Kerguelen

Pari kertaa olen ojentanut kättäni, mutta naula on puuttunut. Vuoteeni yläpuolella 1700-luvun Pohjois-Euroopan kartta on aito. Matth. Seuter Muscovia 1720. Hinta verkon mukaan nyt 310 euroa. Hommasin sen isälle lahjaksi. On minulla sata isän tunturiseudun karttaakin ja mainio venäläinen Aunuksen kartta, johon on punaisella piirretty tiedustelukohteet, kuten Ojatin silta.

Luullakseni sain ne perinnöksi. En tiedä. Jako oli niin sopuisa.

Kahta väkevimmin vaikuttanutta karttaa ei enää ole. Ne eivät olleet arvokkaita. Kun minulla oli tuo taipumus elää sanoja pitkin jo pienenä, pääni on täynnä omituisia muistoja, joihin pystynyt zoomaamaan. Nurmen Taatan Billnäs-kirjoituspöydän päällä oli maailmankartta, jonka alareunaan oli painettu isoilla kirjaimilla ”Justus Perthes Gotha”. Gotha on vuonna 775 perustettu pikkukaupunki. Justus Perthes iski suoneen keksimällä aateliskalenterin, jonka tavallinen nimitys on tänäkin päivänä ”Gotha”. Napoleonin sotien päättymisen nostattamassa riemussa hän kirjakauppiaana sopi johtavien maantieteilijöiden kanssa erinäisten karttojen julkaisemisesta. Niitä julkaistaan ja myydään edelleen. Amazonissa on kymmeniä.

Meillä oli kotona poikien huoneessa maailmankartta, joka oli suomalainen. Luullakseni se oli kirjakaupastamme, kaupaksi käymätön. Nykyisessä kodissani oli hankkimani, samanlainen. Joku söi siihen reiän Australian kohdalle. Epäilen tietäväni kuka.

Olenko kertonut, että meillä oli newfoundlandinkoira 40 vuotta sitten? Se oli Jarno Pennasen entinen. Otimme sen pyynnöstä, kun Jarno kuoli. Jäin miettimään luettuani lehdestä asiallisen kirjoitelman Eila Pennasesta, kuka muistaisi Jarnoa. En uskalla tässä toistaa sukulaisuuksia, jotka ovat mutkikkaita. Kuvaan kuuluivat myös Vammelvuot. Ja kun lukemassani kirjoitelmassa korostettiin Eila Pennasen suurta vaikutusta kääntäjäsukupolven kouluttajana, lisäisin asiaan hänen aviomiehenäänkin toimineen Juhani Jaskarin, joka opetti Eilalle vaikeampien tekstien suomentamisen. Jaskari käänsi Nabokovin niin hyvin ettei siihen ole edelleenkään mitään lisäämistä.

Hän opetti minulle vaativaa suomentamista ja viinanjuontia. Edellisessä olin hyväoppinen, jälkimmäisessä en. Melkein pelkästään Jussin ansiota on, että Suomesta sai suomeksi maailman parhaita dekkareita jo varhain. Hän taisi omin käsin toimittaa Södikan sarjaa iät ajat. Ainoa poikkeama oli Otavan naisten esiin nostama Simenon; nyt on ilmestynyt nide Maigret-novelleja.

Muut kustantajat lähettelevät minulle uutuuksia, joille haluavat julkisuutta. Ei Otava.

Harmi; kannoin Maigretin lippua yksin kymmenen vuotta. Ne suomennoksetkin ovat niin pahuksen hyviä. Ajattelin sanoa Touko Siltalalle, että ostaisi halvalla ne suomennokset ja oikeudet. Halvalla lähtisivät. Kun Otava ei ymmärrä.

Aamutoimillani ajattelin:”Kerguelen.” Huomasin että tässä on esimerkki digitaalisen maailman mahdollisuuksista. Kymmeneen sekuntiin en tiennyt, mistä tuo sana tuli mieleeni. Sitten muistin että se on saari joko pohjoisessa tai sitten etelässä.

Verkosta katsoin, että Kerguelenin saari sijaitsee, kuten Reunion, maailmankartalla juuri siinä kohdassa, jossa tyynyni oli. Pitäisi kysyä viisaalta veljeltäni, muistaako hänkin melkein kaikki maailmankartan paikannimet ulkoa. Muistan miten etsimme seinäkartalta Afrikan tähti -pelin Okomboa, ja kun ei löytynyt, etsin Tietosanakirjasta ja Taatan Konversazions-Lexinista. Kun Kari Mannerla sitten aikoinaan kävi kysymässä, onko hänellä pelin keksijänä tekijänoikeutta peliinsä, kysyin heti Okombosta. Hän tunnusti ujosti keksineensä sen omasta päästään ja samoin joitakin muita paikannimiä.

Suomalaisen hengenviljelyn historiassa ”Afrikan tähti” muuten on virstanpylväs. Mannerla itse oli mainostoimistoalan merkkimiehiä siinä kuin Viherjuurikin, mutta pelin hän keksi (ja myi ronttihinnalla) alaikäisenä.

Olen neuvonut Kai Ekholmia olemaan tarkkana. Suomen Kuvalehden mainokset vuodesta 1916 ovat keskeistä suomalaista kulttuuriperintöä – Vaasan Näkki, Kaleva-Puku Oy (”Tämä n hyvä ratkaisu tässä tapauksesa. mutta aina hyvä ratkaisu on Kaleva-puku”) jne. Digitoitavissa lehdissä mainokset ovat mielestäni keskimäärin kiinnostavampia kuin kirjoitukset. Samoin ovat ilmoitukset tyyppiä ”Juo sinäkin Savon Viinaa…”

Istuimme Pekka Vuoren kanssa Katajanokalla kahvilassa juttelemassa myös kirjataiteesta ja piirtämisestä. Jälkeenpäin rupesin ajattelemaan lähes kadonnutta piirtämisen taitoa, jossa Pekka itse on niin hyvä. Tuo taitohan muistuttaa soittiminen hallitsemista. Lahjakkuuden lisäksi on tehtävä töitä aivan mielettömästi.

Mieleeni tuli, että kirjapainotekniikan takia nimenomaan lehtien mainokset aina piirrettiin piirrettiin, ja niinpä meilläkin oli suuri määrä eteviä graafikkoja, joita aikoinaan melkein halveksittiin ja jotka ovat nyt melkein unohtuneet. Omat suosikkini ovat Topi Viksted ja Erkki Koponen (Ollin pakinat).

Muussa yhteydessä oli puhetta tädistä, joka oli ikänsä kartanpiirtäjänä. Se oli hyvin vaativa ammatti – ja samoin muuten konepiirustusten tekemisen taito.

Tuota kartan piirtämistä ihailen. Muutkin kuin Justus Perthes osasivat palkata päällekatsojat. Kartassa viivan lisäksi havainnollisuus eli kartografisten elementtien valikointi on kaikki kaikessa.

Kuva on Amanitan (Linnilä – Utrio) Pekka Vuori -kirjasta.

Palikoiden järjestämisestä

Tiijän tiijän, sanoi Kemppisen Jussi, etenkin silloin, kun ei tiennyt edes, mistä oli puhe. Tuon muistan itse isäni isästä. Ehkä isänäitini runsaspuheisuus oli tehostanut tuota tapaa.

Tiedän siis, että uutisiin ja ajankohtaisiin kirjoituksiin pannaan asioita peräkkäin. Silti hätkähtelen, kun pelottavia pommituskuvia ja silmäyksiä pakosalle joutuneiden ihmisten kurjuudesta seuraa heti, ilman hengenvetoa, joukko kaikkien mielestä täysin keinotekoisia aiheita.

Rakastan itse mindfulness-aineistoa, vaikka opin sanan vasta toissa viikolla. Ainaissuosikkejani ovat autolehtien talvi- tai kesärengastestit. Minulla ei ole tietoa eikä mielenkiintoa siitä, millaiset renkaat autossani on – sen tiedän, että nastat ne ovat. En viitsi tarkata edes sen vertaa, että tutkisin, missä maassa eri renkaita oikeasti valmistetaan, ja näin veltosti toimin siitä huolimatta, että petrokemia on suuren harrastukseni kohde nyt kun kirjoitan kartelleista. Synteettiset aineet varhaisista aniliiniväreistä myrkkykaasuihin ja kumin korvikkeisiin sekä luonnollisesti koko muoviteollisuus ovat näitä aloja.

Sellaista äänettömän yön hämärää hetkeä ei kuitenkaan tule, että paneutuisin tilapäisviihteen ”suurten nimien” yhteiskunnalliseen ajatteluun. Sen verran olen asiaa selvittänyt, että opettajan kokemukseni saa vahvistusta. Vaikeita asioita ei ole mahdollista muotoilla vaivattomasti. Ajatteleminen vaatii yrittämistä. Ajatteleminen vaatii harjoittelemista.

Eilisen blogikirjoituksen kommenteissa on ainakin kolme kommenttia, jotka näyttävät olevan ulkomaiden antia. Ulkomailla tarkoitan Venäjää ja sanalla ”anti” tarkoitan tietoisesti eli varta vasten Venäjän etuja myötäilevää toimintaa.

Sitä en tiedä, kuinka moni Suomessa saa venäläisten rahoitusta esiintymällä maksajan toivomin tavoin mediassa. Sitä ei kukaan tiedä. Johtopäätökseni – ei siis mikään tosiasia – on se, että kirjoituksissa ja kuvissa on yllättävän paljon ihmisiä, joita ennen vanhaa sanottiin ”vieraan valtion agenteiksi”.

Luultavasti tavallinen peruste on sama kuin ennen osalla kommunisteja ja kauan sitten monilla erilaisilla fasisteilla, nimittäin oman edun tavoittelu. On tähdätty suoraan johonkin päämäärään, joka on voinut olla vaikka vain laiskan virka, tai sitten laajemmin opportunismi eli usko, että väkivaltaisesti muutetuissa oloissa olisi tarjolla nopea henkilökohtainen nousu. Vaikka kyllähän toisten yläpuolelle kohoavat myös hirtetyt.

Tässä kohdin on tapa esittää vastaväitteitä. Minusta nimenomaan ääriliikkeissä ja laajemmin radikaalia muutosta ajavissa liikkeissä kärjessä on kulkenut käsi kädessä, kylki kyljessä, aitoja idealisteja ja sitten niitä toisia, joita ei pahemmin liikuta, lykkäävätkö he puukon vihollisen vai ystävän selkään.

Todisteluna esitän kaikkien vallankumousten historian. Suomen kapinassa (se oli oikeudellisesti nimenomaan kapina) 1918 Eetu Salin oli idealisti, Gylling oli lapsellinen tiedemies ja Otto Wille Kuusinen kaikkiruokainen rikollinen.

Asia on historian laajimmin käsiteltyjä. Kirjallisuudessa antiikin jälkeen perinpohjaisen ja syvällisin oli Shakespeare.

Jo monella tavalla epäilyttävä F. Fukyama kirjoitti mielenkiintoisessa kirjassaan luottamuksesta (Trust). Nyt Harari huomauttaa aiheellisesti, paisutellenkin, että luottamus on kaupankäynnin välttämätön edellytys. Kun termin levittää noin laajaksi, se lakkaa tarkoittamasta mitään.

Kysymys ei ole Siperian öljyvarojen käyttämisestä yhdessä läntisten yhtiöiden kanssa, vaan 1500-luvun Espanjasta. Kuningas otti liian innokkaasti maksuja perivät kauppiaat kiinni ja aika ajoin toimitti heidät syytteeseen maanpetoksesta ja siitä teloitettaviksi. Niinpä silloin vielä alusmaana ollut Alankomaat nousi nopeasti kaupan keskipisteeksi. Siellä oli sellainen tapa, että laskut maksettiin ja pysyvästi tehtäviinsä nimitetyt tuomarit huolehtivat siitä, että heidän tekemänsä ratkaisut olivat järkevän ihmisen ennustettavissa.

Tuomarit eivät hirveän paljon puhu oikeudenmukaisuudesta, vaan sen sijaan esimerkiksi ennakkotapauksista. Tuo ennakoitavuus on oikeudenmukaisuuden yksi osa. Kansalainen tai elinkeinonharjoittaja menee lakimiehen luokse ja kysyy, voiko näin ja näin tehdä. Lakimies sanoo että ei voi. Asiasta on oikeuskäytäntöä. Puolet kysyjistä menee toisen lakimiehen puheille ja sitten kolmannen, kunnes saa mieleisensä vastauksen. Toinen puoli uskoo.

Perustuslaki ei oikeastaan ole laki. Käytännön ja arjen tasolta katsoen laki on parhaimmillaan toimintaohje, aivan kuin resepti. Perustuslaki luettelee etenkin yleisiä periaatteita, joista ei oikein löydy vastauksia. On tapana opettaa nuorisolla, että lakia sovelletaan mutta yleiset periaatteet ovat punnintaperusteita.

Se on sievästi sanottu.

Muiden kriisien ohella olemme ajautumassa perustuslailliseen kriisiin, kun eräiden kansainvälisen tason säädösten ja sopimusten noudattaminen on yllättäen osoittautunut ongelmalliseksi. Presidentti Niinistö viittaa tähän ongelmaan vähän väliä.

En aio ottaa kantaa käräjäoikeuksien määrän vähentämiseen muuta kuin sanomalla, että se on vanha ja edelleen jatkuva periaate monessa maassa, että tuomarit matkustavat, eivät asianosaiset. Mutta sadan vuoden miettimisen jälkeen olen sitä mieltä, että osa eduskunnan perustuslakivaliokunnan tehtävistä olisi siirrettävä Korkeimmalle oikeudelle, joka olisi vapautettava ”tilintarkastustehtävistä”. Käytännön keinoksi ehdotan yhteisjaostoja korkeimman hallinto-oikeuden kanssa. Ja lisäksi aion ruveta jankuttamaan, että laintarkastuskunnan lopettaminen oli paha virhe.

Se oli osa nyt eräin kohdin tavoitteistaan jäänyttä perustuslakimuutosta 1990-luvulla. Mielestäni nykyinen asiaintila on tyhmä. Lainsäädännön spesialistit tarvitaan tietysti oikeusministeriöön. Mutta erinäisissä asioissa olisi sangen hyvä, että vanhimmat ja kokeneimmat tuomarit ja vaikka pari professoria siivellä kävisivät esitetyt aatokset läpi ja korjaisivat sen, mikä on korjattavissa.

Välitilinpäätös

Lievää paheksuntaa ovat aiheuttaneet tässä julkaisemani kirjoitukset toisaalta Putinista ja toisaalta maahanmuuttajista.

Lukijoiden harmin ymmärrän. Kirjoittajan roolini on olla enimmäkseen vaaraton. Kollegani ja ystäväni Martti sanoi tehneensä pahan teon, kun japanilainen yliopisto taas kerran oli lähettänyt hyvin paksun nipun lomakkeita, ja oli kirjallisesti kuvailtava, millaista korkeakoulujemme yhteistyö oli ollut vastaajan arvion mukaan. Martti oli kirjoittanut ”mostly harmless” eli enimmäkseen harmiton.

Se oli sitä aikaa, jolloin linnunradan liftaajaa luettiin ahkerimmin.

Itse ihastelin aina ajankohtaista, komeaa jakson nimeä ”So Long, and Thanks for All the Fish)”. Suomennoksen huimata tasosta huolimatta ”Terve, ja kiitos kaloista” ei oikein kolahda.

Putinille ja hänen reippaalle renkipojalleen Medvejeville (suomeksi Karhunen) sanoisin silti, että hyvästi ja kiitos kaikesta kalasta.

Enimmäkseen harmiton tuttavani Esko Seppänen mainostaa uusinta kirjaansa, jossa tiettävästi neuvotaan pysyttelemään etäällä Natosta ja noudattamaan herkeämättömän ystävyyden politiikkaa Neuvostoliittoon, unohtamatta tuokioksikaan puolueettomuutta.

Jos kysymyksessä olisi parisuhdeterapia – pankaa ajatus mieleen – Seppäsen neuvo olisi pitää yllä suhdetta ja ystävyyttä, teki ystävä mitä tahansa, tuli kukkia tai kirvestä tai muuta, ystävänpäivänä tai sen mentyä. Olisiko Putin ymmärtänyt, jos Seppänen olisi lähettänyt kortin ”Be My Valentine”?

Rähmällään olon historiaa ei ole voitu kirjoittaa, koska se jatkuu. ”Maantieteelle emme voi mitään” on perätön väite. Maantiede on ajan funktio. Lisäksi Venäjän aiheuttama sotilaallinen vaara olisi sama kuin nyt, vaikka välissä olisi muodollisesti itsenäinen vasallivaltio, esimerkiksi Karjala-Aunuksen ja Vienan slaavilainen tasavalta.

Viimeistään ohjusteknologia aiheutti sen, ettei Raatteen tie toistu enää koskaan. Ja ajan funktion yksi osa on tietoliikenne. Heti Putinin Stavkaan välitetty avunpyyntö on jotain aivan muuta kuin entisyys lumisilla soilla, joita kirjavoivat katkotun puheinkaapelin pätkät ja jossa pakkasen puuduttamiin akkuihin saattoi kompastua.

Syyrian sota on riittävä syy miettiä politiikka uudestaan. Krim ja Ukraina olivat tavallisia erehdyksiä. Syyriassa venäläiset tappavat joka päivä siviilejä lentokoneilla ja raketeilla. He väittävät avustavansa laillista presidenttiä. Ei ole perusteltua aihetta epäillä, että todellisuudessa he ovat ajamassa omia kansallisia etujaan eli levittämässä ja lujittamassa valtapiiriään.

Sekä Krimillä että Syyriassa ongelma on sama, jonka selvittelyn Katariina II aloitti 1700-luvulla. Selvittely on edelleen kesken: Venäjän sotilaallinen ja kaupallinen pääsy Välimerelle. Ennen ilma-asetta nimitys oli ”Turkin salmet”.

Julkisuudessa ei usein kysytä, mitä asiaa venäläisillä on Syyriassa. Tällä kertaa he eivät varmaan ole suojelemassa paikallisia venäläisiä.

Sekä todellisuudessa että erityisesti neuvostopropagandassa Yhdysvallat on nimetty säännöllisesti tahoksi, joka aloittaa sotatoimet milloin missäkin ja milloin kenenkin kutsumana. Ennen Yhdysvaltoja se oli Saksa, joka ilmaantui tulittamaan esimerkiksi Marokkoa.

Olemme palanneet siirtomaasotien aikakauteen. Ei silloinkaan ollut kysymys siirtomaista vaan suurvallan suuruudesta eli suurvaltojen voimatasapainosta, oikeastaan tasapainottomuudesta.

Oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan Putin ja hänen piirinsä haluaa, että EU perustaa itselleen turvallisuusneuvoston, jonka jäseneksi kutsutaan Putin ja hänen piirinsä, jolla sitten on ehdoton veto-oikeus eli valta estää mikä tahansa päätös.

YK on uhannut muutaman kerran osoittautua hankalaksi, mutta Venäjän kannalta se on kuitenkin mostly harmless, enimmäkseen harmiton.

Nyt on luotava keinot eliminoida kaikenlaisia kauppasaartoja rakenteleva Euroopan Unioni. Suorin tie on vaikeuttaa EU:n päätöksentekoa ja vaurioittaa unionin rakennetta. Se onnistuu aiheuttamalla epäsopua ja kylvämällä ristiriitoja.

Tykinruokana ovat taaskin siviilit. Venäjä ei edes kunnolla peittele uhkaustaan. Miljoona pakolaista ja ”pakolaista” Suomen kautta sisään EU:iin, niin eiköhän tehoa. Venäjän jo keisarikunnan aikana hyvin hallitsema näykkimis- ja kaluamispolitiikka on käytössä. Ihmisoikeuksiin ja humanitaarisiin periaatteisiin vedoten työnnetään yhä lisää väkeä rajan yli.

Vielä hiljan luultiin, että Venäjän asialla on Unkari ja nurinkurista kyllä Puola, jolle EU:n toimintatavat eivät tahdo sopia. Mutta ei se olekaan niin. Pehmeäksi, valmiiksi puhki kuluneeksi kohdaksi on todettu Suomi, johon paine kohdistetaan.

Venäläiset nimittävät Euroopan Unionia Natoksi sattuessaan sille päälle. Venäjä torjuu Natoa pitämällä etenkin Suomea ja Viroa ilmatorjuntaohjusten kohteena ja tuomalla jatkuvasti lisää sotaväkeä rajamme taakse.

Suomi on hyvin valittu kohde. Olemme valmiiksi taloudellisesti pahoissa vaikeuksissa (joita Venäjän kauppa ei helpottaisi) ja sisäisessä rettelöinnissä olemme päässeet pitkälle. Vanhanaikaista sotilaallista vaaraa ei ole näkyvissä, mutta Esko Seppäsen kehuma ystävyys ei tarkoita ystävällisyyttä.

Sellaisia merkkejä ei ole näkyvissä, että sillä ilmansuunnalla kukaan toivoisi meille mitään erikoisen hyvää. EU on ollut yritys edistää muutakin kuin kansallisia etuja. Sellainen ei sovi venäläisille, jotka eivät tiettävästi milloinkaan ole käyneet kauppaa kansallisista eduistaan. Paasikivi sanoi lähettiläs Steinhardille, että heidän politiikkansa on vaatia kaikki ja sen jälkeen lisää.

Ei sukupuutto

Sukulaiset ilmoittivat, että nyt opettaja Kaarina Orrenmaa on kuollut. Sata ikävuotta ei tullut aivan täyteen.

Viimeksi, onneksi aivan äskettäin, hänen kanssaan puhuessani sain vaikutelman, ettei hän nytkään olisi halunnut näytteille. Sellainen oli hänelle vierasta.

Olen kirjoittanut opettajastani useita kertoja. Kansakoulun opettajia oli monta lajia. Kaikkiaan tuon ammattikunnan panos suomalaisen yhteiskunnan valtavaan nousuun oli arvaamattoman suuri. ”Kutsumusopettaja” on sanana saanut arjen melskeissä hiukan ironisen sävyn. Kaarina kertoi minulle, että hän lähti seminaariin kotiasioiden takia. Takana oli vaikea pula-aika ja äiti oli kuollut. Tyttärellä oli edessään lähinnä miesten passaamista. Aviomiestä hän ei pitänyt ajankohtaisena ja se puoli jäikin lopullisesti. Kotona oli miehiä ja talo oli vanhastaan paikkakunnalla mainittava etenkin osallistumisesta yleisiin asioihin. Gabriel Orrenmaa saattoi olla ensimmäinen Kauhavalta kansakoulun käynyt – Lapualla, jalan, 15 kilometriä suuntaansa.

Opettaja saatteli kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta useita sukupolvia. Nyt itsekin yli 90-vuotias äitini muistaa Kaarinan isona tyttönä, joka otti syliin ja nosti ilmaan.

Nyt syystä suosittu viisauskirjoittaja Harari (Sapiens – Ihmisen lyhyt historia) tekee pahan ajatusvirheen kirjoittaessaan, että tie nykyhetkeen on kovaksi tallattu polku.

Näin ei ole.

Kiitävästä nykyhetkestä taaksepäin katsoen menneisyys on katkeavien polkujen puutarha. Nyt on käynyt näin, mutta toisinkin olisi voinut tapahtua.

Monet urat katkeavat äkisti, kun historian suuri käyttövoima eli sokea sattuma iskee. Kaarinan, koko sota-ajan ja myös rintamalla lottana toimineen. kohdalla tulevat mieleen miehet, joiden kulku katkesi mielettömään metallin palaseen Taipaleella, Kumurissa, Valkeasaaressa, Lihaniemessä.

Keksin kysyäkin, tunsiko hän kaikki sankarihaudassa makaavat, ja hän sanoi, että ellei tuntenut, ainakin tiesi, ja vanhalla hautausmaalla viimeisen sijansa saaneet myös. Paikkakunnalla oli parhaimmillaan yli kymmenen tuhatta asukasta.

Sanoin että minullekin hautakivet olivat puhelinluettelo ja olin keksinyt keinoja soittaa niihin numeroihin. Hän vastasi heti, että historia on muistin tiede.

Se voi tuntua turhalta kuurnitsemiselta, mutta kyllä vuosi 1916 oli kovin erilainen kuin 1915, vaikka molemmat olivat myös miljoonien katkenneiden mahdollisuuksien vuosia.

Se on harhainen ajatus, että opettajan tehtävä olisi välittää koulussa lapsille tietosisältöjä. Taitoja opetetaan kyllä, ja ala-aste on se tärkein. Opitaan lukemaan ja laskemaan ja kirjoittamaankin.

Mutta jo kauan sitten, toisin sanoen silloin kun istuin Kaarinan oppilaana muiden saman ikäisten kanssa, oli selvää, että jotkut opettajan tehtäviin hyvin lahjakkaat olivat ymmärtäneet sen keskeisen tehtävän, joka on kuunteleminen. Kuunteleminen johtaa keskustelemiseen ja keskustelu johtaa ymmärtämiseen.

Silloin ja nyt opettajissa oli myös saarnamiehiä ja saarnaavia naisia. Suhtaudun epäillen saarnan todellisiin vaikutuksiin. Hyviähän ne puheet usein ovat, mutta ei niistä nälkä lähde eikä tauti tokene.

Silloin ja nyt pienten lasten kotikokemukset olivat hyvin erilaisia. Kun lapsi on vähävoimainen, häntä käytetään hyväksi monin tavoin. Hänen tarpeittensa sivuuttaminen on kovin helppoa. Itse asiassa sellaisia aikuisia, jotka kuuntelevat, ei kaikilla lapsilla ole.

Tärkeämpää kuin puhua sekavia ihmisarvosta tai sielusta, joka mainittiin kouluissa ja koulukirjoissa siihen aikaan, on osoittaa arvoa pienelle ihmiselle kuuntelemalla, kysymällä ja vastaamalla.

Seitsemän tai kahdeksan vuoden iässä rakennetaan perusta jopa elinkeinoelämälle ja politiikalle.

Näinä päivinä, kun tätä kirjoitan, puhutaan edelleen kansallisesta itsenäisyydestä, sitoutumattomuudesta ja liittoutumattomuudesta, vaikeista asioista.

Niiden kaikkien takana on vastavuoroisuus tai vuorovaikutus. Otetaan ja annetaan. Saadaan ja luovutaan.

Opettaja on ihmisen malli. Perusopetus on aavistus, että oppia on vietävä eteenpäin toisille, monille.

Tämä ei ole muistokirjoitus vaan muisto. Satunnaisuuksien maailmassa satumaista, että omalle kohdalle sattui sellainen malli, Kaarina.

Panen tähän kirjoitukseen kummallisen kuvan, jonka sain eilen. Siinä on se elokuvateatteri, se joka purettiin taloineen Kauhavalla. The End on rituaalinen lause.

Elokuva loppui, teatteri loppui, elämä loppuu – mutta ihminen ei lopu. Tai tätä nykyä, joukkotuhon aikana, se on tahdon asia. Voimme tahtoa, että jokin muu on tärkeämpää kuin katoava minä itse.

Sitä on hyvä tahtoa. Se on totta, vaikka ei ole mikään tosiasia. Sen voi oppia koulussa, esimerkistä ja mallista.

Putki

Uutisissa sanottiin, että esimerkiksi Finnair on suoriutunut putkiremontistaan ja alkaa nyt menestyä.

Tuo kielikuva ei ole sattunut korviini ennen. Se on aika hyvä. Epäilen että nyt sillä tarkoitetaan piilevää kustannuserää eli investointia infraan. Se kuitenkin sisältää myös ajatuksen lämmöstä, vedestä ja viemäristä sekä ilmastoinnista.

En usko tuntevani ketään, joka ei tuntisi jotain, jonka asunnossa raivoaa putkiremontti. Te ette tunne, tämän jälkeen, koska meillä kytketään tänään uusi putki vanhan tilalle ja pettänyt nousu on sivuutettu. Viikonloppuna puhutaan siitä, miten tämä ja kunnan vesi rahoitetaan. Ette uskoisi, mutta vesi on aika kallista.

Kirkkonummella liittymismaksu perhekokoisessa pientalossa on noin 4 500 euroa. Vesi maksaa esimerkiksi 2 euroa kuutiometri ja vanhemman ihmisen vuorokausikäyttö voi olla vain sadan litran paikkeilla eli puhutaan kymmenestä eurosta kuussa. Käyttötottumukset kuulemme vaihtelevat paljon.

Kerrostaloissa ”joku” järjestää remontin ja asukkaat etsivät ”väistötilat”. Puolikin vuotta jatkaa yleistä kurjuutta. Meillä on tässä tasan toinen tilanne. Ei ole muita teettäjiä kuin porukka itse, kaikki yhtä älyttömiä eli kauniimmin sanoen vailla ammattitason kiinteistöteknistä asiantuntemusta.

Kun rahaakaan ei oikein ole, viesti on yksinkertainen. Talot on pidettävä asumiskunnossa ja markkinahintaisina.

Ensin mainittu tarkoittaa, että vesi ja vessa toivat ja patterit lämpiävät. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että palvelutaloon tai ihmisten ilmoille siirtyessä asunnon voisi myydä. Tällä hetkellä kauppa ei käy. Luultavasti hullukaan ei osta pientaloa, jossa vesi, viemäri ja lämpö ovat melkein puolen vuosisadan takaisella kannalla. Se on kuulkaa puolet pois hinnasta.

Tosin olen samaa mieltä kuin vanha kaverini Upa Kangas, joka hänkin on halukas härnäämään ihmisiä. Upa on jäämistöoikeuden proffa – vai lieneekö jo ehtinyt eläkkeelle – ja levittää nyt sitä sanomaa, että rahat kannattaisi ryypätä itse, koska eivät perilliset useinkaan mitään perintöä tarvitse. ”Hyvin eletty elämä on sellainen, että kuoleman jälkeen perukirja näyttää kuolinpesä varoiksi nolla euroa nolla senttiä.”

Kunnioittavasti ilmoitan olevani samaa mieltä. Perintökaari noudattelee kauan sitten kadonneen maatalousyhteiskunnan kaavoja ja niitäkin vain summittaisesti. Käytännössä toimitaan maallakin hyvin usein toisin – tilan jatkajalle, jos sellainen todella löytyy, maat mannut, ja sisaruksille mökkitontti kullekin. Sillä siisti.

Ylikallis ja huonokuntoinen asunto Eirassa on mahdollisimman huono viesti kuolleelta vanhukselta. Hyvin usein se merkitsee riitoja tai pahoja riitoja perillisten kesken.

Oma äidinisäni kertoi silmät loistaen tarinaa miehestä, jonka ei voinut sanoa potkaisseen tyhjää. Hän oli maksanut velkansa, myynyt omaisuutensa ja ostanut koko rahalla mahtavan kristallivaasin. Sen hän potkaisi pirstaleiksi tuntiessaan aikansa täyttyneen.

Vahinko ettei hän noudattanut opetustaan. Kukaan ei mielellään muistele, millaisissa merkeissä sekin kuolinpesä jaettiin. Serkullani on video kiinteistön moukaroinnista rikki sitten kun se oli monien vaiheiden jälkeen päätynyt kunnalle, joka tietenkin halusi tontin mutta ei taloa. Viimeisenä putoaa elokuvateatterin kilpi ja jostain ilmestynyt lappu Loppu – The End.

Tämä on rakenteellinen ongelma. Iso liikeyritys on erittäin suuri verotuksellinen ongelma. Pieni yritys on ongelmaton. Kun vetäjä häipyy, firma menee nurin. Edellisessä maailmassa – ei yksityislääkärin vastaanottoa tai asianajotoimistoa oikein voinut myydä. Mutta kun asianajaja rupesi nuorena pankkimieheksi, brändi jäi – Asianajotoimisto Serlachius & Ryti.

Helsingin vesilaitos aloitti toimintansa 1875. Useimmista taloista vei rakkari jätteet aamuyöstä hevosella ja kärryillä.

Jos päätyisimme jotenkin 1700-luvun Pariisiin tai Lontooseen, haluaisimme heti pois. Kadut olivat suuren osan ajasta liejua, jossa kulkemiseen tarvittiin muskettisoturin saappaat, ja ainakin Thames oli monia kertoja kesällä niin jäykkänä yhteiskuntajätettä, ettei siinä laivakaan liikkunut edes alavirtaan myötätuulessa.

Sitä löyhkää ei osaa kuvitella. Suuren viemärin rakentamista pidettiin aika pitkään kalliina turhuutena ja luultavasti jumalattomuuden osoituksena.

Tämän kirjoituksen blogissa usein mainittu kuva on se ensimmäinen tilastollinen ja graafinen esitys, jolla oli todellinen merkitys. Lääkäri Snow merkitsi karttaan 1854 koleratapaukset ja ennen kaikkea tuo yksi olutpanimo, jolla oli oma kaivo, taivutti hallintomiehet sulkemaan yleiset kaivot. Koleraepidemia katosi heti, ja näin oli ensimmäisen kerran historiassa todistettu, että tarttuva tauti liittyi jollakin tuntemattomalla tavalla juomaveteen.

Ja niin alettiin miettiä vesilaitosta.

Olin vuosia sitten suuresti mieltynyt aina hyvän Doctorowin romaaniin ”Vesilaitos” (suom. 1994). Aihe on poliitikkojen ja miljonäärien yleinen roistomaisuus jo 1800-luvulla, mutta juoni on New Yorkin vesilaitos ja vesijohdot. Pohjalla oli tietenkin tyypillinen kauhu, että alaluokka saastuttaa kunnon yläluokan jätöksillään. Vesi nousee monen asian symboliksi.

Victor Hugo tunsi mielenkiintoa Pariisin suuria viemäreitä kohtaan. Hänestä alkaen ainakin ”Kolmanteen mieheen” yhteiskunnan näkymätön rakenne eli siis valtavat putkistot ovat kiehtoneet lukijoita. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdintä julisti: katukivien alta alkaa hiekkaranta.

Hauska oivallus, mutta vähän väärä. Katukivien alla on putkissa ja kanavissa kaikki se, mikä on hengissä pysymiselle välttämätöntä mutta mitä juuri kukaan ei halua nähdä.

Kritiikin kritiikki

Ajetaanko elokuva-arvostelua alas?

Ihan hyvä otsikko. Laatija Yle (Kulttuuricocktail). Verkkosivuilla on juttu asiasta, mutta vakiintuneeseen tapaan, jutussa ei käsitellä sitä mitä siinä väitetään käsiteltävän.

Tunsin itseni kutsuksi vilauttamaan sorkkaani, koska aloitin Elokuva-Aitan ja Ylioppilaslehden elokuva-arvostelijana 51 vuotta sitten ja omasta mielestäni olen julkaissut kritiikkejä siitä alkaen, viimeisen vuosikymmenen tässä blogissa. Ja sitten olin toista vuotta elokuvatoimittajana televisiossa (MTV 3).

Tuo Elokuva-Aitta oli erikoinen tapaus. Se oli fani-julkaisu eli glamour-painotteinen filmitähtilehti nuorille ja arvostelukyvyttömille. Toimittajat olivat ammattilaisia, Kirsti Jaantila ja Anu Seppälä.

Kun minulla on ne arvostelut tallella ja katselin niitä taannoin, en voi ymmärtää, miten sellaista painettiin ja rahaakin maksettiin. Aika perinpohjaisia Baziniin, Kracaueriin, Sadouliin, pariin italialaiseen ja useisiin ruotsalaisiin perustuvia luotauksia esimerkiksi Antonionin ja Viscontin kuvakerronnan teknisistä eroista, hillitön hehkutus lupaavan puolalais-auteur Roman Polanskin elokuvasta ”Inho” ja sen niin ikään kiinnostusta herättävästä naistähdestä, jonka nimi oli Catherine Deneuve, runsain viittauksin psykoanalyyttiseen eli sekä freudilaiseen että jungilaiseen kuvastoon.

Ei tuokaan juttu ole enää millään lailla tarpeellinen ja samaan tapaan kirjoittivat muutkin – mutta oli se jotenkin outoa. Sikanuori kirjoittaja vihjailemassa teinityttöjen lehdissä, etteivät aivan kaikki John Fordin länkkärit ehkä ansaitse kaikkea kiitosta, kun sellainen Howard Hawks on myös peräti hyvä. Mutta kun Petteri oli lukenut Ranskan lehdistä Bud Boetticherista, siihen kelkkaan en istahtanut. Randolph Scottin tunsin koulupoikavuosilta, mutta näiden filmien väitettyä neroutta en käsittänyt.

Kritiikin alasajon yhteydessä viitataan populaarikulttuurin nousuun 1960-luvun lopulla. Siinä olin mukana toden teolla Sarjakuvat-kirjalla 1971. Se sai hyvän vastaanoton eikä se ollut tarkoitettu akateemiseksi kirjaksi mutta taisi kyllä toimia sellaisenakin. Itse en ollut tuohon aikaan humanististen tieteiden harjoittaja, vaan filosofian tohtoriksi rupesin ihan tuolta puolen 20 vuotta myöhemmin.

Haluaisin kyllä itsekin ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Siihen nuorten arvostelijoiden käsitykseen yhdyn, että kritiikkien politisoituminen eli meillä Suomessa stalinistiaalto lopetti avoimesta pohtivan kirjoittamisen aika kertakaikkisesti.

Tuon pohtivan linjan suuri nimi on Matti Salo, ruotsinkielisellä puolella Jerker Erikson. Donner kirjoitti elokuvasta samalla tavalla kuin myöhemmin romaaneja,  huolimattomasti.

Olin silloin samaa mieltä kuin nytkin, nimittäin että suurimpien sanomalehtien ahkerimmat arvostelijat olivat kykenemättömiä tehtäviinsä. Paula Talaskivi kirjoitti Hesariin, Heikki Eteläpää Uuteen Suomeen ja niin poispäin. Kun istuin samoissa arvostelijoille tarkoitetuissa näytännöissä näiden sanomalehti-ihmisten kanssa, olin jotenkin loukkaantunut siitä, että he eivät tuntuneet pitävä elokuvista. Joskus he sanoivat aika suoraan, että jostain sitä pitää leipänsä ansaita.

Sivuuttaen Peter von Baghin, jonka vaiheet ovat mutkikkaat, Sakari Toiviainen oli oman sukupolveni tyypillinen arvostelija, joka todella näki vaivaa ymmärtääkseen tuon monimutkaisen taiteen, elokuvan. Hänestä tulikin tutkija. Reijo Lehtonen kirjoitti iät ajat Parnassoon. En koskaan ymmärtänyt miksi. Hyvä arvostelija, tyyppiä Risto Hannula tai Erkka Lehtola, sai äkkiä koko kulttuuriosaston niskoilleen ja hoidettavakseen.

Muistan oikein hyvin Hesarin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun. Olin kolumnisti ja kirjoitin joka viikko. Sellaisena olin omasta mielestäni merkittävä henkilö verrattuna pelkkään arvostelijaan. Kolumnin kuuluikin olla poleeminen. Ajatus ei ollut löytää kultaista keskitietä eikä esittää uskottavaa arviota, vaan tuoda näkökulmia ja saada lukija ajattelemaan ja esimerkiksi olemaan eri mieltä.

Mielestäni arvosteleminen oli eroottista toimintaa.

Tuntui omituiselta ikään kuin antaa ohjeita ulkomaalaisille tekijöille, jotka eivät ikinä missään oloissa lukisi kirjoittamaani. En ajatellut olevani yleisön palvelija eli lukijan pikku apulainen.

Kirjoittaminen oli jatketta sille, että mieluisinta oli katsoa elokuva toisen ihmisen, oman tai jonkun toisen rouvan kanssa, ja kävellä sitten Töölönlahden ympäri välillä vaahdoten, välillä mietiskellen juuri nähtyä. Itse asiassa tuo sama tunne ja tapa tuntuu edelleen hyvältä musiikin yhteydessä. Lisäksi esimerkiksi muusikko konserttikaverina voi oikeasti avata asioita, joita itse ei ymmärtänyt tai ehtinyt ajatella. Seuraavan päivänä töissä (Otavassa) keskusteltiin edelleen. Pidin totena kaikkea, mitä Matti Suurpää sanoi. Häneltä opin käsittämään, että Tuomas Anhava julkaisi merkittävän osan tuotantoaan arvosteluina ja varmaan sain vihjeen myös T.S. Eliotista, jonka ”To Criticize the Critic” oli vaikuttava teos aina siihen asti kunnes Harold Bloom nousi kehään – kirjallisuuden tutkija, joka on oikeastaan arvostelija.

Kenttä on edelleen kiihdyttävän laaja. Onko arvostelu ajettu alas? Ehkä on, koska Internetistä löytää vain ammattikatsojien muutaman rivin arvioita tai yhdentekevien kirjoittajien tekosyvällisiä viritelmiä.

Yle itse murhasi elokuva-arvostelun siirtyessään välittämään elokuvayhtiöiden markkinointimateriaalia. Pariin vuoteen ei ole enää tullut vastaan uskottavia eli siis analyyttisiä arviointeja. Ja on totta, etteivät lehdet uraa tilaa elokuville, kun niitä on ilmankin liikaa. Mutta elokuvarakkaus elää. Se vilahtaa joskus ”Filmihullussa” ja sen tuntee ihollaan Elokuva-arkiston näytännöissä.

Se on kaunis näky, ihminen silminnähden nauttimassa näkemästään, lukemastaan, kokemastaan.  Ja olen niin lapsellinen, että kuvittelen alalla olevan edelleen kysyntää. Tarjonta vain on hiipunut.

Unen kaivo

Näin unta porakaivostamme, jolle pian jätämme jäähyväiset. Tulee kunnan vesi. En tiedä vielä, tuleeko meistä kaikista sosialisteja vai vaihtuuko äidinkielemme nukkuessamme ruotsiksi. Vesi, jonka nostat kaivosta, voi vaikuttaa arvaamattomia. Ei se sattuma ole, että uskonnolliset seremoniat, kasteesta alkaen, liittyvät enemmän tai vähemmän pyhään veteen.

Jos joku ehtii ihmetellä ratkaisua, kuittaan että porakaivon pumput ja säiliöt ovat yli neljänkymmenen vuoden käytön aikana reistailleet yhä useammin ja odottavat nyt vain lopullista leviämistä. Eikä uusia samanlaisia enää valmisteta.

Otsikko on Kaarlo Sarkian runo. Kun olin saanut silmäni unesta vapaaksi ja muistin ja tarkastin, että Sarkia on nyt tekijänoikeudesta vapaa. Kukan ei ole reagoinut. Sarkian suosijat taitavat olla vähissä.

Ehkä liitän kuitenkin tämän Kirkkonummen kunnan vesilaitokselle tehtävään ilmoitukseen – vesi-insinööri jos kuka saattaa ymmärtää Sarkiaa:

Elämäni kaiken yllä

päilyt, unen kaivo syvä,

pohjastas en ylös yllä.

Sielulleni tuutu hyvä

onkin kultahiekkas kyllä.

Päily raunioni yllä.

Sarkia oli Kiikan poikia, kuten graafikko Pekka Vuori, jonka kanssa olemme sopineet tapaamisen tälle viikolle, ja äitini äiti oli samasta pitäjästä kotoisin. Elli-mummu, jonka kyllä muistan, vaikka hän kuoli yli 60 vuotta sitten, sivuutti kansalaissodankin hoitaen halvaantunutta äitiään. Kiikan punakaartin naisosastossa oli hyvin luultavasti hänen tuttujaan; siitä joukosta, joka lopulta linnoittautui kirkon tapuliin kuularuiskun kanssa, ei tainnut jäädä ketään henkiin.

Sarkia oli luonteeltaan ja tavoiltaan niin runoilija kuin vain voi olla, ja Turussa opintoja harjoittaneena V.A. Koskenniemen kasvatti.

Luulisin että runomitan mestareista ainakin Juha Watt Vainio ja Juice Leskinen olivat tutkineet hyvin tarkasti hänen tuotantonsa, koska se on ehkä paras kokoelma kikkoja ja konsteja mitalliseen tekstiin, kuten laulujen sanoihin.

Aina on sekin vaara, että joku pitää Sarkia runoista. Itse en valitettavasti ihmeemmin pidä. Kerron syynkin. Kun on lukenut tarpeeksi vaikkapa Sarkian suomentamaa Rimbaudia ja vastaavia, huomaa että suomen kieli taipuu hyvin huonosti jambisiin mittoihin ja on loppusoinnuista köyhää. Turmiokseen Otto Manninenkaan ei suostunut uskomaan tätä. Virheetön distikon ja muut antiikin mitat eivät toimi pääpainollisessa kielessämme.

Toimikoot alan naiset ja miehet kansanrunouden ja Aleksis Kiven mallin mukaan kirjoittamalla virheellistä mittaa, kunhan suomi soi.

Runomitan ajatus on yksi 1800-luvun erehdyksistä. Olisi olemassa muka jokin yleispätevä kaava – antiikin meno ja meininki Ateenan auringonpaisteessa – jonka jokainen koulumestari välittäisi tuleville polville.

Tämä on tyypillistä saksalaista ajattelua noin vuodelta 1810 eli samaa pohjaa kuin kovin monet totuuksina pitämämme seikat

Jos haluat lukea antiikin runoutta, opiskele kreikkaa. Ei se niin vaikeaa ole. Jos haluat lukea (ja kääntää) vanhaa Kiinan runoutta, opiskele kiinaa. Se on vaikeaa. Opiskelen itse pikku hiljaa. Ni hai.

Olen kai ennenkin kauan sitten liittänyt tähän sen Sarkian runon, joka on mitallisena ehkä erinomaisin suomen kielellä kirjoitetuista.

Erottua

Veet syvät päilyvät

ikävää.

Puut yllä häilyvät

syväin vetten.

Ma tiedän, etten

sua enää nää.

Tie luotas lähtien

hämärtää.

Vain kuvat tähtien

syöpyy veteen:

Niin silmäin eteen

sun silmäs jää.

Jutun kuva on hyvin sarkialainen. Tuon jalon lehtipuun olin istuttanut itse ja varastanut Raaseporin linnanraunioilta. Oli valittava puu tai kunnan vesi. Valinta oli yksinkertainen.

Pyysin miehiä pätkimään tammen. Jo on komeaa puuta. Kantokin loistaa sisäistä valoa.

Toinen lyhennyserä

Lähde: Wikipedia

 Kunhan piti taaskin hiukan härnätä. Ajan joka vuosi montakin kertaa kotoa Konnevedelle, yleensä Päijänteen itäpuolta, mielellään Toivakassa nelostieltä poiketen, tai sitten koukkaamalla Laukaan kautta.

Kommentoija tietää mistä puhuu. Ei siitä Suomi enää paljon parane.

Hiljan pääsimme tuttavuuksien kautta siellä kyläilemään paikkaan, jossa järvi on niin suuri ettei vastarantaa näe. Ja esimerkiksi Neiturin kanavan seutu on monen katsomisen arvoinen. Joskus ajelen vallan pieniä teitä Petäjävedelle ja Keuruulle. Mutta pidän kiinni väitteestäni: valtatieltä ei näe paljon, ei ehdi nähdä, ei ole viisasta kovin katsellakaan.

Päijänteen länsipuolinen reitti on osittain sitä vanhaa maantietä. Minulle henkilökohtaisesti erikoisen pyhä paikka on Jämsässä Himosvuoren takana. Tässäkin on kysymys sukulaisuudesta, mutta kyllä siellä yläjärvellä – järvi vuoressa – tapasimme käydä jo 50-luvulla. Isäni kai harkitsi vakavissaan mökin paikaksi sitä enonsa omistamaa rantaa, jolla on nyt serkkujen mökkejä.

Tuota perua suhtaudun raivokkaan romanttisesti juuri Järvi-Suomen maisemiin, ja sen ytimeksi on nyt tullut tuo merkillisen kirkas ja karu Konnevesi, johon keksittiin juuri perustaa kansallispuistokin.

Haririn eilen mainitsemani kirja on osoittautumassa pitkäksi, eteväksi esseeksi. Siinä on hyvin paljon kannanottoja. Erittäin runsaan faktamateriaalin ei pidä antaa hämätä.

Kirjassa ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia” on myös sisään rakennettu paradoksi. Kulutusromantiikka eli myyttien ja mielikuvien kauppa esihistoriasta nykypäivään esitellään laajasti ja asiantuntevasti.

Paradoksi on se, että itse kirja on ainakin minulle ja näemmä muillekin kulutusta eli konsumerismia, mielihyvän aiheuttaja. Sellaista kokee, kun lukee jopa kirjallisesti ansiokasta, eläväistä esitystä, ja saa siitä ainesta jatkoajatuksiin.

Hararin mukaan tämä sapiens eli me, ihminen, osoitetaan maailmanhistorian suurimmaksi sarjamurhaajaksi.

Se on erinomaisen tärkeä korostus, ettei ympäristöä tuhoa vain teollisuus ja nykyaika eikä ekoterrori alkanut edes maanviljelyksestä kymmenen tuhatta vuotta sitten. Metsästävät ja keräilevät esi-isämme aloittivat tuhotyönsä seitsemänkymmentä tuhatta vuotta sitten.

Kirjassa korostettu ”kognitiivinen vallankumous” eli meille toisin kuin lajiserkuillemme kenties vahingossa tullut kyky heijastaa tulevaisuutta kieltä käyttäen muutti kaiken, kuten aseet, työkalut ja metsästyksen.

Mielellään haluaa uskoa todeksi, että lause ”näin eilen keskimmäisellä järvellä puhvelin, jonka voisimme mennä huomenna tappamaan”, on kumouksellisen tehokas, eikä millään muulla eliölajilla ole tuota kykyä.  Uutta on siis historia eli mahdollisuus kertoa sellaisesta, mikä ei ole tässä ja nyt, ja suunnittelu eli aie huomiseksi. Tuo jälkimmäinen, huomispäivän varjo, tulikin sitten maata viljelevän ja teollisen yhteiskunnan ikuiseksi taakaksi.

Suurten nisäkkäiden tuhoutumisesta oltiin kahta tai kolmea mieltä vielä hiljan. Kyllä asia on nyt selvä. Euraasiassa, Amerikassa ja Australiassa esi-isämme tappoivat ja söivät todella suuret kasvinsyöjät, kuten mammutit ja mastodontit ja maalaiskiaiset, ja lisäksi suuren osan pedoista, ja jättiläislinnut.

Uusimmat ajoitukset osoittavat, että joko merkittävä osa esimerkiksi Australian eläimistä kuoli muuten vain juuri samaan aikaan kun ihminen tuli mantereelle, tai sitten ihminen tappoi ne.

Sattumaan ei osaa uskoa, koska sama toistui myöhään asutetussa Amerikassa jääkauden loppuvaiheessa.

Tällainen kirja on muiden avujensa ohella tasa-arvoistava. Monet ilmiöt, kuten ajatus metsästäjä-keräilykulttuurin miellyttävyydestä verrattuna työn ja tautien täyttämään maanviljelyyn, ovat olleet keskustelussa kauan, mutta enimmäkseen sellaisissa erikoisteoksissa, joita suurempi yleisö ei lue. Tuo ajatussuunta oli tutkimuskirjallisuudessa paljo esillä aikoinaan, eikä sitä enää moni ihmettele.

Laaja-alaisuuden vuoksi tällainen kirja on innostava myös ammattilaiselle. Itse en tiennyt näistä nykyisen Turkin seudun huimasti Stonehengea vanhemmista megaliiteista enkä siis kivirakentamisen alan uusimmista löydöistä.

Luonnontieteiden ja historian liitto on ollut mullistus.

Mutta tämän kirjoituksen kuvaksi ottamani Argentiinassa oleva ”käsien luola” on hyvä viittaus taiteeseen, joka pappien ja sitten kirjanoppineitten levittämien käsitysten ohella on osa kuvittelun pitkää perinnettä.

Todella vanhan leijonan päällä varustetun ihmishahmon eli veistetyn figuriinin rinnastaminen Peugeotin tavaramerkkiin on hauska oivallus, mutta taiteen tuominen esiin näin syvällä tasolla on todellinen palvelus.

Tekee mieli oikein kysyä lukijoilta. Lascaux ja ne pari muuta luolamaalausten tyyssijaa tiedämme. Hurja ajatus, että kaksi-kolmekymmentä tuhatta vuotta sitten tehtiin taidetta, joka teknisestikin vetää vertoja nykyiselle.

Tuo käsien luola on jotain vieläkin merkillisempää. Mieleen tulee melkein elokuva, vaikka kysymyksessä on luolan seinä. Teoksen tarkoituksesta ei ole mitään tietoa. Veikkaisin itse noituutta. Kuvan aiheuttama vaikutelma on, pyydän anteeksi sananvalintaani, maaginen.

Piilossa nenän edessä

Tunnen eräitä keskiajan Keski-Euroopan kyliä paremmin kuin Snappertunan. Vaikka olen perso harmaakivikirkoille, laskeskelen nähneeni niistä vain runsaasti puolet. En ole nähnyt Hollolan kirkkoa. Luultavasti en ole käynyt koko Hollolassa.

Noista kirkoista on Wikipediassa kerrassaan mainio luettelo noista kirjoista. Sellainen Markus Hiekkanen on pannut noiden rakennelmien ajoituksen uusiksi ja saanut asiaankuuluvaa vastustusta. Ne ovat luultua uudempia. Huomattava osa keskiaikaisista kirkoista ei ole keskiaikaisia.

Siitä en ole saanut vieläkään selvää, miksi helvetissä tuollaisia mahdottomia kirkkoja rakennettiin ja eräin paikoin vielä ritirinnan (Tyrvää – Karkku).

Onneksi 1800-luvulla oli järkeviä pappeja. Suuri osa noista kirkoista hylättiin ja jätettiin pahuutensa valtaan. Kyllä niissä mahtoi olla aivan tietty tunnelma pakkasilla. Ei sellaista tilaa voinut lämmittää millään keinolla. Joissakin paljon uudemmissa puukirkoissa on kiinnostavan näköisiä valurautaisia kamiinoja.

Harmaakivikirkkoja pidettiin yksinkertaisesti rumina, kunnes joku keksi noin vuonna 1910, että ne ovatkin kauniita ja lisäksi arvokkaita. Nyt niitä on entisöity sata vuotta.

Luultavasti oma asenteeni on pelkkää tunteilua.

Tunnen miehen, joka on käynyt kaikissa Suomen kirkonkylissä. Tosin hän sai siitä palkkaa. Hän oli sellaisten asioiden professori. Kuulemma kirkonkylän (keskustan, keskustaajaman) löytäminen on välillä vaikeaa. Ne piilotettiin yleensä onnistuneesti 70-luvulta alkaen, kun keksittiin ohikulkutiet.

Kun ne lopulta oppi löytämään, alkoi käydä yhä selvemmäksi, ettei niissä ollut enää mitään löytämistä. Nyt niistä puuttuvat ne entiset viisi pankkia ja kaksi markettia keskenään aivan samanlaisine, rumine rakennuksineen, ja jopa asumukset ovat väistyneet kuin jotain peläten näköyhteyden tuolle puolen.

Selvä se, että vilkas valtatie on linjattava mahdollisuuksien mukaan liikenteen ehdoin. Toisaalta kymmenen tai kaksikymmentä vuotta on sitten voinut ajaa vaikka mistä aivan mihin tahansa näkemättä absoluuttisesti mitään.

Viime vuosien kokemukseni mukaan Helsingin ja Jyväskylän välillä mielenkiintoisin näkymä ja kokema on iltapäivälehti Lahden Renkomäen bensa-asema-syöttämö-valintamyymälän telineessä. On siellä kyllä joku silta, mutta sillalle ei saa pysähtyä, eikä sitä ennen, eikä sen jälkeen. Kerran jokin hätä haittasi sellaisen komean salmen lähellä. Ravitsemustila muistutti Pasilan putkaa, myös näköaloiltaan.

Usea on itse kokeillut, millaista on löytää Lappi. Epäusko ehtii muuttua epätoivoksi Rovaniemeltä pohjoiskoilliseen ajaessa. Kun sitten tulee ensimmäinen (kulttuurisesti ehdollistettu) näköalapaikka, sitä saattaa olla niin turtunut, että jatkaa köröttelyä, kunnes tulee Kiilopään kupeeseen ja Kaunispää näkyy.

Länsi-Lapissa on monta paikkaa, jossa autolla tulija saa odottamatta nähdäkseen ihmeitä, esimerkiksi sekä Ylläkselle että Pallakselle tultaessa.

Tiedän esittäväni tässä kehäpäätelmää. Suomi ei ole matkailumaa. Norja olisi. Jos löytyisi kuuromykkä kuski ja sellainen henkilöauto, jossa on makuupaikka. Lähtisin tikkana liikenteeseen.

Olen toistellut vuosikymmeniä ihmisille, miten antoisaa on ajaa esimerkiksi täältä Tammisaareen vuoden 1927 tiekartan mukaisesti, siis Inkoosta Fagervikiin ja edelleen. Mutta jopa Tammisaaressa täytyy eksyä ennen kuin näkee oikeasti jotain.

Tuotakaan jakelemaani neuvoa on ole itse noudattanut.

Verkosta löytyy aivan toinen Suomi. Hakusanalla vanhatpainetutkartat saa ladatuksi 1 : 20 000 karttalehtiä 50-luvulta, 60-luvulta ja 70-luvulta.

Vanhan peruskartan merkit ovat yleiskatsauksellisempia kuin nykyiset. Tietenkin aivan yksittäisiä ulkorakennuksiakin löytää hienosta www.paikkatietoikkuna.fi osoitteesta, mutta historian henki puuttuu.

Kun tutkin esimerkiksi Ruoveden karttaa 1958, käsitän heti asutuksen, näen sotien seuraukset ja käsitän kansalaissodan ilmiöitä, ja on mahdollista jopa arvailla raivaajasukupolven soita ja kuokkia.

Tämä kirjoitus oli pelkkää hämäystä, tuttuja asioita tutusta aiheesta.

Tein näin, koska sain perjantaina käsiini kirjan, mutta oli ohjelmaa. ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.” Kirjoittaja Yuval Noah Harari. Kustantaja Bazar, 2016.

Luin lopusta ja sitten aloitin. Tekijällä on hyvät krediitit. Se ei tietenkään takaa, ettei kysymyksessä voisi olla muodikas hölynpöly. Ehdin vasta nähdä, että tiedot ihmislajin muuttumisesta ja muutoksista ovat uudet ja ajantasaiset ja että kirjoittaja käsittelee sujuvasta fysiikkaa, kemiaa, biologiaa ja historiaa.

Huvituin katsottuani kauhistuneena hakusanaa älykäs suunnittelu, intelligent design. Ettäkö niitä miehiä? Ei. Hupaisasti hän nyt alkaneeseen toimintaan (geenimanipulaatio, lisätty todellisuus jne.) viitaten huomauttaa, että ensimmäistä kertaa maapallon historiassa älykäs suunnittelu on tosiasia. Proteeseja ohjataan ajatuksella eli aivojen sähköpurkauksilla ja kyborgit viettävät orgioita. Perästä kuuluu. – Hararin suuresta intelligenssistä ei ole epäilyä eikä myöskään kirjallisista kyvyistä. Pidän siitä, että hän nimeää Jared Diamondin innoittajakseen.

Kotimuistutuksia

Kerran sain kuunnella illan muisteluksia sodalla rikastumisesta. Muistelija oli juristiprofessori, ei suomalainen. Ruotsia ei mainittu lainkaan, Sveitsi sitä useammin. Sodasta suurimmin kärsineet eli sangen monet muutkin kuin juutalaiset järjestelivät tiettävästi vuosikymmeniä tapaamisia saksalaisten konsernijohtajien kanssa.

Erikoisempaa tietoa oli eräiden tunnettujen englantilaisten ja amerikkalaisten yhtiöiden ansaintalogiikka, nimittäin vihollisen rahoittaminen sotatilan vallitessa.

Lukijan tulee ymmärtää, ettei minulla ole todisteita ja väitän tässä, ettei kenelläkään muullakaan tule olemaan, koskaan. Asiat on järjestetty.

Kommentissa kuitenkin kysyttiin Ruotsin panosta Hitlerin Saksan sodankäynnin rahoittamiseen. Kirjallisuudessa esiintyy arvio, että Ruotsi rahoitti sotaa kahden vuoden arvosta eli että laskennallisesti sota olisi loppunut alkuvuodesta 1943 materiaalipulaan.

Tyypillisesti maksuja suoritettiin kultana. Joku nuori tutkija voisi selvitellä tätä, koska ruotsalaisilla on kummallinen tapa päästää salaiset asiakirjat julkisiksi määräajan kuluttua umpeen. Ruotsissa olleen kullan määrän kasvu lienee siis julkaistua tietoa.

Totta puhuen Ruotsin tapa ei ole kummallinen. Kun ikäviäkin tietoja julkaistaan niin että esimerkiksi sodan jälkeinen radiotiedustelu on selostettu nöyrästi, erittäin ikävien tietojen salassa pitämistä on hyvin vaikea huomata.

Ei lukeva ja lehtiä toimittava yleisö edes tiedä, että sodan loppuvaiheessa Luulajassa (Luleå) oli merkittävä Yhdysvaltain ilmavoimien osasto pitämässä silmällä sitä, onnistuuko Neuvostoliitto valtaamaan Ruijan Kirkkoniemen – Petsamon taisteluissa. Ei kai sekään ole laajasti tiedossa, että briteillä oli radiokuunteluasema Ruotsin alueella Itämeren saaressa. Asia oli tärkeä, V 2 -rakettien ja niiden valmistuksen seuraaminen, mutta tuli siinä muutakin mielenkiintoista tietoa.

Tässä blogissa olen usein maininnut Arne Beurlingista. Tätä nykyä käytettävissä on monia jokseenkin uskottavia dokumentteja, kirjoja ja elokuvia Bletchley Parkista, jossa saksalaisten salakirjoitusta avattiin ja kehitettiin tietokoneen esimuoto. Alan Turingistä, joka teki merkittävimmät avaukset, on runsaasti draamallisista syistä vääristeltyä ja valikoitua tietoa ja näyttävä elokuva, jota ei pidä ottaa kovin vakavasti. Kun entiset liittoutuneet vakoilivat toisiaan sodan päätyttyä varsinkin ydinpommeja koskevissa asioissa, on selvää, ettei sota-ajan henkilöistä ja menetelmistä annettu tietoja.

Ruotsalainen Beurling siis avasi sodan alkuvaiheessa saksalaisten vaikeamman salakirjoituskoneen koodin. Kysymyksessä on Geheimschreiber. Julkista keskustelua käydään yleensä eri koneesta, Enigmasta. Tapausta selostetaan yllättäen yleisesti saatavilla olevissa kirjoissa, jotka löytää helpoimmin Beurlingin nimellä Wikipediasta. En neuvoisi pitämään kirjan tietoja tyhjentävinä, koska Ruotsin tiedusteluyhteistyö Naton kanssa jatkuu edelleen.

IG Farben, kemian teollisuuden jättiläinen, säilytti rahojaan sotatilan vallitessa Yhdysvalloissa ja vastavuoroisesti IBM harjoitti liiketoimintaa Saksassa. Farbenin kuuluisia tuotteita olivat myrkkykaasut, myös tuhoamisleireissä käytetty Zyklon B, jonka kehittäjän Fritz Haberin Ruotsin akatemia oli palkinnut kemian Nobelilla. IBM:n koneiden keskeinen käyttöalue oli etenkin rekisteröityjen tuhottavien luettelointi. Koneet eivät tietenkään tuohon aikaan olleet tietokoneita, vaan erinomaisia reikäkorttilaitteita.

Englannin murskaaminen ilmavoimien iskuilla oli hyökkäyksen alla sotatoimena valmis lukuun ottamatta erästä puutetta. Ei ollut riittävästi lentokonebensiiniä. Asia järjestyi. Bensiini ostettiin Englannista.

Wallenbergien tarina tulee pysymään eräin kohdin epäselvänä. Veljekset tekivät kauppoja sekä Saksan että Englannin kanssa. Sodan jälkeen he olivat järjestämässä Neuvostoliitolle erittäin merkittävää lainaa. Yhden arvauksen mukaan Raoul Wallenbergin kohtalo eli katoaminen KGB:n vankilaan ja kuolema joskus jossain oli Neuvostoliitolle luonteenomainen tapa vauhdittaa lainaneuvotteluja tai sitten osoittaa mieltään niiden johdosta. Raoul oli serkkupoika.

Tässä yhteydessä, Ruotsia sivuavien huomautusten yhteydessä, on muuten mainittava demariministeri Ernst Wigforss. Häntä on sanottu yhdeksi vuosisadan merkittävimpiin kuuluvista taloustieteilijöistä. Siihen nähden että hän näyttää todella julkaisseen Keynesin (General Theory) oivallukset pari vuotta ennen tätä (Har vi råd att arbeta: något om sparsamhet och offentliga arbeten, 1932).

Hyvin erikoista on, että Wigforss myös toteutti nämä ajatukset. Hänet valittiin yleisestä vastustuksesta huolimatta valtiovarainministeriksi jo Sandlerin hallitukseen 1924, ja tämä ”väliaikaisuus” jatkui sitten vuoteen 1949.

Esitän tämän kotimuistutuksen ilkeyttäni. Wigforssista muistuttamisen pitäisi harmittaa Sipilää, Kokoomusta ja Suomen demareita. Hän kirjoitti perustellun kantansa elvyttämisestä ja leikkauksista yli puoli vuosisataa sitten ja korosti työllisyyden ja kulutuksen yhteyttä.

Ruotsalaisten todellinen panos ei ollut sota, vaan Saksan taustavoimana toimiminen 1948-1954, eurooppalaisten markkinoiden ostovoiman lisääminen USA:n Marshall-avun hengessä. Työllisyyteen investoidaan luomalla ostovoimaa. Tämä oli Ruotsin vaalien teema 1932.

Näin lauantaina

Otan mielelläni vastaan ehdotuksia, minkä kuluneiden vuoden kirjoituksen kommentteineen sisällyttäisin tulevan syksyn valikoimaan ”Tältä puolen” (Arthouse).

Kirjasta tulee suunnilleen samankokoinen ja saman näköinen kuin viimevuotisesta.

Omien vanhempien tekstien lukeminen on vastenmielistä. Epäilen että sellaisesta voisi tulla hulluksi. Jotain kyllä oppiikin. Kovasta yrittämisestä huolimatta samat asiat tulee kirjoittaneeksi kerran toisensa jälkeen.

Tuo ei ole uutinen. Useimmat romaanikirjailijat ja useimmat tutkijat kirjoittavat olennaisesti saman teoksen kerran toisensa jälkeen muuttaen vain nimiä. Erittäin monet tuollaista työtä tekevät, esimerkiksi tohtorin väitöskirjan kirjoittaneet, toistavat kuin kaikuna, että kun työ on valmis ja painettu, kirjoittaja alkaa aavistaa, mistä työn olisi voinut aloittaa ja miten se olisi itse asiassa pitänyt tehdä.

Eilenkin sivusin Ruotsin historiaa. Pikku testin taustalla on tietojen kertaaminen. Katselin Ruotsin 1900-luvu historiasta Wallenbergien ja muiden kartelleja. Taustalla on sangen vaikea kysymys Saksan talousjärjestelmästä ennen Hitleriä, sodan aikana, miehitysaikana ja sitten Saksan liittotasavaltana. Kartelli on ollut Saksan talouden ydin. Amerikkalaiset kielsivät sen ja EU omaksu aikanaan tämän kielteisyyden. Epäilen että kysymyksessä on suurimittainen ja kallis bluffi tai kauniimmin sanottuna näennäistoiminta.

Tämä on se kirjahanke. Sivutuotteena tipahtelee mielenkiintoisia näkökohtia. Esimerkiksi kiihkeimmät ruotsalaiset Suomen auttajat Talvisodan aikana eli ne, joiden toiveet Per Albin Hanssonin johtama hallitus jätti penseästi toteuttamatta, pettyivät uudestaan samaan hallitukseen, koska he vaatimalla vaativa kesällä 1941, että nyt Ruotsin oli näytettävä maailmalle liittymällä avoimesti sotaan Saksan ja Suomen rinnalle Neuvostoliittoa vastaan. Vaatijoihin kuului suuri osa upseereista, hovi suosikkeineen ja perinteinen oikeisto. Ja taas he pettyivät. Hallitus oli penseä tuollekin ajatukselle ja väitti edelleen maan pysyvän puolueettomana, vaikka saksalaisia sotilaita kuljetettiin pelkästään haavoittuneina Osloon hoitoon 60 000 ja maan teollisuus kävi täysillä, kun viennistä meni 90 prosenttia Saksaan.

Demari Hanssonista on sanottu, että sisäpoliittisista ansioistaan huolimatta ulkopolitiikasta hän ei ymmärtänyt mitään. Tuota mieltä olivat myös aikakauden ulkoministerit ja suurlähettiläät. Ja tuo ymmärtämätön henkilö vaikutti erittäin voimakkaasti Ruotsin hyvään onneen niin että erittäin uhkaava tilanne, kuten tuo vasta Stalingradin jäähdyttämä Saksa-into ei saanut yliotetta.

Se ajatus, että oma historiamme ja siis myös nyt täyttyvät kohtalomme kulkisivat jotenkin samaa linjaa kuin Ruotsin, on pelkkää asiantuntemattomuutta. Tunteita herättäviä perusteluja ei tarvitse käyttää. Ruotsi oli jyrkästi jakautunut luokkayhteiskunta vielä kauan demarien valtaannousun jälkeen. Aivan oikein ne paremmat ihmiset Tukholman Östermalmilla eivät olleet eläessään nähneet muita käsillään työtä tekeviä ihmisiä kuin talonmiehen, gårdkarl.

Demarit luopuivat demariudesta noin 1930 tajuttuaan, etteivät tuotannontekijät määränneet maailmaa eli raha ei ole kaikkivaltias, eikä kansa.

Suomi oli alamaisvaltio, lydstat. Venäjän keisarikunta oli lempeä isäntä – ja sitäkin vastaan eräät kiittämättömät rettelöivät!

Vaikka Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta, tiedossa ei ole, että uskottavaa satavuotiaan Suomen historiaa edes kirjoitettaisiin. Ulkokohtaisia tapahtumaluetteloita ja yksittäisten vaiheiden historioita on vaikka kuinka, ja eräät niistä ovat sinänsä erinomaista työtä.

Mutta Suomessa ei ollut vaikutusvaltaista herrasväkeä. Sitä vastoin meillä oli rahvaanlapsillekin aivan yllättävästikin mahdollisuuksia. Kaksi varhaista Korkeimman oikeuden (senaatin oikeusosaston) presidenttiä (varapuheenjohtajaa) oli köyhyyteen syntyneitä lehtolapsia. Yksi yliopiston kansleri (sijaiskansleri) oli maatyöläisen poika (Lindelöf). Ja tämä usein mainittu Paasikivi oli noussut jo vuonna 1900 merkittävään asemaan raa’alla lahjakkuudella.

Yhteiskunnan perusrakenteet poikkeusivat toisistaan oleellisin osin. Ruotsalaiset tiedemiehet kehittelivät rasismin, antisemitismin ja fasismin johtavat periaatteen saksalaisten sovellettaviksi. Suomessa arjen ja arkisuuden murheet veivät tuollaisilta asioilta mielenkiinnon.

Edelleen raskaana painava ongelma on Suomen julkisen hallinnon kehittymättömyys. Tsaarin vallan aikana emme saaneet hoitaa tärkeitä asioita kuten ulkopolitiikkaa, armeijaa ja ulkomaankauppaa. Niinpä myös suuret sisäiset ongelmat kuten aluksi suositun maailmansodan kääntyminen elintarvikepulaksi ja työttömyydeksi yllätti ylimmän johdon. Koska Kekkonen oli kenraalikuvernööri (tai ministerivaltiosihteeri) melkein koko autonomian ajan 1945-1989, perusasioiden opettelu on ollut täällä niin tuskallista. Niitä perusasioita ovat ulkopolitiikka, armeija ja ulkomaankauppa.

Ruotsalaiset tutustuivat toisiinsa parakkimajoituksessa 1941-1943, suomalaiset korsuissa samaan aikaan. Ja tiesittekö muuten, että Ruotsin lottajärjestössä oli yli sata tuhatta jäsentä. Punaisessa Ristissä oli vielä paljon enemmän. Itse epäilen, että Suomessa Lotta Svärd oli yhteiskunnallisen muutoksen kannalta keskeinen tekijä juuri sota-ajan kokemusten vuoksi. Tuo vaihe muutti naisen aseman ja siis työvoiman pysyvästi.

Sääli ettei 150 000 naisen työtä aina muisteta. Varsinkin rintamalla ja sairaaloissa se työ oli erittäin kovaa ja lähes taukoamatonta. Hepsankeikat karisivat joukosta ensimmäisinä. Eräskin suvun jäsen mainitsi, että päivä alkoi neljältä aamulla kenttäkeittoastian pesemisellä. Astiassa oli roikuttava pää alaspäin, jotta sai pohjan kuuratuksi.

Tuo puoli, kova työ, täällä on osattu. Osataan se edelleen.

Maalaisliitto

Nykyisen Keskustapuolueen t.p. taustalla on perussuomalainen kansanliike, jonka ei ollut oikeastaan tarkoitus olla puolue. Perustajaisät olivat vanhasuomalaisia.

Jälleen kerran on kierretty koko kenttä, kun Väyrynen perustaa puolueen, joka ei ole puolue, vaan yhdistys, ja aikoo edustaa keskustapuoluetta eduskunnassa.

Olin ajatellut, että puoluelainsäädäntö on tehty perinpohjaisesti ja hyvin. Tuntemani ja arvostamani Heikki Halila teki erittäin seikkaperäisen väitöskirjan yhdistyksistä. Jouduin selittämään useille ihmettelijöille, että silloin Suomessa todella mahtavat yhteenliittymät, kuten puolueet ja ammattiyhdistykset loputtomien liittoineen ja keskusjärjestöineen olivat lain mukaan yhdistyksiä vain, ja lainsäädäntö oli hyvin puutteellinen ja viitteellinen.

Yhtiön piti olla aatteellinen eikä taloudellisia yhdistyksiä olisi oikeastaan saanut olla olemassa, vaikka sitten olikin Helsingin Puhelinyhdistys.

Etenkin menneisyyden stalinistit ja revarit eli suurten puolueiden pienryhmät hallitsivat kokoustekniikan ja siihen liittyvät konnankoukut todella hyvin.

Todella kauan sitten Poika Tuominen kertoi valaisevissa, värikkäissä ja epäluotettavissa muistelmissaan, miten hän silloin kovana kommunistina ammattiyhdistysten keskusjärjestöä vallattaessa vei esiintymislavalle pöydän ja tuolin ja rupesi pitämään samanaikaisesti äsken valitun puheenjohtajan kanssa kilpailevana puheenjohtajana omaa kokoustaan. Tilanne eteni edullisesti, kunnes joku heitti hänet ulos.

Sanoin Tuomista epäluotettavaksi. Olen tavannut hänet. Jotkut sanoivat häntä satuilijaksi. Minusta hän oli loistava, joskin ajoittain täyden työpäivän pituisiin repliikkeihin taipuvainen tarinankertoja, jolle tarina oli välillä paljon viehättävämpi kuin todellisuus. Mutta kenenkään ei pidä hetkeksikään unohtaa, että ”Kremlin kellot” nosti Suomen kansainväliseen kärkeen Venäjän suuren terrorin tuntemuksessa. Se oli mukana olleen sisäpiirin tietoa eikä lainkaan sellaista emigranttikirjallisuutta, jossa oma kostonhimo ja häpäisemisen halu ovat motiiveista ylimmät.

Mitä siis Väyryseen tulee, kostonhimo ja häpäisemisen halu tulevat mieleen. Jos arvio olisi oikea, mies olisi tässäkin Kekkosen hyväpäinen oppilas. Uskon Johannes Virolaiselta kahden kesken kuulemani: Urho ei anna koskaan anteeksi, ja jos hän on päättänyt vetää äskeisen ystävänsä kölin alitse, on syytä olla hyvä sukeltamaan.

Kekkonen, Virolainen ja Karjalainen tiesivät hyvin, että yksi ainoa hallayö voi viedä poliitikon ja ettei hän toisaalta elä ilman julkisuuden päivänpaistetta.

Meillä on tälläkin hetkellä monta hyvää poliitikkoa, joiden toiminta osoittaa, ettei kuitenkaan ole mikään pakko olla julkisuuspelle.

Parlamentaarisen toiminnan ylivoimaisesti suurin nimi viime vuosisadan Pohjoismaissa oli Per Albin Hansson, Ruotsissa jokaisen koululaisen nimenä tuntema pääministeri, Suomessa nykyisin nimenäkin täysin tuntematon. Meillä jotkut muistavat Tage Erlanderin, joka oli Hanssonin seuraaja ja opetuslapsi.

Hansson, supistetun kansakoulun käynyt muurari, joutui vetämään sellaisia asioita kuin yleinen äänioikeus, työaika, kansaneläke, progressiivinen verotus, kuninkaan siirtäminen pelkäksi keulakuvaksi, toinen maailmansota ja erinäisiä muita asioita.

Ihmisenä kaiketi aika epämiellyttävä ja kolea Hansson oli parlamentaarinen nero. Hän kehitti lehmänkaupat tajuttuaan, että maaseudun pienemmät eläjät (”maalaisliitto”) ja työväenliike ovat hyvä pari. Maalaiset halusivat irti lihavien manttaalimiesten hirmuvallasta ja työväenliikkeen oli unohdettava sosialismi ja muutkin aatteet keskittyäkseen siihen, mikä oli mahdollista, eikä siihen, mikä ei olut mahdollista. Tämä toteutui 1930-luvun alussa.

Jottei tämä vaikuttaisi Ruotsin eikä demarien kehumiselta lisään kiireesti, että Olof Palme oli mielestäni puolueen ja maan onnettomuus, jonka olisi voinut välttää.

Valistuneiden suoalaisten on syytä tietää, että talvisodan aikana hovipiirit, upseeristo ja koko kunnia – isänmaa -porukka oli tulla väkisin auttamaan Suomea, mutta Hansson onnistui estämään sen.

Koska kysymys oli kuitenkin Ruotsin malmivaroista – Ranskan valloitukseen asti puolet Saksan sodankäyntiin välttämättä tarvitsemasta – joita länsi uhkasi Narvikissa, aatteille ei ollut sijaa. Mutta Ruotsi siis avusti Suomea summalla, joka oli enemmän kuin Suomen tulo- ja menoarvio 1939 ja huomattavasti suurempi kuin Ruotsi omat puolustusmenot tuona ja seuraavana vuonna. Se oli erikoinen tapaus, koska Suomen selviytyminen 1940 oli kaikille yllätys.

Paavo Väyrynen ei liene koskaan tavannut visasta seppää niin kuin hänen kaimansa Paavo Ruotsalainen kerran – ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”, johtajuus.

Ministerinä vuodesta 1975 yhteensä pidempään kuin kukaan muu paitsi Virolainen – eikä kertaakaan pääministeri. Tuossa asiassa Kekonen, Koivisto ja sitten niin monet muut ovat olleet hämmästyttävän yksimielisiä.

Kyllä tämä uusinkin tempaus osoittaa, että Väyrynen on politiikassa merkittävä B-luokan nero. Sitä osoittaa pelaaminen sellaisilla yhdistys- ja puoluelain aukoilla, joita siellä ei pitänyt olla.

Mahdollisentaito… Per Albin Hanssonin nimittäminen pahana aikana ministeriksi oli kaatua siihen, että vielä voimassa olleen perustuslain mukaan ministerin oli kuuluttava evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja Hansson oli eronnut kirkosta jossain vaiheessa. Heti keksittiin, että vanhan lain mukaan eroaminen olisi käynyt päinsä vain liittymällä muuhun hyväksyttyyn uskontokuntaan, kuten metodisteihin, mitä hän ei ollut tehnyt – joten hän ei ollutkaan eronnut kirkosta pätevästi. Asia jäi sillensä ja ensi töikseen Hansson luopui tasavallan vaatimisesta naisten äänioikeutta vastaan.

Jorvaksentie

Herlin ja Gahmberg tarttuivat asiaan 1929. Julkisena työnä oli päätetty toteuttaa ihan uusi maantie noin Matinkylästä noin Espoonlahden rantaan. Siitä olisi sitten halukkailla ollut pääsy Kauklahden kautta lahden pohjukan ympäri ihan Kirkkonummelle.

En ole muulloin mokomaa kuullut: herrojen kirjeen johdosta Uudenmaan läänin herra maaherra muutti välittömästi suunnitelmaa. Espoonlahden yli olikin rakennettava silta ja tietä jatkettava siitä Jorvaksen kylään, ja siellä se kohtaisi ja ylittäisi rautatien, vuonna 1903 käyttöön otetun silakkaradan Turkuun yhtyäkseen vanhaan kuninkaatiehen, tämä kaikki tietenkin julkisin varoin ja ainakin osaksi työttömiä työllistäen.

Ei tästä ole kun kuukausia, kun juttelin Herlinin ja Gahbergin kanssa Kirkkonummen kuulumisista. Mikäs meidän; olemme kaikki kolme hyvin toimeentulevaa väkeä, paitsi minä, ja tulemme siis toimeen keskenämme.

Nuo ensin mainitut olivat siis isoisiä, Harald ja Axel. Viimeksi mainitut ovat nykyisiä. Itse olen pahaksi onneksi entiseni.

Ellei tätä asioihin puuttumista olisi tehty, Länsi-Uudenmaan kehitys olisi saanut toisen suunnan eli hapantunut hitaasti omaa kataluuteensa. Nyt on käynyt niin, että erinäisistä syistä täällä on nytkin oikeaa metsää, peltoa ja niittyä. Ne joilla on siihen harrastus ja mahdollisuudet, saattavat ostellakin alueita ja sitten rauhoittaa niitä tai muuten pitää ne poissa mielettömästä käytöstä.

Kirkkonummi poikkeaa pääkaupunkiseudun perinteistä siinä, että sadan vuoden takaisissa papereissa on samat sukunimet kuin nyt. Tarkoitan että samoja nimiä on huomattava määrä. Tämä koskee myös pieneläjiä eli vähäväkisempää väestönosaa.

Jo ennen sotia ja Porkkalan vuokra-aikaa kehitys otti yllättäviä suuntia. Ensimmäisen maailmansodan aikana raivonnut keinottelutalous on päässyt unohtumaan. Maatiloja ja muita kiinteistöjä ostettiin ja myytiin vimmaisesti. Kunniallisten maanviljelysten ympärillä oli kunniattomia. Suunnitellun rakentamisen sijasta harrastettiin suunnittelematonta.

Jorvaksentielle nimensä antanut kartano jäi aikanaan Ericssonin tehdasrakennusten alle ja keskiaikaisen kylän painopiste siirtyi rautatien pohjoispuolelle. Komea rakennus oli Hangon keksistä tunnetun Elfvingin aikaansaannos. Rakennuksia on nyt Pokrovan käytössä. Elfvingiltä keksituotanto siirtyi varhain Fazerille, ja yleiskieleen vakiintui lastentarhoissa ja armeijassa suosittu ”hymyilee kuin Hangon keksi”. Tuon saman talon teelmä oli kirjailija Kyösti Wilkunan suuri murhe – hän sitä rakennutti tyyssijakseen niin kuin kirjailijat rakentavat eli huonosti ja kalliimmalla kuin ikinä saattoi kustantaa.

Etenkin Taåpani Löfvingistä tunnettua Wilkunaa enemmän minua huvittaa maitokaupassa käydessäni Framnäsissä kyyhöttäneen Aleksis Kiven kirje, jossa 23-vuotias mies, joka ei itse vielä tiedä olevansa uskomaton nero, hikoilee ylioppilastutkinnon kimpussa ja voihkii ystävälleen, miten yksitoikkoista ja surkeaa täällä on.

Onko toisilla esittää kansalliskirjailijan paperi siitä, että surkeaa on seutu?

Kunnan maanhankinta- ja kaavoituspolitiikkaa ei voi sanoa lyhytjänteiseksi. Se on umpimähkäistä. Kirkonkyläkin on Suomen kunnallishallinnon muistomerkki. Toivottavasti se julistetaan virallisestikin muistomerkiksi näyttämään, millaista on jälki, kun kunta toimii – siis sotevuosille. Ehdotetun uudistuksen jälkeen päästään sotkemaan asioita paljon suuremmassa mittakaavassa.

Vuoden 1929 maantiepäätöksen aikaan maaherrana oli Bruno Jalander. Hän sai niskoilleen muun muassa pulakauden, Lapuan liikkeen, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan ja sen jälkeen siirron toisiin tehtäviin. Jalanderista on kirjoitettu paljonkin siksi että hänen rouvansa oli laulajatar Aino Ackté, joka kuuluu olleen kova vastus kenelle tahansa.

Suomen teollisuuden muodostuminen ja sen julkiset ja vähemmän julkiset sopimusjärjestelyt tunnetaan edelleen huonosti. Sotia edeltäneen ajan puoluerahoitusta ei tunneta ollenkaan. Oikeistoliikehdinnän rahoittajista tunnetaan muutama, mutta ei kaikkia. Noina samoina vuosina Tukholomassa kaatui hallituskin, kun kävi ilmi, että aikakauden ihannemies, ilmi tultuaan itsensä ampunut tulitikkuruhtinas Ivar Kreuger oli lahjoittanut tarmokkaasti muun muassa pääministeripuoluetta, minkä onneton ministeri yritti ensin kiistää.

On varsin loogista, että ennen sotia SOK, OTK-Elanto ja liikepankit eivät suhtautuneet eräisiin puolueisiin viileästi. Paasikivi siirtyi KOP:n johdosta suoraan Kokoomuksen johtoon ja teki hyvän työn käymällä rajan yli-isänmaallisiin liikkeisiin. Arvaan että ääriliikkeiden lopahtaminen vuosia ennen Talvisotaa olisi liittynyt rahoituksen uupumiseen. Mustat paidat ja siniset kravatit ovat kallista tavaraa, saappaista puhumattakaan.

Sotien jälkeen normaalioloissa työväenhenkiset valioyksilöt kokoontuivat täällä meillä päin Hakan huvilalla, kun taas porvarit punoivat yönmustia juoniaan tuossa Danskarbyssä. En tiedä, miten poliittinen ja taloudellinen valta merkittäisiin tätä nykyä topografikartalle.

Mutta Jorvaksentie (nykyinen Länsiväylä) on monikerroksinen maan muuttumisen muisto. Itse ajelin sitä pitkin kun viimeisiä ajoratoja vielä rakenneltiin. Se oli suuren suomalaisen asuntorakentamisen huippuaikaa – sen saman, jonka home- ja kosteusjälkiä nyt ihmettelemme.

Kivääri on kova kävellä ja kivääri on maantie on raskas kantaa.