Ei onnistu

Kaksi kirjoitustani salassapidosta epäonnistuivat. Olen siitä tyytyväinen.

Arvioni on arvaus. Enhän tiedä muuta kuin kommentit. Mitä ne yli kolme tuhatta muuta mittareiden osoittamaa sivulla käynyttä ajattelivat, sitä en tiedä.

Arvelen että sananvapaus toisaalta, toisaalta tietojen luottamuksellisuus ovat hyvin tärkeitä asioita. Lakimiehenä kiinnostukseni alkoi siirtyä 15 vuotta sitten voimakkaammin näihin asioihin. Mielestäni tekijänoikeus ja patenttioikeus ovat käytännössä pienempiä asioita. Varaudun siihen, että tämäkään lause ei aukea heti, mutta perustelen hitaasti: tavallinen ihminen ei joudu elämässään juurikaan miettimään noita asioita.

Minulla on hyvin paljon tekijänoikeuden suojaamia teoksia. Tekijänoikeusongelmia en muista kohdanneeni ainakaan vuosikymmeniin, jos koskaan. On turha käyttää kieltä niin pedanttisesti, että väittäisi tekijänpalkkioita tekijänoikeudeksi. Minusta ne ovat rahaa, ja kiinnostavaa on vain, saanko rahaa. Yleensä en ole kiinnostunut siitäkään, koska olen tottunut kirjoittamaan ilmaiseksi.

Keksijät ovat joskus erittäin kiinnostuneita patenteista. Yleensä patenteilla ei kuitenkaan ole juuri merkitystä. ”Patentti” tarkoittaa keksinnön käyttämistä elinkeinoelämässä. Useimpia keksintöjä ei kukaan halua käyttää. Tosin moniin tehoaa tieto, että jollakulla on patentteja. Sellainen mainitaan ansioluettelossa. Minuun tuo tieto ei tehoa. Hyödylliset keksinnöt syntyvät hyvin usein hyödyllisissä ryhmissä.

Olen hyvin innostunut uusista periytyvyyden tutkimuksista, etenkin DNA:n vaikutuksista historian ja arkeologian tutkimukseen. Koko maailman huippunimiin kuuluu Svante Pääbo. En tiedä, onko hänellä tai muilla evoluutiogeneetikoilla patentteja. Olen kiinnostunut hänen nimestään. Hän on ruotsalainen; hänen isänsä sai Nobelin palkinnon biokemiasta ja hänen äitinsä oli, kuten sukunimestä arvaa, virolainen.

Kun Pääbo tai hänen monet kollegansa julkaisevat tutkimuksia eli suojattuja teoksia, en ole kovin kiinnostunut niistä, koska en ymmärrä tekstiä riittävän hyvin. Haluan käsiini yhteenvetoja, ja voin jopa maksaa niistä. Kun julkaistaan ”kansanomainen” kirja aiheesta, esimerkiksi ihmislajin varhaisempien muotojen sukulaisuudesta ja sikiämisestä, ostan sen heti.

Se on tekijänoikeutta, että tuollaisen kirjan saa kirjoittaa muukin kuin tutkija. Aivan liian yleistävän ja harhaanjohtavan iskulauseen mukaan ”sisältö ei ole suojattua” eli esimerkiksi tieto Denisovanihmisestä on täysin vapaa.

Esimerkki on tarkoitettu korostamaan tieteen toimintatapoja ja vihjaamaan yhteyksien yllättävyyteen. On mahdollista, että ihmislajin tutkimus on jo paljastanut jotain myös nykyihmisten sairastavuudesta eli alttiudesta periytyviin ongelmiin. (Miksi Neanderthalin ihminen katosi?).

Etteivät suuret sanat halkaisi suutani, mainitse vain, pienellä äänellä, että yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestelmämme edellyttävät sekä tiedon liikkuvuutta että tiedon luottamuksellisuutta. Näiden kahden sovittaminen toisiinsa on loputon tehtävä.

Epäonnistumisella tarkoitin tämän kirjoituksen alussa, etten siis osaa selittää lakimiesten ja lakien kielenkäyttöä salassapitovelvollisuutta koskevissa asioissa. Yritykseni kaatui heti lukijoihin. Salassapidettävät tiedot sekoittuivat muuten lainsäädännön rajoittamiin tietoihin.

Lääkäri ei saa levittää potilastietoja – mutta tietenkin lääkäri saa levittää noita tietoja saman sairaalan tai hoitoyksikön toisille lääkäreille potilasta hoidettaessa ja tietenkin ”lääkäri” tarkoittaa lääkärin tehtävissä toimivaa, asianmukaiset tutkinnot suorittanutta ihmistä. Se on sitten meille juristeille sopivaa, toisarvoista eksotiikkaa miettiä, onko valelääkäri vaitiolovelvollinen. Kysyttäessä vastaan, ettei lääkäri potilaana ole ”lääkäri”. Mielenkiintoinen ja vaikea kysymys on sairaalan potilaat. Luin joskus jostain ”kun olin mielisairaalassa, siellä oli myös kirjailija se-ja-se”. Tuo ei ole tietääkseni lainvastaista. Psykiatrin muistelma, jossa olisi tuo sama lause, olisi lainvastainen.

Rikoslaki määrittelee salassapitorikoksen: ”Joka laissa tai asetuksessa säädetyn taikka viranomaisen lain nojalla erikseen määräämän salassapitovelvollisuuden vastaisesti 1) paljastaa salassa pidettävän seikan, josta hän on asemassaan, toimessaan tai tehtävää suorittaessaan saanut tiedon…”

On voitava osoittaa lain kielto. Silti ”salassa pidettävä seikka” jää erittäin epämääräiseksi. Varmaan vika oli minun – taksinkuljettajan kuulema tieto, että ”Fortumilla menee hyvin” ei ole sisäpiirintieto eikä salassa pidettävä seikka. ”Fortum ostaa ensi viikolla Alkon” voisi olla salassa pidettävä tieto. ”Alkon johtaja N. on juoppo” ei ole salassapidettävä tieto mutta sen levittäminen taitaisi olla kunnianloukkaus. – Näin helppo mutta näin vaikeaa.

Salaillen

Tieto on salainen luonteensa vuoksi tai haltijallaan. Salassapito riippuu siis salassapidettävästä tai salassapitäjästä. Lukijan ei pidä kääntää sivua. Tämä nyt ei ole hiusten halkomista. Eräs auto on OK, jos minä istun siinä. Jos ratissa olet sinä, se on poliisin ja tuomioistuimen mielestä ”varastettu auto”.

On aina ja kaikkialla salaisia tietoja. Maamme ydinaseiden laukaisukoodia säilytetään seuraavassa paikassa […]

Kommentoija kysyi lääkärin siivoojasta. Muutetaan kysymys sairaalan putkimieheksi. Siis lääkäri ja muu terveydenhuollon ammattihenkilö on vaitiolovelvollinen. Tämä määrittelee siis salassapitäjät. Heidän on vaiettava potilaiden asioista. Niitä asioita ovat potilaiden terveydentilaan liittyvät tiedot. Laki mainitsee myös vammaisuuden ja hoitotoimenpiteet.

En seiso putkimies-esimerkkini takana. Yritän vain havainnollistaa asiaa. Väitän nimittäin perustellen tulkintaani yrityssalaisuuksia koskevilla säännöillä, että työ- tai toimeksianto määrää salassapitovelvollisuuden. Lääkärin siivooja (pelkästään tekninen apulainen) ei ole välttämättä sidottu salassapitoon. Toisin sanoen lääkärin on rangaistuksen uhalla pantava potilaskortit piiloon tai ainakin lukkojen taakse ennen kuin siivooja tulee.

Jos lääkärit juttelevat taksin takapenkillä teinitähti NN:n (nimen mainiten) aidsista, voiko taksinkuljettaja kurvata lehden toimitukseen myymään sensaatiotiedon? Väittäisin että voi. Ehkä taksisuhareilla on sääntö, joka kieltää levittelemästä kyydissä olijoiden asioita, mutta minun tietääkseni asiasta ei ole rangaistussäännöstä.

Tätä on jouduttu miettimään hyvin vakavasti sisäpiirinrikosten yhteydessä. Tuollaisesta teosta epäilty on vakavissa vaikeuksissa ja saattaa menettää vapautensa ja asemansa. Mielestäni taksinkuljettajalla ei ole estettä ajaa ostamaan tai myymään niitä osakkeita, joista takapenkillä juuri puhuttiin. Salaisuutta ei määrittele tiedon sisältä vaan tiedon haltija. Sisäpiirinrikos rajoittaa sisäpiirin toimintaa. Henkilö – pörssiyhtiön talousjohtaja – joka on suunnittelemassa ja toteuttamassa yhtiön osakkeen pörssikurssiin vahvasti vaikuttavaa tointa, esimerkiksi yrityskauppaa tai edullista osakeantia, ei saa ryhtyä toimimaan omaan lukuunsa eli yksityistaloutensa piirissä näillä tiedoilla.

Taksinkuljettaja on samassa asemassa kuin satunnainen kadulla kulkija, joka pysähtyy kuuntelemaan humalaisten vuorineuvosten juttuja Kaivopuiston penkillä.

Tulkintani takana on myös rikosoikeudellinen sääntö, jonka mukaan teko ei ole rangaistava, jos laissa ei ole selvää rangaistussäännöstä. Teon paheksuttavuus ei riitä. Tämän blogin lukijaa helpottaa termin ”legaliteettiperiaate” tunnistaminen. Se on rikosoikeuden alkeita ja siksi pohjaltaan hyvinkin vaikea. Jos haluaa tehdä vaikutuksen kuulijoihin, säännön voi esittää latinaksi. Ellei läsnäolijoiden tarvitse ihailla puhujaa, voi tyytyä sanomaan ”ei rikosta ellei lakia”.

Luentoesimerkkini salaisuuksista ovat Enigma ja mulperipuu. Brittien ja sitten amerikkalaisten valtava sotasalaisuus, jota ei kerrottu venäläisillekään, oli Saksan eräiden salakirjoitusten avaaminen. ”Enigma” tarkoitti salakirjoituskoneita. Tämä asia oli muutamia vuosikymmeniä sotien jälkeen salainen ja myöhemmin hyvinkin julkinen; olen nähnyt jopa näytelmän asiasta. Britit todella onnistuivat pommittamaan Rommelin polttoainekuljetukset erämaasodan aikana. Tämä esimerkki elävöittää erittäin selvää sotilassalaisuutta. Atomipommi kävisi myös, mutta se ei ole yhtä tehokas, koska pommitla ei voinut suojautua.

Mulperipuu on se vanha tarina matkamiehistä, jotka salakuljettivat Kiinasta silkkiäisperhosen toukkia, Kiinan suurta taloudellista salaisuutta. Tarina uskottelee, että mm. Ranskan ja Italian silkkikutomot syntyivät parin toukan turvin. Ja niitä olisi siis kuljetettu ontoissa matkasauvoissa halki Aasian. Luennolla tapasin jatkaa tästä suoraan patenttioikeuteen, jossa keksintö tehdään julkiseksi sillä hinnalla, että patentin hakija saa siihen määräaikaisen yksinoikeuden.

Alussa mainitussa salassapitäjän käsitteessä on hyvin tärkeä täsmennys. Oikeus salaisten tietojen saamiseen ja velvollisuus niiden salaamiseen ei riipu pelkästään asemasta. Myös työtehtävät vaikuttavat. Poliisi ja sairaanhoitaja saavat selailla salaisia tietoja vain työtehtävissään. Hyvinkin usein on päädytty rangaistuksiin tilanteissa, joissa asianomainen on hakenut tietoja julkkiksesta tai naapurista vain tyydyttääkseen uteliaisuuttaan.

Olen selvitellyt näitä asioita kirjassani ”Informaatio-oikeuden alkeet”. Eräiden ryhmien (lääkärit ja muut) velvollisuuksista on erinomaisia uusia kirjoja. Itse aihepiiri on hyvin vaikea – kuten myös se, mitä on oikeudellisesti ”kunnia” tai ”yksityisyys”. Ei ehkä olisi välttämätöntä muistuttaa, että nämä asiat ovat hyvin ajankohtaisia.  ”Vuoto” (leak) esimerkiksi ei välttämättä ole rikos. Se voi olla erinomainen teko.

On oikein vaieta

Nostimme esiin avoimen kysymyksen. Muutamat sanoivat, että ei pitäisi kirjoittajan maallikkona levitellä omatekoisia taudinmäärityksiä kuolleista kirjailijoista.

Tässä on ongelma.

Lääkäreiltä ja hoitohenkilöiltä ihmisten tautien kuvaileminen, niistä kertominen ja ilman muuta taudinmääritysten paljastaminen on jyrkästi kielletty. Rangaistus on sangen kova.

Jos siis kirjailijat W-i ja S-pää olisivat joutuneet elämäntiensä varrella esimerkiksi sairaalahoitoon mielenterveyden ongelmien vuoksi, heistä olisi siellä laadittu asianmukaiset selvitykset. Ne ovat henkilörekisterilain mukaan salaisia myös kuoleman jälkeen.

Salassapitoaika ei ole pohjia myöten selvä. Itse olen opettanut – julkisesti ja vastuullisesti – että potilastiedot on pidettävä salaisina ainakin 50 vuotta potilaan kuolemasta. Tämä on myös käytäntö. Tosin 25 vuoden kuluttua kuolemasta tietoja alkaa joskus vuotaa.

Mutta jos mietitte, erittäin suurta mielenkiintoa herättäneestä presidentti Kekkosen eroon johtaneesta, henkisiä kykyjä nakertaneesta sairaudesta ja sitten kuolemasta ei ole ainakaan helposti löydettävissä häntä hoitaneiden lääkäreiden antamia tietoja. (Muistelen että ne kuitenkin löytyvät omaisten nimenomaisella suostumuksella julkaistuina.)

Käytän Kekkosta esimerkkinä, koska istuvan presidentin mielenterveys on asia, johon liittyy mahdollisimman suuri yleinen etu. Lääkäreillä nimittäin ei kuitenkaan ole oikeutta kertoa tällaisia tietoja.

Tässä voi tulla paha virhe. Jos toimittaja kirjoitti lehteen, että presidentti putosi mereen ja puhui aivan sekavia niin että dementoituminen tuntui kiistattomalta, tässä on tilanne, jota on harkittava aivan toisten lakien perusteella. Tuo tieto voisi olla kunnianloukkaus tai yksityisyyden loukkaus. Tuokin suoja on kohteen kuoltua epämääräinen. Se voi olla voimassa, mutta myös vainajan tautihistorian selvittäminen voi toisaalta olla luvallista.

Jos siis kirjoittaja pohtii toisen, vaikkapa kirjailija P-talon henkistä rakennetta tämän kuoltua, silloin puheena on asia, josta ei voi eikä saa olla luotettavaa tietoa vuosikymmeniin.

Paheksuminen on ehkä paikallaan. Itse arvelen, että elävän ihmisen terveystietojen esittäminen julkisuudessa on perusteltua vain tämän suostumuksella. Mutta kun ymmärsin vasta äsken katsoa Jyrki Virolaisen blogin kommentteja ja löysin sieltä hänen kirjoittamansa tiedon liukastumisesta ja kallovammasta ja kirjoittamisen keskeyttävästä sairaalahoidosta, joka päivämääristä päätellen jatkuu edelleen, en näe, miksi olisi sopimatonta toistaa hänen itse antamansa tieto tässä – ja toivottaa voimia ja toipumista.

Palaan romaanikirjailijoihin. Se on ongelmallista, että kirjailijan sairaalahoidosta kerrotaan henkisen tasapainon pettämisenä. Lääkäri X on hoitanut kirjailijaa ja tietää, että kysymyksessä oli hurjan työskentelyn aiheuttama uupumus, burn-out. Lääkäri ei saa oikaista julkisuudessa esitettyä vihjailua ”hulluudesta”.

Asiaa selvitettäessä olen käyttänyt tätä esimerkkiä korostaessani lääkäreille, että he eivät saa ryhtyä totuuden puolustajiksi. Lääkärin on puolustettava potilastaan myös tämän kuoltua. Omainen tai jopa ihailija voi ryhtyä taittamaan peistä, mutta vain sillä ehdolla, ettei hän ole lääkäri tai hoitaja.

En ole sitä mieltä, että ”totuuden on tultava esiin” enkä ihaile suorapuheisia ihmisiä. Oman ajattelutapani mukaan totuus voi olla liian armoton, ja lisäksi totuus on usein yllättävän monimutkainen. Se on taikauskoa, että oikea tieto olisi ilman muuta ymmärrettävä. Päinvastoin tieto usein vaatii lisää tietoa. ”Taitelija X sijoitettiin lapsena vieraaseen kotiin ja etsi vasta aikuisena biologisen äitinsä.” Syitä voi olla hyvin monenlaisia.

Kirjoitin tähän pari vuotta sitten katsauksen elämäkertateoksesta, jossa selvitettiin kuuluisan, kauan sitten kuolleen kirjailijan kuppaa eli syfilistä. Pidin asian esiin ottamista perusteltuna. Kirja oli tutkimus. Tutkimusetiikka on joskus ristiriidassa hienotunteisuuden ja jopa hyvien tapojen kanssa. Sen kuuluukin olla.

Yksi tutkimuseettinen ajatus ei esiinny julkaistuissa säännöissä. Tutkijakunta tai yliopisto eivät saa päättää sitovasti, ketä on pidettävä tutkijana. Tämä on vain pieni verkkokirjoitus. En yritä perustella, vaan viittaan mielestäni oikeaan tuomioistuinten ratkaisuun. Eräs kirja todettiin pääministeriä loukkaavaksi. Lisäisin omasta päästäni, että kuolleen pääministerin sukupuolielämä luultavasti on tutkijan esiteltävissä – mutta ei lääkärin.

Oireyhtymä II […]

Tutkimuksista ja elämäkertateoksista päätellen Päätalolla oli yksi miespuolinen ystävä kerrallaan. Hänen kunnianhimonsa oli pohjaton, mutta hän ei halunnut huomionosoitusten kohteeksi. Kun niitä tuli, hän on tapauksia muistellessaan korostanut kammon ja kauhun tunteitaan.

Päätalon eräs oma joukko oli armeija. Viihtymiseen kuitenkin vaikeutti herrakammo. Se oli kyvyttömyyttä kommunikoida suullisesti, osaamattomuutta pitää puoliaan. Siviilissä hän meni sekaisin muutettuaan pois Taivalkoskelta mutta myös paluu oli epäonnistuminen.

Hurja haavoittuminen Kiestingissä on kertomus kyvyttömyydestä hallita sosiaalista tilannetta. Päätalo menee jalkaväen hyökkäykseen ilman pakkoa, oikkunsa vetämänä ja huomaamatta sanoa, että hänellä oli määräys muihin tehtäviin.

Kerran toisensa jälkeen sisäinen ääni yllyttää häntä mielettömyyksiin tai syöttää hänelle järjenvastaisia selityksiä.

Armeijassa hän viihtyi parhaiten päästessään sorvaamaan voinokareita tai järjestämään elintarvikkeita. Tuhoisat uhkapeliporukat, joissa hän yleensä menetti rahansa, on nähty itsetuhoisuutena. Eikö korttirinki ole kuitenkin sosiaalinen konteksti, jossa ei tarvita puhumista?

Kallen elämän suuret häpeät liittyvät naisiin. Sotilaana hän heittäytyy suurkirjoittajaksi. Hän sepittää mahdottoman määrän rakkaus- tai seurustelukirjeitä ja suorastaan elää niistä. Vähät tapaamiset naisten kanssa johtavat epäonnistumisiin, joista pahin virhearviointi on ”Laina”, ensimmäinen vaimo. Vaikka Päätalo on selvästi värittänyt ”Lainan” kuvaa Iijoki-sarjassa, kahden syvästi itseensä uppoutuneen ja ahtaasti eläneen ihmisen yhteinen hanke ei voi onnistua.

Kolmesta muusta tapaamisesta hän saa sukupuolitaudin. Välikohtauksissa on nähty korven kasvatin kokemattomuutta. Ehkä se oli myös kyvyttömyyttä hallita rajuja tunteita, sekä osaamattomuutta epäilyttävien naisten seurassa. Huorakohtausten rinnalle nousee tappelu Oulun kadulla ja joutuminen kolhittuna juoppoputkaan. Tapahtumasarja on jälleen esimerkki siitä, miten ei pidä toimia. Psykologiset möhläykset ovat sellaisia, joita moni oppii varomaan jo lapsena. Mutta ”Koillismaan” Kauko eli Kalle tappelee myös rippikoulussa, koska joutuu nopeampien poikien hampaisiin.

Sekä ihailijat että penseät päivittelevät Päätalon hyvin laajoja työn kuvauksia. Siinä voi olla perääkin, että kahden romaanin jälkeen lukija melkein osaisi rakentaa omakotitalon Messukylään pula-aikana. Työn kuvaukset ovat Päätalolle henkisesti turvallisia. Vasaralle ei tarvitse puhua, eikä saha vastaa.

”Koillismaa” voisi olla suuri maaseuturomaani – oikeastaan suri romaanisarja maaseudun katoamisesta. Ehkä se onkin sitä. Lukijan kannalta romaania haittaa rakenteen kömpelyys kolmen henkilötarinan kannalta. Minä eli Kauko on syvä osio, mutta ison talon ongelmainen poika ja tamperelainen rakennusmestari ja heidän vaimonsa ovat lievästi epäuskottavia kiiltokuvia.

Aspergerin oireyhtymä osana autismia ei ole nykytiedon mukaan missään tapauksessa selkeäpiirteinen sairaus. On epäselvää, onko se sairauskaan. Itse ajattelen sitä henkisenä rakenteena.

Päätalon tuotanto on kansainvälisestikin ainutlaatuinen. Mieleen tulevat suuret venäläiset, jotka kirjoittivat sairauden partaalta, kuten Gogol ja Dostojevski. Silti – tunnen vain yhden kirjan, ”Memoires d’un névropathe” (Schreber), jossa luultavasti ”elimellisten syiden” aiheuttamaan syvään psykoosiin vaipunut henkilö kirjoitti itsensä ulos mielisairaalan suljetulta osastolta. Vapaudessa hän tosin taantui, mutta silti – ei taida olla toista kuvausta, jossa hyvin pahasti harhainen henkilö kuvaa harhojaan järjestelmällisesti ja onnistuu ottamaan niihin etäisyyttä.

Päätalon pohjaltaan yhtenäinen tuotanto on tarina erittäin vaikean perimän, lapsuuden ja olojen ruhjoma ihminen vaihe vaiheelta kääntää rajoituksensa voimaksi. Pelokkaasta ja ylenkatsotusta peräkamarin pojasta tulee – kaikista asioista – taiteilijana suunnattoman suuren yleisön rakastama ja kunnioittama mestari, jolla on helpomman tien kulkijoihin verrattuna ylivoimainen kyky löytää kaiku, viime kädessä antaa kieli mykille ja näkö sokeille. On se käsittämätön saavutus puhevikaiselle, huonosilmäiselle ja vain auttavasti koulutetulle ihmiselle.

Päätalo kirjoitti vaikeutensa ja rajoituksensa kumoon. Tutkijat ja lukijat puhuvat hänen sisäisestä piiskastaan. Ehkä hän kuitenkin koukkuuntui omaan lääkkeeseensä, kirjojen kirjoittamiseen. Silti: minun ymmärtääkseni mukaan hän pystyi ”parantamaan” itsensä ja satoja tuhansia muita. Linnan rinnalla ainutlaatuinen teko – sankariteko. Ja sanan parantaa lainausmerkit viittaavat oireyhtymään, joka luultavasti aiheuttaa kärsimystä vaikka ei olisi sairuas.

Oireyhtymä I

Tästä kirjoituksesta ei kukaan pidä. Kirjailijan lukemattomat ihailijat suuttuvat. Hänen runsaat vähättelijänsä eivät ymmärrä ja suuttuvat siitä.

Ihailemani ja arvostamani Kalle Päätalon arvoituksen salaisuus tuntuu avautuneen minulle vaihe vaiheelta. Nyt väittäisin tietäväni. Hänellä oli Aspergerin oireyhtymä, ja sen kuvaajana hän oli verraton.

Tuo autismin kirjoon kuuluva ominaisuus ei vaikuta älykkyyteen. Siihen liittyy usein liikalahjakkuutta. Autismiin kuuluu joskus ällistyttävä muisti. Päätalo oli juuri siitä kuuluisa.

Duodecimin lääkärinkirja kertoo seuraavaa. ”Aspergerin oireyhtymästä kärsivien oirekuva ja oireiden voimakkuus vaihtelee hyvin lievistä vakava-asteisiin. Asperger-potilaalle on usein ominaista alttius jatkaa yksityiskohtaista, monotonista tai nopeaa puhumista huomaamatta lainkaan, että toinen ei kuuntele tai haluaisi vaihtaa aihetta. Hän voi kaihtaa silmiin katsomista ja olla ei-sanallisilta tunneilmaisultaan hyvin niukka tai kömpelö. Oireyhtymästä kärsivillä on tavallista vaikeampaa ymmärtää huumoria tai jakaa iloa toisten ihmisten kanssa. Vaikeus tunnistaa toisten tunteita ja vaikeus ilmaista omia tunteitaan johtaa helposti erilaisiin vaikeuksiin sosiaalisessa vastavuoroisuudessa. Tämän vuoksi Asperger oireyhtymästä kärsivät epäonnistuvat ikäänsä vastaavien ystävyyssuhteiden tai aikuisuudessa kestävien seurustelusuhteiden luomisessa… ”

”Monet Aspergerin oireyhtymästä kärsivät aikuiset myös kärsivät eri aistien yliherkkyydestä, jonka seurauksena he ovat yliherkkiä äänille ja kosketukselle. He karttavat myös sosiaalisia tilanteita, joissa he eivät kykene hallitsemaan ryhmätilanteiden herättämiä monia ärsykkeitä. Vaikeus hallita voimakkaita tunnetiloja saattaa johtaa äkillisiin maltinmenetyksiin.”

Wikipedian koosteartikkeli jatkaa: ”Esiintyy kaiken kattava syventyminen yhteen tai useampaan mielenkiinnon kohteeseen (yleisin tapaus) tai pakonomainen tarve noudattaa epätarkoituksenmukaisia päivittäisiä tottumuksia ja rituaaleja tai kaavamaisia ja toistavia motorisia maneereja tai lapsuudenaikainen alituinen syventyminen lelujen osatekijöihin kuten tuoksuun, pintamateriaaliin, ääneen tai värinään.

Kielellisessä tai kognitiivisessa kehityksessä ei ole merkittävää yleistä viivästyneisyyttä. Motorinen kömpelyys on yleistä, mutta ei ole diagnoosin edellytys.

Aspergerin syndroomaa tutkineen Tony Attwoodin mukaan aspergerit ovat rehellisiä, uskollisia, luotettavia ja mutkattomia ja heillä on vahva moraali ja oikeudentunto.

Asperger-henkilöillä on yleensä voimakas tunne-elämä, vaikka suurimmalla osalla tunteet eivät näykään ulospäin. Vahva tunne-elämä saattaa johtua tavallista herkemmistä aisteista, sillä tunteisiin liittyy aina myös elimistössä tapahtuvia fysiologisia muutoksia.”

Sairaalloinen mustasukkaisuus on lähes johtava teema sekä Koillismaa- että Iijoki-sarjassa. Edellisessä kohtauksia kuvataan erittäin rajuiksi. Jälkimmäisessä ne johtavat, kuten kirjoittajalle itselleen kävi, mielisairaalahoitoon. Kirjailijan isän Herkon kuvaus toistaa saman: mustasukkaisuusharhoja ja pitkäaikainen laitoshoito.

Kirjailijan valtava ruumiillisen työn ja sitten kirjoittamistyön korostus on aina nähty arvovalintana. Ehkä se ei ollut sitä. Sekä isä että poika tekivät työtä riuhtomalla ja ajoittain paljon enemmän kuin rahan saaminen köyhyyteen olisi edellyttänyt. Isä halveksi kirjoittamista, koska sillä ei elättäisi perhettä. Kun ehti käydä ilmi, että poika pystyi, se ei muuttanut isän tuomitsevaa asennetta.

Eikö tuo hyvin raskaan ja hyvin yksitoikkoisen työn tekeminen ole sitä yksikanavaisuutta, joka liitetään tähän oireyhtymään.

Aspergeriksi todetun Juice Leskisen vaimo kertoi Ilta-Sanomille: "Suuret ihmisjoukot ahdistivat häntä. Hän rakasti harmaata arkea, jossa oli samat kuviot päivästä toiseen. Se oli hänelle tärkeää. Hänen muistinsa oli hämmästyttävä.”

Päätalon molemmat vaimot ovat maininneet ”Milli-Kallesta”, pakonomaisesta järjestyksenpidon tarpeesta. Tohveleidenkin oli oltava sängyn vieressä millin tarkasti paikallaan. […] [Kuva: otaksuttu asperger Alan Thuring]

Ruusuilla tanssien

Useankin päivän kirjoitukset saattavat – sub rosa – päätyä toiseen valoon. Toistelemani latinan vokaalit aiheuttivat laajan kirjoittelun Umberto Econ romaanin ”Ruusun nimi” ilmestyttyä. Suomessa kukaties ajateltiin Peppi Pitkätossua, joka Mari Laurilan erinomaisessa suomennoksessa pohtii, että  ”Ullan nimi on Ulla”, mutta hänen ei. Getrud Stein puolestaan mietti aikoinaan runossaan, että ruusu on ruusu on ruusu. Edellinen on semiotiikkaa, jälkimmäinen metafysiikkaa.

Romaanin nimi saattaa liittyä erään Bernhardin runoon, jossa surraan ruusun kuihtumista. ”Ruusu” ei kuitenkaan sovi mittaan, mutta Rooma sopisi. Edellinen on ”rosa”, jälkimmäinen ”rooma”. Kun Roomassa oli voimallinen paavi, kaupunkia ei ehkä ollut viisasta panetella. Varmaan perustellusti on arvailtu, että romaanin kuvaamaan aikaan keskiajalla latinaa oikeasti puhuneet eli munkit ja ylioppilaat, äänsivät miten sattui.

Lähes kaiken tutkimuksen alueella ”oikeita” alkumuotoja alettiin metsästää 1700-luvun lopulla. Kielen ja sen ääntämisen jatkuva muuttuminen oli tuottanut latinasta kansankielet, kuten italian, espanjan ja ranskan. Ilmiö oli kaikkien tiedossa, ja sitä pidettiin sitkeästi kielen huonontumisesta.

Vielä erään oikeakielisyysjutun yhteydessä tämän viikon Suomessa vilkahtelee ajatus, että on ”oikeita” muotoja, jotka ovat ilman muuta ”hienompia”. Käyttämällä vähemmän hienoja muotoja ihminen osoittaa olevansa huonompi.

Täten lanseeraan kaksi käsitettä: luomukieli; lähikieli.

Luomukielen verrattomuuden opin ymmärtämään kauan sitten porautuessani kuin mikäkin ytimennävertäjä virkakieleen ja etenkin siihen sammakonkutuun, jota tuomioistuimet tuottivat. Osoitin väitöskirjassani, että eräät tuon kielen omituisimmista ominaisuuksista, kuten syvästi sydämistyttävä lauserakenne, ovat latinasta virheellisesti ruotsiin käännettyjä ja siitä aikanaan suomeenkin omaksuttuja.

Esimerkiksi ”korkein oikeus on jutun tutkinut ja katsoo siinä käyneen ilmi, että” on latinaksi ”patet” tai ”constat” ja ”patet” merkitsee että jokin on selvää ja ”licet” on jotakin on tehtävä, pääteltävä tms. Deponenttiverbien rakenteita muuten rakastetaan muuallakin. Ranskassa tuomioistuin aloittaa joskus jokaisen kappaleen ”considérant que” tai ”attendu que”, siihen nähden että…

Mielestäni luomu edellyttäisi väkilannoitteiden välttämistä lauserakenteissa. Ei sillä, olen riidellyt ranskan lehtorin kanssa, jonka mielestä oli suomennettavan ”Siispä,”, jos ranskan virke alkoi ”Donc,”. Muistaakseni intin, että siispä pilkku ei oikein istu kieleemme. Väitteeni jätettiin harkittavaksi ottamatta.

Kaiken edellä lausutun huomioon ottaen on katsottava toteen käyneen, että minulla on jalassa ruusu. Se on vasemmassa jalassa.

Itse olin luullut, että se oli vanhuutta. Kun vasen jalkaterä oli paisunut pullaksi, oli aika käydä lääkärissä, joka käytti noin kaksi sekuntia aikaa diagnoosiin. Ruusu on streptokokki-infektio. Bakteeri keinottelee itsensä tässä tapauksessa hankautuneen ihon kohdan läpi.

Nimi on huvittava tai mieltä ylentävä, mutta en tunne oloani haaveelliseksi eikä jalka varsinkaan. Pirullista ettei parane käydä edes postilaatikolla. Ei näet mene kenkä jalkaan, varsinkaan nastoilla varustettu Icebug, jolla olisi näillä keleillä käyttöä.

Kiukuissani otin suomennusvuoroon Raymond Queaneau’n ilkeän tekstin (Si tu t’imagines, 1947), jonka taustalla kummittelee näkyvästi 1200-luvun lyyrikko Ruteboeuf.

…

Hei kuvittelexä, kuvittelexä,

noin pikkanen likka, kuvittelexä,

siis että se kestää, että se kestää,

eikä se pääty - ei pääty? Haloo!

Hei pikkanen likka, älä unta nää.

…

Siis poimi, niin poimi

ruusut, ne ruusut,

elämän ruusut, kun jokainen ruusu

on elävää verta, siis elävää merta,

ja oikea toimi, sillä ellet nyt poimi,

ellet nyt poimi, älä unta nää,

hei pikkanen likka, älä unta nää.

Avajaismontaasi

Sotshin avajaisia katsoin samaan tapaan kuin kovin usein, ensin vastenmielisyyden tuntein, sitten puolihuolimattomasti ja sitten vastarintaa tehden.

Ajatukseni kai oli, että Pekingin ja Lontoon jälkeen kaikki on jo nähty. Juuri Lontoon avajaiset upposivat mieleen ylittämättöminä.

Nyt ne ylitettiin.

Liian kalliille areenalle voi tuoda vaikka mitkä määrät väkeä hyppimään, hoilaamaan ja sätkimään. Kyllä sellaisen kestää, varsinkin jos on omat eväät mukana.

Minunkin huomioni kiintyi Stalinismin kahden kauden esittämiseen, siis Suuri Terrori ennen sotia ja ehkä vielä suurempi terrori sotien jälkeen. Esikuvana tuntuivat olevan Vincent Minnelli ja Stanley Donen – siis liikkuvainen amerikkalainen musikaali (”Laulavat sadepisarat”).

Petterille: Donen on vielä parempi ohjaaja kuin Hitchcock. Hitch veistää dramaattisia hetkiä, kuten cliffhangerit eli riippuminen kynsistä räystäässä (Vertigo) tai vuoren kielekkeellä (North by Nortwest). Donen tekee saman liikkeillä eli muutoksilla eli osaa montaasin kuvan sisällä.

Kaksi ja puolituntinen spektaakkeli ei kuitenkaan ollut ”Näyttelykuvia”, vaan tiukasti ja bolshevistisen perinteen mukaan suunniteltu kuvasarja, josta erottuivat kaikki Eisensteinin dialektiset leikkaamisen keinot. Entinen ja nähdäkseni yhä voimassa oleva oppi oli kuvien tai kuvajaksojen rinnastaminen niin että ne nousevat edellisen yläpuolelle synteeinä. Alkeisesimerkki on konekivääri + hurjistunut mies = konekivääri ampuu. Oppikirjaesimerkki on Luis Bunuelin käsitys uskonnosta – lammaslauma juoksee katedraalin ovesta kadulle (”Tuhon enkeli”). Tuossa elokuvassa lampaat juoksevat pois. Jos ne juoksisivat kirkkoon, se näyttäisi omituiselta. Tuon elokuvan idea on huonetilat, joista ei pääse jostain syystä pois, ulos.

Iloinen historia oli liitetty nykyhetkeen, ystävälliseen Venäjään, maailman kansojen kohtaamiseen veljeyden ja, kuten sanottiin, hauskanpidon merkeissä.

Avajaiskuvat oli mietitty niin hyvin, että ne johtavat suoraan urheilukuviin, joita ei ole vielä nähty. Katsojat, väitteen mukaan kolme miljardia, odottavat saavansa jatkoa hiihtämisenä, luistelemisena, hyppimisenä. Tuota jatkoa on tulossa tästä päivästä alkaen, ja nyt taitelijat mainitaan nimeltä. Avajaisissa kaikki olivat ikään kuin nimettömiä, myös ylimmän luokan tanssijat ja laulajat. Silta tulevaisuuteen oli lipunkanto. Erittäin nimekkäät airuet nimettiin. On se iso mies tämä Tretjak.

Mistään historian väärentämisestä ei kannata puhua. Näkemämme oli kuin elokuva tai romaani – fiktio. Niiden tavoin sen rakenne, oikeastaan sisäiset jännitteet, oli harkittu loppuun asti.

”Sodan ja rauhan” eli tsaarien Venäjän ja nykyhetken välille oli luotu yhtä korostettu yhteys kuin Pietari Suuren ja Putinin. Televisiolähetyksen suuri oivallus, Ville Haapasalo, meni vielä alleviivaamaan pietarilaisuutta, joka oli nostettu teemaksi. Teema jatkui luonnollisesti Tshaikovskina.

Koska maassa on maailman parhaat balettitanssijat, ”Joutsenlampi ja ”Pähkinänsärkijä” olivat väistämättömiä. Toisaalta julkisuus on käsitellyt suurella hartaudella kysymystä homoseksuaalien asemasta ja maineesta Venäjällä, ja Tshaikovski oli homoseksuaali.

Ei tämä yhteys voi kuitenkaan olla sattuma. Tshaikovskihan oli lisäksi vanhoillinen ja varovainen suuntautumisessaan. Hän yritti olla naimissa ja kaikkea. Lisäksi Tshaikovski on toki ollut Venäjällä / Neuvostoliitossa aina esillä, mutta monilla venäläisillä on ollut havaittavissa kärsivää suhtautumista *”liian läntiseen” säveltäjään.

Olen käynyt keskusteluja ja kuullut kummakseni, että Saltykov-Stshedrin on mieluisampi novellisti kuin… Tshehov!

Meiltä muilta, salaryssille kuten minä, ja Venäjään perehtymättömille, tämä ukrainalaisen Gogolin vahvasti esiin tuoma Äiti Venäjä tai voisimmeko sanoa aitovenäläisyys saattaa jäädä huomaamatta. Venäläiset taitavat olla, kuten kaikki muutkin kansakunnat, pohjaltaan sitä mieltä, että vain he itse ovat oikeita ihmisiä ja edustava syviä arvoja. Tämä ei ole irvistelyä. Uskon hartaasti, että toisen maailmansodan lopputulos johtui tiettyyn mittaan siitäkin, että kaiken koetun jälkeen venäläinen patriotismi eli isänmaallisuus nousi heti kun sai tilaisuuden. Siis puhe ei ole tässä kommunismista, vaan venäläisyydestä. Ja tässä mielessä 1920-luvun elokuvan teoreetikkojen keinoin luotu kuvakudos olisi ensimmäinen suuri mainosisku ”Uudesta Venäjästä”, josta myös puhuttiin.

Sukkana verkkoon

Jos kauppa ei käy, vika on hinnassa, sanoi isoisäni, K-kauppias ynnä muuta.

Verkkokauppa vie seuraavaksi Anttilan, ja on se noloa. Liike oli alkujaan suoramyynnin eli siis Yhdysvalloissa muuallakin jo kokeillun, Montgomery Wardin 1800-luvulla toteuttaman katalogimyynnin uranuurtaja.

Suoramyynnin ajatus on hyvin yksinkertainen: myydään tukkuhinnalla. Tukkuporras näet sivuutetaan. Kauan sitten vanhentuneen peukalosäännön mukaan vähittäiskauppias maksoi tukkuliikkeeseen 2/3 tai puolet hinnasta, jonka hän itse veloitti.

Hinta oli ennen 1960-lukua hyvinkin tukkuliikkeen tai maahantuojan määräämä. Sitten tuli ohjehinta, riktpris. Sitten sekin kiellettiin. Asia liittyy läheisesti kilpailuoikeuteen.

Minusta näyttää siltä, että suomalaiset verkkokaupat todellakin yrittävät myydä kuluttajille tavaraa samaan hintaan kuin myymälät, lisättynä toimituskustannuksilla. Sitten he ihmettelevät, kun ei mene kaupaksi.

Ostaja haluaisi rabattia. Jos romaani maksaa kirjakaupassa 39,90, haluaisin sen verkkokaupasta 28 eurolla. Olen kerno katsomaan toimituskuluja. Ne eivät todellisuudessa ole neljännestä – viidennestä hinnasta, kuten kirjoista väitetään.

Miksi kukaan ei tunnusta tätä yksinkertaista asiaa? Suomen Posti, nykyinen Itella, on suurissa vaikeuksissa, ja samaan aikaan kuljetuksen hinnat laskevat. Sensori- ja toimilaitetekniikka on alkanut tehdä ihmeitä. Etenkin vaivalloiset tuotteet, kuten ne, joiden kylmäketjua on varjeltava, kokevat uuden tulemisen.

Katselin pitkään kirkonkylän ravintolan väkeä ja yritin laskea päässäni, millaisiin katteisiin päästäisiin, jos sieltä voisi tilata Päivän Annoksen kuumana kotiin. Kuljetusaika olisi kelloni mukaan moottoritien kautta kuusi minuuttia. Ei tuolta osin kiinteistökustannuksia, siivousta eikä tiskaamista…

Kun roskat haetaan pihasta, eikö esiprosessoidut roskat eli ruoka voitaisi tuoda myös? Uusi tuotelinja roskisautoille – päivän pannu.

Verkkokauppa voi tuntua turhalta narinalta. Toisaalta Helsingissä tietokonekaupat ovat kadonneet aika vähiin, eikä Ruoholahden Verkkokauppa ole millään muotoa ainoa.

Kova juttu on kysymys palvelujen kasvattamisesta teolliseen mittaan tekniikkaan tukeutuen. Olemassa on jo esimerkki: henkilöautoissa on joidenkin mielestä jo liikaa elektroniikkaa. Joka tapauksessa kaikki autohuollot voivat lukea auton tallentamasta lokitiedostosta sellaisia häiriöitä ja virheitä, joihin on kajottava.

Vahinko ettei ole vielä sensoreita. Ajoin kesällä jarrupalat loppuun ja tulin sorvanneeksi vielä jarrulevytkin. Kallista. Sellaista varoitusvaloa ei autossani ole, jossa lukisi ”jarrupalat, tyhmä”.

Ylläpidon ja huollon kannalta tuollaiset toiminnat ovat jo erittäin tärkeitä lentoliikenteessä ja raideliikenteessä. Sitä en ole huomannut kenenkään kysyneen, miksi kerrostaloasunnoissa on vielä avaimet. Automaattinen avaaminen, sulkeminen ja lukitseminen olisi helposti järjestettävissä koko kiinteistöön, ja asukkaat metallinen (tai muovinen) avain pysyisi enimmäkseen taskussa. Sitäkään en ole kuullut, joko avaimen 3 D –tulostaminen kilpailee lukkojen sarjoittamisen kanssa?

Tämän kirjoituksen taustalla on kysymyksiä suurista palvelualoista, hoito- ja hoiva-alasta ja opetuksesta. Olen katsellut mm. Oxfordin ja Berkeleyn verkko-opetusta. Omilla aloillani opetus tuntuu erittäin pätevältä. Berkeleyllä on mm. ilmainen evoluutiobiologia, jossa vedetään harvinaisen napakasti yhteen se, minkä vain luulitte tietävänne.

Yritän vastustaa kiusausta ilmoittautua Oxfordin Euroopan keskiajan arkeologian kurssille. Nyt on taas kaivauksin todettu, että ”pimeitä vuosisatoja” (450 – 650) ei oikeastaan ollut olemassa. Kyynärpäitä myöten asiaan uppoutunut tutkija kertoo, mitä on löydetty ja mitä siitä on käynyt ilmi.

Jos opettaisin edelleen jatkuvasti, harkitsisin vakavasti jonkin tällaisen vierasmaalaisen kurssin sijoittamista tenttivaatimuksiin. Kansainvälinen ihmisoikeuksien kurssi? Ja iltahuvitukseksi ”Totta ja tarua Englannin sotilastiedustelusta, taustalukemisena tarina viidestä yliopistolaisesta, jotka pettivät maansa…

Harhaileva dementikko

Kyllä myös pääkaupungin keskusta on maalaiskylä. Luettelin itselleni tupakka- ja rihkamakauppoja, muotiateljeita ja lihakauppoja. Siinä maitolaiturin lähellä, Kasarminkadun ja Espan kulmilla, tuli vastaan tuttu dosentti. Seisoskeltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Käskin terveisiä isälle ja setämiehelle.

Smolnan edessä oli hankala paikka. Saksalaisten konekivääri ampui siihen huhtikuussa 1918. Rakennus oli punaisten esikuntana. Taistelut riehuivat ankarina tupakkatehtaalla Päävartion takana. Pian alettiin Kauppatorille marssittaa punaisia vankeja, joista erikoisen moni ei selvinnyt Viaporista hengissä. Saariryhmän nimi muutettiin kiireesti. Suomenlinna kuulostaa hiukan mahtipontiselta, kun asiaa ajattelee. Eikä linnoituksen menneisyys ole kaikkiaankaan kunniakas.

Ajattelen linnoitussaaria silloin tällöin omassa pihassani. En ole tullut ottaneeksi selvää, onko tietoni oikeaperäinen. Joka tapauksessa väitetään, että työmaan tarpeisiin tuotiin 1700-luvulla jopa kultaa Ranskasta, joka rahoitti. Laatikoissa tuli rikkaruohoja, jotka juurtuivat nopeasti, ja aikanaan rakentajille pantiin pistokkaita mukaan kotiin vietäviksi.

Tuo maassa ennen näkemätön rikkaruoho oli syreeni. Ennen kirjoitettiin joskus sireeni.

Kai syreeni kelpaisi Suomen tunnukseksi ja todisteeksi läntisistä yhteyksistämme, vaikka olemme mielestämme idän etuvartio.

Eläkeläisten vanha tapa on poiketa työpaikoilla ja häiritä siellä kunnon ihmisiä sietämättömällä jaarittelullaan. Suosittu vaihtoehto on aikailla kauppaliikkeissä. Jos myymälähenkilökunta on kokematonta, siinä voi kertoa esimerkiksi koko pitkän ja surullisen elämäntarinansa sopivilla ja sopimattomilla lisillä höystettynä.

Nyt menin huonekaluliikkeeseen, koska olohuoneeseen olisi hankittava valaisin. Tiesin etten osta ”Mehiläiskennoa”, koska se on liian kallis. Olen kyllä pitänyt sitä silmällä muutamia vuosikymmeniä. Muistan kun todella halvat japanilaiset paperivarjostimet tulivat muotiin. Niillä pärjäsi todella pitkälle. Nyt ne ovat alkaneet näyttää samalla tavalla kummallisilta kuin Finn-Flaren rajusti kuvioitu verhokangas Esko Männikön valokuvissa. Niin, eikös se liike ollut Keskuskadulla vinosti vastapäätä Kestikartanoa.

Ehkä meillä oli opiskelija-aikoina hiukan toisenlainen maku kuin näillä nykyisin. Muistan perheen, jossa vauvalle oli laitettu eräänlainen kehto kaljakoriin. Ne olivat silloin ennen keskiolutta puisia laatikoita. Meillä silti käytettiin pahvilaatikkoa, kuten paremmissa perheissä kuuluikin.

Jäin oikein tähystelemään ikkunan läpi, kun huomasin, että Kellarikrouvi on edelleen olemassa. Kantakrouvit olivat Alkon ylläpitämiä ja tuo mainitsemani Makasiininkadun paikka oli vieressä sijainneen Oy Yleisradio Ab:n työntekijöiden suuressa suosiossa; sen koodinimi oli ”Studio 10”.

Minun silmissäni nuo olutpaikat edustivat suurta maailmaa. Kotonani ei käytetty edes mallasjuomia. Pitäjän herrajoukko parveili kioskilla sekoittamassa Illodin-suuvettä pilsneriin.

Huonekaluliikkeessä olimme vanhimman myyjän kanssa hyvän päivän tuttuja ainakin neljännesvuosisadan ajalta. Muistin että hän on ilmailun, etenkin ilmasodan historian harrastaja.

Poistuessani kohti Erottajan pommisuojaa, jossa toimii tätä nykyä käytännöllinen pysäköintihalli (vain ylätaso oli oikeasti sotien aikana väestönsuojana) jäin pyörittelemään erästä ajatusta. Nyt on muistettu Helsingin suurpommituksia 1944. Iltapäivälehden oheislehden valokuvassa yli 90-vuotias Heikki Reenpää astelee omin jaloin alas niin jyrkkiä portaita, että puolta nuoremmilla olisi tekemistä. Hän on siinä menossa Helsingin ilmatorjunnan tulenjohtokeskukseen, joka oli Paloaseman ja Puhelinyhdistyksen alla syvällä kallion sisällä. Pommitusten aikana hän oli adjutanttina ja työskenteli juuri siellä. Hiljan kuollut Tammen Jarl Helleman puolestaan ajoi vapaehtoisena ambulanssia palavassa, sähköttömässä kaupungissa. WSOY:n Lauri Jäntti puolestaan kunnostautui vasta kesäkuussa Panssaridivisioonan tykistössä Viipurinlahdella.

Tuo ajatus oli Neuvostoliiton massapommitukset harjoituksena. Strategiset ilmavoimat eivät tainneet olla tehtävässään kehuttavan hyviä, ja Helsingissäkin epäonnistuminen oli varsin paha. Mutta Valkeasaaressa, Kuuterselässä ja Talissa kesäkuussa tahti ja tulos olivat toiset. Ehkä tämä näkökohta on jäänyt vähälle. Ensin venäläiset oppivat käyttämään panssarivaunuja massoina ja sitten ilmavoimia. Siviilikohteiden moukarointi taas oli brittien ja amerikkalaisten osaamisaluetta – vaikka heilläkin tulokset olivat sotilaallisesti yllättävän heikot.

Autoon istuessa putosi lakki, onneksi ei pää. 

Pitkät jäähyväiset

Jokseenkin päivälleen 50 vuotta sitten eli tänään aamulla ymmärsin, mikä siinä kotipitäjästä lähtemisessä silloin otti niin koville. En ole sitä oikein kertonut enkä paljon muistellut, koska tapaus oli nolo. Tulin siis armeijasta ja käsky oli laittautua muun perheen perässä Tapiolaan. Katuosoite ja puhelinnumero ilmoitettiin. Olin kuullut, missä päin Tapiola on.

Jos olisin ollut miehekäs henkilö, tuona päivänä tarkkailijalla olisi ollut aihetta epäillä muuta. Tätini työnsi minut junaan. Ja oli itku kurkussa. Ei siis tädillä. Vaunu oli juuri samanlainen, jonka näin eilen kahvilan kalustuksena Turun kauppahallissa. Pakkanen oli kipakka.

Kirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä kotoa lähdön kuvauksia, puhumattakaan iskelmistä ja laulelmista. Ei kotini ovi ees narahtanut; hanuri ja hattu perinnöksi sattu…

Näköharhan, josta toipuminen kesti tuon 50 vuotta, aiheutti erikoinen tilanne. Kun viimeksi poikkesin paikkakunnalla, kävin ja taisin siitä raportoidakin, syntymäni paikalla, joka on nykyisin halpahallin kissanruokatiski. Siinä ei ole paljon ääneen sanomisen arvoista, että maa ja maailma ovat muuttuneet toiseksi. Itse asiassa eksyin kävellessäni kotikylässäni. Sinne on vedelty ristiin rastiin kaikenlaisia teitä. Karttani (kuva) ei jostain syystä tuntunut pitävän paikkaansa.

Kirjallisuus ja ne muut ovat yhtä täynnä kertomuksia kotiseudulla käynnistä ja siihen kuuluvista pettymyksen ja vierauden tunteista. Kävin itse pitäjässä näiden vuosikymmenien aikana noin 7 kertaa sekä muutaman kerran mennen tullen merkkipäivillä tai hautajaisissa. Kerran oli mainio sukulaisten kokoontumisajo Alahärmässä. Toisen kerran jututin vanhoja naisia tunnista toiseen. Valokuvista näkee nyt, että tapaamiset sattuivat oikeaan aikaan. Moni silloinen ei ole enää liikenteessä.

Minulle lähti tulla ruuspää otsaan siksi, että perhe oli muuttanut armeijassa ollessani. En ole aivan selvillä, miten äiti suostui siihen. Epäilen että hänen isänsä, isoisäni siis, olisi toiminut puhemiehenä. Isälleni oli tarjoutunut tilaisuus jatkaa ammattejaan maakunnan sijasta pääkaupungissa, ja itse parikin hyvin dramaattista muuttoa toteuttanut suvun patriarkka käsitti ja kaiketi sanoi, ettei maassa ole kahvoja, joista voisi pidellä kiinni, kun muutoksen tuuli käy.

Minä en siis lähtenyt kotoa. Kotia ei enää ollut. Koti lähti minusta. Tapiolassa oli paljon tuttuja tavaroita ja kaikki kirjat, mutta ei keskenkasvuinen anna sellaisen pettää itseään. Paikan henkeä (genius loci) ei voi siirtää. Silloin en osannut sanoa niin kuin Ketolan Seppo, että ei se minusta ole kiinni, jos vain hinnoista sovitaan.

En liioin käsittänyt, että ihminen on historiallinen eläin. Sitä toimii aina menneisyydessä.  Kuka ei ole nähnyt ja kuinka paljon ihmisiä, joiden asumus ja kaikki kauniit tavarat ovat eilisiä tai vanhempia. Välillä saisi tiskata päänsä ja pyyhkiä kuivaksi. Jos samalla käyttää luuttua, voi aloittaa päivänsä kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Ihminen on historiatoimintojensa lisäksi sivutoiminen historiantutkija. Unikuvamme ne sikiävät menneissä paikoissa ja unennäkijöinä kuljeskelemme lapsuuden taloissa ja huoneissa. Kaikilla ei ole sitä onnea, että vieläkin voi kuten minä kysäistä äidiltään, oliko siinä tai tässä selostetussa paikassa sileän seinäpaperin alla ovi. Unimuisti muokkaa sitä menneiden vuosien maisemaa. Kotiin palaajat pahastuvat, kun silmien näyttämä ei vastaakaan sitä, mitä muisti vaihtelee.

Kaikilla ei ole sitä onnea, että voisi vihata venäläisiä, sillä entinen kotimökki Kannaksella ei taida mehustaa mieltä. Hallussani on isänäitini kaunis kuvaus Terijoelta 1962 ja myös valokuva kodista, jossa isäni syntyi 1921. Muistiinpanon mukaan talo oli paikallaan, mutta ei ollut ainakaan maalia pintaansa saanut. Terijoki näetsen luovutettiin 1939 liian vaikeana puolustaa eheänä. Luinko jostain, että yhdenkertainen kasarmi ja upseerikerho olisivat tänäkin päivänä pystyssä?

Minä kävelin lapsuuteni huoneissa noin vuonna 1991, ja Komulainen otti valokuvia. Siellä oli neuvostomeininki. Talon lunastamisesta ja purkutuomiosta oli tieto, ja siksi kiinteistön ylläpito oli jäänyt vähälle. Jos jokin johto vuoti, annettiin vuotaa.

Kolme vuotta siitä, siis 1967 minulla oli vaimo, lapsi ja juristin paperit ja lisäksi kolmen vuoden työkokemus erilaisista kirjallis-taiteellisista toimista. Lisäksi olin hämärästi ymmärtänyt, miten menneisyys on rimpistä rahkasuota. Ennen pitkää suunnittelimme itsellemme pientä kylää Kirkkonummelle. Siihen aikaan koti, uskonto ja isänmaa olivat vielä muotia. Ihmisillä vain oli vääriä luuloja, että sellaiset voisi löytää jostain. Kaikki kolme on itse rakennettava, ja se on raskasta. Neljänneksi on työmaana äidinkieli. Tarpeellisin tavara on lapio. Eilen puheena ollut latinan kieli on viisas. ”Viljellä” sanan yksi muoto (viljelty) on ”cultum”.  Siis kotikin on jotain, mikä tehdään. Sovitaan että ”isän koti” ei ole maan päällä. Ei isoisän liioin.

 * * *

Lukijalahja, Catullus nro 51 (suom. JK, 2014)

Vertaisin jumalaan tätä miestä, tai jos voin,

jumalaa korkeampaan, kun viereltä katseesi näen,

naurusi kuulen, suloisen naurusi.  Kun saan Lesbian,

ei muuta jää.

Kieleni kangistuu, polveni pettävät,

liekkini lepattaa, korvissa jyskyttää iso ääni,

silmien peitoksi nousee nyt juuri

pimeys yön.

Rauha, Catullus, on turmiosi.

Riemuiten kierit kiihkeässä unessa.

Muinoin kuninkaat ja kaupungit hautasi

tuo sama syli.

Suuri junamatka

Junamatka kesti tunnin ja kaksikymmentäkuusi minuuttia. Eläkeläiselle myytiin lippu hintaan 14,15. Olen ollut epätietoinen, mikä on korkea tittelini. Ajattelin siirtyä käyttämään varatuomaria, koska se on varma. Autonkuljettaja, jonka tiedän toimineen toistakymmentä vuotta paikallisen yliopiston rehtorina, antoi neuvon. Kuulemma olen edelleen ja lopun ikääni professori, ja lisäys ”emeritus” on luvallinen mutta vapaaehtoinen. Hän taas ei ole enää rehtori. Määräaika, vertaisarviot, valitusmahdollisuus jne.

Mielenkiintoista! – Painattaisinko käyntikorttiini samalla ”eläkkeellä iltapäivisin”?

Älkää kommentoijat tehkö samaa virhettä kuin minä. Isäni selitti minulle, miten koulumme pätevin opettaja oli epäpätevä. Ruotsin opettaja oli jättänyt 1920-luvulla maisterin tutkintonsa viimeistelemättä. Paperit siitä, että on pätevä eivät todista, että henkilö olisi tehtäviinsä pätevä.

Junassa opettelin ulkoa unohtamiani sääntöjä pitkistä ja lyhyistä vokaaleista latinan kielessä. Seurauksena oli järkyttävä mielipiteen muutos. Lausuin äänettömästi itselleni muistamiani runoja ja tulin siihen tulokseen, että oikealla lukutavalla on puolensa. Tekstit on kirjoitettu jazzin tapaan kielen ja runomitan kaksoisliikkeeksi. Tästä olin kiivaillut latinistien kanssa etenkin julkaistuani Catullusta. Olen myös lytännyt julkisesti ainakin isä-Oksalan runosuomennoksia verraten niitä Saarikoskeen. Väitin että runomitan täsmällisyys ei hyvitä ruotoista kieltä. Arvelin ettei suomea saa soimaan niin kuin perin juuri erilaista latinaa – tai esimerkiksi ranskaa.

Mielenmuutos johtuu rokista, iskelmistä ja laulelmista. Jatkuvasti uudet sukupolvet pudistavat geeneistään käsityksen, että pitää olla rytmi ja mielellään loppusoinnut. Järkyttävämpi on havainto, että taidelaulussa on sama. Vapaan mitan sävelityksiä kuulee yllättävän harvoin.

Niinpä esitän tässä tuloksen Turku-matkastani. Ylimääräisenä innoittajan oli tietysti käsittämätön Sir Richard Francis Burton, kolmenkymmenen kielen taitaja, Tuhannen ja yhden yön kääntäjä, miekkailun opettaja, tutkimusmatkailija ja kaikkea muuta – myös Catulluksen mitallinen kääntäjä.

Kuvassa (Wikipedia) Burtonin hauta. Sitä miestä ei kuoltuaankaan sovinnaisuus sitonut! http://burtoniana.org/

Titus Petronius Arbiter:

Hylkää entiset seudut ja uusia rantoja etsi.

Silloin saat nähdä maan, meren ja maailman.

Purtesi taakse jää Pohjoisen ilkeä viima,

Länneltä nouseva tuuli, helteen ruhtinaan rauha

Suuri on hän, joka vieraan rannan hiekalle astuu,

kertaakaan pelkäämätön, korkeamielinen mies.

* * *

Ranta ja meri kauniimpi kuin elämä!

Onni on astua maihin tänään ja tässä.

Päivä on korkea. Tällä paikalla ennen

loiskutin merenneidoille kutsuksi vettä.

Tuossa on lähteikkö, tuonne tuo leviä tuuli.

Täällä asuvat muistot ja sanaton hellyys.

Löysin kadonneen ajan. Nyt ilkeinkään kohtalon käänne

ei riistä, minkä aika on ehtinyt antaa.

Huru-ukot mäkeen

Juna aikoo kiidättää minut länsirannikon kaupunkiin. Tunnen ikäni, koska pohdin kenkiä. Sitä en ole tehnyt sen jälkeen kun yksi veljistäni yritti jyrsiä monooni reiän. Vasta kävelemään oppineilla on tapa testata koti-irtaimistoa kuin Chaplinin roteva vastustaja (Eric Campbell) kolikkoa. Siellä saattaa livettää.

”Huru-ukot” esiintyvät Kyllikki Mäntylän näytelmässä ja siis elokuvassa ”Opri”. Kunnalliskodissa he pihistävät joutilaan pyörätuolin ja ajavat sillä alamäkeen ”hurukyytiä”. Olisiko kantasana sukua ”huristelulle”? Oprah lienee heikko jäljitelmä evakkomummo Oprista. Elokuva oli Edvin Laineen parhaita. Se on paljon sanottu.

Meillä on huru-ukkojen kokoontuminen. Kaveri rupesi eläkkeelle rehtorin hommista. Valitettavasti tapaaminen on epämuodollinen. Frakki ja kumisaappaat jää edelleen kokeilematta. Yhdistelmä olisi luullakseni yleisdemokraattinen.

Tämän kirjoituksen sisältö on seuraava: eläkeikä periytyy maatalousyhteiskunnasta. Kun lihastyö oli sääntö ja liikuskelu omin jaloin jokseenkin välttämätöntä useimmissa askareissa, oli perusteltua asettaa ikärajat.

Kun eläkeiän nostaminen pysyy otsikoissa – sehän on nuorison aseman kohentamisen välttämätön ehto – eikä olisi aika paloitella ongelma?

Sivuuttaen työkyvyttömyyseläkkeet eikö vanhuuseläkkeessä olisi harkittava jakoa pakollinen – vapaaehtoinen vetäytyminen, ja sen yhteydessä tehtävien muuttamista.

Satuin lukemaan hyllystäni siivottaessa löytyneen pikku kirjan ”Hovioikeuden herrasta kamaripalvelijaksi” (1918). Ilman tekijän nimeä julkaistun muistelon kirjoittaja on Iivari Ahava, ennen Winter. Teos palauttaa muun ohella mieleen, miten kammottava paikka Viipuri oli ennen kuin evakkojen muistot lehtikultasivat sen. Kirjoittajan kuvaus Viipurin hovioikeudesta on selkeän naljaileva, aivan syystä. Kirjoittaja sattui ekstraksi kuohunta-aikaan, kun virkamiehiä erosi, erotettiin ja tuli takaisin ja etenkin Turun hovioikeus saavutti kyseenalaista kuuluisuutta kauhistuttavalla sisäisellä rettelöinnillä, jossa kieliriita oli yksi tekijä.

Järkytyin kahdesta asiasta. Kuvaus esittelijän tehtävistä ja työmenetelmistä vuonna 1899 oli lavealti yksityiskohtia myöten sama kuin omat muistoni korkeimmasta ja hovioikeudesta eli 1970 – 1999. Toiseksi sain vettä myllyyni. Oikeuden jakaminen on mielestäni osittain propagandaa. Tuomioistuinten toiminnassa näen tarkoituksen, jota tätä nykyä vain Wahlroos jaksaa korostaa – voiton maksimoiminen. Voitto mitataan osittain rahana mutta etenkin turvattuna sosiaalisena asemana, ja edunsaajia eivät ole ”oikeuttaan hakevat” kansalaiset, vaan tuomarit ja muu henkilökunta. Palkkojen tietty niukkuus, etenkin aloituspalkkojen viheliäisyys, ovat osittain tietoisia keinoja pitää viehättävät virat sellaisilla henkilöillä, joilta ei puutu ”sopivaisuutta”.

Termi on korkeimman oikeuden mallista; erään esittelijän pyrkimys oikeusneuvokseksi tyrmättiin ”sopivaisuuden puutteella”; tylyn ratkaisun jälkeen sama hakija kuitenkin nimitettiin samana vuonna yksimielisesti samaan virkaan eli se sopivaisuus olikin äkisti löytynyt.

Minua suuresti askarruttava tutkimus instituutioiden historiasta (Allen, The Institutional Revolution, 2012) näyttää tähdentävän piirrettä, jonka ymmärtäminen on ehkä hyvin tärkeää nyt pohdittaessa työttömyyttä ja nuoria sekä vanhoja eläkeläisiä. Allen käyttää termiä ”panttipääoma”, jolloin ”pääoma” on käsitettävä Bourdieun hengessä. Sosiaalisen pääoman erikoisuus on siirrettävyys vain aristokratian sisällä. Eliittiryhmään pyrkivän on annettava sielunsa pantiksi. Jopa irvokas kaksintaisteluperinne näyttäytyy mielekkäänä, kun sen ymmärtää yltiöpäisenä tapana sitoutua ryhmän arvoihin, joista keskeisin on ”kunnia”. Haasteen hylkääminen merkitsi sulkemista ryhmästä pelkuruuden vuoksi, ja tuo tuomio oli sosiaalinen kuolema. Asiasta on kyllä aika paljon esimerkkejä myös kaunokirjallisuudessa, vaikka tavallisilla ihmisillä ei tietenkään ollut ”kunniaa”. Puolalaissyntyinen Joseph Conrad näyttäisi kirjoittaneen koko tuotantonsa tästä asiasta (Lordi Jim ei ole todellakaan ainoa tutkielma merenkulkijoiden moraalista).

Tuomioistuinten sisäinen koodi (”munat mukiin”) edellyttää vetäytymistä kaikesta julkisuudesta, myös oikeustieteestä, ja siivoa elämäntapaa. Sisään pääsyn edellyttämä nälkäkuuri tuottaa sitten kuitenkin aseman, josta on hyvin vaikea möhliä itseään pois. Eikä uralta lähdetä vapaaehtoisesti.

Entinen 70 vuoden vanhuuseläkeikä aiheutti ongelmia. Puheenjohtaja saattoi olla gaga ja enemmistä jäsenistä tyyppiä böbejä. Se ei haitannut. Politiikassa, diplomatiassa ja kukaties yliopistolla ihminen saattaa olla viisaimmillaan 65-75-vuotiaana. (Minä en ole.) Eikö ole lurjusmaista tuhlausta jättää käyttämättä se työpanos, lähinnä ohjaus ja kokemuksen välittäminen, jonka siihen toimeen halukkaat yli-ikäiset voisivat antaa? Huru-ukot mäkeen – siis hyppyrimäkeen. Aina sieltä alas pääsee…

Opettaja

Rupesin heti tekemään läksyjä, kun sain äidiltäni nähtäväksi kirjeen Opettajalta. Me lyhyen latinan lukijat ja siitä eteenpäin omin nokin opiskelleet olemme huonoja pitkissä ja lyhyissä tavuissa. Kuulemieni kauhujuttujen mukaan yliopistolla näitä asioita on ollut tapana korostaa selvästi liikaakin. ”Pro patria” lienee ”proo paatriaa”, mutta minä en rupea kerjäämään turpaani tuollaisilla. Mutta sen sijaan pronominit menevät taas kunnialla. Hiik heek hook…

Eräs yli yhdeksänkymmentävuotias henkilö mainitsi heräävänsä joskus yöllä peloissaan: onko läksyt tehty? Toisaalta sama henkilö kertoi ajattelevansa auton kyydissä ylämäessä, että entä jos moottori sammuu ja auto alkaa vieriä takaperin!

En ole pitänyt tarpeellisena mainita käsijarrusta ja sen käytöstä. Pelkoajatus saattaa olla ajoilta, jolloin käsijarrusta saattoi jäädä ripa kouraan kuten yhdeltä Tenholta pirttiin porukalla pakkaavia lentäviä pidätellessä.

Tuotakin tapausta muisteltiin ja selitettiin nyt palaneen mutta ei unohdetun kansakoulun pihalla.

Opettajista olen kirjoittanut useita kertoja, mutta en tästä näkökulmasta. Kaikeksi onneksi kauan sitten kadonneen käsityksen mukaan köyhät olivat yhtenäinen, pahanhajuinen ja –sisuinen massa. Yhden kerran olen itse kuullut vakavassa mielessä esitetyn suomenruotsalaisen sananlaskun: gör bonden rätt med adrig gott. Talonpojalle on tehtävä oikeutta mutta ei koskaan hyvää. Jos nimittäin tekee hyvää, talonpoika ojentaa toisen kätensä ja haluaa täyttää myös taskunsa ja konttinsa ja huutaa kohta renkiään kantamaan.

Toinen Englannin suuri vallankumous, jota ei koskaan tapahtunut, oli Ylähuoneen ja siis maata omistavan aatelin väistyminen. Viimeksi mainitsin työläiskapinasta, jollainen olisi tehnyt terää 1840-luvulla, mutta sitä ei tullut. Aateli (knights & nobles) oli vastannut yli 300 vuotta hallintotehtävistä, itse asiassa valtakunnan kukoistukseksi. Ylähuoneen poliittisen merkityksen murentuminen tapahtui sen jäsenten suostumuksella. Asiasta säädettiin sarja lakeja, joista 1911 annettu oli ratkaiseva. Mielestäni syy oli viime kädessä teollistumisen mukanaan tuoma rikastuminen, josta hyötyivät tehtailijat ja kauppiaat.

Mahtaviakin maatiloja rajoitti oikeudellinen sääntely (entail, family settlement), jonka kaltainen oli meilläkin ennen harvakseltaan esiintynyt sääntöperintö. Kymmenien tuhansien eekkereiden perijä saattoi saada käytännössä ränsistyneen palatsin ja kovat velat, osittain sisaruksille. Rahavaltiaiden pääomat eivät olleet käytettävissä, toisin kuin uusrikkaiden.

Todellisuudessa köyhät olivat myös Suomessa hyvin riitaisa ja asemastaan alituiseen riitelevä joukko. Heitä hankalampia olivat vain talolliset. Tänäkin päivänä sanat ”rajariita” tai ”tietoimitus” nostavat veren päähän joillakin maanomistajilla ja tietysti tuomareilla. Olen minäkin tehnyt joskus kuukauden töitä selvittääkseni nolla pilkku kahdeksan neliömetrin maakappaleen kohtalot. Niin ja toisen kerran riidassa, jossa pohdittiin tiealuetta ennen vuotta 1734 voimassa olleen lain mukaan…

Meillä oli rajut vaiheet, Kansalaissota ja suuri maareformi 1920-luvun alussa. Mutta demokratiaa, tässä tapauksessa elämänasenteeksi otettua tasa-arvoa edisti maassa yksi ammattikunta. Puhe ei ole papeista eikä lakimiehistä. Tuon verrattoman palvelun tekivät opettajat.

Kansakoululaitos istutti räkänyrkkiset mökkiläisten kakarat samaan pulpettiin manttaalimiesten jälkeläisten kanssa ja perusti eräänlaisen meritokratian. Ellet oppinut kirjalle (lukemaan) toisten tahdissa, siinä eivät auttaneet edes lahjukset.

Vuonna 1916 syntyneen Opettajani yhteydessä ajattelen yhä useammin johdonmukaista tasapuolisuutta, johon lienevät vaikuttaneet sekä opettajan eetos, käytännössä ehkä enemmän omilta opettajilta kuin seminaarissa omaksuttuna, ja varmastikin myös arvostettu asema paikkakunnalla. Sukunimen Orrenmaa kantajia oli eri puolilla pitäjää, mutta ei sitä nimeä tarvinnut kahta kertaa sanoa.

Minulla on erikoinen mutta silti mainitsemisen arvoinen syy kiitollisuuteen ja lämpimiin tunteisiin. Olin kouluun mennessäni kaltevalla pinnalla. Vanhassa yhteiskunnassa eräitä valmiuksia ennen aikojaan osoittaneesta kakarasta tuli helposti tanssiva apina. Sellaisille ei yleensä käy elämässä hyvin. Oma Opettajani suhtautui tällaisiin hillitysti ja antoi kiitosta esimerkiksi laulusta, jossa todellisuudessa olin korkeintaan huono. Niinpä pysyi porukoissa, eikä ole tarvinnut koskaan kouluja syyttää, eikä kotia.

Jos vielä pääsisi satavuotispäiville! Voisin vaikka laulaa jotain…

Isänmaallinen kirjoitus

Aivan vahingossa ilmeni ylimääräistä aikaa ja eksyin kenkäkauppaan Simonkadulla. Muistelin hankkineeni hyvät kumisaappaat kustannuksia kaihtamatta, mutta ne olivatkin Biltemasta, maksoivat pari kymppiä ja olivat juuri sen arvoiset.

Tarkoitus on lähinnä pysyä pystyssä. En ole pilkkimiehiä, ainakaan sanan kirjaimellisessa merkityksessä, joten hyväntahtoiset neuvot kelvokkaista talvijalkineista eivät johda tuloksiin.

Ostin eräänlaiset kumisaappaat ja kävin äsken koeajamassa ne. Lunta on, talvi. Pupu siellä metsässä näkee nälkää.

Kiihkossani ostin myös lipposet. Kuljeskelin niillä eilen. Vot, hyvät. Eivät lipsu edes kiihdytyksissä. Pitää olla kenkunkengät. Nousuviikollakin on kravattipäivä.

Ennen oli kannatettava kotimaista. Joillekin hyödykkeille myönnettiin oikeus käyttää avainlippua. Siitä tuli sitten erilaisia riitoja. Tätä nykyä alkuperä ja omistajuus ovat liian vaikeita asioita tyhmän ostajan ymmärtää.

Missä ovat ne ajat, jolloin piti vainota esimerkiksi israelilaisia appelsiineja ja kaikkea etelä-afrikkalaista? Ne ovat takanapäin. Saavatko naiset tänä vuonna käyttää julkisesti turkiksia? En tiedä. Luin jostain, että poroja ja kenguruja ei saa syödä, koska ne ovat söpöjä.

Lähiaikoina olen menossa ostamaan puolta lammasta. Kaverille tulee se toinen puoli. Mitä tehdä, koska lammas on varsinkin pienenä erikoisen söpö? Ja tarkemmin ajatellen sika samoin. Arvelen että syömme sen suihimme.

Tämä Sievin Jalkine saattaa todella olla kotimainen firma. Ainakin erilaisina päällikköinä on kiitettävä määrä lahtisia ja järvisiä Sievissä ja Oulaisissa. Ellen muista väärin, eivätkö nämä kaksi jäljellä olevaa suomalaista kenkätehdasta tapelleet oikein rumasti armeijan maiharien valmistuksesta ja kävikö siinä sitten niin, ettei tilausta tullut kummallekaan?

EU:n kehittämä ja pakottama hankintojen kilpailuttamismenettely sisältää ainakin yhden pahan käsitevirheen. Toisin kuin ajatellaan suoritukset eivät ole aina oikeasti toisiinsa verrattavissa, varsinkaan jos seassa on palveluja. Virhe on se klassinen. Lampaita voi verrata kenguruihin mielin määrin, mutta onko tulos minkään arvoinen?

Isäni kiihkoili aikoinaan muovisaappaitten puolesta retkijalkineinen. Luulisin että kauppanimi oli Sateenkaari-saapas. Ajatus saattoi olla kumisaapasta helpompi kuivaaminen. Muistissa oli vielä se aika, jolloin kaikkien retkeilykirjojen mukaan ainoa järkevä vaellusjalkine oli mono, tervattuna. Ja nyt tarjotaan korkean teknologian vaellusjalkineita, joista mieleni tulevat takavuosien invalidien tukikengät.

Nämä saappaat ovat aitoa muovia, ja kotimaista panee suosimaan myös lestin malli. Sepä tuloutuu kauppareissulla. Varsinaisilla kumisaappailla ja romuluisilla jalkineilla auton ajaminen on vähän ikävää. Voi se olla vaarallistakin. Näillä ei sitä ongelmaa ole.

Suomalaisilta karisi ylimääräinen isänmaallisuus sotavuosina. Huopatossuja ja toppatakkia oli pidetty halveksittavina, ryssäläisinä vermeinä. Mieli muuttui. Tissilakki ei kuitenkaan tullut käyttöön. Sen omituinen muoto, siis piippalakin, saattaisi olla teollisen valmistamisen helppoutta, ja luultavasti yksi koko riitti kaikille, kunhan veti syvemmälle.

Huopatossut olivat vuosikymmeniä parhaita lasten talvijalkineita. Itse muistan kyllä senkin ajan, jolloin niissä ei ollut kumisia anturoita. Että osaisivat olla liukkaat ja hankalat vesikelillä. Verkosta löytää Lahtisen pitkävartisen huopikkaat, hinta 139,-. Ei oikein iske näin kaupunkioloissa. Töysän kenkä näyttää keksineen muotoilla huovasta kippurakärkiset lapikkaat. Mikä ettei, kun oikeat keltaiset riukuvarsisaappaat taisivat mennä myös Malmilla muodista joitakin vuosikymmeniä sitten.

Minun silmissäni sellaiset jalkineet liittyvät metsätöihin eli lumessa kahlaamiseen. Kippurakärki oli tietenkin hiihtämistä varten; kiintositeitä käytettiin toki sotien välisenä aikana, mutta itse sota käytiin mäystimien turvin, ja sellaisia käytti köyhä kansa ennen, kun hiihtoa ei ajateltu urheiluna, vaan epämiellyttävänä tapana liikkua paikasta toiseen.

Sotavuosilta muuten tiedetään niistä komeista lapikkeista, että vihollisen tarkka-ampujat rakastivat niitä. Heillä oli se osittain virheellinen käsitys, että kengät olisivat osoittaneet upseerin. Joskus niin olikin. Muistan lukeneeni, että elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaaran kohtaloksi muodostuivat Talvisodassa nimenomaan saappaat. 

Ainakin Orwell

Jouduin selvittämään eräälle kysyjälle tekijänoikeuden suoja-aikaa. Puheena oli Saint-Exupéryn ”Pikku Prinssi”. Käytin kaksi tehollista tuntia ilmaisen neuvon miettimiseen, ja vielä jäin epävarmaksi. Kaikitenkin vanha Bernin sopimuksen periaate on voimassa, Suomessa Suomen lain mukaan, eli tuo kirjailija on vapaa. Ranskan erikoislaatuinen ”Kuollut Ranskan puolesta” –poikkeus, joka merkitsee eräissä tapauksissa suoja-ajan pidentämistä 30 vuodella, ei koske teoksen esittämistä Suomessa. – Mutta kirjan suomennos on julkaistu 1951, ja sen suoja on siis voimassa…

Eli en tällä kertaa viitsi sukeltaa oppineisiin pohdintoihin. George Orwellin kaikki parhaat esseet ja kaikki romaanit ovat sievästi ja hyvin muotoiltuna verkossa osoitteessa

http://ebooks.adelaide.edu.au/o/orwell/george/

Australian tekijänoikeuslaki on erilainen ja itse asiassa tiedän miten. Orwell on siellä vapaa. Suomessa hän ei ole ja Ranskassa luultavasti ei sinne päinkään. Bernin sopimuksen jälkeen tullut EU:n harmonisointidirektiivi vain on tältäkin osin vaikea. Siitä ei saa selvää, soveltavatko ranskalaiset itsekään tuota poikkeustaan, joten se siitä. Mutta Orwell ei ole suomalaisittain vapaa, enkä siksikään halua julkaista tässä blogissa pitkiä pätkiä Orwellin suomennoksiani. ”Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa” (Down and Out in Paris and London) olisi hieno ja hyödyllinen.

Kävin läpi joitakin Orwellin esseitä. Kyllä ne edelleen ovat ylivoimaisen upeita. Kirjallisen tyylin piirre, jota ei usein korosteta tässä yhteydessä, on rohkeus. Sieltä löytyy muun muassa 70 vuoden takainen kanta ”natsikortista” ja mielipidevainosta.

Orwell kirjoitti koruttomasti, tekemättä itseään tykö ja mielistelemättä lukijaa. Hän kirjoitti usein kirjallisuudesta maassa, jossa on ehkä liikaakin syvällisen opin saaneita filologeja valmiina surkuttelemaa kenen tahansa tietämättömyyttä. Se ei haitannut häntä. Hänellä on jokaisessa kirjoituksessa asia, jonka esittäminen on hänelle tärkeämpää kuin tämän tai tuon tahon mielisuosio.

”Eläinten vallankumous” oli teos, jolla hän tärveli välinsä hyvin monien aatetovereittensa kanssa. Hänet leimattiin Amerikan haukkojen myötäjuoksijaksi ja kansanviholliseksi, koska eläinsadun yhteys myös Staliniin oli niin ilmeinen. Mutta vaikka Orwell oli loppuun saakka sosialisti, sitä on täältä vuosikymmenien takaa vaikea ja ehkä turha selvitellä, minkä sortin sosialisti.

Verkosta löytyvät myös lyhyet lehtikirjoitukset vakio-otsikolla ”As I Please”. Niistä näin aikoinani, että yhteen kirjoitukseen voi aivan hyvin panna ilman ylimääräisiä selityksiä kaksi tai kolme eri asiaa. Se vaatii varovaisuutta. Orwell saattaa aloittaa Mussolinin radion propagandalähetyksistä, miettiä yleisesti totuuden kertomisen vaikeutta ja päätyä siitä lehtien avioliittohaluisten harjoittamaan ilmoitteluun.

Hyvän kirjoittamisen mittaa tekstin ajankohtaisuus. Se luo itse omat aikakoordinaattinsa. Tavanomaisempi keskinkertainen kirjoitus on almanakan alamainen. Nopeasti se käpristyy ja lentää tuuleksi. Selluloosa palaa selluloosaksi.

Vaikka Orwell olisi kohdin ajautunut tulevaisuuden arvauksissaan harhaan, hän on edelleen kiinnostava, koska hän on konkreettinen. Aivan kuten hän osoittaa laajassa Dickens-esseessään, että Dickens oli kauppasaksa, vailla mielenkiintoa erinäisiin polttaviin yhteisiin asioihin ja kaiken kaikkiaan tyhmä ihminen – ja silti tai siksi niin uskomaton kuvaaja, että hänen puoliksi keksitty maailmansa on todempi kuin mikään, eikä loppua näy. Orwell sanoo näin (sovella Suomessa Tuntemattolmaan sotilaaseen) – luettuasi Copperfieldin et enää elää yhtään viikkoa ajattelematta jotain kirjan henkilöä tai tapahtumaa.

Tai toisessa esseessä tarina Tolstoin tyypillisestä vanhuuden purkauksista – miten huono kirjailija ja taitamaton teatterimies Shakespeare todellisuudessa oli, kaikesta englantilaisten ja saksalaisten arvostelijoiden uhoamisesta huolimatta. Orwell ei etene sen pidemmälle kuin huomauttamaan, että nuo näytelmät tuottavat mielihyvää tänäkin päivänä monenlaisille ihmisille käsittämättömän monissa maapallon kolkissa.

Tuota piirrettä rakastan henkilönä kai vähemmän rakastettavassa Orwellissa. Hän ei sano ”taide” tai ”kirjallisuus”. Hän kirjoitti laajasti ”huonoista hyvistä kirjoista” ja poikien jännityslukemistoista. Hän tiesi, että jos kirja elää, siinä on ”jotakin”. Viihde näet yleensä ei elä pitkään. Mutta kirjallisuus on sama asia kuin (roomalainen) vesijohto, akvedukti. Se vuodattaa tuhat, kaksi tuhatta vuotta elämisen ehtoja yksilöille ja yhteisöille.

Senkin Orwell muuten näki jo sodan aikana, että hyvän kirjallisuuden leppymättömimmät viholliset ovat kirjankustantajat ja kirjankustantajat, jotka hyötyisivät kirjoista, jos niitä myytäisiin. Ja joskus hyötyvät, vaikka ovat tehneet parhaansa tuhotakseen niiden mahdollisuudet.

Siksi vastaan, kun joku kysyy, kuoleeko painettu kirja, katoaako romaani, onko kohta enää kunnon elokuvia, että turha pelätä. Hyvä teos on kuin ”kiertävä kivi” – se purjehtii vaikka omin avuin ylävirtaan alttiin ihmisen luokse ja kestää jääkaudet.