Sisäinen luuseri

Ihmisen manipuloiminen ”sisäiseksi sankariksi” on oikeastaan helppoa. Sitä tehdään sotilasakatemioissa, uskonnollisissa seminaareissa ja joissakin tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa.

Tiettävästi monet sisäiset sankarit, kuten Neuvostoliiton ja Saksan salaisen poliisin tai erikoisjoukkojen jäsenet, ovat olleet vilpittömän hämmästyneitä jouduttuaan teloitustilanteessa odottamattomaan asemaan eli teloitettaviksi.

Heissä on niin syvällä tuo palloilu-urheilun valmentajienkin kaipaama voittamisen kulttuuri, että häviäminen ei tahdo mennä lainkaan jakeluun. Heille on opetettu, että he – tai heidän esimiehensä – tietävät mikä on oikein. Ja äkkiä ja yllättäin tuleekin erilaisia tulkintoja.

Löydä sinäkin sisäinen luuserisi!

Kyynikot sanovat, ettei ole mitään vanhempaa kuin eilispäivän sanomalehti. Kyynikot ovat tyhmiä. Ei ole mitään vanhempaa kuin eilispäivän ihminen.

Heitä ei esiinny hautausmailla eikä uurnalehdoissa. Sinne loppusijoitetut eivät ole ihmisiä minkään tiedon eivätkä useimpien uskontojen mukaan. Arjen kannalta he ovat muistoja. Ja mitä ihmisestä muistaa – sekös on erikoista!

Muistan erään, joka piti itseään hyvänäkin sankarina, koska hän oli keskittynyt toimessaan varjelemaan yhtiön rahoja ja pysyttelemään omistajien suosiossa. Yhtiö on mennyt aikaa sitten nurin, kuten tämäkin muistamani ihminen.

Eräistä toisista tulee ensimmäisenä mieleen vihlova ilkeys. Joistakin kolmansista muistan jatkuvan oman tärkeyden tunnon. En ole muistaakseni koskaan sanonut kenellekään, enkä aio sanoa, että kunhan tuosta oikaiset koipesi, muutaman vuoden kuluttua hyvin harva muistaa edes nimeäsi, koska tuossa tuolillasi istuu toinen samanlainen.

Ihastuttavan hienoon ihmiseen tutustuin Sädehoitoklinikalla 1993-1994. Hänkin kuoli syöpään, mutta sitä ennen hän ehti tukea monia potilaita, hoitajia ja lääkäreitä. Hänellä oli pettämätön silmä. Hän osasi häivyttää itsensä hienotunteisesti tai tarttua käteen tai olkapäähän, kun oli sellaisen aika.

Muistan eräästä Helsingin vanhainkodista vanhan ihmisen, joka ei kyllä ollut ihan täydessä tolkussaan. Hän oli keskittynyt – kuitenkin osittain tietoisesti – vaeltamaan lapsuutensa ja nuoruutensa kukkakedoilla. Ajoittain hän aivan hekumoi onnellisilla muistoilla, joita hänellä oli kovan ja kuluttavan elämän jälkeen mielestäni kovin vähän.

Tiedän erään, joka kantoi pieniä kiviä taskussaan. Toiset olivat huolia, ja sitä mukaa kuin hän vapautui niistä, hän viskasi kivet metsään, toisten kivien joukkoon. Ikkunalaudalla hänellä oli onnen kiviä. Minulla on itselläni se onni, että kun ajattelen veden huuhtomaa rantakiveä, tunnen ajelehtivat kaislan hiukan makean tuoksun ja kuulen linnut ja veden nopean, ikään kuin hiukan hätäisen liplatuksen.

Minulla on tuossa haapa, jota ei ole enää olemassa, koska se oli pakko kaataa. Käsitimme porattuamme runkoa, että se on, juuri kuin joku valtiollinen vaikuttaja, liian suuri ja laho, ja kun kukaan ei kykene uhmaamaan tuulen arkkitehtuuria eikä lumen fysiikkaa, se kaatuu puhelinkaapelin tai talon päälle.

Tästä on jo vuosia, mutta kuulen, saan korviini, yhä edelleen sen haavan lehtien hälisevän äänen ja näen, että sen entisen sijan lähellä on suuria määriä pieniä haapoja, joiden suku ei lopu.

Sääli että maailmassa on niin paljon väärennettyjä idyllejä, jotka eivät perustu kokemukseen eivätkä muistoon, vaan pintapuoliseen käsitykseen siitä, mitä sisäiset sankarit pitävät kauniina. Heidän luetteloihinsa eivät kuulu kastepisarat, lumihiutaleet eivätkä vesitipat, jotka järjestävät ikkunassa hurjia kilpa-ajoja lasin reunasta reunaan.

Muistan erään, joka oli täysi lapsi vielä, mutta päästi kourastansa pääskysiä.

Ja tämän muistan ja siltä varalta, että unohtaisin, minulla on valokuva, jonka liitän tähän.


Valtavia ovat kukat unissa;
mahtava ajatus, mahtava mies.
Ne täyttävät hänen kaupunkinsa terassit.

Ajatus ei nuku. Ajatus joka valvoo
unessa ei kohtaa toista ajatusta
lainkaan... Nyt päivä sarastaa...

Hän astuu kasteisille kiville ja
tarkkailee kukkia, tarttuvin silmin,
tarkkaillen tarkkailemistaan.

Kuolleen kunnia

Lupaava ja nuori Päivi Tiilikka on puhunut lyhyessä ajassa uskottavuutensa sangen vähiin.

Tuomioistuimilla ja tiettävästi parilla ministeriöllä ja eduskunnan valiokunnalla on tietenkin käsityksiä ja odotuksia eri asiantuntijoiden lausunnoista.

Yksityisoikeudessa riita-asioissa annettiin ja annetaan edelleen hyvinkin laajoja ja äärimmäisen kalliita lausuntoja (tuhat euroa sivu). Eräiden professoreiden lausunnot sivuutettiin vähin äänin, koska kaikki tuomarit tiesivät, että lausunto oli itse asiassa vain oppisanoin koristeltu kirjelmä – asianajoa.

Edelleen on samanlaisia professoreita kuin Ylöstalo –vainaja. Muistan hänen ilkikurisen ilmeensä, kun hän palautti asiakirjat ja sanoi antavansa ehkä lausunnon – vastapuolelle. ”Te olette väärässä”, professori sanoi.

Mainitsen Tiilikan nimeltä, koska luullakseni tilanne on edelleen sama kuin oman tuomarinkokemukseni aikana. Tuomioistuimet panevat pahakseen, kun professori (tai tohtori) ottaa arvioidakseen näyttöä.

Tiilikka näkyy kirjoittaneen, ettei A:n lehtikirjoitus juuri kuolleesta kansanedustaja B:stä ollut hänestä kunniaa loukkaava, vaan oikein ilahduttava. Kuka tahansa muu saa sanoa näin, paitsi asiantuntija.

Tiilikka on jo aikaisemmin osoittanut, ettei hän oikeastaan tunne lakia kuolleen henkilön kunniaa, yksityisyyttä ja henkilötietojen salassapitoa koskevin osin, hänen on syytä sopeutua siihen, että häntä pidetään vastaisuudessa iltapäivälehtien asianajajana.

Ennakoin vastaväitteitä. Asianajo on hyvin tarpeellinen ammatti. Asianajajan tehtävä on esittää ne näkökohdat, jotka puhuvat hänen päämiehensä puolesta. Vastapuolella on toinen asianajaja tai syyttäjä, joka tekee saman. Näin tuomioistuin välttyy siltä inhottavalta tunteelta, että jompikumpi asianosainen ei osaa tai huomaa esittää asioita, jotka voisivat vaikuttaa ratkaisuun.

Esimerkki: useammin kuin kymmenen kertaa olen istunut tuomarina tekijänoikeuden loukkaamista koskevaa juttua, jossa vastaajan olisi todella kannattanut kiistää kantajan tekijänoikeussuoja. Yllättävän usein kysymys oli esimerkiksi muutaman liuskan joutavanpäiväisestä monisteesta, joka silmin nähden oli peräisin kansainvälisistä lähteistä. Niin sanottu teoskynnys ei siis ehkä ylittynyt.

Joku viisas prosessualisti – kuten Virolainen – voisi ottaa kantaa, voisiko tuomioistuin tutkia dispositiivisessa riita-asiassa kanteen perusteena olevan oikeuden, kun väitettä asiasta ei ole esitetty. Käytännössä ei tutkita ex officio.

Toinen vastaväite: tarvitaanko oikeudellisia asiantuntijoita? Kyllä. Tuomari voi olla aidosti kiitollinen pätevästi laaditusta paperista, jos jutussa on riitaa esimerkiksi siitä, vastaako laivan laitteistossa olevalla kojeella tehdystä patentinloukkauksesta aluksen omistaja, aikarahtaaja vai rahdinottaja.

Jo nyt on näkyvissä, että 1.7. voimaan tuleva uusi asunto-osakeyhtiölaki aiheuttaa ongelmia, joihin tuomari ei löydä ihan vähällä vastausta lain esitöistä.

Jatkuvaa erimielisyyttä on ollut siitä, onko sopivaa tai edes sallittavaa, että virkatuomari toimii välimiehenä. Korkeimmasta oikeudesta lähti juuri eläkkeelle pitkän lakimiesdynastian viimeisin vihanta Gustaf Möller (hänen setänsä taisi olla sotasyyllisyysoikeuden puheenjohtaja).

Hän toimi erittäin näkyvissä ja merkittävissä välimiestehtävissä kotona ja maailmalla.

En osaa pitää tuota pahana. Vaikea, kansainvälinen liikejuridiikka, etenkin finanssitoimintaa ja toisaalta kuljetusoikeutta sivuava, on vierasta maailmaa virkatuomarille. Kun näitä konstikkaita kysymyksiä kuitenkin tulee silloin tällöin esiin, on hyvä, että tuomarikunnassa on joitakin, jotka aidosti tuntevat asiat.

Aikoinaan parikin tuomaria toimi kansainvälisissä elimissä luotaessa kansainvälisoikeudellisia perusteita mm. mannerjalustan käyttämiselle esimerkiksi öljynporaukseen. Olen tietävinäni, että Suomen valtio on ollut muutaman kerran välimiesoikeuden kaltaisessa menettelyssä asianosaisena, ja Eurooppaoikeuden kasvaessa tällaisia tilanteita tulee lisää.

Asiantuntija on siis henkilö, joka on mahdollisimman aidosti puolueeton. Puolueettomuuden säilyminen edellyttää tietysti, ettei kajoa kahdesti samaan asiaan – vaikka lain valmisteluun osallistuminen ei tee esteelliseksi soveltamaan samaista lakia.

Lisäksi se edellyttää, ettei ryhdy neuvomaan viranomaisia eli esittämään käsityksiä siitä, mihin lopputulokseen asiassa olisi tultava. Asiantuntija latoo esiin analyyttiset työkalut ongelman ratkaisemiseksi, mutta jättää johtopäätösten tekemisen niille, jotka ovat siitä vastuussakin.

Tämä on oma perusteluni sille etten halua ottaa kantaa ”päivän kysymyksiin”, en varsinkaan sellaisiin, jotka ehkä ratkaistaan muualla. Siten en ota myöskään kantaa alussa mainitsemaani lehtikirjoitukseen.

Diktaattori

Helpointa katsoa Wikipediasta ”John A. List”. Puhe on peliteoriasta tai päätöksenteon teoriasta. List luultavasti joko hirtetään muiden taloustieteilijöiden toimesta tai saa Nobelin.

Uudessa taloustieteessä tehdään paljon kokeita. ”Uhkavaatimus” Ultimatum menee näin: Antti saa 20 euroa ja tarjoaa Bertalle jotain. Jos Bertta ottaa rahan vastaan, molemmat saavat pitää rahat. Jos Bertta kieltäytyy, kumpikaan ei saa mitään. Perua ei voi. Uusiminen ei ole sallittua.

Jos taloustieteen rationaalinen toimija olisi Anttina, hän tarjoaisi sentin ja Bertta ottaisi sen vastaan. Käytännössä koe tuottaa eri kulttuureissa ja eri puolilla maapalloa oudosti sellaisen tuloksen, että antaja viskaa muutaman euron pöytään ja saaja korjaa ne talteen. Ei rationaalista!

Diktaattorissa Bertta ei voi tehdä mitään. Antti joko antaa rahaa tai ei mitään. Jälleen tulos on usein se, että rahaa annetaan.

”Superfreakonomics” (Levitt – Dubner, 2009) käsittelee peliä pitkään. Lopputulos tuhosi maailmankuvani. Kirjoittajat arvelevat – ja samoin arveli Financial Times 10.10.2009 – että pelkkä koetilanne vaikuttaa luultua paljon enemmän käyttäytymiseen ja palkkio – rangaistus –järjestelmä on vastaavasti huomattavasti mutkikkaampi kuin olemme käsittäneet.

Minulle tämä merkitsi, että mm. patenttioikeuden ja tekijänoikeuden peruspilari, insentiivi eli kannustin eli kiihoke, on sanan tieteellisessä mielessä kompleksinen (monimutkainen), emmekä edes tiedä, mitä kaikkea siihen kuuluu.

”Kompleksinen” –sanaa käytän tässä samassa mielessä kuin Mitchell uudessa kirjassaan ja Kari Enqvist kirjassaan ”Monimutkaisuus” ja Wikipedia, josta kuva.

Taustalla kummittelee Milliganin vuosikymmenien takainen sähköiskun antamistutkimus. Nyt List on pyrkinyt romuttamaan taloustieteelliset tutkimukset, joista on sanottukin, että ne mittaavat nuoria opiskelijoita, jotka haluavat miellyttää professoria ja tietävät, että heitä tarkkaillaan huolellisesti.

List keräilee itse baseball-kortteja ja on onnistunut tekemään kirpputoreilla kokeita kertomatta myyjille, että meneillään on tieteellinen koe. Tulokset ovat jotain aivan muuta kuin ne, joilla on saatu jo yksi Nobel. Tutkijoiden havaitsema ihmisten ajoittainen epäitsekkyys ei toimi eikä toteudu. Myyjä petkuttaa hinnoissa. Pitkätukkaista jymäytetään.

Big deal! Olemme juuri nähneet luonnossa, minkä verran tutkimuslaitosten taloudellisiin ennusteisiin voi luottaa. Olemme nähneet, miten valtavia vedätyksiä perinteisissä ja hienoissa pankkiiriyhtiöissä voi tapahtua. Tiedämme oikein hyvin, että osakesijoittajien rationaalisuus ei anna aihetta riemun rallatuksiin.

Peliteorian kokeet alkoivat sotien loppuvaiheessa Vangin dilemmalla. Olemme luultavasti tulleet niistä hiukan viisaammiksi, mutta emme paljon. On vaikea uskoa, että moni niistä, jotka toistelevat ”win-win”, ovat edes auttavasti selvillä, mistä puhuvat (lähinnä Pareto-tehokkuudesta, oikeastaan Nashin tasapainosta).

Juridiikassa ei ole päästy edes empiriaan, saati kokeisiin. Sata säveltäjää saa rahaa ja sata ei saa – miten tämä näkyy seuraavan vuoden sävellystuotannossa ja tekijänoikeustuloissa?

Lainsäätäjä on peliteorian ”diktaattori”, joka antaa tai jättää antamatta. Itse asiassa lainsäätäjä antaa toisella kädellä toiseen taskuun ja ottaa toisella toisesta. Itse asiassa lainsäätäjä on intialainen jumala, jolla on suuri määrä käsiä, ainakin yksi enemmän kuin kansalaisella taskuja.

Mutta motiivi tai insentiivi epäilemättä on erittäin vaikea tai mahdollisesti todistettavasti mahdoton korrelaatioiden ja syysuhteiden verkko. Edes itsemurhapommittajien motiiveissa ei ole mitään uutta. Eivät kaikki ole koskaan menneet sotaan pakotettuina eivätkä uskoen hengissä selviytymiseensä.

Heidän toiminnassaan on uutta terroristien mainio tilastomatematiikka. Pieni määrä itsemurhapommittajia ja väkivaltaiskuja yhteisöjen sisään aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin monikärkiohjus. Sekin on juuri nähty.

Ampumavälikohtaus tai sikainfluenssa, riskianalyysillä eli oikeastaan todennäköisyydellä ei ole paljon sijaa mielikuvien maailmassa.

Tammikuun kunniaksi kevennän Superfreakonomicsin hyvällä esimerkillä – useiden mestaruustason jalkapalloseurojen pelaajista yli puolet on syntynyt tammi-maaliskuussa. Miksi? Koska juniorisarjat määräytyvät yleensä syntymävuoden mukaan ja aivan alkuvuodesta syntyneet ovat siis käytännössä melkein vuoden vanhempia kuin loppuvuoden lapset ja saaneet nauttia kymmenenkin vuotta vahvemmuuden ja kehittyneemmyyden eduista.

Ja kirjan esimerkki maalaisjärjestä – kirjassa kerrotaan, miten joku keksi sairaalabakteeria mietittäessä kiertää lääkäreiltä kravatin pitämisen; tuota vaatekappaletta ei juuri pestä, joten siitä muodostuu todellinen bakteeripesä.

Propaganda

Televisiossa käskettiin ottaa valokuvia luonnosta, joka on nyt erikoisen kaunis. Tässä valokuva olohuoneeni ikkunan alta. Kovia poikia. Lämminvesiputken mutka oli kestänyt ilman välttämätöntä muhvia yli 30 vuotta ja petti vasta nyt.

Huomenna tulee taas lämmintä huoneisiin. Hyvä niin.

Eiliset hirmulaulut saattoivat osoittaa vain kirjoittajansa huonoa makua ja rakoilevaa todellisuudentajua.

Kirjoittajalla oli oman käsityksensä mukaan kuitenkin mielessään propaganda, ja asian ajankohtaisuutta lisäsi Talvisodan muisto.

Me tahdomme suureksi Suomenmaan, / me voitamme vastustajan,
ja Vienanlahdesta Laatokkaan / me piirrämme miekalla rajan.
Se meidän on veljinä velvollisuus, / tää, veikot, on tunnussana:
Suur-Suomelle aamu on koittava uus / viel' untakin kirkkaampana!

Merkittävä osa nuorista reservin upseereista vähintäänkin tunsi tämän Akateemisen Karjala-Seuran aatteen.

Suomi ei ollut pelkästään viaton uhri, jonka kimppuun paha Neuvostoliitto kävi ihan trenkäämättä.

Tuo ajattelutapa johti käytännön toimiin Jatkosodan alussa 1941.

Ajattelutapaa sanottiin myös isänmaallisuudeksi. Itse sanoisin sitä anteeksiantamattomaksi typeryydeksi. Arvioitani ei muuta miksikään se vakuuttavasti todistettu tosiasia, että Neuvostoliitto oli päättänyt tai ainakin valmis sopivan tilaisuuden tullen miehittää ja valloittaa maamme tämän tai tuon poliittisen aatteen varjolla.

Epäilisin että maamme valmistautumattomuus sotaan, joka sitten tuli, saattoi johtua osittain tästä suunsoitosta. Osa valtion varoista päättävistä poliitikoista, kuten sosialidemokraatit, suurin osa maalaisliittoa, edistys ja jopa osa kokoomuspuoluetta suhtautuivat tähän kuitenkin torjuvasti.

Jos jää sen tiedon varaan, mitä tavallisissa lehdissä ja tavallisessa televisiossa esiintyy nyt Talvisodasta, on vaikea käsittää, miten näin vaikea sota hävittiin. Toisin sanoen nyt me otamme oman propagandamme täydestä.

Samoin kävi maaliskuussa 1940. Lähes yksimielisesti muistelijat kuvailevat rauhanehtoja tyrmistyttäviksi, vaikka kaatuneiden ja haavoittuneiden suuri määrä oli antanut aiheen aavistella.

Rintamamiehet eivät tyrmistyneet. He eivät jaksaneet. Suuri osa oli niin väsyneitä ja nääntyneitä kuin ihminen kerta kaikkiaan voi olla. Sotilaallisesti Suomen armeija oli täydellisen romahduksen partaalla.

Yltiöisänmaallisuus, jota oli tarvittu sodasta selviytymiseen, tukeutui Karjala-haaveiluihin, kansalaissodan täysin yksipuolisesti kirjattuihin muistoihin ja ns. sortokauden muistoihin. Molotoffi oli kuin Bobrikoffi, ja niin laulussakin laulettiin.

Muistelupropagandassa ei ole juuri vilahtanutkaan Ruotsi, jonka taloudellinen ja aseapu oli vastoin yleistä, propagandistista väitettä erittäin merkittävä.

Jotkut arvelevat, että Hitlerin hyökkäys kohti Moskovaa kesällä 1941 johtui osittain myös vihollisen aliarvioimisesta Talvisodan kokemusten perusteella. Voi olla. Suomalaisia kaatui heinäkuun ja joulukuun 1941 välisenä aikana enemmän kuin Talvisodassa. Se johtui aivan varmasti vihollisen aliarvioimisesta Talvisodan kokemusten perusteella. Menetykset olivat hyvin suuria myös siksi, että oman armeijamme aseet ja varusteet olivat jotain aivan toista kuin Talvisodassa, ja lisäksi armeija oli paremmin koulutettu. Ennen sotia reservin upseeriksi koulutettiin vain ne, joiden ”isänmaalliseen mielenlaatuun” saattoi luottaa. Välirauhan aikana tuo edellytys unohdettiin, etenkin niissä tapauksissa, joissa Niinisaloon RUK:hon lähetettävä oli osoittautunut hyväksi taistelijaksi edellisessä sodassa.

Aika hyvän käsityksen Talvisodasta ilman propagandaverhoa antaa Wolf Halstin ”Talvisodan päiväkirja” (1971, uusia painoksia). Halsti, joka saattoi olla hiukan hankalakin henkilö mutta erinomainen sotilas, saattoi olla ainoa henkilö, jolla oli käsitys sodasta Kannaksella. Hän oli armeijakunnan huoltopäällikkönä ja liikkui joka päivä rintamalla etulinjan uloimmissa asemissa asti. Tehtävänsä vuoksi hänellä oli hyvin tarkka käsitys voimavaroista ja sangen oikeaksi osoittautunut arvio vastustajan voimavaroista.

Sanoin ”ainoa”, koska etulinjan miehet ja upseerit eivät tienneet juuri mitään edes naapurilohkoista saati rintamatilanteesta, ja divisioonan, armeijakunnan ja armeijan tasolla taas tiedot etulinjan oloista, mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista olivat aika teoreettisia.

Uusimmassa tutkimuskirjallisuudessa erittäin suositeltava on Lasse Laaksonen (2005): Todellisuus ja harhat, Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. Siitä käy paljon muun ohella ilmi, että pelkkä tietojen saaminen alkoi olla epätoivoisen vaikeaa.

Raivohullut valloillaan

Kommentista kimmokkeen saaneena toistan suunnilleen saman, minkä muistaakseni kirjoitin Ylioppilaslehteen vuonna 1966 ja myöhemmin joitakin kertoja.

Kansallislauluista Marseljeesi ja virallisista tai puolivirallisista lauluista Porilaisten marssi, joka on itse asiassa Marseljeesin plagiaatti, ovat sairaan mielen tuotetta. Sanat ovat niin kammottavat, että tekstit kuuluisi kiireesti kieltää ihmisoikeuksien vastaisina ja muutenkin kaikin puolin sopimattomina.

Suomessa samaan kauhistuttavaan sarjaan kuuluvat V.A Koskenniemen Lippulaulu (Siniristilippumme cha-cha-cha) ja Nuijamiesten marssi.

Isät, veljet verellään / vihki sinut viiriksi vapaan maan. / Ilomiellä sun jäljessäs käymme / teit' isäin astumaan.

Ja:

Meill' on hanki ja jää, meill' on halla ja yö, / meill' on ankarat käskyt kohtalon.
Kenen kerran nuijamme maahan lyö, / se maassa on.

Kansallislauluista vanhimmat ovat Espanjan, Hollannin ja Tanskan, kaikki 1700-luvulta, Englannin ynnä muiden God Save the King / Queen, ja Saksan, sävel Haydnin keisarihymni, sanat Hoffman von Fallersleben, seuraava vuosisata.

Alkaen Marseljeesista, joka oli kiireesti sommiteltu Reinin armeijan marssi, tekstinä on ”me”, joita uhkaavat ”ne”. Toinen, sävyisämpi perinne sisältää puhuttelun ”sinä”, joka keskittyessään ”sinun”, maan eli kotiseudun tai isänmaan suurenmoisuuksien kuvailuun, voi olla viaton kuin makkaramainos.

Omasta ”Maamme-laulustamme” on karsittu muu ja säilytetty vain kaksi ”sinä” -säkeistöä. Siellä välissä olisi eri säkeistöissä auroja, miekkoja ja miettehiä sekä isien sotia, mutta niitä ei lauleta. Suomennoksessa on päästy välttämään sanaa ”meidän”, jolla laulu alkukielellä eli ruotsiksi alkaa.

Heikki Nurmion ”Jääkärimarssilla” saattaisi saada nyt esitettynä passituksen tahdonvastaiseen hoitoon.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, / vaan yks' aatos ylpeä, pyhä: / Me nousemme kostona Kullervon, / soma on sodan kohtalot koittaa.

”Tähtilipun alla” on mainio sävelmä – brittiläinen juomalaulu. Kolmas säkeistö käsittelee perinpohjaisesti englantilaisia. Siinäkin pestään verellä. ”Their blood has washed out of their foul footsteps' pollution.” Porilaisten marssin vakiintunut suomennos on kyllä suurisuuntaisin: ”… voi vainolaisen hurmehella peittää maan.”

Oma suosikkini on hidas mollimarssi, ”Kaarle XII:n Narvan marssi”, jonka sävel on tiettävästi irlantilainen juomalaulu ja sanat Geijerin 1800-luvun alusta.

Hurjistuneet ylioppilaat alkoivat perustaa Napoleonin sotien jälkeen salaisia ja julkisia seuroja ja osakuntia sekä lauluköörejä. Ensimmäinen oli Berliinin Liedertafel, perustajanaan herra Zelter.

Uppsalan ylioppilaiden kuoro ”Allmänna sången” perustettiin 1830. Aikaisemmat sukupolvet ja minä osasivat ulkoa Gunnar Wennerbergin kaksiääniset ylioppilaslaulut, Gluntit. Ensimmäisessä laulussa maisteri kysyy gluntilta, tokko tämä muistaa, miten he kohtasivat toisensa ja ratkesivat ryyppäämään vuonna 1832, kun Allmänna sången kulki ympäri toria. Lauluun (nro 1) on jopa otettu suora sitaatti Narvan marssista ”Viken, tidens flyttiga minnen” ja että meneillään oli Kaarle kahdennetoista päivä. Vielä mainitaan, että molemmat herrat astelivat bassossa – laulut on kirjoitettu baritonille ja bassolle.

Uppsalan soihtukulkue marsseineen riutui vasta joitakin vuosia sitten.

Narvan marssi herätti huomiota ja kiihkeitä kysymyksiä Kekkosen hautajaisten johdosta. Se oli jotenkin päässyt unohtumaan. (Etsi YouTubesta, ellet muista – siellä esiintyvä tieto, että säveltäjä olisi Haeffner, on väärä. Tämä herra vain sovitti jo tunnetun sävelmän.)

Tiedossani ei ole keinoja kvantitatiivisen tutkimuksen tekemiseen. Pidän silti uskottavana tietoa, jonka mukaan ”Oi kallis Suomenmaa” (Klemetti) ei ollut erikoisen suosittu ennen sotia. Ensimmäinen levytys on vuodelta 1935. Laulusta tuli ensin sankarihautajaisten ja sitten sotien symboli. Sanoissa on eleginen sävy, ja ”Ateenalaisten laulun” (sanat Tyrtaios – Rydberg – Leino) kuolemankiihko on poissa.

Television ”Prisman” mainio selvitys musiikin vaikutuksesta aivotoimintaan vie takaisin asiaan – musiikilla (ja runoudella) on luultua vähemmän tekemistä semanttisen sisällön eli merkityksen kanssa. On yhdentekevää, mitä sanoissa sanotaan. Laulu vaikuttaa hermostoon, sen tuottamiin aineisiin ja aiheuttaa mielihyvää.

Suosittelen Narvan marssia mielihyvän aiheuttajaksi. Sen sanat ovat niin vaikeaa ja omituista ruotsia, ettei niistä ole haittaa. Komea mollimarssi. Niin hidas ettei saattoväki hengästy.

Sittenkuin

Salt Lake Cityn esimerkin mukaan saamme mekin pian nähdä rikosnimikkeen ”keskustapuolueen puheenjohtajaehdokkaana tehty jatkettu törkeä naisen seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen kanssa osittain yksin teoin tehty tekstiviestin näppäilemine ja lähettäminen moottoriajoneuvon kuljettamisen alaisena”.

Utahista näetsen lennätetään, että tekstiviestin kirjoittaminen autoa ajaessa on ainakin yhtä vaarallista kuin juovuksissa ajaminen.

Uutisen yhteydessä ei kerrota, että kitisevien lasten kuljettaminen auton takapenkillä on tiettävästi vielä vaarallisempaa. Autonasentajina toimineet sukulaismieheni tosin väittivät, että häiritsevä kitinä lähtee useimmiten ohjauspyörän ja etupenkin välistä.

Itse olen miettinyt, että vaikka ”Huuliharppukostaja” ja ”Django” olivat elokuvina molemmat suuria taide-elämyksiä, uuskriminalisointeihin voisi huoleti lisätä myös huuliharpun soittamisen liikennevalon vaihtumista odottaessa, varsinkin jos odottaa paikallaan valon vaihtumista punaiseksi.

Kirjallisuuden kuuluisia huuliharpun soittajia on Nuuskamuikkunen. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Nuuskamuikkusen on nähty myös tupakoivan – polttavan piippua.

Kun nyt on perustettu Suomen urheilun kauhugalleria (Hall of Fame), kirjallisuuden vastaavaa valintaa odotettaessa Suomesta on jo noussut yksi kirjailija käsittämättömään korkeuteen. The New York Review of Books, kirjallisuuslehtenä omaa ylhäistä luokkaansa, pitkäaikaisina kirjoittajinaan sellaisiakin nimiä kuin Bellow, Doctorow ja Updike ja korkeimman oikeuden haukkumisessa Ronald Dworkin, julkaisee nyt kirjoja pyrkien nähdäkseni äärimmäisen korkeaan kirjalliseen tasoon. Julkaisuluettelo on vaikuttava.

http://www.nybooks.com

Nyt tuossa kirjastossa on englanniksi Tove Janssonin ”Kunniallinen petkuttaja”. Enpä muuten äkkiä keksisi sopivampaa kirjaa tuollaiseen seuraan.

Innovaatioista ja etenkin Nokiasta ilkeily on hyvin suosittua, luultavasti siksi, että se on niin helppoa.

Oma innovaation käsitteeni on paljon velkaa taideteorialle, etenkin kirjallisuustieteelle. Viime aikoina suuren mielenkiintoni kohde on ollut italialainen, Stanfordin professori Franco Moretti, joka on nostanut esiin mm. kvantitatiivista kirjallisuuden tutkimusta ja julkaissut hyvin mielenkiintoisia tutkimustuloksia kehitysromaanin (Bildungsroman) sykleistä Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä etenkin salapoliisiromaanin (tyyppiä ”whodun’it”) kehityksestä. Hyvin maksavassa The Strand –lehdessä kirjoitti Conan Doylen aloitellessa 19 muuta hiukan viihteellisten poliisitarinoiden kirjoittajaa. Moretti on jopa piirtänyt graafeja johtolangoista, niiden esittämishetkestä ja merkityksestä loppuratkaisulle.

Morettiin tukeutuen väittäisin, että innovaatio on syklinen eli toistuva ilmiö, harvoin jotain absoluuttisen uutta, jollaiseen tekijänoikeus ja patenttioikeus näyttäisivät viittaavan. Innovaation ydinalue on romaani, sillä se kehittyy ja muuttuu jatkuvasti ja näyttää sisältävän jotain ihmisryhmiä ja ihmistä aidosti uudistavia ja ylläpitäviä ominaisuuksia.

Suomen teollisuuden ja elinkeinoelämän menestys on luettavissa siitä, miten suomalainen romaani menestyy maailmalla.

On monta syytä mainita Tove Jansson Nokian rinnalla – vaikka en itse pidä japanilaisista videomuumeista, tiedän että lapsenlapseni pitävät, ja ryhtyvät kukin kohdaltaan lukemaan Muumi-kirjoja sitä mukaa kuin kirjoille kykenevät.

Ruotsi, Norja ja Tanska kunnostautuvat sekä jännitysromaaneilla että niillä muilla. Suomen vahvin innovaatioala on musiikki.

Yritän laulaa suohon ”kahden kulttuurin” loukkua, ja olen hyväuskoisesti näkevinäni, että hyviä merkkejä olisi ilmassa.

Aalto-yliopisto liputtaa luovuutta. Se on normaalia mainontaa. Saamme nähdä, mitä on oikeasti tulossa. Oma ajatukseni on täysin selvä. Entisen teknillisen korkeakoulun alueelle on saatava yleisen kirjallisuuden professuuri ja siihen liittyvät tutkimusryhmät. Ehkä sellainen saadaan. Sekä kirjallisuudessa että historiassa jako suomalaiseen ja kansainväliseen on pelkästään turmiollinen.

”Kahden kulttuurin” ongelma ei ehkä enää ole luonnontieteen ja pehmeiden tieteiden välinen. Yksi kipupiste, jonka satun tuntemaan hyvin, on juridiikka. Siksi aloitin siitä. Aine ja opetus on lakannut vastaamasta tarkoitustaan – vanha tsaarillinen virkatutkinto elää yhä.

Sittenkuin… Tulevaisuus on käytettävissä. ”Sittenkuin” oli sangen kauan vakiintunut tapa aloittaa tuomioistuimen päätös. ”Sittenkuin virallinen syyttäjä NN oli vaatinut rangaistusta…”

Sittenkuin!

Superfreakonomics

Pyhinä ehtii perehtyä kirjoihin ja lehtiin. Keskustapuolue, etenkin pääministeri Vanhanen, osoittaa draamakirjallisuuden tuntemusta.

Kun Shakespearen näytelmässä kuningas ilmoittaa luopuvansa lähiaikoina vallasta, kysymys on vain hallinnon tehokkuudesta eli pyövelin toiminnan helpottamisesta. Se on virtaviivaisuutta. Moni ilmoittautuu hallitsijan seuraajaksi eli siis pää pölkyllä käsiteltäväksi, eikä heitä tarvitse etsiä etäämmältä.

Ihmisten kaksi tyypillistä käyttäytymispiirrettä näyttää joskus hirttävän kiinni. Melkein jokaisella on kyky jättää ajatteleminen puoliväliin tai alkutekijöihin, jos asia koskettaa vastenmielisiä aiheita. ”Pitäisi siivota…” Hyvin monella on kyky lipsahtaa noiden kolmen pisteen kohdalla johonkin kiireellisempään tai ainakin miellyttävämpään asiaan.

Toinen klassinen ongelma on ikävien eli siis omien mielipiteiden ja vakaumusten vastaisen tietojen hankkiminen, vastaanottaminen tai kuunteleminen eli torjunta.

Jos minulla olisi sosiaalisia taitoja, perustaisin ja ryhtyisin värväämään jäseniä yhdistykseen, jonka puuttuminen tuntuu kipeästi, ”Persekännin puolesta r.y.”. Kohtuuton mutta myös kohtuullinen alkoholin käyttö on mystifioitu niin tehokkaasti, että jokainen sellaiseen syyllistyvä on automaattisesti huono ihminen, joka tapauksessa huonompi kuin muut.

Kun alkoholiperäiset sairaudet ovat nyt suurin työikäisten tappaja Suomessa, ministerit keksivät minä päivänä tahansa virtaviivaisen ratkaisun: jätetäänpä nämä hoidotta tai joka tapauksessa epätavallisen huonon hoidon varaan. Oma vikansa.

Järjestön jäsenet voisivat kokoontua ystävällisesti mutta valvotusti sopivaan kiinteistöön, johon poliisia, talonmiestä tai naapurin akkaa ei päästettäisi. Kokouksia pidettäisiin esimerkiksi joka perjantai tai joka toinen perjantai. Vakaumukseen perustuva, koeteltu jäsenyys oikeuttaisi käyttämään erikseen suunniteltua rintamerkkiä napinlävessä – takin, jos on, tai housujen, joka sopisikin hyvin. Järjestön district governor saisi isomman merkin.

Arvokkaasti eli järjestön periaatteita kunnioittaen jäsenyydestä luopuvat voisivat saada erikoisen veteraanimerkin.

Voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti yhdistyksen päämäärien vastaisesti käyttäytyvät jäsenet, esimerkiksi raitistuneet, voitaisiin kirjallisen varoituksen jälkeen erottaa.

Ottakaa nyt tästä selvä. Kukaties olen tosissani. Kukataies tämä on esimerkki. Myös minulta on kuollut läheisiä välittömästi tai välillisesti viinaan.

Toisaalta tiedän useita ihmisiä, jotka ovat arvioineet itsensä alkoholisteiksi, vaikka todellinen vaiva on ollut vaikea paniikkihäiriö tai bipolaarinen eli kaksisuuntainen mielialahäiriö tai mielisairaus. Alkoholi leikkaa näiden vaivojen oireita. Tietysti se sitten myös pahentaa niitä.

Parissa tietämässäni tapauksessa asianomainen on ehtinyt kuolla tai tehdä itsemurhan lämpenevässä ja metaanipitoisessa hoitoilmastossa, jossa kaikki vähänkin vaikeaselkoinen katsotaan potilaan ilkeydeksi, kehittymättömyydeksi tai luonneviaksi.

En ole yhtään varma, onko ilmasto muuttumassa. Joskus toivon, että olisi. Alkoholiasiassa panen toivoni ilmastonmuutosongelmiin – kun nyt teollisuusmaat ovat sitoutumassa vähentämään erilaisia päästöjä, kehittyvillä talouksilla (Kiina, Intia, Brasilia) on kerrankin tilaisuus käyttää neuvotteluissa vipuvoimaa. Ennemmin tai myöhemmin on pakko myöntää sekin, että naudat ovat kasvihuonekaasujen (metaanin) tuottajina suurempi tekijä kuin liikenne. Silloin luultavasti esimerkiksi Argentiina hyppää kiinnostuneena neuvotteluihin.

Ja silloin ns. länsi joutuu nostamaan neuvottelupöydälle muun muassa lääkepatentit, joiden hinnoittelu kiinnostaa vähemmän kehittyneitä valtioita oikein kovasti.

Levitt ja Dubner ovat julkaisseet nyt uuden kirjan. The New York Timesin blogi http://freakonomics.blogs.nytimes.com/ on jatkuvasti hauska ja seuraamisen arvoinen, ja ensimmäinen kirja sai ansaitusti huomiota.

Uusi kirja on edellistä (”Freakoconomics”) vakavampi, huvittavuudesta tinkimättä.

Vaikka kirja ei ole millään muotoa hetken humpuukia, en ilmoittaudu sen takuumieheksi. Minulla ei ole asiantuntemusta arvioida sitä, mutta on ilahduttavaa lukea ”asioita jotka luulit tietäväsi, mutta et vain tiennyt”.

Ilmastoasiassa kirjassa laajasti esitelty ajatus rikkidioksidin levittämisestä stratosfääriin näyttää esiintyvän mm. The Economistissa, jonka luulen tarkoittavan, että ajatus on todettu tutkimisen arvoiseksi. Se ei tarkoita, että se olisi todettu toteuttamisen arvoiseksi.

Tämän kirjoituksen kokoava ajatus? Että joissakin tapauksissa kehitystä jarruttavat kitkaisimmin vanhastaan oikeiksi ja viisaiksi arvioidut ratkaisut.

Westö II

Eräät osaavat ihmiset ovat mutustelleet romaanin rock-sisältöä. He ovat kuunnelleet muuta musiikkia toisissa paikoissa. Mutta tässä musiikki on vain yksi halun herättäjä, kuin Proustin Vinteuil’n sonaatti (jota ei ole olemassa).

Myös kirjallisuus on täynnä näköispatsaita. Tämä nyt ei kumminkaan kuulu niihin, ja kirjoittaja menee muistoihinsa kuvien, hajujen ja tekstien kautta, ja lukija saa luvan suvaita lähes tuntemattomia nimiä. Entä sitten? Toisen ruotsiksi nyt kirjoittavan mestarin, Per Olov Enquistin romaanit ja omaelämäkerrallinen teos (Ett annat liv, 2008) ovat aivan täynnä viittauksia, joiden ymmärtäminen ei ole välttämätöntä. Kun niiden lähteitä hakee, ihmettelemistä riittää. Sebaldin ”Austerlitz”, jonka päähenkilö on hänkin isää etsimässä, on vielä hämmentävämpi, koska tapahtunut sekoittuu kuviteltuun. Kolmas nykysuosikkini Paul Auster kuvaa usein New Yorkia, jota ei ole olemassa.

Westön ihmeellinen tekniikka, joka toi mieleeni Hannu Salaman, on käyttää kertojana keskinkertaista, ajoittain hiukan tympeää ”henkilöä”, joka selvästi ei ole Westö itse. Perinteinen universaalikertoja, jota esimerkiksi Linna käytti, on Jumalan sijainen maan päällä. Tämä kertoja on Frank. Kaurismäen esikoiselokuvassa Calamarin Union päähenkilöinä on 15 Frank-nimistä miestä, jotka lähtevät raitiovaunulla Kalliosta kohti tuntematonta Eiraa. Niin tässäkin. Mukana ovat Dave Lindholm, Eput, Pellonpää…

Westö on sijoittanut tekstiinsä sekä tärinäraitoja että hidastustöyssyjä. Hänen kertojansa Frank harhailee kuin ajatuksensa ja ”Frankin teksti” on välillä kökköä. Lukijan on silti syytä luottaa siihen, että kirjan kanteen merkitty kirjoittaja tietää mitä tekee. Kun alkaa tuntua siltä, että tämä nyt on yhä pitkää kuin leveääkin, noin kahden tai kolmen sivun päässä odottaa käänne, joka saa lukemaan tekstiä kiihtyneenä, seisaaltaan, läikät poskipäissä.

Kokonaisuus ei kuitenkaan ole ”joutavanpäiväisen ihmisen tarina”, jollaisia Gogol, Dostojevski, Kafka ja mm. Döblin harrastivat. Tämä Frank löytää aidosti jotain – juotuaan sitä ennen itsensä melkein hengiltä.

Olisi näet kiusallista, jos Pihlajamäen piirteitä sisältävästä Munkkivuoresta löytyisi romaanihenkilö, joka todella erottuisi edukseen betonielementtitaloista ja ostoskeskuksen kituvasta yhteisöllisyydestä.

Tämä on nyt kaupunkisuunnittelun ja rakennustaiteen historian ongelma: miten asuntokannaltaan ala-arvoinen Sörnäinen, Kallio mukaan luettuna, tuotti ainakin kaksikymmentä kansallista taiteen tai tieteen huippua? Anu Kaipainen, Pirkko Saisio, Haavikko, Nummet, Warikset, Hannu Mäkelä, Alpo Ruuth, Pentti Saaritsa, Raimo Hartzell – ja puolet tunnetuista näyttelijöistä, Tauno Palosta alkaen?

Televisiossa ystävällinen toimittaja kysyi hiljan työmarkkinajohtaja Seppo Riskiltä – jonka tunnen auskultointiajoiltani – että ei kai se Vaasankatu sitten ollutkaan kasvavalle niin paha paikka, johon Riski sanoi, että oli se, Puukkobulevardi.

Westö sijoittaa kirjaansa sivujuonteeksi Suomen poliittisen historian niin hyvin, että hän voisi vaihtaa oppituoleja Henrik Meinanderin kanssa. Ajankuva on vielä oivaltavampi kuin professorin uuden ”Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema”. Tässä on elementtinä, ei siis tuloksena, Suomi 1956-2008. sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Sotaa ei pidä ihmetellä – henkilöiden omituisuudet johdetaan selvästi sodassa tavalla tai toisella hulluksi tulleista ja sitten kadonneista isistä.

Päähenkilöistä yksi, Manner – monimielinen sukunimi – on yhdistelmä asioita, jotka liittyvät Tarja Haloseen (Kallio, Wallininkatu), Reino Paasilinnaan, Ulf Sundqvistiin, Matti Louekoskeen, Ilkka Kanervaan. ”Mansnerin” suku Eirasta on uskottava kuva entisen valtaeliitin antautumisesta uuden, kovanyrkkisemmän edessä. ”Manner” aloittaa Ralf Fribergin, Eino S. Revon ja Kekkosen nosteessa radion ja sitten television toimittajana.

Vastaavasti ”Pete Everi”, kertojan nuoruuden ystävä, uppoaa ahtaan perhe-elämän suohon samalla tavalla kuin kertoja viinaan ja kaikinpuolisen pinnallisuuden ylistykseen, mutta molemmat nousevat. Loppunäytös tapahtuu kuitenkin Europarlamentin jäsenyyden ja Everin Helsingin Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen kirjoittamien paljastusten ympärillä. Mediapopulismi nousee näkyviin hyvin kauniisti – ei vastuuttomana mudan heittämisenä, vaan lumipalloina, joiden ytimessä on journalistin ammattitaitoa ja sosiaalista suuttumusta selvien väärinkäytösten vuoksi. Tältä osin Westön romaani ulottuu yli kirjoittamishetkensä asioihin, jotka ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt.

Hyvä kirjoittaja ei piilota tekstiinsä viestejä. Kirjoittaminen ei ole mitään geokätkentää.

Lukijan ei kuitenkaan tarvitse hetkeäkään miettiä, miksi tämä kaikki oli kirjoitettava ja siis luettava. Koko teoksen irrationaalinen, aivan selittämätön teema on ystävyys. Pahimmat porsaat osoittautuvat kuolemaan asti uskollisiksi niille harvoille, jotka ovat kerran – keskenkasvuisina Kalliossa – ottaneet ystävikseen.

Suuressa loppukohtauksessa toteutuu itsereferenssi. Romaani alkaa kertoa kirjoittamisestaan ja samalla saavat selityksen lukuisat kerronnalliset kömpelyydet, joita lukija on nolostellut. Romaani loppuu siihen, mistä se alkoi, ja koko ajan mukana mutta vuosikymmeniä melkein kaikilta kateissa ollut kirjan henkilö painaa leimansa loppuun. Hän suostuu muistelemaan ja kertomaan – ”kunhan muistat, että jokainen ihminen on ihme”.

Ihmeellinen ihme.

Dylan Thomasin parempi runo (And Death Shall Have No Dominion) menee mielestäni näin.


Eikä kuolema saa heistä valtaa.
Kuolleet alasti ovat yhtä
kuin tuulimies ja länsikuu.
Luut lihasta kuivat uivat pois,
ja tähti on kyynärpään alla.
He tulevat terveesti hulluiksi,
meren läpi pudoten he nousevat taas,
ei rakkaus poistu, vain he ovat poissa,
eikä kuolema saa heistä valtaa.

Westö I

Älä käy yöhön yksin. Gå inte ensam ut i natten. Do not go gentle into that good night.

Romaanin nimi on ainoa vaikeasti kirjoitettu kohta koko kirjassa, ja se on siis Dylan Thomasin (1914-1953).

Suomennos ja ruotsinnos eivät käännä kuin puoli merkitystä ja toisen puolen väärin. Thomas kirjoitti: ”Älä mene tappelematta hyvään yöhön, vanhuuden pitäisi palaa ja raivota päivän päättyessä…”

Älä mene taistelutta sanomaan hyväksi yötä,
vanha saa palaa, raivota päivää päättyvää;
kiroa, kiroa valon kuolemaa.

Viimeisillään viisaat vanhat tietävät, että pimeys
on oikein, koska heidän sanansa ei lyönyt tulta, silti
älä mene taistelutta sanomaan hyväksi yötä.

Hyvät miehet, viimeiset lipuvat huutaen, miten
kirkkaina hennot teot olisivat tanssineet vihreässä,
raivoa, raivoa valon kuolemaa.

Villit miehet osasivat laulaa pakoon auringon ja
oppivat, liian myöhään, sen surun,
älä mene taistelutta sanomaa hyväksi yötä.

Vakavat miehet liki kuolemaa näkevät sokaistuen
sokeat silmät lentävät tähtinä iloiten,
raivoa, raivoa valon kuolemaa.

Ja sinä, isäni, surullisen korkealla,
kiroa minut, siunaa hurjin kyynelein,
älä mene taistelutta sanomaan hyväksi yötä.
(suom. JK)

Romaanin on arveltu keskittyvän erikoisesti musiikkiin, rokkiin. Ajatus taitaa olla aivan väärä. Teoksen aihe on halu. Halun kerrotaan kohdistuvan naisiin, viinaan, musiikkiin, hajuihin, muistoihin. Romaanin lopulla asia mainitaan painokkaasti, halun (begär) ja rakkauden ongelmainen suhde.

Halu on samanlainen ilmiö kuin ahdistus. Sillä ei ole kohdetta. Se ei tyydy. Jos se muuttuu himoksi / peloksi, se voikin tyydyttyä, sanoivat psykoanalyytikot.

Musiikki kuuluu tämän romaanin dekkarimaiseen ainekseen. Westö on leikannut perinteisen kehitysromaanin tunnelmia heittämällä mukaan perinteisen etsinnän, sen joka näkyy myös teosten nimissä Graalin maljan etsinnästä Proustin kadonneen ajan etsintään. Tässä ollaan kadonnutta isää etsimässä, aivan konkreettisesti. Epäselvä, mahdollisesti kuninkaallinen syntyperä oli kirjallisuuden romantiikan keskeisiä aiheita.

Westö menee nyt kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Mann ja Hesse, Proust ja Gide, Moravia, Faulkner, Musil ja Döblin ovat kirjoittaneet merkittävästi samoista asioista.

Halun vastakohta on pelko. Jos näiden kahden tasapaino järkkyy tai jos toinenkin painaa liikaa, seurauksena on mielenhäiriö, usein mielisairaus. Niin tässäkin, ja useilla. Patologia raivoaa. Ensimmäiset kolme päähenkilöä: psykopaatti (Jouni), Lapinlahden sairaalan pitkäaikainen hoidokki (Adriana), syntymäsäikky Ariel.

Aihe on tavattoman kunnianhimoinen. Suomalaisessa ja ruotsalaisessa romaanissa ei ole nähty vastaavaa onnistumista pitkiin aikoihin. Minulle tuli mieleen omituisesti Hannu Salaman ”Minä, Olli ja Orvokki” (1967), jota olen pitänyt suomalaisen romaanin päätepisteenä - sen jälkeen on ollut lupa katsoa, tuleeko enää mitä vallan uutta. On toki tullut, esimerkiksi Antti Tuurin dokumentaarisesti tarkoin pohjustettu lajityyppi, mutta se on epäromaani, koska se määrittelee ja tunnustaa itse rajansa. Tämä Westön valloitus on romaani maailmassa, ja maailma on aina tietymätön, kaoottinen, sumea.

Yrittävätkö aikalaisemme panna paremmaksi Waltarille? Jos Westö siirtyy jatkossa pois lukijan muistin alueelta, näin sitten on. Jo nyt tämän romanin samoin kuin Westön edellisen ja ”Leijat Helsingin yllä” lukeminen ajattelematta nuoren Waltarin 30-luvun Helsinki-romaaneja on vaikeaa (kulttiromaani ”Suuri illusioni” ja Helsinki-trilogia, jonka kirjoittaja itse parturoi 1942 ottaen otsikoksi ”Isästä poikaan”).

Olen ollut nyt yhteydessä Westön kanssa. Sanoin hänelle, että eräät romaanin hedelmöittyneet jaksot ovat outoja lukea, koska muistan paikat, muistan tapahtumat, olen asunut samoissa taloissa, olen ollut samoissa bileissä. Puhun tässä romaanissa kerrotuista asioista, joiden tapahtumavuosina Westö itse oli alle kouluikäinen. Eräin kohdin yhteensattumat ovat melkein kiusallisia. Olen itse katsellut Alppikadun uuden kerrostalon ikkunasta Castréninkadun puutalojen rappiota ja repimistä. Olen pelännyt niillä kaduilla, joiden kuningas Joni oli – Neljännellä linjalla kesällä 1956 sedän asunnossa. Romaanin päähenkilöistä kolme on ikäisiäni. Neljännen kesäpaikka on Ruovedellä ja kertojan muistin käynnistää sisävesilaiva ”SS Jäminki”. Kuuntelin itse 1960-luvun Ruovedellä Jämingin talon tuntumassa Pohjola- ja Tarjanne –laivojen ulvahduksia vuolteessa.

Syy

Uskontoja ja uskomusjärjestelmiä pitää väkevästi yllä ihmisten syyllisyyden tarve.

Totalitaaristen järjestelmien nerokkuus on tuon syyllisyyden ruokkiminen ja ylläpitäminen.

Oikeudellinen ja varsinainen eettinen syyllisyys-käsite liittyy kohteeseen. Olet syyllistynyt varkauteen, jumalauta! Kohtelet anteeksiantamattoman törkeästi iäkästä äitiäsi.

Ja sitten on syy yhteys, joka ei ole tyypiltään ”ken söi kesävoin”, tai jos paremmin ymmärrätte, ”tämä on talo, jonka rakensi Matti…” Hienostellen voi sanoa, että ”conditio sine qua non” ei riitä – välttämätön ehto ei ole riittävä ehto. Pyssyn löytäminen vaatekomerosta on välttämätön ehto, mutta sillä ei ole paljon tekemistä aseella sitten tehdyn murhan kanssa. Lumen kertyminen ja paakkuuntuminen pysäköintialueelle on kaatumistapaturman välttämätön ehto, mutta vahingonkorvausvastuu edellyttää, että kiinteistön tai pysäköintialueen haltijalla oli mahdollisuus kolata ja hiekoittaa. Jos lunta on tullut kaiken aikaa ja ajankohta on kummallinen, korvausvastuuta ei ehkä ole.

Syyn on oltava normaalin elämänkokemuksen – odotushorisontin – sisään mahtuva. Jos joku ”humoristi” oli käynyt salaa levittämässä kuivalta ja jäättömältä näyttävälle asfaltille perunajauhoa tai tanssilattian liukastusainetta, alueen haltija ei ehkä ole vastuussa.

Tätä sanotaan syy-yhteyden adekvaattisuudeksi.

Talonmiehen perusvirvoke ainakin Turussa kuuluu olevan jallu-cola. Vastaavasti ”talonmiehen vapaapäivä” on jallu ilman kolaa. Tämä tuli mieleen lumentulosta.

Alkuun kirjoitettu sisältää korkeintaan peruskurssitason asioita. Samaan pinkkaan niputtaisin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja terrorismin. Ilmastonmuutos, joka on vaikea tieteellinen kysymys ja toistaiseksi epäselvä, on jo tullut tavaksi esittää ihmisten, etenkin amerikkalaisten, pahuuden seuraukseksi, ja pelastus eli vapahdus voi tapahtua ainoastaan sydämen muutoksen kautta.

Kasihuonekaasujen määrä ja kasaantuminen on tietenkin niin huolestuttava, että niitä on ryhdyttävä rajoittamaan jyrkästi, kansainvälisesti, tehokkaimmin tavoin. Kokemuksen mukaan syyllistäminen johtaa tuloksiin sangen huonosti. Rinnakkainen esimerkki on lähellä, vesien ja ilman pilaantuminen, ja puhdistuksesta saadut monin paikoin hyvät kokemukset.

Sofi Oksasta ei tarvitse sietää eikä hänen mielipiteisiinsä ole pakko yhtyä. Minusta hän esiintyy aivan harvinaisen hyvin ja puhuu hyvin painavaa asiaa. Tastulan ohjelmassa hän puhu naisista, virolaisista ja syyllisyydestä ja lisäsi, että vallan vaihtuessa opportunistit tulevat esiin.

Tuossa keskustelussa tarkoitettiin sotilaallisia valloituksia ja poliittisia mullistuksia. Eräät muutokset ovat synnyltään ja taustaltaan melkein yhtä epäselviä kuin ilmastonmuutos. Sellainen oli Suomen 1970-luvun alun nuorison stalinismi, joka oli yhtä ainutlaatuinen käyttäytymismalli kansainvälisesti kuin sankarivainajien kuljettaminen kotiseudulle.

Ympäristötietoisuus ei ole erikoisen salaperäinen asia. Suomessa ja ehkä muuallakin se seurasi poliittista kiihkoilua eli siis vasemmistoliikkeitä. Monin osin ja monin paikoin se on jo muuttunut fundamentalismista (”ydinenergia on paha asia”) toimintamalleiksi, jotka voi hyväksyä tai hylätä.

En tiedä, mikä teki ilmastonmuutoksesta niin ison puheenaiheen, mutta epäilen, että se liittyi vuoden 2001 terroritekoihin. Luulen että on olemassa ilmiö, jonka nimi voisi olla kollektiivinen neuroosi ja joka lisää ihmisten syyllisyyden tarvetta.

Uusi uho vertautuu vallan vaihtumiseen, ja kuten Sofi Oksanen sanoi, silloin esiin astuu suuri määrä vääriä profeettoja, jotka perustuvat kiireesti jonkinlaisen uuden papiston. Jotkut näistä uusista ylipapeista saattavat olla hyvinkin vilpittömiä, kuten luultavasti Al Gore. Osa ei ole lainkaan vilpittömiä. Esimerkkinä voisi olla sodan jälkeisinä vuosikymmeninä raivonnut rauhanliike, jonka eurooppalainen versio tiedetään nyt osaksi Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa, ja ainakin suomalainen osa Neuvostoliiton rahoittamaksi.

Tunsin maalla yhdetkin veljekset, jotka saivat piiskaa joka lauantai iltapäivällä. Heidän isänsä oli sitä mieltä, että elleivät pojat olleet tehneet mitään erikoisempaa pahaa, heillä on kuitenkin jotain suunnitteilla. Pojat puolestaan suhtautuivat asiaan niin kuin Suomen kansa ja länsimaat. Jokin hellittämätön ja muuttumaton perussyyllisyys pani pitämään rangaistuksia oikeutettuina, vaikka niitä ei annettu mistään tietystä, käsitettävästä syystä.

Kun olen miettinyt ja katsellut kommunisteja, joiden aate ja siis elämänsisältö sortui mahdollisimman näkyvästi ja rumasti, olen ollut näkevinäni, että toiset ovat aidosti hissukseen ja toiset taas kaikin puolin valmiina seuraavaan hurjapäiseen oppiin, ajatusrakennelmaan, uskontoon tai järjestelmään, jonka varjolla voisi ruveta kähimään itselleen puhevaltaa, muuta valtaa ja mielellään lisäksi käteistä rahaa.

Se ei ole vaikeaa, koska yleisö – me muut – olemme taipuvaisia pitämään totena kaikkea, mikä esitetään vakuuttavasti ja riittävän kovalla äänellä.

(Kuvassa eilinen kirjasto eri puolelta. Näkökulmalla on vaikutusta.)

Kognitiivinen ajelehtiminen

Tuo termi ei ehkä ole vakiintunut eikä ymmärrettävissä. Lukemani mukaan keskittyminen alkaa hajota noin sekunnin kuluttua, ellei hiiren klikkaus tuota tulosta. Kymmenen sekunnin kuluttua, jos esimerkiksi ohjelma latautuu hitaasti, henkilö on luultavasti jo unohtanut, mitä oli tekemässä, ja purjehtii toisten tuulten ajamana muissa maailmoissa.

Sosiaalipsykologia puolestaan tuo esiin tämän termin yhteydessä, miten arka ja säikky ihminen on käsityksissään itsestään. Opiskelija joka epäonnistuu tentissä ja professori, joka ei saa hakemaansa virkaa tai apurahaa, ovat ainakin bussipysäkille / autokatokseen asti mielestään maailman viheliäisimpiä otuksia, jotka eivät enää tarvitsisi muuta kuin Bilteman halpaa mutta kestävää muoviköyttä, sopivaa liukastusainetta, kuten grafiittia tai mäntysuopaa, ja tukevan koukun, joita muuten saa nykyisin myös maitokaupasta (n. 2”).

Tyypillisesti tämä (esim. Baumeister ”The Self in Social Psychology”) ilmiö, joka on nähdäkseni täysi terveyden merkki, tarkoittaa siivilän läpi sujahtamista. Itse kukin kuljettaa mukanaan eri kokoisia ja kunnoltaan vaihtelevia sihtejä. Ongelma on puhdistus: jääkö sakka eli epäonnistumiset, loukkaukset, muut itsetunnon kolaukset, mätänemään paikalleen, vai onko käytettävissä jokin puhdistusaine?

Tavallisin ja ehkä tehottomin tässä tapauksessa on spriitä sisältävä juoma. On kai silti aihetta pelätä, että ulkonaisesti (utvärtes) desinfioiva aine toimii huonosti sisäisesti (invärtes) käytettynä.

Kaksikieliset nimitykset ovat jääneet mieleen vanhoilta huonoilta ajoilta, jolloin eläinlääkärin ”sialle” määräämää spriitä haettiin apteekista, ja jos kunnanlääkäri oli palkinnut ruhtinaallisesti jotain hyvää veljeä fortisreseptillä, käytöksi oli merkitty ”pyyhkimiseen” ulkoisesti.

Muuan henkinen hajulukko mainitaan kirjallisuudessa nimellä ”incompetence pocket” eli kyvyttömyystasku. Perusesimerkki on musiikki. Jos on punastellut luokan edessä ja saanut laulusta vitosen, siitä syntyy helposti pysyvä pesäero.

Tunsin syvää pettymystä, kun muuan suuresti arvostamani virkatuomari sanoi: ”Olen täysin epämusikaalinen.” Olen aina suhtautunut tuollaiseen joko traagisena vammana tai huolettomasti paljastettuna luonnevikana.

”Matikka on mulle hepreaa vaikka kirjoitin laudaturin pitkästä matematiikasta”, on edelleen tavallinen repliikki etenkin naisen sanomana.

Niitäkin on, jotka kerskuvat sillä, etteivät lue romaaneja ja osoittavat ohimennen esimerkeillä, että tieto on tosi ja tuho tapahtunut.

Jos sivuutamme kliiniset sairaudet, ankaraa epämusikaalisuutta esiintyy, mutta se on harvinaista. Näpätään C ja A ja kysytään, kumpi on korkeampi sävel. Suomalaisenkin tutkimuksen mukaan sävelpuhtauden merkitystä liioitellaan törkeästi myös muusikkopiireissä. Silti esimerkiksi Loiri on todiste suositusta laulajasta, joka on jättänyt harjoittelun niin vähälle, että sekä laulussa että soitossa puhtaus ja rytmi pettävät pahasti; eufemismi on ”jatsahtava”.

Matematiikka-tasku liittyy luultavasti sukupuolirooleihin ja on toivottavasti nyt katoamassa. Kukaties lukuisat opettajasukupolvet ovat saastuttaneet ympäristöä jättämällä huomiotta sen, että keskinkertaiselle koululaiselle funktiot, etenkin polynomit, ovat ehkä abstraktisia ja jäävät siten äkkiä ymmärtämättä. Silloin taitoihin jää paha aukko, jota on yritettävä paikata mekaanisilla säännöillä, kuten ”vakiot ilmaistaan aakkosten alkupään kirjaimilla ja muuttujat loppupään”.

Pidän totena, että pitkästä matematiikasta ei kirjoita ällää osaamatta pitkän matematiikan kurssia. Lukiokurssi on kohtalaisen vaativa, joten osaamattomuus on turhaa puhetta, jos on siitä selvinnyt.

Nämä kaksi, musiikki ja matematiikka, liittyvät myös poikkeukselliseen lahjakkuuteen, joka yleensä saa opettajat ja osan tovereista innostumaan. Poikkeuksellinen lahjakkuus ei ole poikkeuksellista. Useimmat ovat nähneet sitä luonnossa.

Vaikka tunnen itsekin pianonvirittäjiksi syntyneitä ihmisiä, kysymys on luultavasti kognitiivisen ajelehtimisen hallinnasta. Joku voi olla kerta kaikkiaan niin tyhmä, että etenee kuin tavarajuna. Kerran asiaan paneuduttuaan sellainen ihminen ei voi olla oppimatta matikkaa ja musiikkia hyvin tai erittäin hyvin. Liika viisas taas ei opi. Ei anna itselleen aikaa.

Kirjallisuus on eri asemassa, koska siinä on kysymys yhteisestä kielestämme. Kaunokirjallisuuden suhde muuhun tekstiin on kuuntelemisen (lukemisen) kannalta sama kuin hyvän viulun soittamisen suhde arkiseen hyräilyyn.

Kyky tunnistaa kaunokirjallinen teksti on arkinen ja opittavissa oleva asia. Siksi esimerkiksi juristi, joka kehuu olevansa kirjallisuudelle kuuro, tulee todistaneeksi olevansa heikko juristi. Tuomioistuimen päätöksen perusteluista ja väitöskirjoista tekevät hyviä samat piirteet, jotka ovat romaanissakin ansioita: ilmaisevuus, ilmavuus, yksinkertaisuus. Hyvä teksti on kuin mummon satu: kuultu pysyy mielessä ja uusien käänteiden odotus kihelmöittää.

Kiitetty runous vaikuttaa äkkinäisestä käsittämättömältä. Vaikutelma syntyy kognitiivisesta ajelehtimisesta, joka estää huomaamasta kielen syvärakennetta. Eräs jo kuollut nainen tapasi tiuskahtaa minulle: mitä sinä siitä, mitä minä sanon. Kuuntelisit, mitä minä tarkoitan.

Annu

Olisi selvitettävä, milloin hän kuoli, mutta syntynyt hän oli 1923. Nuoremman sisaren hautajaispäivän näen valokuvistani. Nuoremman veljen kuolemantapauksen tapaturmaisesti asevelvollisena olen löytänyt kirjoista. Aika kauan siitä on.

Sota ei surmannut ketään tuosta suvusta; kansalaissodassa kaatui yksi eno aivan nuorena.

Puhe sodasta selvinneistä on ajattelematonta. Annu oli sodan uhri, samoin hänen luutnanttina kotiutettu miehensä, ja tuho näkyy myös heidän lapsissaan.

He olivat molemmat puolisot etuoikeutettuja. Perheet olivat erittäin toimeentulevia ja arvostettuja mutta vailla raskauttavia perinteitä. Annu oli epätavallisen älykäs ja muutenkin lahjakas. Mies oli yhtä hyvä musiikissa kuin urheilussa ja teki työuransa menestyvänä liikkeenjohtajana pörssiyhtiössä. Annu kävi suomalaista yhteiskoulua, mies ja hänen veljensä Normaalilyseon.

Tutustuessamme he olivat nelissäkymmenissä. Heitä oli vaikea ja epämiellyttävä kutsua kylään, koska he riitelivät ja piikittelivät toisiaan koko ajan. Sitä kesti vuosikymmeniä, kunnes he sitten eläkeikään tultuaan erosivat kaikkien hämmästykseksi.

Sekään ei auttanut. Annu menetti nopeasti otettaan elämästä. Mies avioitui uudelleen, uusi vaimo sairastui syöpään ja kuoli, ja mies pian sen jälkeen.

Joskus sähköjunassa tulee mieleen ”Grani”. Suomenkielisetkin ilmaisivat kotipaikkansa noin; se ei ollut vaatimattomuutta.

Ihmiset ajattelevat vaistomaisesti samalla tavalla kuin tiede. Jos parametrit ovat tiedossa, tulos on johdonmukainen. Jos tulos ei toteudu, on aihetta etsiä syyllinen, asianomainen itse tai hänen pahat vanhempansa.

Jos ihmisen selittä, tuloksena ei ole romaani vaan epätotuus, ehkä tietoinen vale. Ihmisen ja ympäristön kuvioitumisen murskaavat kerran toisensa jälkeen järjenvastaiset tapahtumat, joita kukaan ei osaa ottaa huomioon, ainakaan ajoissa.

Ensimmäinen lapsi syntyi sodan jälkeen pahasti vammaisena. Sitä ennen pari oli solminut avioliiton suututtaen vanhemmat perinpohjaisesti. Annu oli lääkintälottana sotasairaalassa. Kun hän kertoi kihlautumisestaan, isä paiskasi leikkaussalissa tarjottimen kaikkine instrumentteineen seinään ja huusi.

Annu oli menettänyt äitinsä ollessaan 15-vuotias ja joutui silloin varaäidiksi pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle. Kuolinsyy oli kohdun ulkopuolinen raskaus. Sitten tuli talvisota ja sen aikana äitipuoli ja myöhemmin kaksi sisarpuolta. Jatkosodan alkaessa lapset olivat huvilalla Porkkalan niemessä, ja Annu joutui hoitamaan sisarukset ja tavaroita osittain tiettömän taipaleen takaa Kirkkonummen asemalle ja sitten sotilaiden keskellä kotiin. Isällä ja äitipuolella oli liikekannallepanon mukaiset tehtävänsä sotasairaalassa.

Koskaan ei sattunut mitään traagista eikä erikoisen kertomisen arvoista. He eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti. Kysymys ei ole sadusta.

Syyllistä etsiessä mieleen tulee isä, ja kukaties hiukan eloisat kotiolot. Toisaalta näillä lapsilla oli puusepän tekemät nukenkalusteet ja tietysti lapsen mittojen mukaan valmistetut pikku sohvat, pöydät ja tuolit. Koska vanhat valokuvat ovat tallella, siitäkin on todisteita, että vanhemmat keskittyivät lapsiinsa ja pitivät näitä ihmisinä.

Nähdäkseni kysymyksessä on syiden ketju, joka onkin paras syy elää ihmisiksi. Huolimattomasti eläen ja omapäisesti ratkaisuja tehden kykenee pilaamaan viiden – kymmenen muun ihmisen elämän, ja häiriö on lisäksi perinnöllinen.

Luulen tietäväni Annun isän ja siis Annun kynnyskokemukset. Ensin oli kansalaissota, jonka tapahtumat askarruttivat silloisen lääketieteen ylioppilaan mielt vielä 50 vuotta myöhemmin. Sitten kuoli luultavasti tärkein ihminen, ihailtu veli eli siis Annun setä.

Lupaavien sukulaisten teot paisuvat muistoissa. Tässä tapauksessa kirjoja ja papereita jäi sen verran, että arvio oli oikea. Nuori juristi oli jo väitöskirjatyössä, kun pikkuveli toimitti hänet professorinsa tutkittavaksi ja tämä sanoi, että on se sarkooma, syöpä vatsassa, aivan kuten kandidaatti onkin arvioinut.

Läheisen tukihenkilön yllättävä kuolema ei sovi tieteelliseen maailmankuvaan eikä Saksassa viimeisteltyyn koulutukseen. Vaikka Annun isä todella keskittyi syöpäsairauksiin ja sai aikaan mainioita tuloksia, jokin olin pysähtynyt 1920-luvun lopulla, ja se näkyi, tuntui ja kuului vielä 60 vuoden kuluttua.

Siitä saa uskoa tulevaisuuteen, kun näkee, miten nopeasti vielä hiljan naureskeltu pikaterapia – debriefing – eli menetyksiä kokeneiden ja onnettomuuksiin joutuneiden nopea ja päättäväinen tukeminen välittömästi, teknisiä ja oikeudellisia syitä etsimättä ja psykologisoinnit sivuuttaen, on tullut meillä tavaksi. Kokonaiset sukupolvet kostivat isilleen tehtyjä vääryyksiä ase kädessä. Tarvittiin melkein sata vuotta psykoterapiaa ennen kuin ymmärrettiin, ettei se oikeastaan auta, kun osa terapian tarvitsijoista on jo manan majoilla.

Kadetti ja kylteri III

Kirjoitan tätä selvittääkseni itselleni, onko Jacobsin hauska ajatusleikki vanhentunut.

Olen pitänyt selvänä, että ”kauppiaallinen” tarkoittaa sekä myyjiä että ostajia. Työntekijä kaupittelee työvoimaansa. Hän on kauppias. Teollisuus kuuluu samaan ryhmään, koska teollisuutta harjoitetaan voiton saamiseksi.

Vartijaluokan omituisuus on todellakin rahallisen kannustimen pieni merkitys. Virkatuomari ansaitsisi paljon enemmän asianajajana. Upseeri ja poliisi menestyisivät paremmin ”turvallisuuskonsultteina”, ja tiettävästi heitä siirtyy yksityisten palvelukseen aivan yhtä ahkerasta kuin sotilaslentäjiä liikennelentäjiksi.

Hoito- ja hoiva-ala on esimerkki huonopalkkaisista vartijoista. Sairaanhoitaja on vartija, suorastaan peräänkatsoja. Olisin halukas lisäämään omasta puolestani Jacobsin listaan sanan ”kutsumus”, mutta se on kai jo naurettu pilalle. Tunnen ihmisiä, jotka työskentelevät sairaaloissa ja vanhainkodeissa kutsumuksesta eli, kuten nykyisin sanotaan, työn mielekkyyden vuoksi.

Luokittelin peruskoulun opettajat kauppiaiksi ja yliopiston opettajat vartijoiksi. Syy on yksinkertainen. Peruskoulu on pakollinen. Yliopistoon on vaikea päästä. Peruskoulussa suoritetaan oppivelvollisuus. Loppututkinnolla sanotaan olevan arvoa. Niinpä professori on vähintään portinvartija.

Matala profiili ja jonkinasteinen säästäväisyys sekä yleinen tulevaisuususko sopivat työn tai tavaran kauppiaille. Oletteko koskaan nähneet K-kauppiaan E-sarjan Mersua kaupan eteen pysäköitynä? Oletteko miettineet, miksi Audi kasia on vaikea erottaa Audi nelosesta? Edellisellä ajavat rikkaimmat kauppiaat, jälkimmäinen on liian kallis useimmille vartijoille.

Virkamies-vartijoilla ei yleensä ole varaa näyttävään kulutukseen. Papit ja poliisit eivät ajele avoautolla eivätkä visko hopearahoja rahvaalle, vaikka mieli ehkä tekisi. Papeilla on kirkot, jotka lienevät raa’asti sanottuna maan holtittomimmin käytettyä lämmitettyä tilaa, ja jopa hovioikeudet pyristelevät nyt sosiaalidemokratian otteesta, joka teki istuntosaleista erehdyttävästi kunnan virastotilojen näköisiä. Korkeimpien oikeuksien istuntosalit kumminkin ovat vaikuttavia, vaikka tuomareiden työhuoneet ovat aivan tavallisia.

Tuomioistuinten rakennuksissa Suomi on huono esimerkki – paitsi että Turun ja Vaasan hovioikeuksien ulkokuori ja sijainti viittaavat ylimaalliseen mahtiin. Tunnen Englannissa edelleen muutamia tuomareita. Nykyinen Royal Court of Justice (lähinnä ”korkein oikeus”) toimii sinänsä kaameassa viktoriaanisessa rakennuksessa, jonne on kuitenkin tuotu kaikki vallan ja mahdin tunnusmerkit. Väljän ala-aulan ainoa käyttö on kuulemani mukaan sulkapalloilu, joka aloitetaan virka-ajan päätyttyä. USA:n korkein oikeus sai – muistaakseni – rakennuksensa vasta 1930-luvun alussa, ja niinpä yleisvaikutelma on stalinistinen. Yleisölle vapaissa tiloissa riittää töllistelemistä. Tuomareitten työhuoneet ovat kaikki samanlaisia eli tympeitä. Kirjasto on amerikkalaiseen tapaan ovela väärennys.

Suomessa on vartijaluokan maantieteellinen keskipiste, Helsingin Senaatintori. Kerralla ovat nähtävissä Yliopisto, (entinen) Raastuvanoikeus, (entinen) Poliisiasema, Tuomiokirkko ja Valtioneuvosto. Torin keskelle tökätty keisari ojentaa kättään kuin avuttomuuden osoituksena. Tasavalta on ahneesti ominut nämä syvästi pietarilaiset kulissit käyttöönsä, tätä nykyä Helsingin kaupunki, joka sijaitsee todellisuudessa naapurikorttelissa, ja jääkiekon maajoukkue kilpailijoinaan.

Kuka olisi voinut kuvitella jazz-pitoisia rauhan tansseja jatkosodan viimein päätyttyä Senaatintorille? Ne pidettiin Rautatientorilla, ja juhlijoita oli ainakin 40 000. Kaupan keskipiste on Kauppatori – merelle katsoessa teollisuuden (EK) linnake on näkökentässä ja sen edessä paperiteollisuuden palatsi, samoin vasemmalla Katajanokan rannassa. Työn kaupittelun paikka on Hakaniemi – SAK, Metalliliitto, entinen Elanto, entinen työväen pankki, nykyinenkin työväentalon torni, ja rekvisiittana entinen työläisten kaupunginosa, joka on nykyisin kallis ja haluttu.

Tein luettelon itsenäisyyden ajan korkeimman oikeuden jäsenten kotiosoitteista; silloinen puhelinlaitos oli ystävällisesti arkistoinut vanhat puhelinluettelot, joten tehtävä ei ollut vaativa. En yrittänyt tehdä graafia, koska kaupunkihan kasvoi. Oli eri asia asua Bulevardilla ennen sotia kuin nyt. Tapiolaan ilmaantui varhain oikea pesäke. Ja sen tietää jokainen – olen maininnut siitä usein, että Kulosaaren huvilakaupungin valtuustossa korkeimpien oikeuksien jäsenillä oli määräenemmistö ennen sotia.

Aloitteellisuus – siihen asiaan ei löydy johtoa Platonilta, koska kehitys oli joko tuntematon ajatus tai ainakin epäilyttävä. Sama vika kiinalaisilla – heitä ei oikein koskaan kiinnostanut panna suurenmoista teknistä osaamistaan käyttöön. Kun joku portugalilainen toi mandariineille kellon, näitä kiinnosti koneisto, ei aika. Kukapa ajan kulumisesta välittäisi?

Nämä ajatukset näyttävät johtavan kahteen käytännön johtopäätökseen. Käyttäytymisen säännöissä tasa-arvon aate ei ole edennyt eikä sillä näytä olevan siihen paljon mahdollisuuksia. Paasikiven ja Tannerin kaupankäynti Stalinin kanssa 1939 ei toimi samojen mittojen mukaan kuin ulkomaankauppa. Myöskään käyttäytymisessä eli yhteisön odotuksissa tasa-arvo ei toteudu. Papilta, poliisilta, sotilaalta, tuomarilta odotetaan muuta kuin myymäläapulaiselta, vuorineuvokselta, pankkiirilta tai ammattiyhdistysjohtajalta.

Esimerkki: se mikä muutoin olisi kiristämistä, pakottamista tai kiskontaa arvioidaan eräissä tilanteissa eteväksi neuvottelutaktiikaksi.

Kadetti ja kylteri II

Kilpailu kuuluu kauppiaille mutta on sopimatonta vartijoille. Kumpaan luokkaan urheilijat ja taiteilijat kuuluvat? Selvästi kauppiaisiin. Urheilun ihanteet ja taiteen suurenmoisuus ovat sievää puhetta vailla käytännön merkitystä.

Runoilija ei kilpaile rahasta mutta sitäkin enemmän maineesta. Oppilaani Mikko, joka ennen tapasi oikaista, ettei hän ole millään tavoin minun oppilaani, sanoi kerran Berkeleyssä minusta, että olen omasta mielestäni jonkinlainen kirjailijakin. Siinä oli vierasta väkeä kuulemassa, joten yliopiston kirjastossa kun olimme, nappasin hyllystä englanninkielisen Skandinavian kirjallisuuden historian ja näytin toisille, mitä kaikkea kaunista minusta oli siihen kirjoitettu, ja panin kirjan hyllyyn. Myöhemmin totesin, että kaunokirjallinen tuotantoni on suomeksi Kongressin kirjastossa ja useissa muissa lainastoissa, joihin hankitaan näytteitä eksoottisten kielialueiden yritelmistä.

Tämä on lyyrikon tavoite. Kiittäviin aikalaisarvosteluihin uskoo vain hupsu.

Laadin kerran listan kymmenestä korkeimman oikeuden tyhmimmästä tuomarista 1918-2001, mutta helposti arvattavista syistä en ole koskaan julkistanut sitä. Listani parhaista tuomareista on sekin pöytälaatikossa; USA:n vastaava lista on helposti löydettävissä – Marshall, Brandeis, Holmes, Cardozo, Black…

(Tässä kohdin on aika turha väittää vastaan. Tiettävästi kukaan muu ei ole lukenut kymmentä tuhatta KKO:n päätöstä ja käynyt systemaattisesti läpi konsepteja, joista vain ilmenee, kenen kädenjälkeä enemmistön ratkaisu oikeasti on.)

Kilpailun turmiollisuudesta vartijaluokan sisällä kerrotaan hakusanalla Keinonen, Yrjö. Lähes kaikki muistelijat ilmoittavat arvostaneensa miestä, inhoten. Taisi hän jäädä ihan kiinnikin jostain sotakorkeakoulun arvosanoihin liittyneestä sumplimisesta. Kukaan ei ole koskaan moittinut Erich Heinrichsia, joka vaieten ja vähin äänin osoittautui jääkäreistä etevimmäksi, ja piti myös suunsa kiinni Mannerheimista ja päämajan toiminnan epäsäännöllisyyksistä.

Jacobs ei ollut aiheetta kaupunkisuunnittelun historioitsija. Talot ja ihmiset muistuttavat toisiaan. Osoite on tärkeä, samoin asu. Slummit tunnettiin hyvin antiikin suurkaupungeissa. Ghetto oli alkujaan Venetsiaan perustettu suoja-alue rikkaille juutalaisille. Jostain syystä taloilla voi komeilla silloin kun vaatteilla ei voi. Pohjanmaalla jumaliset ihmiset pystyttivät vallan jumalattoman komeita tuparateja, joista sitten oli vähemmän kuin viidesosa hyötykäytössä. Sotilaat, poliisit, papit ja tuomarit ovat kuuluisia pellevaatteistaan ja kiiltävistä koristeistaan. Suomessa tuomareilla ei ole työkampetta; syy on selvä. Kuten Ruotsissa ainakin Kustaa III:n kaudelle meillä vuoteen 1917 korkeimmat tuomarit olivat myös senaattoreita, ja heillä oli tuohon virkaan kuulunut kultapäärmätty frakki ja halu pitää silmällä, etteivät vähäisemmät tuomarit ryhtyneet koristelemaan itseään.

Yhdysvalloissa vakiintui viisas kauppiaallinen käytäntö varoa veronkerääjien ja ryöstömiesten mielenkiinnon herättämistä. Alun perin englantilaisen keikarin Beau Brummelin lanseeraamat pitkät housut muuttuivat tummiksi – amerikkalaisen käytännön mukaan musta puku sopi vain ruumiille ja hautausurakoitsijoille. Muusta huolehti Brooks Brothers, jonka kertainen maine on jo mennyttä aikaa.

Suomessa Alkon ylläpitämä pukupakko, johon kuului myös valkoinen, mielellään pesty paita ja solmio, joutui huonoon huutoon vasta 1960-luvun lopulla, ja tuosta huudosta se vapautui tällä vuosikymmenellä. Nyt pukumiehet ovat toisten asialla olevia eli investointipankkiireja ja asianajajia, ja viestittävät kankailla ja räätälin tekoisuudella tehtävänsä tärkeyttä. Ranskan Sarkozy luultavasti teki esimerkillään lopun kravattipakosta. Briteillä on termi ”bespoke clothing”, jota on hyvin vaikea kääntää – ehkä vaatturin tekemä vastakohtana mittatilaustyölle ja orrelta ostetulle. Amerikkalainen matala muoti välittyy elokuvista. Farkut ja hyvin kallis pikkutakki on ollut nuorten miesten mieleen jo kauan.

Muotiin on syytä suhtautua haudanvakavasti. Oma silmäni ei edelleenkään oikein sopeudu maastopukuisiin eversteihin julkisissa tiloissa.

Kauppiaalta odotetaan edelleen samaa korkeaa moraalia kuin vuosituhansien ajan: kaikkia palvellaan ihonväriin katsomatta, kunhan maksavat käteisellä. Minulla on meneillään vakoiluprojekti. Harmi että käyn niin harvoin Keski-Espoon marketeissa. Mielestäni sekä K että S käyttävät edelleen väärän värisiä suomalaisia vain toisarvoisissa tehtävissä, ja kassalla istuu joko rusottavia tyttöjä tai luotettavuutta ja ihmistuntemusta uhkuvia naapurin täti –tyyppejä.

Tehokkuus ja perinne ovat vastakohtia. Tunnustan suhtautuvani itse epäluuloisesti perinteisiin. Miksi tuottaa ongelmajätettä ampumalla raketteja ja valamalla tinaa? Perinne ei riitä vastaukseksi eikä se että naapurin pojat ampuvat.

Pidin tietotekniikkaa turhana keksintönä syystalveen 1989. Anja Tulenheimo-Takki ajoi sen korkeimpaan oikeuteen hyvin varhain ja tehokkaasti ja voitti ankaran vastarinnan.

Isäni kiusoitteli minua ikävästi, mutta sai maksaa hinnan varhaisesta mikron käyttöön otosta. CP/M –käyttöjärjestelmän failien siirtäminen DOS:in vaati rajua asiantuntemusta, jota onneksi sitten löytyi.

Vaikka pidän tunnesyistä pohjalaispuukoista, mielestäni ns. Mora (useiden valmistajien) on oikea valinta. Kannattaa ostaa nyrkillinen kerralla.

Kadetti ja kylteri I

Jane Jacobs, kuuluisa tutkija, esitti kirjassaan hankalan kysymyksen: entä jos moraalijärjestelmiä onkin kaksi, juuri kuten Platon ajatteli, ja ne ovat keskenään ristiriidassa.

Toinen järjestelmä koskisi ”kauppiaita”, joiksi luetaan myös monet palkkatyötä tekevät. Otsikon “kylteri” tarkoittaa kauppakorkeakoulun opiskelijaa. Toinen koskee ”vartijoita”, joita ovat mm. sotilaat, poliisit, lääkärit, tuomarit. Epäilemättä kadettikoulussa sikiävä upseerihenki sisältää näitä arvoja. Täydentäkää luetteloita itse. Toiset hankkivat elantoaan ja kohtuullisia tai kohtuuttomia voittoja. Toiset – ammattipoliitikot kuuluvat tietenkin ”vartijoihin” – vastaavat muiden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ja määräävät elämälle rajoja.

Kauppiaallinen moraalijärjestelmä sisältää ainakin nämä käskyt.

1. Varo väkivaltaa.
2. Pyri sopimuksiin.
3. Ole rehellinen.
4. Toimi myös tuntemattomien kanssa.
5. Kilpaile.
6. Kunnioita sopimuksia.
7. Tee aloitteita ja yritä.
8. Pyri uudistuksiin.
9. Muista tehokkuus.
10. Tavoittele mukavuutta ja mielihyvää.
11. Esitä reippaasti eriävä mielipiteesi.
12. Sijoita tuotannollisiin tarkoituksiin.
13. Ole ahkera.
14. Mieti mihin rahasi panet.
15. Usko tulevaisuuteen.

Vartijaluokan käskyt menevät tähän tapaan.

1. Varo kaupankäyntiä.
2. Ole urhoollinen.
3. Muista totteleminen ja kuri.
4. Pidä kiinni perinteistä.
5. Anna aina arvo ylemmillesi.
6. Ole uskollinen.
7. Kosta.
8. Petä.
9. Ota vapaa-aika hallintaasi.
10. Osoita asemasi.
11. Älä kitsastele kun osoitat suosiotasi omillesi.
12. Älä hyväksy tulokkaita.
13. Älä anna periksi.
14. Usko kohtaloon.
15. Pidä ylimmässä arvossa kunniaa.

Rehellisyyden ja sovinnon liittäminen kauppiaisiin on kuohuttava ajatus. Silti siinä on perää, jos sivuutamme hinnoittelun. Kauppiaana menestyminen edellyttää toiminnan ennustettavuutta, joka on petoksista pidättäytymistä. Se on välttämätöntä arvoverkossa sekä asiakkaiden, tavaran toimittajien että luoton suuntaan.

Vartijana sotilas pettää vihollista, poliisi harhauttaa rikollista. Vartijaluokan klassinen ongelma on omien puolustaminen myös valheella – katolinen kirkko on ollut enemmänkin esillä pedofilian peittelystä. Kollegojen juoppouden peittely oli vuosikymmeniä sangen kova koodi virkamiespiireissä. Työpaikka- ja koulukiusaaminen menestyy ryhmäsolidaarisuuden tuella: ei kerrota edes poliisille.

”Kosta”? Useakin uskottava henkilö opetti minulle ennen kuin olin kolmenkymmenen, ettei pidä sanoa mitä ajattelee, että heitetty paska osuu omaan otsaan ja että mistään ei pidä koskaan poistua ovet paukkuen. Minusta koulutettiin ”kauppiasta” (liikejuristi), mutta tulikin ”vartija” (tuomari ja päätoiminen paremmin ymmärtäjä). Professori on vartija, peruskoulun opettaja ehkä ei, koska professori opettaa ainakin maisterin tutkintoon asti ”totuutta” eli kaanonia eli ”tieteellisesti” pitäviä tosiasioita. Tohtorinkoulutuksessa kylvetään jo epäilyä, joka on oikean tieteen (ja taiteen) lähtökohtia. Väliasteen opetuksessa kurssit on myös määrätty muualla, mutta luullakseni opettajalla on mahdollisuus osoittaa, että hän vain kelaa.

Puhuakseni tuntemistani maailmoista, siis ylioikeuksista ja yliopistoista, niiden veljessodat ovat käytännössä vielä kammottavampia kuin kerrotaan. Jos olet epäilyttävä tai epälojaali häirikkö, tarvitset illalla kotiin tullessasi korvatulpat, koska selästä tippuu tikareita ja puukkoja todella paljon.

Esimerkki epäilyttävästä häiriköstä on Martti Ahtisaari. Jostain syystä emme mielellämme muistele, kuinka hänelle naurettiin (vaappuva kävely, laastari otsassa, vain kansakoulunopettajan tutkinto, mahdollisesti viinaan menevän diplomaatin tausta, ei minkäänlaisia neuvottelutaitoja eikä kansainvälisiä kykyjä). Hän yritti sekaantua ulkopolitiikkaan vastoin Esko Ahon tahtoa ja vielä sisäpolitiikkaankin; lisäksi hän lahjoitti palkastaan määräsumman Hurstin kristilliselle sosiaaliselle avustustyölle.

Suomen poliittisen historian unohdetuin henkilö on Kalevi Sorsa. Myös Paavo Lipposen ajatteluun ja henkilöön Ahtisaaren kausi 1994-2000 vaikutti. En ole kuullut hiiskahdustakaan näistä muistoista viime aikoina

Kostava kauppias havaitsee nopeasti joutuneensa konkurssiin. Jaakko Lassilan ja Mika Tiivolan keskinäinen kostonkierre oli yksi 90-luvun pankkikriisin selvistä syistä, kuten Markku Kuisma on osoittanut (Kansallinen raha, kahlittu kapitalismi – KOP 1945-1995).

Ajanlaskun alku

Kävin läpi loppuvuoden kommentteja. Vanhempani haluavat lukea myös ne. Onneksi varakas veljeni on jaksanut tulostaa nivaskan toisensa jälkeen. Luultavasti kustannus kiertyy jonkin rutiköyhän suuryhtiön maksettavaksi.

Sain kommenteissa osakseni sydämetöntä pilkkaa ja kauhistuneita älähdyksiä kirjoitettuani, että Matti Vanhanen tuntuu olevan tämän hetken älykkäin poliitikko, mukaan luettuna Niinistö.

En ole poliittinen oraakkeli, mutta mielessä kävi, että poliittinen järjestelmä joutuu kohtaamaan kevätkaudella hyvin ikäviä ja hyvin isoja ja ikäviä taloudellisia tosiasioita. Ratkaisut junailemaan tarvitaan Esko Ylermi Adalbert Koikkalainen.

Muistaakseni tuo oli Agapetuksen ”Syntipukin” nimi. ”Kotipuolessa sanotaan Mussuksi.” Syntipukin tehtävä oli ottaa vastaan yleisön haukut, jotta todella vastuulliset voisivat jättää ne huomiotta. Tämä perinteinen poliittinen järjestely on nyt käytävän presidenttikeskustelunkin ydin – presidentillä ei ole vastuuta, toisin kuin pääministerillä.

Luultavasti ”Syntipukin” ensimmäinen elokuvaversio (Erkki Karu, 1935) oli Suomen mediahistorian ensimmäinen tuotesijoittelu. Toinen versio (1957) oli sekin Stockmannin tavaratalon mainos. Nyt kun kokonaisuus on rikottu, alkaa unohtua, että Sigurd Frosteruksen luomus (1930) oli Euroopan hienointa arkkitehtuuria ja samalla tavalla läpi jynssätty kuin Alvar Aallon eräät työt.

Oli se menoa, kun Helsinki muuttui urbaaniksi laakista. Seuraavana vuonna eli 1931 otettiin käyttöön mielestäni italialais-fasistista tyylisuuntausta edustava Eduskuntatalo. Ja saksalaisten 1918 tykeillä tuhoaman Turun kasarmin (saman näköinen kuin Liisankadun – Maurinkadun ns. sotakorkeakoulun talo) paikalle nousi Lasipalatsi, tilapäisrakennelma, joka aikanaan havaittiin kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi. Keskustan hienoin rakennus on tietysti maan etevimmän arkkitehdin Erkki Huttusen Sokos-talo, jonka piti valmistua Helsingin olympialaisiin 1940, mutta joka valmistui Helsingin olympialaisiin 1952. Talon runko oli sotavuodet paketissa ja rakennustyöt keskeytettyinä. Siinä on rakennus, josta Mies van der Rohe olisi ollut ylpeä!

En ole muistanut mainostaa Suomen rakennustaiteen museon monografiasarjaa Abacus, jonka niteen 3 Teppo Jokinen on kirjoittanut Huttusesta. Viipurin mylly oli hienompi kuin Viipurin kirjasto…

Matti Vanhanen osoittaa todeksi saman kuin arkkitehti Huttunen suhteessa arkkitehti Aaltoon – toiseksi paras on aina oivallinen valinta. Ykkösistä eli suurista tähdistä on aina vaivaa.

Esittäisin nyt syvällisen poliittisen analyysin. Viimeistään Vanhasen aikana ja Lipposen väistyttyä Suomen poliittinen kartta on saanut Photoshopista tutun käskyn ”flip vertical” eli kääntynyt vaakasuunnassa 180 astetta. Kokoomuksesta on tullut liberaali yleispuolue, joka tukeutuu poliittisesti jouduttuaan pankinjohtajien ja teollisuusmiesten hylkäämäksi suureen sydämettömään keskiluokkaan.

Konservatiivinen oikeistopuolue on nyt Keskustapuolue. Sosiaalidemokraatit tuhosi menestys, kuten Tuomioja aivan oikein toteaa, ja logistiikka, ei logiikka. Puolueen organisaatio ja voima oli keskitetty valmistavan teollisuuden mielekkyydellä, ja kun savupiipuille kävi miten kävi, nyt Varkaudessa ja Joutsenossa ja Kuusankoskella ja nimenomaan Tampereella ja Oulussa istuu 65 vuotta täyttäneitä entisiä haalarimiehiä tuijottamassa tyhjyyteen: miten tässä näin kävi?

Leimaan Kepun, koska maatalousyrittäjien osuus on Suomessa äänestäjinä ja veronmaksajina vähäpätöinen. Suomessa on työllisiä kaksi ja puoli miljoonaa. Heistä alkutuotannossa on 5 prosenttia. Maataloudesta (170 000) poistuu kahdeksan henkilöä joka jumalan päivä.

Tarkoitan etenkin arvokonservatismia, johon en ota itse kantaa. En osaa kuvitella, että Kepun organisaatiossa tai äänillä menestyisi maahanmuuttajia suosiva lesbo piispa. Ennen kaupunkilaisiksi käsitetyt liipparit pärjäävät yhä paremmin. Sontaa ei löydy enää kenenkään varpaiden välistä.

Taistelu kokoomuksen kanssa käydään nyt perussuomalaisten äänistä eli siis mediapopulismilla. Vanhanen toimii juuri kuin Iltalehti – Talvisota ja filosofiruhtinas J. Sarasvuon aiottu avioliitto ovat samalla sivulla ja yhtä suuria asioita. Vastoin matemaatikkojen luuloa määrä on muuttunut laaduksi (laadun puutteeksi tässä tapauksessa).

Jotakin merkittävää tapahtui, kun demareiden nuori nainen, mikä hänen nimensä nyt on, joutuu syrjään vain siksi, että ei ole onnistunut missään. Sitä vastoin näillä muilla puolueilla, jollaisena vasemmistoliittoa ei enää osaa pitää eivätkä vihreät halua muodostua, taitaa nyt olla tarjolla päätoimisia, ammattimaisia poliitikkoja.

Se näyttäisi osoittavan, että Platon oli sittenkin oikeassa. Antiikin sitkeästi parjaama typerä rahvas saa leipää ja sirkushuveja, joista suosituin on nyt tämä televisioformaatti ”kusen housuihini, jos saan markan” (itsehäpäisyn markkinat eli tositelevisio).

Platon järkeili, että valvojien ja hallitsijoiden pitääkin valehdella (”Valtio”, ”noble lie” – ”Staatsräson”).

Selvitän tätä oivallista ajatusta lähemmin huomenna.

Vanha Kirjoitus

Ajattelin jotain kummallisempaa vuoden vaihteen ja elämänmuutoksen johdosta. Vanhojen sanomalehtikirjoitusten kertaamisessa ei ole sinänsä mitään mieltä. Erinäisistä syistä poimin talteen Helsingin Sanomien arkistosta joitakin sellaisia tekstejä, joita minulla ei ole sähköisessä muodossa.

Tämä, jonka nyt taritsen teille uuden vuoden aaton ja päivän johdosta, huvitti minua itseäni, kun luin sen. Teksti on julkaistu 1991.

Isänmaa psykoanalyysissä

Martti Siirala hahmottaa Suomen pysähtyneisyyden aikaa lapsenomaiseksi tukeutumiseksi ja samastumiseksi sortajaan Suomentaudin kantaja Paasikivi toisaalta kielsi todellisuuden, kuten sodan ja rauhassa tehdyn vääryyden, toisaalta luuli pystyvänsä määräämään siitä kuin pankinjohtaja rahasta

Martti Siirala & Sirpa Kulonen: Syvissä raiteissa. Kansallisen itsetunnon matka. WSOY 1991. 129 mk.

"Elämättä jäänyt itsenäisyysmurros ilmenee myös lähes uskomattomana tapojemme ja muotokulttuurimme köyhyytenä. Vihaamme näet - enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti - kaikkien muotojen noudattamista ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Mielekkäitä rituaaleja meillä on tuskin nimeksi, ja nekin, mitä on, ovat enimmäkseen kuolleita ja tuskallisen lähellä naurettavuutta", kirjoittavat Martti Siirala ja Sirpa Kulonen pohtiessaan suomalaisen itsetunnon ja itseymmärryksen puutetta ja Suomea vaivaava sairautta.

Pamfletti

Kirjan nimi Syvissä raiteissa luonnehtii sekä kirjaa että lääkäri Martti Siiralaa. Hän on merkillinen sekoitus nerokasta oivaltamis- ja uudelleenhahmottamiskykyä ja itsepäistä omien pinttymien puolustamista.
Näissä pinttymissä on suuri erikoisuus. Siirala näyttää olevan niissä enimmältään oikeassa.
Siitä ei ole kuin pari vuotta, kun hänelle todisteltiin miesvoimin, että hän on väärässä jankuttaessaan Suomesta, Karjalasta ja Neuvostoliitosta, ja että sopisi jo vaihtaa levyä - mutta hän ei ollutkaan väärässä. Siiralan ajatus sodan vääryydestä kansakunnan sairastuttajana oli pari vuotta sitten niin epämuodikas, ettei sitä olisi saanut edes lausua ääneen, saatika painaa. Että Neuvostoliitto olisi tehnyt Suomelle vääryyttä järjestellessään läntisiä rajojaan!
Hänen psykoanalyysinsa on freudilaisen ortodoksian kannalta harhaoppista ja hänen sairaus-, terveys- ja hoitokäsityksensä ovat kiistaisia. Hänen filosofiansa on hyvin omintakeista, mutta yhteydet Jungiin ja Jaspersiin ja myös Kierkegaardiin ovat selvät. Varsinaisia innoittajia ovat vähän tunnetut saksalaiset Kütemeyer ja von Weitzsäcker. Viimeksi mainittu voi olla nousemassa Saksassa kuuluisuudeksi siitä päätellen, että Suhrkamp julkaisee hänen koottuja tekstejään.
Siirala ei ole lahkolaisjohtaja, vaikka hän on profeetta. Hän on ollut kyllin luja pysytelläkseen erillään pyhyydestä ja papillisuudesta. Hän on ollut niin epäajanmukainen, ettei kansansuosion vaaraa ole ollut. Hänestä ei saa kulttihahmoa tekemälläkään, ja se on hyvä.
On vaikea sanoa, onko psykoanalyytikkojen, kuten esimerkiksi Alice Millerin yleistajuisista teoksista lukijalle enemmän vahinkoa kuin apua. Elämäntaidon oppaat puolestaan ovat psykologian ylösrakentavaa hartauskirjallisuutta ja siten paikallaan, vaikka sillä alueella julkaistaan paljon muodikasta pötyä.
Tämä Siiralan ja Kulosen teos on pamfletti eli keskustelukirja, jossa arvioidaan psykoanalyysin kannalta isänmaamme koko historiaa, hintatasoamme, kieltä ja ympäristön ongelmia. Kysymys on siis koko kirkkovuoden postillasta.
Siiralan ajatusmaailmaan hyvää tekevä kirja mahtuu vain raamatullisesti ymmärrettynä satuttavana sanana. On kirjoituksia, jotka satuttavat lukijaa eli tekevät kipeää. Hoito ja paraneminen taas ovat taakan ja ahdingon jakamista ja sijaisuudesta luopumista. Sellainen ei käy paperin välityksellä.

Suomentauti

Teos ei siis pyri parantamaan ketään, ei maailmaakaan. Se sisältää ajatuksia ja väitteitä kansakuntaa koskevista asioista ja hyökkäyksiä tavaksi tullutta liturgiaa vastaan. Tältäkin osin tulee useasti mieleen äskettäin kuollut teologi Aarne Siirala, joka hänkin oli suuri toisinajattelija. Veljekset julkaisivat 1960-luvulla aivan liian vähälle huomiolle jääneen kirjan Sairauden sanottavaa.
Sairaus ei ole vain yksilön ongelma. Myös yhteisö sairastaa. Perheen hoitaminen on jo tavanomaista. Siirala nimeää yhteiskunnan sairaudeksi sen, mikä näkyy terveeksi arvellun ihmisen vääristyneenä ja absurdina käyttäytymisenä.
Yhteisöään potevat Auschwitzin komendantti - tasapainoinen, terve ja rakastettava henkilö - ja suomalainen poliitikko, lehtimies tai intellektuelli, joka kieltäytyy näkemästä, kuulemasta ja ajattelemasta eräitä seikkoja sen vuoksi, että ne ovat niin sanottuja realiteetteja eli siis absurdeja päähänpinttymiä.
Tällainen suomentaudin kantaja oli esimerkiksi Paasikivi, joka toisaalta kielsi todellisuuden, kuten sodassa ja rauhassa tehdyn vääryyden, ja toisaalta luuli omistavansa todellisuuden eli pystyvänsä määräämään siitä kuin pankinjohtaja rahasta.
Suomi oli hävinnyt sodan, menettänyt Karjalan ja niin ollen Suomesta oli tullut Neuvostoliiton ystävä.
Johtopäätös on kieltämättä outo, ja Siiralan ja Kulosen sairauskäsitys lienee ensimmäinen, joka yhdistää Paasikiven ajatukset ja toimet Hjeltin suomettarelaisesta senaatista 1907 valtiokonttorin johtajuuteen 1910-luvulla, senaattoriuteen 1918 ja sitä seuranneeseen kuningasseikkailuun, pulavuosien pankkielämään ja myöhempiin valtiollisiin kysymyksiin.
On helpottavaa, että joku hahmottaa Suomen pysähtyneisyyden aikakauden kerrankin toisin kuin Kekkosen ehdoin.

Viisastenkivi

Samalla tavalla kuin saksalainen runoilija Enzensberger osui kirjassaan arvaamaan Euroopan käsittämättömän muuttumisen, Siirala ryhtyi rettelöimään Paasikiven linjaa ja Neuvostoliittoa vastaan silloin kun sitä ei tehnyt juuri kukaan muu.
Siiralan mielestä suomalaiset ovat sairaita. Meidät on sairastutettu vanhalla valtataistelulla.
Osaksemme ei tullut miekkalähetyksen uhreiksi joutuneiden saksalaisten yksimaailmaisuus. Kohtalomme ei ollut brittien ensisijainen toisten valtaanottamisen oikeus. Meidän tieksemme tuli lapsenomainen tukeutuminen ja samaistuminen sortajaan. Ensin olimme symbioosissa Ruotsiin ja tuon suhteen katkettua jouduimme sairaalloisen itsetuntomme sokaisemina sovittamaan yhteen oikeudenmukaisuutta ja itsenäisyyttä. Siitä tuli sota, kansalaissota. Tuota tuhoa puolestaan seurasivat mykkyys ja lohkoutuminen.
Kirjoittajat ovat lankeamaisillaan ymmärtämisen ansaan. Siirtämällä yksilön nimikkeet kansakunnalle, rinnastamalla ihmisen ja kansan itsenäistymisen ja nimeämällä aikuisuuden vastuullisuudeksi ja taakkojen kantamisen taidoksi he ovat lähellä tulkintaa, joka selittää kaiken.
Tulkinta joka selittää kaiken, ei selitä mitään. Siinä on sama vika kuin yltiövanhoillisessa raamatullisuudessa, luunkovassa leninismissä ja arjenharmaassa positivismissa. Kaikki nämä opit määrittelevät itsensä ristiriidattomiksi. Mikä ei mahdu niiden lokeroihin, sitä ei ole olemassa.
Kansalaissota naamioitiin vapaussodaksi leimaamalla punaiset eli ainakin kolmannes kansakunnasta rikollisiksi tai harhaanjohdetuiksi. Toisen maailmansodan jälkeen kieltäydyimme tunnustamasta saavutuksiamme eli itsenäisyyttämme ja suremasta menetyksiämme - kuolleita ihmisiä ja kuollutta maakuntaa.
Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen hävinneiden oikeudet kiellettiin täysin. Punaisia armahdettiin, mutta heidän asiaansa ei tajuttu. Aikuinen pystyy ymmärtämään sellaistakin, mihin ei itse yhdy.
Vuosien 1939-1944 tapahtumien jälkeen sama toistui. Suomalaiset määräsivät itselleen puhdistautumisseremoniat. Molemmilla kerroilla teimme sen itse. Se on sairautta, ja se sairaus jatkuu yhä irvokkaana suhtautumisena elinkeinoihin, elinympäristöön ja kieleen, jota olemme.
Siiralan kapina on puhdasta, puoluepolitiikasta irrallaan olevaa kansalaistoimintaa. Hän pistelee puhki puolueisiin katsomatta kaikkien poliitikkojen päättömyyksiä ja on poliittiseen suuntautuneisuuteen katsomatta kaikkien sanomalehtien pääkirjoittajien kimpussa.

Alaviitteet

Vielä kaksi kolme vuotta sitten Siirala ei useimmiten saanut kirjoituksiaan läpi edes yleisönosastoissa. Nyt hän on julkaissut Kulosen kanssa näyttävän kirjan. Kannattiko?
Ehdottomasti kannatti. Jälleen Siirala herättää vastaväitteitä ja jälleen hänen saksalaistieteellisyytensä - Sveitsissä hankittu huolellinen tieteellinen koulutus - haittaa. Se näkyy kirjassa muun muassa runsaina alaviittauksina. Poleemikolle riittäisi, että hän itse tuntisi lähteensä ja pystyisi yksilöimään ne vaadittaessa. Lehtikirjoituksiin ja oppikirjoihin viittaaminen ei ole tavallista eikä tarpeellista.
Alaviittaukset, joita on melkein joka sivulla, ovat häiritseviä myös siksi, että kirjoittajat ovat muutoin jaksaneet ihailtavasti jättää jatkamatta erinäisiä polemiikkeja.
Arvattavasti juuri Sirpa Kulonen on tehnyt suurtyön tulkitsemalla Siiralan kieltä. Monet Siiralan aikaisemmat artikkelit avautuvat näennäisestä yleistajuisuudestaan huolimatta vain sille, joka on perehtynyt hänen käsitteisiinsä ja hänen ajattelunsa rakenteeseen. Nyt ollaan kielellisesti niin normaalissa rekisterissä, että kirjaa voi huoleti suositella ajatusten rassiksi kaikille, joilla on kykyä kestää ikäviä totuuksia.

Ikiliikkuja

Psykoanalyytikkona ja kristittynä Siirala uskoo oikeuteen ja totuuteen. Nämä kaksi aatetta ovat olleet erittäin huonossa huudossa ja niiden harrastajia on pidetty ikiliikkujankeksijöinä. Oikeutta vaativille ja totuudenpuhujille on sanottu, että miksei ja kyllähän, mutta voisitteko pitää kuitenkin suunne kiinni, koska ajatuksenne ovat epärealistisia ja lisäksi loukkaavia. Ne eivät ole myöskään poliittisesti tarkoituksenmukaisia eivätkä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta suotavia.
Kirjoittajat vaativat, että Neuvostoliiton on luovutettava Karjala takaisin Suomelle. Vääryys on oikaistava, jotta Suomi ja Neuvostoliitto pääsisivät aitoon ystävyyteen ja voisivat käydä käsiksi uhkaaviin katastrofeihin, joita tapahtuu ihmismielessä ja elinympäristössä.
Vaatimus on järkevä ja sen kuulee yhä useammin. Tässä kohdin olen silti eri kannalla kuin kirjoittajat. Pelkään nationalismia, joka parhaillaan riehuu Balkanilla, ja keskittyisin mieluummin rajojen sijainnin asemesta niiden korkeuteen. Ihmisten, ajatusten ja pääoman olisi voitava liikkua esteettömästi myös itärajan yli.
Oikeus ja totuus ovat länsimaiselle ihmiselle se ikiliikkuja, jonka viisaat ja hullut ovat yrittäneet keksiä. Ne ovat kaksi koordinaattia, jotka kulkevat lohduttomasti eri suuntiin. Maailmanparantajat väittävät löytäneensä sen regressiosuoran, joka toteuttaa parhaimmalla mahdollisella tavalla molemmat. Hyvinvointivaltioiden viimeaikaiset vaiheet osoittavat, ettei sellaista suoraa ole.
Kirjoittajat eivät esitä maailmanparannusohjelmaa. Juuri se tekee heidän kirjansa kiinnostavaksi ja yllyttää osallistumaan heidän keskusteluunsa. Arvot on myönnettävä mutta sokaistumatta.

Profeetta

Siiralalla on profetoimisen lahja. Profetoiminen tarkoittaa sekä tulevaisten näkemistä että sanankuulijoitten loukkaamista. Jesaja ja Jeremia syytivät kuulijoittensa niskaan herjauksia. Profeetan oma kohtalo voi olla ikävä, mutta hän asettaa totuutensa oman onnensa yläpuolelle.
Sellainen on harvinaista ja kunnioitettavaa maailmassa, joka on omaksunut liike-elämästä ja kansainvälisestä kaupasta jäännöksettömän oppurtunismin opit.
On erinomainen asia, että meillä on tässä kirjassa ja sen kirjoittajissa vakava muistutus.
Samalla tavoin kuin suuryhtiönkin tase on vino, jos siitä puuttuu ympäristölle aiheutettu kuormitus, opportunisti erehtyy sekä Brysselin palatseissa että suomalaisessa byrokratiassa unohtaessaan, että jonain päivänä terveys voi pettää ja sairaus voi ottaa omansa.