Tulin onnelliseksi, kun lakkasin katsomasta elokuvia. Siitä on nyt yli 40 vuotta.
Hiukan pelkään, ettei edelle kirjoitettu ole aivan totta. Mutta vihreitä olivat ne tabletit, joita minulle syötettiin. Sitten jatkettiin toisilla keinoilla.
Hyvin paljon myöhemmin aloin aavistella, että sydämen ja reumaattisen taudin yhdistelmä voisi liittyä tavalla tai toisella sekapäisyyteen.
Minullahan ilmeni 10-vuotiaana sydämen sisä- ja ulkokalvon tulehdus ja nivelreuma. Armeija-aikana olin sen 3 kuukautta sairaalassa reumaattisen kuumeen vuoksi. Muistan lääkärin mutisseen jotain sellaista, että ei mene sydämeen. Sitä ihmettelin jo silloin, ettei minusta tehty vähintään B-kelpoisuusluokan miestä, vaan A säilyi, vaikka palvelusaika putosi kahdeksaan kuukauteen ja tulin tykkimiehenä siviiliin. Sen koommin armeija ei ole osoittanut mielenkiintoa minua kohtaan, enkä minä sitä.
Ymmärsin 50 vuotta myöhemmin, että heiveröisyyten oli isälleni paha pettymys. Juuri tuohon aikaan, 1974, jouduin epäillyksi myös henkisestä heiveröisyydestä. Minulla todella on tallessa paperi, jossa isäni oli hyvin tiukkana. Vedin Kemppisen hyvän nimen lokaan kiittelemällä jopa sellaista pahamaineista kommunistia kuin Mauno Koivisto. Enkä minä ollut ennen edes kuullut, että Kemppinen olisi hyvä nimi. Sen tiesin, että Borenius oli. He olivat herrasväkeä, me taas emme sinne päinkään.
Se elokuva oli Peckinpahin “Pat Garret ja Billy the Kid”. Istuin katsomassa sitä Ritzissä. Pulssi nousi kaikessa rauhassa ollessani yli kahdensadan ja minun alkoi tehdä aika pahaa. Mehiläisessä sydänfilmissä todettiin kyllä arpiääni mutta ei suoraa syytä ilmiöön.
Kysyttiin, onko suvussani monta mielipuolta. Sanoin että ei ole. Tervejärkistä joukkoa joka sorkka.
Söin lääkkeitä. Sitten lakkasin. Parannuin depressiivisyydestä ja peloista, mutta sairastuin runouteen. Siihen asti oli riittänyt lukeminen, mutta nyt piti kirjoittaakin. Ihmettelin, kun kustantajat alkoivat painaa niitä. Kun vaimoni sairastui syöpään, kirjoitin säikähdyksissäni väitöskirjan. Se ei auttanut.
Muutimme Amerikkaan. Kun tulimme siihen käsitykseen, että etenkin Kalifornia on hirvittävä väärinkäsitys, Berkeleyssä pidin luennon kauppiaallisesta oikeudesta (lex mercatoria) koko tiedekunnalle. Sanoin että kirkko ja Tuomas Akvinolainen vastustivat koron ottamista, koska aikaa ei voi myydä. Kerroin että samat oppineet vastustavat tekijänoikeutta, koska rahan ottaminen kirjoituksesta on varkautta - siinä varastaa Jumalalta. Verba enim Dei sunt. Sanat ovat hänen. Tätä jo Goethe kiukutteli Faustissa. “Alussa oli sana.”
Kävin katsomassa San Franciscossa “Punaisen kyyneleen” (oikeastaan “Vertigo” eli huimaus tai pyörrytys) paikkoja, jotka on elokuvassa sekoitettu taitavasti. Tiesin että Petteri v. B. piti filmiä kaikkie aikojen huippuna ja oli kai kirjoittanut gradunsakin siitä.
Minä arvostin elokuvissa vihreää, jota Vertigossakin kyllä on. Buñuelin “Viridiana” - naisen nimi tarkoittaa vihreää - oli minulle vastaavanlainen potku mahaan. Molemmat ovat tarinaltaan sairaalloisia. Itse asiassa ihailemani Buñuelin elokuvista “Tuhon enkeli” on huikein. Pariisissa kävin näyttämässä pojalleni elokuvateatterin, jossa “Andalusialainen koira” oli esitetty niin että poliisi puuttui asiaan. Saapuvilla olivat ohjaajan lisäksi Lorca ja Dali. Picassoa ei näkynyt vaikka hän oli kulmakunnan poikia, mutta vanhempi.
Mielestäni Carlos Saura ja P. Almodovar ovat perillisiä alenevassa polvessa. Jollain kumman tavalla luen Peckinpahin samaan porukkaan. Ainakin hän käytti dolly-temppua. Katsojaa pyörryttää, kun kamera zoomaa eteenpäin ja vaunu vetää sitä samalla taakse päin. Katsojaa saattaa sattua sydämeen.
Laajentamalla tätä saisimme kirjan "Elämäni ja Andalusialainen koira."
VastaaPoistaSitä sanotaan julkiseksi salaisuudeksi, (eikä) suotta.
VastaaPoistaNiin oikeastaan, miksi katsoa elokuvaa kun voi katsoa todellisuutta, tosin elokuvasta on hichckocmaiseen tapaan leikattu tylsät kohdat pois, paitsi köydestä, jossa todellisuus etenee kuin köyttä vain. Mutta miksi myös katsoa elämää kun voi katsoa peiliä, kuin kasvoista kasvoihin, ja kuvastimessa, kuten blogin avainkuvassa; Jan van Eyck loi monia hienoja maalauksia. Yksi kuuluisimmista on Giovanni Arnolfinin ja hänen vaimonsa Giovanna Cenamin muotokuva. Mutta kun katsomme sitä kuka me olemme? Eikö laajempi elämä ole peräseinän peilissä ja siellä, mistä se kuvajoi osan, siis enemmän kuin mitä me näemme. Ja kuitenkin niin vakaan porvarillinen pari ja asetelmta, vailla yllätyksiä, mutta eiväthän ne tiedä, että edessä on räntää ja matalaa harmaata, seisoohan edessä Pekka Poudan matala sääkoira, verkkainen ja kiinnittyvä, ihan kuin arki meissä, mihin voisimme irtautua siitä?
VastaaPoistaLänsisuomen valtatiellä kuuntelin aamulla miten meidän potentiaalinen presidenttimme kertoi niin viisaasti del Torosta ja Pan`s Labyrintista. Maailma taittuu lapsen tajunnan ja sielun peilissä. Yksi parhaita sotaelokuvia ikinä. Sain siitä elävän halkeaman tänään, joskin olen aina ollut kiinni Saurassa; Voisi luulla, että Korppi sylissä (1976) on lämpimän nostalginen elokuva lapsuudenmuistoista, mutta itse asiassa jo elokuvan nimi antaa vihjeen, mistä on kysymys. Espanjalainen sananlasku "cría cuervos y te sacarán los ojos" tarkoittaa käännettynä suurin piirtein ”kasvata korppeja, niin ne nokkivat silmäsi”.
VastaaPoistaTuu tuu tupakkirulla..
Tiedä nyt niin noista sekapäisyyksistä ja sydämistä. Hauska sana sekapäisyys on joka tapauksessa. Vrt. sekahaku, sekamehu, sekarotu, sekapää. Vähän kaikkea, kahta ainakin, yhdessä päässä. Huonomminkin voisi mennä.
VastaaPoistaSuhteesi vihreään on kiinnostava. Muistan Federico García Lorcan runon, joka on blogissasi ollut parikin kertaa, se runo, jossa kukaan ei syö appelsiineja valossa kuun mutta syödään "vihreästi ja jäisin". Sitäpä tuli aikoinaan ihmeteltyä. Ja nyt sitten taas on vihreää: tabletissa, Vertigossa, Virdianassa ja tuon kuvan miehen vaimon mekossa. Jotenkin tuntuu, että sinun vihreäsi ei niinkään ole kuoleman vastakohta vaan pikemmin silta sinne. "Lakkasin katsomasta elokuvia."
Missä proffan leffa-arvostelut?
VastaaPoistaMiten niin missä, justiinsahan hän kertoo että kattokaa itte edes jotakin.
PoistaTäällä on proffan arvostelijoita kyllälti.
Jos hän viitsisi kokeilla kirjoittaa tyhmemmin, tai jospa hitaammin?
Minä pidän hiukan huolimattomasti mutta työlle ahneella asenteella tehdyistä leffoista.
St. Vittorian salaisuus on juuri sellainen että sitä katsoessa tulee hiki tammikuussa, ja melkein päänsärky jos ei saa jäätelöä sen perästä. Anthony Quinn siinä protagonistina joutuu kantamaan vastuunsa ja näyttämään eteen että ei se kuulkaa ole niin helppoa ja mukavaa kuin voisi uskoa.
Viinimpi pelastustoimi.
Väittääkö Ano Nyymi ettei JK ole julkonut elokuva-arvioita?
PoistaMissä voi arvostella yleisöä?
PoistaEssom paarissa...
PoistaKyllä rikolliset neuvovat. Ja aina voi katsella malliksi foorumeita, joiden tekstien takia jotkut ovat menettäneet terveytensä ja henkensä. Vaarallinen sellainen blogi, jossa joillakin on käsi valmiiksi nyrkissä.
PoistaNäitä lukee käsi poskella.
PoistaKiitos tästä kirjoituksesta. Aamuni alkoi oivasti.
VastaaPoistaVihreän kymmenien eri sävyjen esittäjänä luonto on ylivertainen, mutta tuo naisen puvun sammalenvihreä on silmää hivelevä. Luonnon sammalväreissäkin riittää vivahteita. Toisena ääripäänä ovat harrastelijamaalareiden yritykset kesämaiseman kuvaajina, usein karmeita.
VastaaPoistaHitchcock ja Buñuel säikyttelevät, Vertigoa en pysty enää katsomaan, vaikka TV sitä usein tarjoaakin. "Viridianan" ja "Pahan enkelin" saisi näyttääkin, sillä ne ovat menneet ohi. Thomas Adès on säveltänyt jälkimmäisen pohjalta oopperan ja sinfonian sen orkesteriosuuksista. Oopperan näkisin ja kuulisin mielelläni. Huuskan mainitsema Carlos Sauran "Korppi sylissä" ja tanssielokuvat ovat olleet suosikkejani ja hämmästellä voi Almodóvarin sekopäisiä filmejä, joissa hän esittelee hellyydellä kaikki tuntemansa Madridin ainakin kuutta sukupuolta edustavat hahmot. Eivätkä kaikki ole sekopäisiä, "Kaikki äidistäni" oli vaikuttava ja "Naisia hermoromahduksen partaalla" hauska. Pari päivää sitten esitetyssä dokumentissa A:n äiti sanoi, että pojan filmeissä on liikaa camaa, sänkyä.
Eilen ilahduin, kun "Viimeisessä metrossa" oli Gerard Depardieu nuorena. Ihastuin aikoinaan kovin hänen esittämäänsä "Cyrano de Bergeraciin" ja sanatulvaan, josta hän suoriutui kakistelematta. Katsoin eilen oikein tarkkaan, ja kyllä, oli hän nuorena miehekäs ja charmikas omalla erikoisella tavallaan, vaikka myöhemmin lihoi muodottomaksi ja alkoi sekoilla elämässään muuttamalla Venäjälle ja muuta. Mutta ehdottoman hyvä näyttelijä ja ilmeisesti kova bisnesmies, ilmankos tuli ongelmia verottajan kanssa.
RSO:n, kuoron ja ukrainalaisten solistien perjantaina esittämä Rahmaninovin kuorosinfonia "Kellot" oli mahtava. Korkeakulttuuria kaikelle kansalle, kotiin. Ei kannata väittää, ettei TV:ssä ole mitään katsottavaa, ainakin jos pitää elokuvista ja musiikista.
Mahtaneeko tuo Giovanni Arnolfinin raskaana olevan vaimon (entisaikaan äijät olisivat keskenään aprikoineet: onko otettu "förskottia"?) puvun väri sekin niin sanotusti allusoida Suomen uuteen kansallissankariin, jonka uusista heilumisista saamme joka ilta nauttia television pääuutislähetyksen ns. kulttuuriosuudessa?
VastaaPoistaKoko kulttuuri-käsitteen merkityssisällössä on meillä 2000-luvun mittaan tapahtunut todella merkittävä siirtymä. Joidenkin mielestä jopa infantilisoituminen. Ilmankos televisiouutisissa suomalaiset infantitkin osaavat pyydettäessä rallatella tuota kolmasti kirkastettua huudahdusta kuin vettä vain. Kehityksen suunnannäyttäjänä on jo pitkään toiminut valtalehden kulttuuriosasto (lue: "kulttuuri-"). Saman lehden, jonka pääkirjoitustoimittajia totinen porilainen Juha Seppälä kutsui heidän tekstiensä perusteella (mm. koronaepidemia, maailmanpoliittinen tilanne) uusimman (ei kai vain viimeisen?) kirjansa kiivaassa, runsaan kymmenen sivun loppunousussa systemaattisesti samalla, mielestäni hyvin osuvalla nimityksellä.
Menneiden aikojen kulttuuriksi sanottu ei ollut yhtä yksiniitistä - kaukana siitä. Esimerkiksi tuon Jan van Eyckin ja muiden mestareiden työt tulvivat erilaista symboliikkaa ja allegorioita, joita oli syventyen tutkisteltava. Niiden tulkitsemiseen laadittiin jopa erityisiä kuvitettuja oppaita, joista kuuluisin oli Cesare Ripan "Iconologia" vuodelta 1593 (jota puolestaan ei tule sekoittaa Erwin Panofskyn toisen maailmansodan kynnyksellä kehittämään taidehistoriallisesti maailmankuuluun teosten ikonologiseen tulkintametodiin).
Kulttuuri on ei maanviljelystä vaan -raivausta. Tilan raivaamista itselle ja suvulle.
Poista"Kulttuuri on ei maanviljelystä vaan -raivausta. "
VastaaPoistaEU:n kulttuurivastaisuus näkyy mm. siinä, että jos kaadat kolme kuusta uuden navettasi alta, sekä tuottamasi maito että liha napsahtavat saman tien myyntikieltoon.
https://www.kauppalehti.fi/uutiset/eu-jahtaa-metsatoimilla-navetan-laajennuksia-myos-valio-joutuu-maalitauluksi/1fde7921-4232-4c80-8532-e8c1a2855cba
Kunka tällainen voi olla mahdollista maailamassa, jossa useimmat päättäjät ovat nyt ainakin luku- ja kirjoitustaitoisia? Monet jopa enemmänkin koulusivistystä saaneita.