Yläluokka

Käy sääliksi sellaisia henkilöitä kuin Putin ja Trump. Elämä on raskasta, kuolema vielä raskaampaa.

Lisäksi on ammattitauti, vainoamisharha eli paranoia. Suomenkielinen nimitys on aika osumaton. Ei se ole harha.

Norbert Elias viittasi tutkimatta jääneisiin sosiaalisiin ilmiöihin puoli vuosisataa sitten, ja toden totta, tutkimatta ne ovat edelleen.

Hän viittaa muutamissa kohdin jaotteluunsa: on yläluokka ja sitten on alaluokka. Yläluokkaan kuuluminen on tukalaa, koska sieltä voi pudota. Alaluokasta ei putoa.

Tämä tuli mieleen vuosikymmenien takaa, kun jäin miettimään, miksi “polarisoituminen” on niin suosittu sana puhuttaessa USA:sta ja miksei Euroopastakin. 

“Populismi” esiintyy jatkuvasti  Se tarkoittaa politiikkaa, jossa ei ole varsinaista ajatusrakennetta, vaan jako tavalliseen kansaan ja eliittiin. Kyllä kansa tietää. Eliittiä on vastustettava. 

Se jää epäselväksi, mitä kansa ja eliitti tarkoittavat, mutta amerikan kielinen “woke” käväisee mielessä.

Nähdäkseni Unkarin Orban edustaisi tuota ajattelutapaa, jolla on tietenkin laajaan kannatusta eri tahoilla. Usein mainitaan Ranskasta nykyinen Le Pen ja hänen isänsä. Sanan “populismi” juurtuminen yleiskieleen heijastelee ehkä kuitenkin Italiaa ja Mussolinia.

Toisaalta jo Roomaa hallittiin muka kansan ja ihan hiukan senaatin voimin. Hyvin vanha SPQR oli suosittu tunnus. “Rooman senaatti ja kansa”. Senaatti tarkoitti meitä vanhoja. Koska historia on niin täynnä kansannousuja ja kapinoita, ettei äkkinäinen arvaisikaan, yli-ikäiset on ollut muotia mainita vallan kahvassa olijoina. Me sovimmekin siihen. Huonoine jalkoinemme ja erilaisine vikoinemme emme jaksa juosta pakoon. 

Mutta vasta nyt tuli aihe ymmärtää arkista asiaa, jota ihmettelin vuonna 1962. Olin muutaman viikon Berliinissä ja kai sattuman kautta paremmassa perheessä. Käsitin näin, koska osoite oli hieno, perheen nimessä oli “von”, ja kohta käsitin, että perheen isä oli kirurgi, professori. Eli kysymyksessä oli saksalainen eliitti. Perheessä käteltiin jumalattomasti. Ainakin isä ja äiti sanoivat omille lapsilleen hyvää yötä kättä puristaen.

Minulle, maalaiselle, kädestä tervehtiminen ja pokkaaminen olivat aika harvoin vastaan tulevia asioita, mutta oli ne osattava. Tiesin, että ainakin ylioppilaille viedään ruusuja ja onnitellaan kädestä. Paitsi me keskenkasvuiset, jotka piilouduimme aikuisten selän taakse. Isoisäni ei kätellyt eikä nostanut hattua. Hän oli kauppias, ja kauppiaat eivät ole eliittiä. Maalaiskunnassa eliittiin taisi kuulua selvästi alle kymmenen henkeä.

Kun nyt mietin, eihän Suomessa edelleenkään tervehditä “palvelusväkeä”. Itse varmaan sanon vanhasta tottumuksesta “päivää”, mutta nuoremmat ihmiset vastaavat siihen vain nyökkäämällä. Yritän pitää suutani soukalla, koska näen toisten ilmeestä arvion, että siinä seilaa taas harhaileva dementikko.

Kun media on paikalla, korkeammat poliitikot kättelevät, vaikka olisivat nähneet jo monta kertaa samana päivänä. Siinä on kätkettynä tuo erityisesti saksalainen viesti: kuulumme samaan parempaan väkeen ja osoitamme toisillemme arvostusta. Muista ei ole niin väliksi.

Tätä reittiä päädytään siihen, että meidän itsenäisyyspäivämme tavaton kättelykurimus linnan kutsuilla on oikeastaan eriskummallinen tapa.

Olisiko se kukaties geneettisesti samaa juurta kuin tervehtiminen eli kunnian tekeminen armeijassa. Sitähän pidettiin ainakin ennen tärkeimpänä sotilastaitona. Joissakin kirjoissa esiintyvä selitys, että piti osoittaa, ettei ole puukkoa piilossa ei oikein vakuuta. Tosin uskon käytösoppaita tutkittuani, että mies astelee esimerkiksi alttarille naisen vasemmalla puolella siksi, että vasemmalla killuu muka miekka, jolla on tarkoitus puolustaa muun muasa neidon kunniaa.

Jutun kuvaan halusin vainottua alaluokkaa. Siinä on sukulaisiani, Inkerin suomalaisia, ja isoäitini. Vuosi on 1961. Näitä kielellisesti ja taustaltaan “suomalaisia” oli Pietarin seudulla kymmeniä tuhansia, ja ennen sotia heille kävi hyvin huonosti. Kuvan naisista Katri ja Hilda Kemppinen oli kuljetettu kolmeen kertaan Siperiaan. Niin se meni. 

Venäjälle 1918 hankkiutuneista punaisista Gyllingin veli oli Helsingissä korkeimman oikeuden jäsen ja Kullervo Mannerin veli Viipurin läänin maaherra. Stalinilla oli tapana vaihtaa koko eliitti noin vuoden välein, ja tapa tuntuu jatkuvan.