Kauko

 

En minäkään Koskenniemen “Vanhaa Kaukoa” löytänyt verkosta, ja hänen hyvin mielenkiintoiset ja laajat Kootut teoksensa päätyivät hyllystäni divariin. Mutta tiedän tietämällä, että Aarre Merikannon säveltämä teksti löytyy teoksesta “Laulu-Miesten lauluja”, mutta paha kyllä, en muista, onko se niteessä yksi, kaksi vai kolme. Isältäni talteen ottamani kirjat annoin nuoremmalle pojalleni, joka on kovettu kuoromies. Ainakin Polyteknikkojen kuoron esitys on verkossa.

“Varjoisassa valkamassa liinain huske huima on / Käsi pieni ikkunassa Saaren suuren kartanon…” 

Kun olin nuorempi, oli tapana sanoa, ettei Koskenniemellä ole yhtään hyvää runoa. Taustalla oli ai ajatus, että hän oli sotien jälkeenkin kova vehkeilijä, piilovaikuttaja ja entinen Saksan kannattaja.

Mutta tämä ei mielestäni liity runoihin. Mielestäni “Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut” ja “On suuri sun rantasi autius” ovat suurenmoisia.

Purrakseni nyt kättä, joka on minuakin ruokkinut - “anhavalaisuus” on mielestäni legitiimikäsite.  Tuomas A. ja Eino S. Repo kilpailivat noin vuoteen 1950 modernistien merkkihenkilön asemasta. Repo, joka muuten oli sekä lahjakas että kiero, jävisi. Nuorempi Jouko Tyyri oli vailla alan paavilta edellytettyä lahjakkuutta ja Pekka Lounela vielä enemmän. Osmo Hormia on valitettavasti unohdettu

WSOY:llä oli päätetty, että johtavia runoilijoita ovat Aila Meriluoto ja Aale Tynni, kun taas Otavassa oli päätetty, että Marja-Liisa Vartio. Viralliseksi valtionrunoilijaksi päätyi kuitenkin juuri Anhava tuella Paavo Haavikko, kun taas lahjakkaampi Eeva-Liisa Manner vaiettiin hyväntahtoisesti. Valitettavasti en tiedä, kuka keksi Otavaan Pentti Saarikosken Otavaan 1958. Pitäisi katsoa elämäkerrasta. Mutta hän oli runoutemme toistaiseksi viimeinen lahjakkuus, joka valitettavasti joi päänsä sekaisin hyvin varhain.

Isän suku on Kauhavalta, jossa on sen niminen kyläkuntakin. Korviini tarttui jo varhain maininta, ettei suvussa ole vaivoiksi asti täysjauhoisia. Mainitsin tämän Pentille itselleen, joka oli samaa mieltä.

Tuohon menneeseen aikaan kaikkien eli muidenkin kuin Anhavan ja Revon oli määrä kirjoittaa väitöskirja runoilija Juhani Siljosta. Sellaista ei koskaan ilmaantunut.

Ei sillä. Kuka olisi arvannut, että etenkin Poundiin ja Eliotiin tukeutuva modernismi on ohimenevä villitys? Suomen runouden suuret nimet ova olleet kaikki lauluntekijöitä, kuten Juice, Juha Watt Vainio, Eppu Normaali, mutta ei Jarkko Laine, joka laiskistui hyvän alun jälkeen.

Minun piti kirjoittaa tänään luonnosta, ja siksi kuvana on “ättestupa”. Kun katselen eräitä vieraiden maiden presidenttejä, tuikkii mieleen, miten kätevä olisi tuollainen jyrkänne, josta etenkin vanhat päälliköt voisi tyrkätä alas. Kuten on jo mainittu, Islannin saagoissa on tällaisesta yhteensä yksi maininta. Kysymyksessä lienee tarina, ei tosiasia.

Sama on asian laita japanilaisen runoilija  Fukazawan kokonaisuudessaan fiktiivinen teos, joka tunnetaan Euroopassa saksankielisenä käännöksenä “Schwierigkeiten beim Verständnis der Narayama-Lieder” eli Narayama-laulujen vaikeaselkoisudesta.Siinä esitellään tämä sama keino vanhuksissta eroon pääsemiseen. Ja muistelen himmeästi, että jotkut Amerkan intaanit kiipesivät itse vanhoina viimeisillä voimillaan puuhun, kukaties punapuuhun, ja jättäytyivät siellä kotkien ja korppien ateriaksi.

Suomalaisessa modernismissa on se erikoinen piirre, että luonto ja koko näkyvä ja näkymätön ympäristö puuttuvat. Se on outoa, koska Aleksis Kivi oli myös runoilijana (Tuonen lehti, Timon laulu jne.) oli niin tavattoman hyvä tässä, vaikka jopa Ruotsissa nerokas Bellman näki luonnossa ranskalaistyyppisen paimenidyllin. Ja Leino oli niin hyvä myös tässä. (...kaipaan kangastuksen maata / pääskyn virttä viiripuussa / kotikummun kultasantaa / laituria lahden suussa / heleätä heinärantaa…) Kuitenkin - Risto Rsa kirjoitti kauniisti, että metsän seinä on vain vihreä ovi. Mutta hän on vaiennut. Ja Pertti Niemisen luonto kiertää suomeksi kiinan kautta.

Ehkä tuo “ättestupa” oli viikinkien huumoria, jota Frans G. Bengtsson on esitellyt (keksinyt) ansiokkaasti.

“Vielä eivät kaikki joms-viikingit ole kuolleet”, jupisi yksi mestauskirveen tehdessä jo työtään.