvonlisäverokin koskee vain elinkeinotoimintaa.

Jos esimerkiksi vanhuksen luona käyminen 15 eur. / tunti tulee tavaksi, lahjajärjestely lipeää veronkierroksi.

Kannatan korruptiota. ”On osoitettava kiitollisuutta”, huutavat virkamiehet (tai vahtimestarit) Venäjällä tahtoessaan rahaa virkatoimen suorittamisesta. Järjestelmä oli kerran järkevä. Suomesta läänityslaitos kuihtui vasta 1970-luvulla. Siihen asti mm. kihlakunnantuomareilla oli oikeus virkasivutuloihin eli sportteleihin. Heille maksettu palkka ei ollut häävi, mutta pöytäkirjoista, lipuista ja lapuista oli maksettava leimaveron lisäksi ”lunastus” tuomarin omaan taskuun. Tuomari sitten vuokrasi kanslian ja palkkasi henkilökunnan (vaimonsa). Rikosasioissa lunastusta ei peritty, eikä köyhiltä riita-asioissa.

Korruption ainoa idea ei ollut rikastuttaa natsalniekkaa. Asianmukainen palkan maksaminen oli ajan olosuhteissa liian mutkikasta ja kallista. Maksaminen kaikkineen olisi tullut kalliimmaksi kuin maksu. Tämä eräänlainen urakkapalkka oli ratkaisu.

Nyt meillä on mm. kotitalousvähennys. Jos kotitaloustyötä tekee firma, asia on selvä. Jos tekijä on lukiolaispoika, hänelle maksetaan käytännössä pimeästi, eikä vähennystäkään tule. Eikö tämä ole yksinkertaisesti typerää?

Varovaisuussyistä en sano tässä mitään työttömistä, etten joutuisi sosiaalituen puolelle. Siellä mikä tahansa tulo, myös lahja, voi vaikuttaa tukeen.

Luin jostain ajatuksen idun, että todistettavasti vähävaraisille pyrittäisiin järjestämään keino tehdä ainakin kodinhoitokeikkoja  ilman kummoisiakaan muodollisuuksia. Kannatan lämpimästi. Jos vaikka R-kioski antaisi tai myisi kortteja, jollaisen esittäjä saa ottaa enemmittä mutkitta vastaan esimerkiksi enintään 100 euron kertasuorituksia toisilta palkan tai eläkkeen varassa eläviltä?