Näprääminen

Kellot ovat kai palaamassa muotiin. Olen hankkinut jälkeläisille. Vastaanotto on ollut hyvä.

Toisaalta saa pitää varansa. Se havainto, että esimerkiksi poliitikolla on kallis kello, voi olla tuhoisa uralle. Outoa ettei mikään puoluejärjestö ole huomannut ostaa esimerkiksi perus-Swatcheja ehdokkaille ja velvoittaa heidät käyttämään niitä ainakin vaaleihin asti.

Ja toisaalta: kelloa ei saa koskaan katsoa, paitsi ehkä bussipysäkillä. Tunnen henkilöitä, joiden taito heittää kävijä ulos on verraton. Se alkaa hitaalla liukumisella kohti kirjoituspöydän kulmaa. Sitä seuraa muka vaivihkainen kellon vilkaisu, ja sitten ojentuukin käsi ”kiitokseksi” käynnistä.

Kun toimin vastuunalaisessa virassa, livistin kokouksesta ulos tupakalle ottamalla puhelimen esiin, rypistämällä kulmiani ja vilkaisemalla puheenjohtajaa. Suljettuani oven takanani panin puhelimen taskuun. Ei siihen kukaan ollut soittanut. Mutta kukaan ei kyseenalaistanut menetelmää, koska ilmeellä oli helppo osoittaa, että puhelimeen oli tullut nimetön tappouhkaus tai jotain hälyttävää lähisukulaiselta.

Tuossa tilanteessa selittäminen on väärin. Ilme riittää.

Kun Applen i-kello tuli markkinoille, en kiinnostunut. Luin että lataus ei riitä vuorokaudeksikaan. Kun Samsungin Gear 3 tuli myyntiin, ostin heti. Appleen verrattuna se muuten ei ole kallis. Tosin se toimii yhteen Android-käyttöjärjestelmän kanssa ja kuulemma vaivaisesti OS:n kanssa. Hieno Windows-pohjainen puhelimeni, jonka olin ostanut Sittarin erikoistarjouksesta joitakin vuosia sitten, oli alkanut ottaa sellaisia tapoja, että kun yritti soittaa tai vastata, siitä meni virta päältä eikä tullut takaisin ilman laturia.

Mutta olin haaveillut lapsesta asti, että voisi vaihtaa kellotaulua tilanteen ja mielialan mukaan. Se saattaa liittyä, että taloissa oli ennen todella hienoja kaappikelloja. Tähän olen lähettänyt itselleni viestin – se lukee sähköposteja ja tekstareita – jota voin näyttää epäilijöille. Parilla napin painalluksella kellotaulun sijaan tuleekin teksti ”Kello käy – aika joutuu – iankaikkisuus - edes seisoo”.

Totta puhuen olen miettinyt, onko kellotaulu oikeudellisesti suojattu. Tuotejäljittely on mutkikas kysymys. Tähän kelloon on tarjolla ainakin yksi erehdyttävästi vanhan Omegan näköinen kellotaulu, ilman liikemerkkiä. Oman vanha suosikkini on Sveitsin rautatiekello, äärimmäisen pelkistetty, punaisen sekuntiviisarin kärjen lähellä pallukka. Löytyy Tampereen asemalta ja Helsingissä on melkein samanlainen.

Vaikka tuollainen pelkistys saattaa vaatia erittäin suurta taitoa, en oikein usko oikeudelliseen suojaan. Kirjain eli fontti on vielä vaikeampi. Esimerkiksi tämä groteskin muoto (Verdana) on mielestäni hyvä, mutta kirjassa pääteviivaton kirjain ei toimi. Silmät väsyvät.

Edgar Allan Poe oli kellojen riivaama. Eräässä hänen tarinassaan Prospero ryhtyy täydelliseksi vetäytymällä täysin itse rakentamaansa maailmaan, jonka mekaanisuuden vertauskuva on valtava kello heilureineen.

Vaikka Poella on jopa tarina, jossa tornikellon osoitin katkaisee päähenkilön kaulan, heiluri näyttää olevan se suurin paha. Tarinassa ”Kuilu ja heiluri” ei ole kellotaulua, mutta kyllä kellokoneisto.

Eräässä vaiheessa pidin mekaanista kelloa, mutta sen tuntuva ja kuuluva tikitys tuntui ikävästi kilpailevan sydämeni kanssa.

Mikstäpä sen tietäisi, mitä aasialaiset valmistajat ovat ajatelleet, mutta Gearin kellotaulu näyttää viimeksi mitatun pulssin, ja sen kehää kääntämällä pääsee käsiksi myös näyttöön, joka piirtää sydämen sykettä juuri samaan tapaan kuin sydänfilmi. Kellon pohjassa on anturit, ja tulosta sanotaan luotettavaksi.

Sitkeä urbaanilegenda tietää, että kuolinhetkellä kelo pysähtyy. Todistajia on tungokseksi asti, ja kuten näiden tarinoiden tutkijat ovat huomauttaneet, tarinaa vakuutetaan aina todeksi ja aina se on tapahtunut jollekin, jonka joku tuttava tuntee. Aikaa ja paikkaa ei koskaan ilmoiteta, luultavasti siksi, että kysymyksessä on perätön juttu.

Tosin eräällä verkkopaikalla kelloseppämestari huomauttaa, että kulunut heilurikello voi olla arka liikkeille ja muulle ympäristölle. Se toisin sanoen voi kuin voikin pysähtyä, jos huoneessa laukkaa lääkäreitä ja ruumisarkkuliikkeen väkeä.

Otaksuisin, ettei tämä kello muutenkaan sovi kuolleille. Akun varausta pidentää sammutustoiminta, joten kello on pimeä aurinko, ellei sen asetuksia muuta käsin. Taulu ja siis aika tulee näkyviin normaalilla ranteen kääntämisellä, koska laitteessa on kiihtyvyysanturikin. Toinen vaihtoehto on painaa nappia. Kaikki Jänis Vemmelsäären lukeneet tietävät, että kuollut, häntä katsomaan tultaessa, koukistaa oikeaa takakäpäläänsä ja huutaa ”vahoo”.

Vaikka saisihan kellon toisaalta laitetuksi nilkkaankin.

Kello ei ole ikiaikainen, uhkaava tunnus, koska tunteja tasavälein mittaavat kellot tulivat hitaasti käyttöön vasta 1100-luvun alusta. Niissä ei näytä olleen aikoihin kuin yksi viisari. Tuohon asti oli tultu toimeen erilaisilla kelloilla, soittamalla kirkonkelloja. Sitä perua meillä on käsite ehtookellot.

Aika on fysikaalisesti suuri ongelma, etenkin ajan suunta. Kiihdytettyä lähelle valonnopeutta ajan ja siis kellojen sanotaan pysähtyvän, mutta kelloista en niin tiedä, kun referenssikehys on kuitenkin ratkaiseva.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että sain vastauksen ihmettelemääni asiaan. Television ja radion näyttämä aika poikkeaa parikymmentä sekuntia esimerkiksi tietokoneen näyttämästä. Kokeilemalla totesin, että kun tämä uusi ihana kello sisältää (linkkinä puhelimeen) paikannuksen eli GPS:n, se näyttää GPS-aikaa. Ja paikannus eli puhelin eli nyt myös kello on muistutus aikadilataatiosta, suhteellisuusteorian osoittamasta ajan ja välimatkan yhteydestä. Ilman Einsteinin kaavoja paikantimet näyttäisivät sata metriä pieleen. Satelliitti liikkuu lujaa-

Verkko kiristyy

Keskisarja kirjoitti läpiä päähänsä. Se on hyvä teko. On hän sen verran fiksu mies ja mainio tutkija.

Eläketieto ”ET” on alkanut kiinnostaa minua, koska arvelin, että noin suurella lehdellä saattaa olla paljon lukijoitakin.

Voisin kirjoittaa myös heille esimerkiksi aiheesta, mitä ja miten lukea ilmaiseksi, tai sitten kertoa itse vaikkapa Lapin kirjoista. Siellä on paljon muutakin sävähdyttävän hyvää kuin Paulaharju.

Ylin ajatus olisi neuvoa lukijoille kirjoja, joita ei huomaa eikä löydä paljon mistään. Eilen olin kovin ihastunut professori Pentti Virrankosken kirjaesseistä (”Hyvien kirjojen vahvaa juomaa juoden”, 978-952-92-9422-0 (ei kustantajaa).

Epäilen, että muutkin voisivat ihastua.

Tuon kirjan neuvoi minulle yhteinen tuttava ja Virrankosken ikätoveri, joka taisi ottaa omasta hyllystään niteen, jonka sitten postitti.

En sano kirjoituksia kirjallisuusesseiksi, koska kysymys on lukuelämyksistä, joissa on mukana aika paljon myös vakiintuneen kirjallisen kaanonin reuna-alueille jäävää ja etenkin sellaisia tekijöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ole muodoissa.

Olin kummissani, kun niinkin viisas kirjallisuusmies ja kustantaja Ville Viksten vakuutti, että Aaro Hellaakoski oli aivan erinomainen runoilija. Myönsi tietysti, että ”Jääpeili” on mainio, mutta Ville sanoi, että samoin ”Sarjat”. Se ilmestyi 1952, jolloin Hellaakoski kuoli.

Kävelin kirjahyllylleni, ja nyt sain saman tunteen kuin Ville ja saman kuin Virrankoski, joka perustelee lämpimin ja viisain sanoin suurta mieltymystään Hellaakoskeen. Tämä tekijä täisi jäädä modernistien jalkoihin. Tuohon aikaan Manner, Kivikk’aho, Kirsi Kunnas ja Paavo Haavikko löivät ällikällä lukijat, jotka olivat tuskin toipuneet Meriluodon ja sitten Lauri Viidan sensaatioista. Aika oli sellainen, että jopa runoja luettiin.

Kollega Virrenkoskelle voisin vihjaista, että lähellä toimineitten kertoman mukaan Hellaakosken myöhäisvaihetta ja ehkä myös hänen pelottavan liberaalina pidettyä toimintaansa järjestöissä väritti sodan roihuksi lietsoma tunne omasta voimattomuudesta ja… pelkuruudesta. En kirjoita tällaista panetellakseni. Mies joka on rakentanut maailmankuvansa ihanteiden ja uskaltamisen ja uhman varaan ja huomaa sitten väestönsuojelumiehenä olevansa aina ensimmäisenä kiven kolossa piilossa, kun pommeja putoaa kaupunkiin, ei taatusti pääse helpolla omasta tuntonsa tuomiosta.

Samat lähteet kertoivat aikoinaan, että Paavolainen ja etenkin Waltari viihtyivät sangen hyvin paikoissa, joihin ei pudoteltu pommeja.

Väittäisin etten ihaile henkensä hullusti vaarantavia ihmisiä. Tunnustan suorastaan ihailleeni erinäisiä sota-ajan ihmisiä – kaikki nyt kuolleita – jotka oman nahkansa vaarantaen retuuttivat loukkaantuneita sidottaviksi tai säilyttivät mielenhallintansa ja ottivat lapsia ja vaivaisia suojelukseensa, kun paukkui pahimmin.

Pyydän anteeksi tätä ajatusta, jonka mittainen en taida itse olla. Oman edun unohtaminen toisia auttaessa on mielestäni sytyttävää. Tunsin eräänkin tavallisen pienten lasten äidin, joka oli ensimmäisenä ja heti toimintakykyinen, kun kakara putosi aidalta ja löi päähänsä pahan näköisen reiän. Hän oli miettinyt, terveyskeskukseen vai sairaalan ensiapuun ja viikannut autonsa takaistuimelle huovan ja löytänyt virta-avaimen ennen kuin muut paikalla olleet olivat ehtineet nielaista.

Olen kuullut, että ensihoitajissa ja palomiehissä sekä poliisissa on paljonkin ihmisiä, joilla on kyky ajatella ja toimia jäätävän johdonmukaisesti myös silloin, kun hätä on suurin.

Virrankoski muuten yllättää kirjassaan ainakin minut useaan kertaan. Kirjoitus Antti Hyryn romaanien tuottamasta mielihyvästä oli sekä oivaltava että oikein arvattu. Asiayhteys näyttää osoittavan, ettei henkilökohtaista kontaktia ollut. Kun itse tapasin Hyryn muutaman kerran myös hänen erikoisessa ja syvästi vaikuttavassa Espoon kodissaan, vahvistan että Viraankoski on arvannut oikein. Jopa viitteet siitä, miksi Hyry kirjoitti niin kuin kirjoitti, on hyvä, etenkin jos lukee saman tien esseen Islannin Poltetun Njallin saagasta, jossa tähdennetään, että ihmisten tekoja kuvataan tarkasti mutta mielenliikkeitä ja tarkoitusperiä ei koskaan.

Otin asiakseni sanoa pahasti Keskisarjan ET:n kolumnista siksi, että mielestäni hän tulee nyt aiheuttaneeksi haittaa lukijoilleen. Kirjoittaessaan Internetistä hän ehkä tarkoittaa sosiaalista mediaa, jota hän ei kuitenkaan näytä tuntevan. Myös käsitys Internetitä tuntuu rajoittuneelta.

Me olemme käyttäneet sosiaalista mediaa suljettuna. Vain asunto-osakeyhtiöni taloissa on pääsy sivuille. Tyypillinen viesti on ”asennustyön vuoksi vesi on poikki perjantaina klo 12 – 14”. Yhtä tyypillinen on ”varokaa liukkautta postilaatikoilla. On hiekoitettu mutta ei näillä keleillä oikein auta”. Tai ”kenen lapsen tumput lipputangon luona”. Mielestämme tämä säästää juoksemista kaikilta.

Internetistä katsoin viimeksi eilen, tarvitaanko yhtiöjärjestyksen muuttamisen yhteydessä puolison kirjallinen suostumus, koska teknisesti asunnon omistaja vaihtuu. Olen oppinut, että myös kiinteistöalalla lainopilliset tietoni voivat olla vanhentuneita. Ja tuttava sanoi, että erään väitöskirjan mukaan yhtiön purkamisen yhteydessä saadusta omaisuudesta menee varainsiirtovero. Katson lakitekstin Finlexistä ja varmistan verohallituksen erinomaisilta sivuilta (vero.fi), miten asia on, ja lopuksi totean, että kuulemani väitöskirja onkin ammattikorkeakoulussa esitetty ei-juristin opinnäyte, ja kun katson sen, asia esitetään siinä toisin kuin minulle kerrottiin, eli oikein.

Koska olen ollut asianajaja, tiedän kokemuksesta, että tuo 5 minuutin työ olisi kestänyt takavuosina 5 tuntia ja että olisin laskuttanut siitä reippaasti. – Ja lisäksi Keskisarjan Internetin turmiollisuudesta kertoma koskee myös langallista puhelinta. Vai onko hän niin nuori, ettei muista turhanaikaisten ja pitkäpiimäisten puhelujen työpaikoilla ja kotona aiheuttamia ikäviä häiriöitä?

Naapuri

Lehdestä luin, että naapurimme täyttää tasavuosia. Olkoon tämä onneksi. Samalla onnittelen. Seppovaaralla on epäedullinen tausta. Ylempi keskiluokka, Normaalilyseo, Kauppakorkeakoulu, demarisävyistä seuraa tiettävästi ilman poliittista toimintaa. Lisäksi aitoa mielenkiintoa kirjallisuuteen ja tietenkin kirjoittamiseen.

Kulttuurihistorian ja taloushistorian väliin jää suomalaisessa perinteessä rako. Pienyhteisöjen ymmärtäminen ei ole juuri edennyt.

Ranskalaiset oivalsivat tämän asian ensimmäisinä. Suuren yleisön tietoon tulleista tutkimuksista yhden erikoisuus on sen nimessä, ”Montaillou, Ranskalainen kylä 1294-1324”.

Siis kylä.

Kirjan aihe on keskusvaltaa, etenkin kirkkoa, suuresti huolettanut kerettiläisyys, joka Pyrenneiden vuoristossa ilmeni kataarien sitkeänä perinteenä. Inkvisitio sai tehtävän, ja inkvisiittori osoittautui päteväksi henkilöksi. Erinäisten mutkien jälkeen alkuperäiset pöytäkirjat julkaistiin yli sata vuotta sitten, ja uuden historian silloin nuori leijona Le Roy Ladurie otti nuo pöytäkirjat aineistokseen ja loi niiden perusteella kuvan keskiajan vähäväkisen ihmisen uskomusmaailmasta.

Siitä alkaen ”arjen historia” on ollut kunniallinen mielenkiinnon kohde ja täydentänyt muun muassa aate- ja oppihistoriaa. Naapurimme on luultavasti aivan tietoisesti harrastanut kirjoittaen ja valokuvaten aivan jokapäiväistä asumisympäristöä.

Uusin kirja, jota en ole vielä nähnyt, on nimeltään ”Sinivalkoisen arjen klassikot”. Tunnettuja kirjoittajan mielenkiinnon kohteita ovat ulkohuoneet ja kansakoulut ja tietysti kanat.

Tarkemmin ajatellen se järjestö, joka keksi 1954 hyvästä kaveruudesta annettavan hymypoikapatsaan, voisi myöntää naapurillemme kultaversion pienoispäästä. Alkuperäinen lienee paikallaan hyllyssä. Makusuuntauksen tuntien vihjaan, että tuskin tähän lehtikultaa tarvittaisiin; kultamaali ajaisi saman asian.

Patsaan idea kai oli, että luokkatoverit äänestivät keskuudestaan pojan, sitten lisäksi tytön, jolle tuo huomionosoitus suotiin.

Kysynkin näin muilta naapureilta, eikö kierrätyskeskuksesta varmaan löytyvä patsas ja tölkki maalia olisi nyt paikallaan huomionosoituksena hyvästä naapuruudesta. Toisin kuin eräät, tämä päivänsankari on paljon poissa, koska hänellä on toinen asunto DDR:ssä Berliinissä. Olen kuullut, että tuo valtio, Saksan Demokraattinen Tasavalta, on tavalla tai toisella hajonnut. Tiettävästi se ei tässä tapauksessa haittaa tahtia, koska myös syntymäpäiväksi antamassaan haastattelussa asianomainen korosti, ettei hän pidä itseään derkku-nostalgikkona, vaan on vain kiinnostunut siitä, miten siellä ennen elettiin.

Sitä en tiedä, oliko tämä oma havainto vai Wim Wendersin elokuvan innoitusta. Eräitten muistikuvien perusteella sanoisin että omaa.

Perinteinen, jokseenkin tyhmä kysymys on, miksi tutkia jotain etäistä ja vierasta kulmakuntaa, kun voisi toimia kotoaan käsin ja selvittää lähiympäristönsä vaiheita.

Perinteinen vastaus on, että tuttua tutkiessa objektiivisuus kärsii. Keitokseen tulee astian makua. Sanotaan myös, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Itsekään en menisi kyselemään menneisyyden muistoja, vaikka puhuin kyllä toissa päivänä tuttavan kanssa, joka oli hänkin tulokas tämän tien varressa, muuttanut seudulle vasta 1938.

Kirjoituksen kohde ja minä ja kolmaskin naapuri olemme asuneet tässä vasta 43 vuotta. Ettei levitettäisi vääriä epäilyjä, tämä ei ole mikään eliittialue. Ainakin yksi kunnanjohtaja oli sitä mieltä, että kysymyksessä on rykelmä kanakoppeja, jotka tuottavat kunnalle kaikinpuolista häpeää.

Luulen että ajatukset tuosta asiasta ovat muuttuneet, varsinkin nyt kun paikat ovat kunnossa ja kiitos kunnan vainoaman metsäalueen tässä on väljyyttä, joka ei ole maailman tavallisin etu alle puolen tunnin matkan päässä Helsingin keskustasta. Maanteitä saisi ylittää, mutta kyllä mnä osaisin edelleen näyttää sormella kartalta, miten voi hiihtää Poriin joutumatta matkalla taajamiin. Pari maantietä nyt joutuisi ylittämään, m utta Lohjan ja Vihdin välistä pääsisi Veikkolan kiertäen suorastaan luonnonsuojelualueelle (Torronsuo).

Naapurini henkilökohtainen tavaramerkki on Tunturi-mopo, jolla hän kerran ajoi Utsjoelta tänne kotiin, vai lieneekö käynyt kääntymässä Hankoniemellä. Kartasta totean, että tästä pääsisi toden totta reppuretkeillen Satakuntaan sukulaisiin, mutta taidan antaa olla. Voi olla vihaisia sonneja laitumella tai taimikkoja tallottavissa.

Tosi pidän kovasti siitä novellista, jonka päähenkilö kimpaantuu vaimoonsa ja lähtee mielenosoituksellisesti kotoa päättäen pitää viivasuoran linjan, siirtokivilohkareiden yli, uimalla järven poikki ja niin edelleen. Sitä en nyt muista, kävelikö hän toiselle puolella maapalloa. Kun kysymyksessä oli tavallinen suomalainen mies, on otaksuttavissa, että hän palaili vähäpuheisena kotiin, luultavasti helpompaa reittiä.

Yhhden tapauksen tiedän, jossa mies meni talliin antamaan hevoselle heiniä ja palasi pirttiin 27 vuoden kuluttua, tervehti ja pani lakkinsa naulaan. Vuodet olivat vierähtäneet Kanadassa, ja sinne mainiin oli tiettävästi jäänyt tukkakin. Mutta emäntä oli ollut lujana ja sanonut epäilijöille, että kyllä hän miehensä tuntee, tulee se takaisin, kunhan joutaa. Ja tulihan se.  

Pointti on se, että suomalaisessa mielessä elävät edelleen rinnan yksittäisen talot ja taloryhmät eli kylät. Kaunis sana ”yksinäistalo” oli maanjakotekninen eikä siis tarkoittanut, että talo olisi ollut oikeasti yksinäinen.

Toinen pointti on, että ihmisen pitäisi olla hyvissä väleissä vähintään 50 muun kanssa. Muuten hän on elänyt hukkaan. Päivänsankari on.

Heikot

Se jonkun huomaama klippi television uutisissa oli tietenkin osa 15 minuutin puheenvuorosta kameralle. Taas päivittelen onneani, kun voin itse lisätä puuttumaan jääneet sanat.

Rangaistusten koventaminen nimittäin joskus lisää rikollisuutta.

Omaan ajatteluuni vaikuttivat hyvin voimakkaasti ”sosiologiset keinot”. Joissakin tilanteissa ihmisten käyttäytymistä on onnistuttu ohjaamaan erinomaisen hyvin. Esimerkit ovat kattonopeus ja turvavyöt 1970-luvulla. Kuolleisuus maanteillä romahti silloisesti yli tuhannesta vuodessa nykyiseen (240).

Yllä oleva käyrä ei sisällä ns. liikennesuoritetta eli ajoneuvojen määrää ja niiden kulkemia kilometrejä.

Rangaistusten raju korottaminen ei olisi auttanut, siksikään että aika usein onnettomuudessa kuollut oli lakia rikkonut tekijä itse, ei viaton sivullinen.

Tuohon samaan aikaan ihmeteltiin vaimeasti miehiä, joiden oli tapata hakata vaimonsa vähän väliä. Pohjanmaalla tuo tapa yhdistettiin joihinkin evakkoihin. Voi olla että ajatuksessa oli perääkin- En ole pohjalaisuuden enkä maalaisuuden tuntija, koska elin etuoikeutettuna keskuslämmitystalossa. Mutta en siis muista vaimon pieksemistä eikä naisia ylimalkaan lyöty.

Lasten hakkaaminen oli tavallista, ja silloin tällöin siinä mentiin kovin pitkälle. Kun oman lapsen pahoinpiteleminen tuli rangaistavaksi, vastustavia ääniä oli paljon. Minustakin on totta, että tukkapöllyä ja läimäytyksiä ei pidetty erikoisina asioina, mutta valitettavasti ei ollut mitenkään tavatonta, että pieniä lapsia lyötiin nyrkillä ja kovaa. Sellainen tuntui liittyvän johonkin kovan humalan vaiheeseen. Luulen jopa tunteneeni poikia, jotka oli kotona piesty mielettömiksi.

Henkirikokset olivat viihdettä. Ihmisarvo on mahdollisesti hyvin myöhäinen keksintö. Kukaties uskontojen erittäin vahva asema perustui taikauskoon. Myös kristillisen opin mukaan elämä oli jonkinlainen onnettomuus, välivaihe josta oli päästävä eroon. Ylösnousemus oli ainoa tärkeä asia.

Tavallisen luterilaisuuden kaksi vanhaa kulmakiveä ovat Raamattuun perustumattomia lisäyksiä. Se ajatus, että kuollut hujahtaisi taivaaseen suoraan ruumisarkusta, ei ole kristillinen. Uskontunnustuksen mukaan vainajat herätettäisiin viimeisenä päivänä kuolleista, eli tätä edeltää maailmanloppu. Sen jälkeen hyvät pääsevät taivaaseen ja pahat joutuvat kadotukseen.

Se toinen epämääräinen asia on juuri helvetti. Nykyiset jumaluusoppineet ovat syvällisesti selvillä siitä, ettei Danten tyylinen hirvittävien kärsimysten anniskeleminen sovi yhteen Jumalan rakkauden kanssa.

Tuomarina toimiessani mietin hartaasti käskyä ”älkää lainkaan tuomitko” ja ”älkää lainkaan vannoko”. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; 2. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” ”Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan.”

Tämä ei ollut uskonnollista haaveilua, vaan Lutherin lukemista. Siitä ei ole epäilyä, etteivätkö kuninkaat ja ruhtinaat olisi pitäneet pappeja ja piispoja parhaina hallintomiehinään, ja ainakin eräät kuninkaat pitivät selvänä, että myös tuomari oli kaikissa toimissaan vain kuninkaan alamainen. Hallitsijalta riitti hurskautta niin pitkälle, ettei se haitannut politiikkaa.

Luther oli asianajaja, joka osasi selittää talonpoikien murhaamisen hyväksi teoksi ja todisteli, että sotilaskin kuuluu autuaaseen säätyyn. Hurskas kuningas Kustaa II Aadolf lupasi käydä leikkaamassa Turussa hovioikeuden herroilta korvat päästä, jos he vielä kerran tuomitsevat oman mielensä mukaan ”eivätkä meidän korkean tahtomme mukaan”.

Vain hiukan vanhempien tuomarinohjeiden kirjoittaja ymmärsi varoa korviaan.

Ei ole tarpeen vedota edes Tukholman 1670-luvun kuuluisaan noitaoikeudenkäyntiin, koska jotkut edelleen elävät ovat olleet itse näkemässä, miten joukkohysteria purkautuu ”oikeuden” nimissä.

Kansalaissodasta tämä tiedetään, mutta siitä en ole kuullut pahemmin edes puheita, missä määrin talvi- ja jatkosodassa makseltiin keskinäisiä kalavelkoja omien kesken.

Ihmettelisin ellei tällaista olisi ollut. Entinenkään yhteiskunta ei pitänyt pahana toisten pulaan jättämistä. Lähimmäisen rakkautta pidettiin yksityisasiana.

Vielä 1800-luvulla köyhät myivät lapsiaan, ja toiset ostivat. Vasta aivan vuosisadan lopulla lastensuojelun tyyppiset näkökohdat alkoivat vilahdella kirjoituksissa, luultavasti teollisuuden näkyvien epäkohtien tähden.

Maria Lähteenmäki on (”Kalotin kansaa”, 2002) selvitellyt ajoittain organisoitua toimintaa, jota käyttäen pieniäkin lapsia myytiin Lapista Ruijan rantaan. Lapsella oli arvoakin; hänestä saatettiin maksaa kaksi vuohta tai jopa lehmä. Työvoimaa tarvittiin. Muukin ihmiskauppa vaikuttaa mahdolliselta. Erästä Lapin pappia lopulta sakotettiin jalkavaimojen pitämisestä. Laestadiuksen kirjoitusten raivo juoppoutta kohtaan näyttäisi täysin perustellulta. Se saattaisi olla yksi tekijä keitoksessa, jossa ihmisarvosta ei ollut käsitystä.

Runebergin jälkeen saatiin odottaa sata vuotta ennen kuin alettiin ajatella, että jokainen ihminen – jopa sotamies – voisi olla kuvaamisen arvoinen.

En enää usko, että ”Tuntemattoman sotilaan” kirjasota olisi liittynyt niinkään isänmaallisuuteen tai sen puutteeseen, vaan se johtui vähäpätöisten ihmisten nostamisesta kuvauksen kohteeksi ilman murhenäytelmän (Kianto, Sillanpää) piirteet peittävää pinnoitusta.

Kun oikein muistelen, vielä Hannu Salama suututti ihmisiä ei niinkään kiistämänsä Jumalan oletetun pilkkaamisen takia, vaan siksi, että hän kertoi kaikenlaisten ala-arvoisten hampuusien elämästä ja asioista. Runebergiläinen kansanihannointi oli aina kohdistettu roomalaisen kirjallisuuden määrittelemiin kohteisiin, jalouteen joka oli piilossa köyhyyden ja jopa huonopäisyyden takana.

Joten nykyinen populismi olisi sekin heijastumaa herrojen asenteista, (Gesunkenes Kulturgut). Me olemme hyvä koska me olemme kansaa…

Epäsuosittu ilmiö

Lukijoita kiinnostaa yleensä jokin perinpohjainen ja taiteellinen, ellei sitä tuputa. Päivän ilmiöitä tulee koko ajan kuin muurahaisia keväällä seinänraosta, ja osa niistä on pelottavia.

Vanhat ihmiset tekevät virheen hakeutuessaan menneisyyteen eli muistoihin, koska menneisyys on jo tapahtunut ja sitä myöten selvä.

Tämä vaistomainen, arkinen ja yleisesti hyväksytty ajatus on väärä, koska se on epälooginen. Tarkkaan katsoen jokainen uusi keksintö ja varsinkin jokainen tieteen edistysaskel muuttaa menneisyyttä, siis oikaisee käsityksiämme siitä. Käytännössä uudet tietomme ovat aika usein uusia erehdyksiä, mutta onneksi elämä on rajallinen.

Kuka haluaisi ostaa sellaisen tulevaisuustutkan, jonka tieto olisi erittäin uskottavaa ja josta näkyisi esimerkiksi ensi vuodesta alkaen pelkkää lumisadetta?

Itse menen mieluummin kauppaan ostamaan kissalle maitoa kuin tulen osalliseksi tuollaisista asioista. Asiointini on erikoisen helppoa, koska meillä ei ole kissaa, eikä asia ole liioin harkinnassa.

Isääni varten piti olla punaista eli täysmaitoa, kolme palaa sokeria kuppia kohti ja tuoretta tai ainakin lämmintä pullaa. Mitään näistä meillä ei normaalisti käytetä.

Emme käytä myöskään ulkoministeri Timo Soinia, vaikka olemme seuranneet hänen temmellystään, koska olemme kiinnostuneita ulosannista eli eri ihmisten kykyä ilmaista itseään suullisesti.

Ulkoministeri Soini ei ole suosikkini enkä ole hänen kannattajansa. Kun hänestä tuli Tuomiojan seuraaja, olin varautunut erilaisiin sotkuihin. Sellaisia ei ole pahemmin ilmennyt. Kuuluisiko hän samaan erikoiseen poliitikkojen lajiin kuin Ilkka Kanerva, joka oppii asioita ja on myös taitava karistamaan yltään menneiden munausten muistoja?

Median seuraamassa maailmassa kävi kuten kerran kuvittelemassani leikissä. Kun side poistettiin pienen leikkijän silmiltä, joku oli vaihtanut maailman.

En ota kantaa siihen, mitä Soini sanoi tänään televisiossa enkä ole edes varma, mitä mieltä olla hänen arvioistaan. Kun media nostaa esiin täysin pöllöpäisiä ihmisiä Amerikasta ja Euroopasta ja Venäjän ja Aasian tiedämme entuudestaan, tunnen tarvetta ilmaista, että tämä ulkoministeri puhui kuitenkin tänään täysin järkevää asiaa, ei vouhottanut eikä missään tapauksessa vastannut kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin, vaikka sisäpoliittista tarvetta olisi voinut olla.

Älköön kukaan hiiskahtako Soinin fänittämisestä. Minä sanon vain, että Suomen valtionjohto on tällä hetkellä yllättävän hyvissä käsissä, oikeastaan kautta linjan.

Poliittiseen kulttuuriin kuuluu vihjailu, että kaikki toiset ovat tolvanoita, joita ei pidä missään tapauksessa äänestää. Tässä mielessä poliittinen julkisuus ei eroa suuresti lastentarhan tai koulun pihasta, paitsi ettei ole hoitotätiä, joka nostelisi rähmälleen menneitä pystyyn.

Taustakysymys kuitenkin on tärkeä. Töitä tehdään ja asioita ymmärretään.

Joka toisessa kotitaloudessa muun muassa Suomessa mietitään, onko Trump todellisuudessa niin osaamaton kuin näyttää, vai onko hänellä jokin odottamattoman nerokas suunnitelma, Soini heitti ajatuksen, joka ei ole käynyt mielessäni.

Entä jos Trump käyttää usean kolonnan taktiikkaa. Sellaiseen Yhdysvalloilla olisi mahdollisuus ja varaa.

Tätä ministeri ei sanonut, mutta marsalkan nukkuessa muuan ratsumestari kehitti 1914 muunnelman maailman suosituimmasta sotaliikkeestä, joka liitetään Cannaen taisteluun roomalaisaikaan, ja Saksa käytännössä tuhosi Venäjän ylivoimaiset joukot Tannenbergissa kolmella kolonnalla. Yksi oli hyökkäävinään painopistesuunnassa, toinen kiersi järvet ja kävi lyömässä sinne ryhmittyneet viholliset ja kiersi sitten odottaneiden osastojen vahvistamana toiselle puolelle järveä, ja matkaansaattoi sielläkin suurta tuhoa. Pihtiliike ei ollut samanaikainen eikä se ollut saarrostus. Mutta maailmansota jatkui loputtomasti, eikä Venäjä päässyt enää jaloilleen.

Trump herättää niin suurta kauhistusta eli siis huomiota, etteivät ammattilaisetkaan välttämättä huomaa selvittää, mitä sivustoilla tapahtuu. Kuitenkin kaikkialla maailmassa historiallinen kokemus sanoo, ettei suurinkaan päällikkö saa mitään aikaan ilman armeijan tukea ja rahamiespiirien rahoitusta.

Käypä selitys, että kysymyksessä olisi pelkästään nietzscheläinen vallan tavoitteleminen vallan itsensä takia, ei nytkään vakuuta. Nietzsche oli viisas mies, mutta hullu, ja meni lopulta aivan sekaisin.

Korkeiden päättäjien elämää ja toimintaa värittää oman henkilökohtaisen kuoleman pelko. Se mikä näyttää vain narsismilta, voikin olla vainoamisharhaa. Ja Trump on vanha mies.

Toinen epäsuosittu ajatus, jota kuitenkaan en kannata, on dopingin salliminen urheilussa, kun se sallitaan politiikassakin (Trump).

Muuan suomalainen asiantuntija kuuluu kirjassaan selvittäneen piristeiden pitkän historian, jossa muun muassa ajatus entisajan hiihtäjistä kemiallisen puhtaina sankareina saa kyytiä.

Tavalliset vastaväitteet ovat pysyvän vahingon aiheutuminen urheilijan omalla terveydelle ja oikeudeton etu, jota parhaitten kemikaalien valmistajat saavat muiden kustannuksella. Norjan kai epäillään olevan muita edellä hiihdon lääketeollisuudessa.

Perustelu on huono, koska sama koskee välineitä, yksilölajeissa esimerkiksi suksia tai piikkareita. Ongelmallinen on kuitenkin kaksien sääntöjen käytäntö, joka tunnetaan liike-elämässä. Toisaalta on ”yhteiset säännöt”, joita kaikki sanovat noudattavansa etenkin liikekilpailussa. Toisaalta on salaiset säännöt, jotka edellyttävät, että etenkin yllättävät voitot siirretään verottajalta ja uteliailta näkymättömiin. Läpinäkyvyydeksi väitetty kuva on projisoitu eli heijastettu hyväuskoisia varten.

Mielen viallisuus

Sangen vaikea mystikkojen lause on ”oikean ja väärän erottaminen toisistaan on sinun mielesi sairaus”.

Kierkegaard kirjoitti tästä usein, ja sama asia tulee jatkuvasti esiin Camus’n tuotannossa. Kierkegaard havaitsi, ettei ihminen voi olla tekemättä vääryyttä. Camus näytti korostavan, ettei tuo huomio saa estää tekemästä valintoja. Kun ei voi valita oikean ja väärän välillä, on valittava väärän ja väärän välillä.

Tähän kohtaan voi lopettaa lukemisen. Kummallisista ajatuksista ei pääse eteenpäin, joten on viisaampaa mennä esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa tai antaa kissalle maitoa. Kiihkeimmät sofistit saattavat ruveta voimistelemaan, koska lihasten venyttely on heidän luulonsa mukaan terveellisempää kuin aivojen.

Aivoja jopa kuvailtiin vielä hiljan eräänlaisena planeettana. Alkuperäinen ja kirjaimellisesti ensimmäinen maapallon kuva sai lempinimen ”sininen marmorikuula”. Sen muutaman vuoden takainen versio on yllä.

Kuvasta ei näy, että kohteeseen vaikuttavat monet voimat painovoimasta taustasäteilyyn. Se antaa myös täysin väärän ja harhaanjohtavan kuvan ”aivoista”, koska näkyvissä ovat vain suuret lohkot ja säärintamat, jotka leijuvat kuin ajatukset ja aistimukset. Se ensimmäinen kuva on otettu kameralla (Hassleblad, 70 mm), jälkimmäinen on satelliitin kuljettaman laitteiston tulos. Väitteen mukaan ainakin sotilastiedustelu käyttää satelliittikuvia, joista näkee, minkä merkkisen kiväärin asemies ojentaa toiselle.

Nuokin kuvat ovat liian ylimalkaisia. Se osa biomassaa – bakteereita, pieneliöitä – joita ei erota paljain silmin, painaa kiloina enemmän kuin kaikki muu elollinen yhteensä. Erittäin hyvin perustein väitetään että juuri ne, näkymättömät, pitävät elämää yllä.

Sitäkin muuten väitetään, että elämän resepti on raakaa kiveä ja auringonvaloa. Ei tarvita muuta kuin aikaa, muutamia miljardeja vuosia, ja mineraalien molekyylit ovat päätyneet rakenteisiin, jotka toisintavat itse itseään ja uusiutuvat. Elämä on hyvä keino poistaa liikaa energiaa, tässä tapauksessa auringonvaloa eli sähkömagneettista säteilyä.

Ja se siitä. Fysiikan ja kemian ero katosi jo. Viimeistään kvanttikemian jälkeen tilanne on se, ettei edes näkökulmissa ole eroa.

Ero elollisen ja ei-elollisen välillä voi sekin osoittautua harhaksi. Ja onhan kivikunnalla ja kasvikunnalla ja ihmisillä siinä sivussa yhteinen isoäiti, hiili.

Kuuluisan John Brockmanin uusimmassa kirjassa on lyhyitä tekstejä tieteen kiinnostavimmista ajatuksista tällä hetkellä. Erikoisen viehättävä on tieteen hierarkian huipulta eli amerikkalaisen tutkimusylipiston huippututkijan ajatus mielen ekologiasta.

Ajatuksen avain on mielen, oikeastaan tunteiden diversiteetti, ymmärrettynä samalla tavoin kuin termissä biodiversiteetti, siis tunteiden monimuotoisuus.

Tätä olen epäillytkin. Synti on hyödyllistä, toisin kuin Kierkegaard ajatteli. Sokrates, jonka omista ajatuksista emme tiedä juuri muuta kuin Platonin (ja Xenofonin) versiot, saattoi sittenkin olla oikeammassa. Hyve on ajattelua.

En olekaan koskaan kuvitellut, että Sokrates ja Platon olisivat pinkoneet kilpaa yhden stadionin matkaa, sileällä, ilman aitoja. He kyllä varmaan miettivät asioita yhdessä ja olivat kovia vänkäämään.

Muutenkin näyttää siltä, että tieteen aristotelinen vaihe on antamassa periksi taas kerran platonilaiselle perinteelle.

Onhan vähintään huvittavaa, että esimerkiksi kvanttilomittumisessa (entanglement) ei eräissä tilanteissa ole olemassa aikaa eikä välimatkaa. Jo Einestein oli kauhistunut tuosta ajatuksesta, joka on nyt muutamia vuosia sitten toteutettu kokeellisesti eli näyttää pitävän paikkansa ja osoittavan välillisesti, että olemme näennäisen todellisuutemme vankeja.

Puolen maapallon päässä toisistaan olevat kaksi ”jotakin”, esimerkiksi kvarkkia, voi ”vaikuttaa” toisiinsa samanaikaisesti, mikä on mahdotonta sekä klassisen teorian että suhteellisuusteorian mukaan.

Rahvaanomaisena versiona: valon nopeus ei olekaan raja, eivätkä erillisen ”hiukkaset” olekaan erillisiä. Kokonaisuus ei ole osiensa summa. Roll over, Aristotle. Aristoteles piti kiinni kolmannen pois suljetun laista, joka alkeiskurssilla esitetään muodossa ”joko A tai miinus-A”. Joko asia on niin tai näin, esimerkiksi oikein tai väärin. Ne jotka vetoavat Wittgensteiniin, eivät ehkä huomaa, että tuo kolmannen pois suljetun laki oli myös loogisen empirismin ajatus. Ellei ilmiö selvästikään ole noin tai näin, se on siirrettävä syrjään, koska siitä ”ei voi puhua”.

Psyyken monimuotoisuus tarkoittaisi, että tarvitsemme välttämättä myös kielteisiä tunteita. Funktionaalisessa kuvantamisessa noille tunteille on omat, näkyvät kytkentänsä.

Onnen tavoittelu on siis hyvä päämäärä Amerikan perustuslakipakettiin, mutta käytännössä paha erehdys. On tavoiteltava myös onnettomuutta. Nykykulttuuri antaa siihen vaarattoman mahdollisuuden, murha- ja väkivaltaviihteen valtavan tarjonnan, joka johtunee valtavasta suosiosta, joka tarkoittanee, että ihmiset haluavat kokea mm. palkoa ja jopa paniikkia.

Luonnon monimuotoisuus selitetään hiukan laimeasti. Ekosysteemissä kaikilla osilla on tehtävänsä ja esimerkiksi veden, maaperän tai ilman saastuminen voi johtaa pahaan ketjureaktioon. Ehkä sen voisi sanoa niin, että vähäpätöisiltä vaikuttavien eliöiden, kuten esimerkiksi hevospaarmojen tai raatokuoriaisten tai elollisen rajamailla leijuvien virusten merkitys on vaikea osoittaa ilman asiayhteyttä. Ainakaan yksikään puu ei kasvaisi ilman bakteereja, leviä ja sieniä, ja siinä menisi sitten ilmakehä.

Loppuun lukeneille herkkupala kuin sillinviipale – Brockmanin kirjassa mainitaan LENR, kylmäfuusio – ydinreaktori joka kotiin, polttoaineena vety (vesi).

Parempi polvi

”Tyypillinen maallikon diagnoosi”, lääkäri sanoi, kun arvelin vikaa löytyvän lihaksista ja jänteistä, jotka pitävät polven kasassa. Kysymys oli luunmurtumasta nivelkupissa. Se oli se kesäinen pellehyppyni, kun unohdin, ettei kuistia nyt ollutkaan, ja astuin ovesta.

Lääkäri oli fiksu ja selitti kolme vaihtoehtoa, joista valitsimme heti neljännen. Ei tehdä mitään. Jos tähystetään ja poistetaan roippeet polven sisältä, mitä tilalle, kuin sieltä puuttuu pala?

Aina voi tarvittaessa ontua kuin Joulupukki Korvatunturilla.

Olimme samaa mieltä, ettei pojasta ollut polvi parantunut. Ilman Tuomasta ja kumppaneita kirjoittajan toimeni kenties tyssäisi tähän, koska kirjalaatikollisia ei enää nostella. Ei ota alle, se polvi.

Joku keksi aikoinaan sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Arvontaa ei ole suoritettu niille, joilla on elinikää paljon jäljellä. Synkät tulevaisuuskuvitelmat vaikuttavat siksi, etteivät ne tunnu epätodennäköisiltä. Usko edistykseen on meillä lujassa, koska se on opetettu kansakoulussa ja ala-asteella.

Edistys oli Ranskan suuren vallankumouksen keksintöjä, samoin kuin giljotiini. Eilen sivusimme edistysuskon ja keskinäisen kurkunleikkauskilpailun kohtaamista Amerikan Yhdysvalloissa. Edellispäivänä luimme, mitä historiantutkija sanoi kilpailunrajoituksista ja kartelleista. Amerikkalaiset toivat antitrustilait Eurooppaan, jossa niistä tuli Unionin pilari, ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus.

Amerikkalaiset eivät huomanneet, että nämä uudistuskirjat haudattiin pilarin peruskiveen ja päälle kaadettiin paljon sementtiä. Peruskiven muurauksen yhteydessä näkymättömiin on tapana valaa erilaista jätepaperia.

Kaikki puolueet edistävät edistystä. Eräät tavoittelevat kertarysäystä eli vallankumousta. Toisten mielestä keino on reformi, eli sarja uudistuksia. Eräät käsittävät olevien olojen tekevän tehtävänsä; näiden vanhempien mielestä on viisainta uskoa eroosioon sen sijaan että auttaisi lapiolla. Ja sitten on kaikkein epäsuosituin puolueaate, liberalismi, joka jopa puhuu vapaasta kilpailusta valehdellen, että paras voittaa.

Elämän arpajaisissa päävoitto on syntyä sopivaan aikaan. Tiedfän eräänkin, joka syntyi Suomessa joulukuussa 1944.

Isäni oli mennyt inttiin alkuvuodesa 1939, tosin vapaaehtoisena, eikä sieltä sitten hetkeen pois tultu. Häneltä meni kuusi vuotta. Se ei ole yhteensattuma, että rouvani isän sotatie alkoi YH:sta syksyllä 1939, ja koska hänkin jäi ylimääräisesti palkatuksi virkamieheksi, Talvisodan Summassa toisenkin ruusukkeen hankkineena, niin kyllä siinä meni vuosia.

Äidinisäni ja isänisäni olivat syntyneet 1896. Se oli todella huono valinta. Heitä retuutettiin vaikka missä. Äidinisä tosin vältti täpärästi rintamalle joutumisen, koska hänellä oli yhdeksän lasta ja kunnan väestönsuojelutehtävät vastuullaan ja rakentajan ja rakennusurakoitsijan taidot. Jussi Kemppinen taisteli Talviosodan toisten joulupukkien kanssa vääpelinä, koska osasi heimokansojen kieliä, ja jatkosodan aikana enimmäkseen puuhasi kaatuneiden keräilhypaikoilla.

Äidin isoisä lienee uskonut edistykseen, koska hän hankki hyödyllisiä ammatteja ja hyödyttömän mökin Karkusta. Isän isoisä tuupattiin ruumiina ratapenkalle Jenisein seudulla Siperiaan kuljetettaessa; suvun naisia selvisi pari hengissä jopa Kolymasta ja Vorkutasta,

Varhaisin kantaesi-isä, josta on muistitietoa, lähti paljain jaloin läpsyttelemään Karjalan kannasta pitkin Pietarin suuntaan, kun kotona kaikki ja kylällä useimmat olivat kuolleet koleraan. Se taisi olla 1830-lukua.

Olen kai muistanut kehua, että olemme tosi pöljää sukua. Historiallisista asiakirjoista päätellen kukaan ei koskaan kohonnut  edes sontakuskiksi. Siksi olen väittänyt runokirjassani ”Riitamaa”, että sukuni erityinen ammattitaito on ollut pysytellä heroilta piilossa pusikoissa ja hiipiä vieraan valtakunnan puolelle aina tarpeen tullen. Siksi oli erikoisen sopivaa rakentaa kesäpaikka täsmälleen Savon ja Karjalan rajalle.

Nykyisin tiedämme muinaislöydöistä, että Pähkinäsaaren raja oli todellinen. Keminmaalta löytyy karjalaista esineistöä. Keskusteluja suomalaisten alkuperästä sotkee sekin, että tuhat vuotta sitten oli ainakin viisi eri Suomea ja lisäksi luultavasti kieleltään ja varmasti kulttuuriltaan ”vierasperäistä” asutusta Varsinais-Suomessa ja erityisesti Kyrönjoen varressa Pohjanmaalla.

Elämän arpajaisissa syntyminen Suomeen 1850-luvulla oli huonoa onnea. Muistan yhden ihmisen, joka oli ollut nälkävuosina lapsi. Hän asui naapurissa ja oli nimeltään Lauttamus. Minun muistoni aikana hänen huvituksensa oli karhata lapsia ryhmyisellä kepillään ja lapset juoksivat ilosta kirkuen muka pakoon.

Vielä hirveämpi onni oli niillä, jotka syntyivät 1690-luvun alussa. Ensin nälkävuodet tappoivat Suomessa kolmanneksen väestöstä ja sen jälkeen alkoi Isoviha, jota kesti yli 20 vuotta ja vei jaloillaan kestävät miehet joron jäljille Turkkiin ja Norjaan. Tiedetään aivan nimeltä tapauksia, että karoliini on käynyt läpi tämän kaiken ja sitten vielä pihissyt pirtissään Pikkuvihan tullen.

Se on tuhoisa väärinkäsitys, että ihminen olisi yksilöllinen, tässä ja nyt. Se ajatus, että olet ainutlaatuinen, kohtalon kolhima tai tähteäsi seuraava, on historiallisesti hyvin myöhäinen. Se on romantiikkaa, romantiikan aikakautta, joka on melkein sama asia kuin sujuret vallankumoukset 1700-luvun lopulla. Sitä ennen edistystä ei juuri tunnettu, ja käsitteellisesti ajatellen tai vaistomaisesti ihminen tunsi olevansa kuin helmi rukousnauhassa, samanlainen kuin muutkin, ja sattumaa nimitettiin kohtaloksi.

Rukousnauhassa on se filosofinen puoli, ettei se lopu koskaan. Sitä käydään sormin läpi niin kauan kuin rukouksia riittää.

Tocqueville

Alexis de Tocqueville kirjoitti teoksen, jolla on kaikki lukematta jättämisen merkit, ja enemmistö on aina myös toiminut näin.

Kirja on ikivanha – 1840-luvulta – ja kirjoittaja ranskalainen aatelismies, joka matkusteli Amerikassa ja kirjoitti tietenkin kirjan, joka on täynnä tyhjänpäiväiseltä vaikuttavaa filosofointi. Lisäksi kirja on laaja. Se on muuten äskettäin suomennettu nimellä Demokratia Amerikassa. Englanninkielinen versio on ollut sukupolveni vaivattomasti saavutettavissa esimerkiksi taskukirjana, ja nyt sen saa Kindlen kautta eurolla, vaikka voi olla viisaampaa maksaa siitä kymmenen euron versiosta.

”Enemmistön tyrannia” on de Tocquevillen pohtima termi. Yksi esimerkki on laillisesti valitun presidentin vähemmistöön kohdistama toimenpide, joka on syrjivä. Esitys on ensimmäisen kirjan 15. luvussa, ja puheena on Yhdysvaltain perustuslaki.

Klassikkoja on ainakin kahta lajia. Toiset ovat hyviä ja oivaltavia niin että ne ovat valuneet kuiviin toisiin kirjoihin ja jopa yleiseen mielipiteeseen. Siksi niistä tuntuu olevan vain kuoret jäljellä. Toiset ovat edelleen sykähdyttäviä.

Esimerkki ensin mainitusta on Marx. Hänellä on useita kirjoja ja kirjoituksia, joissa oli loistavia oivalluksia tai vähintäänkin yhdistelmiä aikaisemmista ajatuksista. Osa esimerkiksi ”Kommunistisen manifestin” iskulauseenomaisista vaatimuksista on nyt itsestään selviä ja toteutettuja. Osa, kuten ”kommunismi” käsitteenä, on osoittautunut erittäin mutkikkaiksi. Minusta kysymyksessä on päähänpisto, aivokummitus, jonka kehittely jäi kesken, useissa tapauksissa siksi, että se ei toiminut. Kohtalaisin perustein voi väittää, että esimerkiksi Lenin perusteli monissa kirjoissaan, miksi valta olisi siirrettävä hänelle ja hänen uskotuilleen, ja nimitti tätä kommunismiksi. Etenkin Aasiassa erilaisia versioita näistä aatteista kokeiltiin käytännössä, eivätkä ne koskaan toimineet.

Esimerkki viimeksi mainitusta on Matteuksen evankeliumi. Tarina on kohdittain järjenvastainen ja kertomukset enkeleistä ja lopulta haudatun ruumiin salaperäisestä katoamisesta näyttävät olevan eri puolilta maailmaa tunnettua satuilua. Silti esimerkiksi Vuorisaarna tuntuu monista lukijoista erittäin merkitykselliseltä.

Yksi ero on muuttunut käsityksemme tieteestä ja tiedosta. 

Tekisi mieleni väittää, että sosiologi Max Weber olisi esimerkki suurmiehestä, jonka yhteiskuntatiede on otettu kiitollisuuden tuntein vastaan. Sitä on kehitetty eteenpäin. ”Protestanttinen etiikka” eli työn kunnioittaminen jäänyt yleiskieleen. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Weber tarkoitti lähinnä reformoitua eikä esimerkiksi luterilaista etiikkaa. Hollannin ja Sveitsin reformoidun uskonnon vaikutukset elinkeinoelämään ja kulttuuriin ovat vahvat. Sama koskee pieniä kirkkoja, joiden toiminta-alue on perinteisesti Yhdysvallat.

Asiasta saa rauhassa jopa vitsailla. Katolilaisista irlantilaisista tuli poliiseja ja skotlantilaistaustaisista ei-katolisista liikemiehiä ja yrittäjiä.

Juuri tätä de Tocqueville pohti melkein sata vuotta ennen Weberiä ja melkein kaksisataa vuotta ennen meidän aikaamme.

Miten toimia, jos vaaleilla demokraattisesti valittu presidentti osoittautuu vähemmistöjä sortavaksi tyranniksi?

Kirjan laajuus johtuu siitäkin, että kirjoittaja selvittää yksityiskohtaisesti varhaisvaiheen pohdintoja ja etenkin Jeffersonin ja Hamiltonin selvityksiä. Hän selittää eurooppalaisille, ja kuten kävi ilmi, myös amerikkalaisille, että demokratia suoraksi kansanvallaksi tai suoriksi vaaleiksi ymmärrettynä johtaa tuhoon.

Hänen mielestään edustuksellinen järjestelmä, jollainen Yhdysvaltoihin tuli, voi toimia, ja tasapainon hakeminen muun muassa poliittisesti valittujen edustajien ja virkamiesten ja sitten liittovaltion tuomioistuinten kesken on se tärkeä asia.

Ensimmäisenä suuren yleisön tavoittaneena kirjoittajana hän selvittää, miten osavaltioissa tuomarit ja poliisipäällikötkin voivat olla vaaleilla määräajaksi valittuja, mutta liittovaltion tasolla eivät. Hän kiinnittää huomiota rikosoikeuteen ja tuntuu jopa arvanneen vahingonkorvausoikeuden. Se mikä on yhdessä osavaltiossa iso asia, on naapurissa pikkuasia.

Jos jaksaisin etsiä ja miettiä tekijänoikeuskysymyksen, nostaisin näiden viikkojen vinjettikuvaksi Chaplinin (en muista varmasti missä 1910-luvun elokuvassa) filmin loppukuvan, jossa toisaalla poliisien ja toisaalla rosvojen ahdistama Chaplin päätyy kävelemään rajalla, toinen jalka Yhdysvalloissa, toinen Meksikon puolella. Chaplin muuten oli maahanmuuttaja, joka päätyi kommunistiväitteiden vuoksi siirtymään Yhdysvalloista kokonaan Sveitsiin. Maahanmuuttajan suuri symboli?

Kirjan, siis de Tocquevillen, erinäiset oivallukset ovat kumman ajattomia. Hän kirjoittaa useissa kohdissa rikkaiden miesten vallankäytöstä ja miljonääreistä poliitikkoina. Tarvitaan 1840-luvun kirjoittaja palauttamaan mieleen, että erittäin vaikutusvaltainen suurliikemies presidenttinä on myös USA:ssa harvinainen tapaus.

Trump on ”carpetbagger’”. Termi on halventava ja tarkoitti radikaali republikaania, joka kuljeskeli siellä täällä havittelemassa rahallisia voittoja. Yleisluonteisempi suomennos voisi olla ”onnenonkija”.

Sekin on de Tocquevillen aiheita, että amerikkalaisia usein vaivaa parantumaton levottomuus ja sen ohella kova veto äärimmäisiin mielipiteisiin ja älyttömäksi paisuteltuun puhetapaan, myös yhteiskunnallisissa asioissa.

Hän vertasi näkemäänsä ja kuulemaansa tässä kohdin Ranskaan ja Englantiin, jossa aristokraateilla ei ollut halua eikä tarvetta korostaa asemaansa tai metelöidä, koska he olivat useimmiten perineet sen aseman ilman omia ansioita ja pitivät sitä luonnostaan lankeavana. Amerikkalainen oman onnensa seppä joutuu takomaan yötä päivää, koska hän pelkää kilpailua – toisia jotka takova onnea vielä ahkerammin. Ja eikö Trump tehnyt tästä ensin TV-formaatin?

Ristipisto

Teen kirjan, valikoiman runoistani. Tässä on kohta erilaista asiaa, joka liittyy elämäntyöhön.

Äidinisäni piti myös valokuvausliikettä kirkonkylässä jo 20-luvulla. Hänen poikansa eli enoni ja jotkut serkut ja kylän pojat särkivät lasinegatiivit luultavasti 50-luvun lopulla. Silloin niillä ei ajateltu olevan mitään arvoa.

Ehkä arvio oli oikea. Tosin viisi tai kymmenen tallella olevista pakkafilmille otetusta kuvista on hämmästyttävän hyviä.

Äitini sitten oli se varsinainen keräilijä ja järjestäjä. Niinpä tallella on kymmeniä leikekirjoja, joukko itse taitavasti piirroksin koristeltuja kirjoja, lähes viisi tuhatta postikorttia ja tuhansia kirjeitä. Kaiken lisäksi esineistöä on sadan vuoden ajalta. Ja kuten olen kertonut, vanhempieni kodista ja kesähuvilasta otettiin järjestelmällisesti yli tuhat valokuvaa pari vuotta sitten.

Näinä päivinä julkaistun tekstin määrä on huolen ja ihmettelyn aihe. Kuudessa runokokoelmassa on yhteensä lähes 400 sivua. Helsingin Sanomissa julkaistuja kolumneja ja artikkeleita tuntuu olevan loputtomasti. Painettuja erillisiä kirjoituksia ja kirjoja on bibliografian mukaan ainakin 2500. Aina kun käännän selkäni, muistan tai löydän jostain sata lisää, esimerkiksi tietosanakirja-artikkelit.

Onneksi julkaisut ovat enimmäkseen heikkotasoisia. Onneksi en ole merkittävä kirjailija. Jos toisin olisi, olisi aihe hävetä, että aiheuttaa jollekin tulevaisuuden ihmiselle kohtuuttoman suuren työn.

Kysymyksessä on ylemmän keskiluokan dokumentointi apuneuvo. Tänään olen ihmeissäni siitä, että myös minua koskevaa aineistoa on tallella. Esimerkiksi palkat ja huvitukset – olen välillä miettinyt, millä tämä elämä kustannettiin. Äsken vähän laskin deflaatiokertoimilla.

En tietenkään rupea tässä selittämään noin yksityisiä asioita, mutta samassa muistivihossa ovat lainat, niiden korot, palkat, verot, auton hinta ja ylikalliin M-Leican ja sen muutaman objektiivin ostokuitit vuodelta 1988.

Teknologian muutos yhden ihmisen kautta näkyy tämän jutun kuvasta. Vasemmalla on valokopioita kynämerkinnöin Bachin kantaateista ja oikealla muistiinpanoja puuttuvista kantaattilevytyksistä. Seuraavalla sivulla onkin luettelo yleisradiolle tehdystä tunnin lähetyksestä, jonka aiheena olivat juuri kantaatit; levystön levyjä ei saanut missään tapauksessa viedä talosta pois.

Vaikka kysymyksessä ovat omat muistot, kyllä noita listoja katsoo vähän pitkään. Keksi melkein mitä tahansa, useimmiten teokset löytyvät Spotifystä tai sen kilpailijoilta. Bachin koko tuotannosta on kotisivut ja nimenomaan kantaateista laajaakin lukijakeskustelua, josta kyllä huomaa, että jotkut keskustelijat ovat ammattilaisia ja monet ovat esimerkiksi itse esittäneet näitä teoksia.

Saatuani viimein korjautettua B & O:n aktiivikaiuttimen, jonka äänikartio oli rikki, on taas tilaisuus hekumointiin. Olen sitä lajia hupsu, että juuri barokkimusiikissa ”piirto” eli lauluäänten ja soittimien erottuminen toisistaan toisiinsa sulautuen on suuren nautinnon aihe. Eikä hienoista esityksistä todellakaan ole puutetta.

Tämä on pikku tunnelmointia; syvät yhteiskunnalliset kysymykset kuormittavat blogia. Valitettavasti sitä lajia on kyllä jatkossa luvassa.

On kuitenkin yksi näkökohta, joka ei taida olla ilmeinen ja saa siksi tässä paikkansa.

Kun on kirjoittanut liian paljon ja milloin mistäkin aiheesta, joutuu vastaamaan ainakin itselleen kysymykseen miksi.

Vanhat muistikirjat vastaavat osittain menneistä ajoista. Kirjoittamalla ja etenkin kääntämällä hyvin ahkerasti ansaitsi rahoja.

Tuo selitys ei pure runokokoelmiin, joita ei ole ennen eikä nyt käytännössä myyty sen vertaa, että tuntipalkkaa kannattaisi edes laskea, eikä varsinkaan blogeihin, joista ei makseta mitään.

Luulin etten ole koskaan pitänyt päiväkirjaa. Joku on joskus kysynytkin. Mitä nuo vanhat ja nämä uudet tekstit kertovat lukijalle, sitä en tiedä. Itse luen niitä myös päiväkirjoina.

Kuusi runokokoelmaa olivat isojen kustantajien normaalia tuotantoa, ja tallella olevien arvostelujen mukaan vastaanotto oli suopea, ellei hyvä. Jokin palkintokin taisi tulla, tosin muistaakseni ilman rahaa. Toisin sanoen kysymyksessä on ”oikea” kirjallisuus.

Olen nähnyt joen allekirjoituksen

asiapellon reunassa.

Kallistin kalkin

vuoren kupeista.

Ei voi olla kirkkona tunkiolla.

Virheät ovat vihreät

päivät, saa varoa nostamasta nuppiaan.

Kuu kurkunleikkaaja sivaltaa sirpillä.

Tuskallinen ihmiskoe

Otsikko ei tarkoita umpihankihiihtoa, josta on juuri ilmestynyt kirja niin että voi uumoilla muutosta hiihtämisen tavoissa ja kulttuurissa (Jouni Laaksonen, Hanki hohtava alla). Kielessämme ei yllättäen ole sanaa, joka olisi tässä paikallan. Lunta eri muodoissaan tarkoittavia sanoja ei tule mieleen kuin runsaat kymmenen. ’Hanki’ tuo mieleen kantavan hangen. Kirjassa on kysymys pikemmin kinoksissa hiihtämisestä, siis ilman latua, ”umpisessa”.

Poliittinen termi ”perässähiihtäjä” saa sisältöä, kun ajattelee, miten valtavan suuri ero on hiihtää valmiilla ladulla verrattuna ladun avaamiseen. Ykkösmies on kirjaimellisesti uran uurtaja eli siis uranuurtaja.

Tunnettu perässähiihtäjä oli U. Kekkonen. Tarinat latujen tamppaamisesta valmiiksi ja varusteiden kuljettamisesta levähdyskohtiin elävät vielä tunturimaassa.

Otsikko viittaa Markku Kuisman Kanavassa ja nyt myös Suomen Kuvalehdessä julkaistuun kirjoitukseen

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mielipide-kotimaa/yhteisesta-rahasta-tuli-euroopan-julma-hajottaja-euron-synnytys-muistuttaa-rikollista-ihmiskoetta/

On jopa vahinko, etteivät erilaisten eurojen vastustajat tunne näitä lähteitä. Tässä olisi perusteluja.

Pohjalla on Kuisman ja usean hänen tutkijansa mielenkiinnon kohde, kartellit. Kartelli on siis liikeyritysten tai pankkien keskenään sopima kilpailunrajoitus, tai esimerkiksi sopimus, jolla jaetaan markkina-alueet.

Kilpailun esteiden raivaaminen on yksi EU:n keskeisistä tehtävistä. Kuisma melkein sanoo, että tuo tehtävä on tuhoon tuomittu. Tuhoa ei kärsi EUJ, vaan Eurooppa.

Asiasta alkaa olla laajempaakin tutkimustietoa. Tämäkään ei ole paikka sen esittelemiseen. Väitän ja olen ennenkin väittänyt, että Suomen ja Ruotsin nykyinen hyvinvointi perustuvat törkeään kaupankäyntiin metsäteollisuuden tuotteilla ja metalleilla, Suomessa etenkin kuparilla.

Asiaa edelleen ajatellen tullaan aina vain lähemmäs oikeistolaisen presidentti ja kenraali Eisenhoverin varoitusta taloudellis-sotilaallisesta kompleksista.

Esimerkiksi Trump on näinä aikoina huomaamassa, että presidentti on pieni tekijä verrattuna armeijaansa, jota hän kenties kuvittelee komentavansa. Armeija komentaa presidenttiä. Mahtaako moni kuvitella vakavissaan, että armeija ryhtyisi käskystä toimimaan omien etujensa vastaisesti?

Öljy, teräs, koneet, myrkyt, muovit…

Toisin sanoen – luuletteko, että presidentin mukana aina kannettavassa salkussa oleva punainen nappi toimii? Siis se, jolla laukaistaan ydinräjähteitä kantavat ohjukset. Voihan sitä nappia painella, mutta yhteyden toisessa päässä on signaalin vastaanotto, jonka toimimisesta päättävät muut tahot.

Kuisma sanoo selkeästi, että yhteisvaluutta euro saattoi olla hyväkin ajatus, mutta se toteutettiin ainakin 50 vuotta liian aikaisin. Yhteisen valuutan sääntelevän talousjärjestelmän täytyy olla jollain tavoin yhteismitallinen.

Sellaiset ilmiöt kuin pakolaisuus ja maahanmuutto ja siis vastaavasti populismi ovat pohjaltaan taloudellisia.

Köyhästä maasta tullaan rikkaaseen. Suomalaiset jos ketkä tietävät sen. Täältä on muutettu ansioita ajatellen Venäjälle (Pietariin), Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin, ja muutto on ollut määrällisesti todella rajua.

Kuisma miettii vaihtoehtoja. Todellinen liittovaltio eli federalismi? Yhdysvallat ja Venäjä ovat eräässä mielessä liitovaltioita, ja tiettävästi myös Kiina todellisuudessa.

On vaikea väittää vastaan, kun Kuisma kirjoittaa, etteivät vähien iskulauseiden populismia paljon vahvemmat kansalliset eli nationalistiset voimat suostu sellaiseen. Ranska ja Saksa suostuvat myönnytyksiin vain kun se on niiden edun mukaista. Englanti ei suostunut alkujaankaan ja on nyt lähdössä EU:sta.

Opettavainen esimerkki on Belgia, jonka pääkaupungissa EU toimii silloin kun se ei toimi Ranskan Strasbourgissa. Belgian poliittiset asiat ovat tiettävästi pahasti retuperällä ja eräänä syynä ovat kansalliset tunteet.

Ne henkilöt, jotka kirjoittavat tuomioistuimista toimivana tai toimimattomana lainkäytön koneistona unohtavat keskeisimmän asian. Tuomioistuin on osa väkivaltakoneistoa. Poliittisen järjestelmän ydinasia on väkivallan keskittäminen eli monopolisoiminen. Poliisi ja armeija on tapana mainita, mutta myös tuomioistuinten ratkaisut pannaan väkisin täytäntöön esimerkiksi viemällä ihmisiä vankilaan tai ulosmittaamalla heiltä varoja. Lisäksi annetaan erilaisia kieltoja.

EU:lla on kolme tuomioistuinta mutta ei oikeastaan keinoja toteuttaa väkipakolla vaatimuksiaan. Sillä on monenlaisia poliisiorganisaatioita mutta ei poliisia. EU:lla ei ole armeijaa, eikä sellaista ole näköpiirissä. Näyttäisi siltä, että Ranska, Saksa ja etenkään Englanti eivät ole kiinnostuneita ajatuksesta.

Nato EU:n ”armeijana” ei ole oikein toimiva ratkaisu, koska Yhdysvalloille Nato on myös taloudellisen toiminnan väline. Yhdysvaltain ja eurooppalaisten sotatoimet Bosniassa, Irakissa, Afganistanissa ja nyt Syyriassa ja seuraavaksi ehkä Libanonissa eivät ole ainakaan johtaneet rauhoittumiseen.

Samalla kun vielä kerran kehotan lukemaan, mitä Kuisma kirjoitti, palautan mieleen eräästä omasta runostani muistamani rakennelman, joka tunkee mieleen, kun aiheena on EU.

Siellä on – muistaakseni Gentissä – väärennetty ristiretkeläisen linna. Onsiellä oikeakin. Joka tapauksessa koko Eurooppa on täynnä rakennuksia, jotka ovat sisältä aivan toista kuin mitä julkisivu väittää.

Menneisyyden tuomitseminen

Kommentti sanoo, että juridiikka on helppoa. Säädetään uusi laki sotasyyllisyystuomioistuimen päätöksestä ja selitetään se vääräksi. Ja niinpä asia on hoidettu.

Tuo tuomio oli raskaasti oikeudenvastainen, vaikka se perustui eduskunnan säätämään lakiin. Kysymys oli perustuslain ja lain ristiriidasta.

Tuohon aikaan ihmisoikeuksia ei ollut eikä perusoikeuksista puhuttu, mutta kaikille kansalaisille kuuluvat oikeudet oli lueteltu hallitusmuodossa.

Se rikottu perustusoikeudellinen sääntö oli: rikoksesta ei voi tuomita, jos syytteen tarkoittama teko ei ollut tekoaikaan rangaistava.

Tätä nimitetään taannehtivuuskielloksi.

Jos siis säädetään kieltolaki, ja alkoholin valmistaminen kielletään ja määrätään rangaistavaksi, syytteeseen ei voi panna ihmistä, joka keitteli pontikkaa ennen lain voimaantuloa.

Homoseksuaalisuuden rangaistavuus kumottiin rikoslain muutoksella 1970. Lain ennen kieltämään menettelyyn ryhtynyttä ei voinut muutoksen jälkeen panna syytteeseen, ja vireillä oleva asia raukesi.

Tuo jälkimmäinen on toinen muunnelma ja tärkeä mainita, koska siinä taannehtiva rikoslaki on kuin onkin voimassa. Teko oli tekohetkellä selvästi rangaistava, mutta taannehtivasti määrätään, ettei se olekaan sitä enää.

Käytän lapsellisia esimerkkejä auttaakseni lukijaa pitämään ajatuksensa koossa. Asian tärkeyden ymmärtää paremmin, kun huomaa, että maan yhteiskuntajärjestyksen väkivalainen kumoaminen Neuvostoliiton malliin ja Moskovan turvin oli todella raskas rikos syksyyn 1944. Sitten se lakkasi olemasta rikos. Ongelmia tietenkin riitti. Vannoimme ilmiantavamme hankkeet yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi sotilasvalassa. Tietääkseni kukaan ei mennyt ilmoittamaan poliisille, että valtuustoissa ja eduskunnassa istui SKDL:n ja jopa Suomen Kommunistisen Puolueen kannattajia, joilla oli juuri noita tavoitteita.

Kommentoija ei ehkä huomaa, että sotasyyllisyysoikeuden tuomion poistaminen uudella lailla olisi juuri sitä taannehtivaa lainsäädäntöä, jota laki sotaan syyllisten rankaisemisesta rikkoi.

Kun lähtökohta on, että voimassa oleva lakia on noudatettava (paitsi rangaistavuuden poistamisen jälkeen), toimimme kuohuttavan järjenvastaisesti ja epäoikeudenmukaisesti muuttamalla lain jälkikäteen.

Ainoa hyväksyttävä keino olisi dekriminalisointi eli sellainen laki, että sodan aiheuttaminen Suomen ja Neuvostoliiton kesken ei ole rangaistava teko.

Noin toimiminen taas olisi isku ilmaan, koska laki oli alun perin määräaikainen, määrätarkoitukseen annettu. Ei ole minkä kumoaisi.

Hyppään yli selityksen, joka on hiukan tekninen, mutta lainvoiman saaneen tuomion purkaminen edellyttää, että purettava tuomio perustui ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai sitten tuomion jälkeen esiin tulleeseen ratkaisevaan todisteeseen.

Sitä vastoin tulee ymmärtää, ettei korkein oikeus vastaa tenttikysymyksiin. Liioin se ei anna takautuvia lausuntoja lain oikeasta tulkinnasta – ei ole ainakaan koskaan antanut. Lausuntoja suunnitellusta laista voi antaa. Muun muassa perustuslaista 1919 (Hallitusmuoto) juuri uudelleen muodosteltu korkein oikeus antoi harvinaisen tyhmän lausunnon.

Mielestäni erittäin vakuuttavin syin on otettu se kanta, että lausunnot tulevista laeissa olisi hoidettava muissa elimissä. Asiasta on varoittava esimerkki, Ranska. Ranskan tuomioistuinlaitos on perinteisesti Läntisen maailman huonoin ja tuomarikunta on omaksunut hyvin haitallisia käsityksiä itsestään ja roolistaan. Vikaa on muun muassa riippumattomuudessa ja siinä, että tuomarit pettävät itseään valehtelemalla ”vain” soveltavansa lakia. Käytännössä kaikkialla muualla on viimeistään sata vuotta sitten tunnustettu, ettei tuomari voi olla puhuva pää, jonka suusta tulee lakia. Tuomari – ryhmä tuomareita – koostuu ihmisistä, joiden tulkintoihin vaikuttavat samat asiat kuin tulkintoihin yleensä, kuten tiedot, elämänkokemus ja myös tunteet, vaikka viimeksi mainittua yritetään monin keinoin välttää.

Olen tuntenut tuomareita, joiden mielestä nälkäänsä varastanut köyhä on tuomittava vähintään yhtä ankarasti kuin mukavuussyistä ja säästämismielessä varasteleva isäntämies, koska molemmat ovat rikkoneet lain pyhyyttä. Itse en usko lain pyhyyteen arvona sinänsä. Ja kun tapaan kirjoittaa, etten kannata myöskään oikeudenmukaisuutta, koettelen lukijaa lainaamalla kirkkoisiä, jotka kirjoittivat kauan sitten, että fiat justitia, pereat mundus – jotta oikeus toteutuisi, koko maailma olisi tuhottava. Epäoikeudenmukaisessa maailmassa eläen emme osaa ymmärtää jäännöksettömästi, mitä oikeudenmukaisuus on. Perinteeseen liittyen opetan, että se on tavoite, ei mitattava tai punnittava tosiasia.

Sotasyyllisinä ja asekätkijöinä (aseellisen toiminnan valistelijoina) tuomittujen maine on palautettu puoli vuosisataa sitten. Useimpien silmissä se ei edes mennyt koskaan. Tosin nykyisin vähätellään Moskovamielisten tulenpalavuutta sodan päätyttyä. Kyllä siellä moni uskoi, että ilman mannertannerheimilaisia olisimme nauttineet neuvosto-onnesta ja rauhasta.

Siis tuomioistuin ei ratkaise, kun ei ole mitään ratkaistavaa. Asetelma on dramaattisesti toinen päivänkysymyksessä, USA:n maahantulokiellon perustuslainmukaisuudesta. Maan korkein oikeus perustettiin varta vasten ratkaisemaan noita kysymyksiä, ja siksi panin eilen blogikirjoitukseen vallanjaon kehittäjän John Marshallin kuvan.

Tänään vielä korostan, että toisin kuin Suomessa heillä on siellä tasapainottamisen ajatus – liittovaltion tuomioistuinten yksi tehtävä on olla toimeenpanovallan vastapaino.

Ajatus on oikea. Jos tuomioistuin säätää lakeja tai parlamentti erottaa tuomareita, asiat ovat onnettomalla tolalla.

Tänään maanantaina

Otsikko on vitsi. Tuolla otsikolla kirjoitin Helsingin Sanomiin joka viikko seitsemän tai kahdeksan vuotta.

Tänään maanantaina tunnen tarvetta toistaa näkökohtia, jotka ovat jo olleet esillä, etenkin eilen.

Perustuslain kansalaisuuskysymys on muuttunut myös EU:n takia. Tuntui luonnolliselta jokapäiväisiä avoliittoja ja lasten asemaa ajatellen olla kytkemättä liikaa asioita syntymämaahan.

Kukaan meistä ei käsittänyt kunnolla, mitä tarkoittaa ”unioni”, kun liityttiin Euroopan Unioniin”.

Jotkut saattoivat muistaa USA:n kovat ongelmat federalismikysymyksessä 1700-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa. Jotkut muut muistivat, että Yhdysvaltain sisällissodassa taistelivat unioni ja konfederaatio. Ajatuksen olisi pitänyt jatkua Ison Britannian muodonmuutoksiin unohtamatta Neuvostoliittoja, jonka väitettiin olevan neuvostojen liitto, vaikka siitä ei tullutkaan mitään.

Hyvin vähän tunnettu suurmies oli John Marshall, korkeimman oikeuden presidentti 1800-luvun alussa. Hän kehitti 200 vuotta toimineen järjestelmän, jossa liittovaltio vastaa armeijasta, osavaltiot poliisista ja korkein oikeus perustuslaista.

Meille Euroopassa opetettu vallan kolmijaon oppi oli ranskalaista kamarioppineisuutta, jonka toimimattomuus kävi selväksi ennen kuin muste oli kuivunut filosofien papereissa.

Amerikkalainen järjestelmä oli uskomaton saavutus, koska sen tavoite ei ollut ihanne vaan vajavainen käytäntö. Sen väline oli raha. Marx ja Engels näkivät etenkin Englannin kapitalismin tyyssijana. Se oli väärin nähty. Järjestelmä syntyi ja alkoi toimia Yhdysvalloissa.

Tämän maanantain tilanne on merkillisellä tavalla sama sukua kuin olot ensimmäisen maailmansodan jälkeen, 1919. Yksi seuraus oli, että muiden ohella suomalaisten maahanmuutto käytännössä tyrehtyi. Poliittinen johto siirtyi liikemiehille, ja seurauksena oli pörssiromahdus, joka melkein kaatoi maan.

Ja Trumpin edeltäjät on unohdettu Amerikassakin – esimerkiksi William Jennings Bryan ja tietysti Thomas Jefferson, joka ajoi ”tavallisen ihmisen” etua ja varoitteli eliitistä, joka vai yrittää suistaa tasavallan rojalismiksi. Se tapahtui siis 200 vuotta sitten.

Matti Koskenniemi viittasi asiaan jo. Yhdysvalloissa presidentin virkasyyte on mahdollinen. Nixon erosi ollessaan joutumassa syytteeseen Watergatesta. Menettely ei ole oikeastaan juridinen. Senaatilla on keskeinen rooli.

Siitä en ole nähnyt mainintaa, miksi Trumpin oman puolueen voisi kuvitelle lähtevän liikkeelle häntä vastaan. Yksinkertaista: välttyäkseen itse joutumasta syytteeseen.

Oikeuslaitoksen roolia Yhdysvalloissa tänään maanantaina ei tarvitse perustella vallanjaolla eikä moraalisäännöillä, vaikka Harvardista käsin on jo huomautettu, että presidentin hyökkäilyä asiassa toimivaa tuomaria vastaan ei ole maassa koettu 150 vuoteen.

Sekin on mahdollista, että tuomari joutuu syytteeseen ja menettää virkansa.

Joskus on vaikea selittää, miksi väärän ja lainvastaisen tuomion antaminen ei koskaan johda syytteeseen tuomaria vastaan. Suomessa temppuiltiin varmaan sata vuotta tuomareiden virkasyytteillä. Ne olivat suorastaan tavallisia ja koskivat aina ja johdonmukaisesti muodollisuuksia.

Meillähän on oma vammamme väärästä oikeudenkäynnistä. Jos välillä jätämme viittaamatta kansalaissodan tapahtumiin emmekä puhu edes jatkosodan sotaoikeuksista, joissa tapahtui kaikenlaista jälkeenpäin ajatellen aika hurjaa, niin on sotasyyllisyysoikeudenkäynti.

Otin siihen useita kertoja näkyvästi ja kuuluvasti kantaa juuri Helsingin Sanomien aikaan ja lisäksi puheissa ja esitelmissä. Koska oikeudenkäynti oli täysin laillinen, tuomiota ei voi nykyistenkään lakien mukaan purkaa. Lisäksi olin sitä mieltä, että kysymyksessä oli osa rauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa ja tapauksen nimittäminen oikeudenkäynniksi oli poliittinen ratkaisu. Saksassa tuomittiin sotilaiden ohella myös virkamiehiä.

Tietysti minulle oli selvää sama kuin suurimmalle osalle suomalaisista. Tuomitut eivät olleet syyllistyneet sotaan vaan rauhan tekemiseen. Hyvät ehdokkaat syytetyiksi, Paasikivi ja Mannerheim, sivuutettiin täysin. Ja mitä heidän syyllisyyteensä tulee, molempien osalta syyte olisi hylättävä.

Korkeimman oikeuden presidentti Neovius erosi virastaan, koska hän olisi joutunut sotasyyllisyysoikeuden puheenjohtajaksi. Keskustelin näistä asioista joskus laamanni Arvo Helmisen kanssa, joka puolestaan istui tuomarina asekätkentäjutun (jutut). Vakuutuin täysin hänen perusteluistaan. Oli parempi rikkoa lakia miehityksen tai vallankaappauksen torjumiseksi. Turun hovioikeuden ”isänmaan miehet” eivät muuten olleet lainkaan halukkaita tähän maanpuolustustekoon, joten virkaiässä silloin vielä nuori Helminen sai urakan hoitaakseen.

Niin. Suomessa on tuomittu vankeuteen (kuritushuoneeseen) presidentti, Risto Ryti.

Minkähän takia tämän hetken populismista puhuttaessa viitataan historiassa vain Hitleriin?

Kaikkien aikojen menestynein populisti oli Mussolini, Hitlerin oppi-isä. Se ei ole kumma, etteivät italialaiset pahemmin muistele hänen aikojaan, mutta marssijat, jotka ”kansan tuella” julistavat ”me teemme mitä tahdomme”, siis marssivat Roomaan.

Ehkä se oli tärkeämpi käänne kuin Hitlerin valinta kansleriksi.

Mutta ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Oikeusvaltio eli lain valta, tai väkivalta.