Kumea hiljaisuus

 

Tieteessä ja tieteen lähellä tavallinen keino suhtautua kiusallisiin oivalluksiin on kumea hiljaisuus. Joskus käy niin, kuten Tuomo Suntolan tapauksessa, että professorin esittämä hypoteesi voidaan korottaa sivusta käsin. Suntola sai arvostusta atomin kerroskasvatussmenetelmästä, mutta sitten tuli miljoonan  euron Millenium-palkinto, ja se laukaisi fyysikkojen kielenkannat.

“Kaiken rakenne” on saanut fyysikot vaikenemaan, vaikka esittäjänä on ollut jo Nobelilla palkittu R. Penrose tai Sean Carroll. “Kaiken teorialla” maallikot tarkoittavat joskus suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistämistä, joka ei ole onnistunut 100 vuoden yrittämisestä huolimatta. 

Mainitsemani kosmologit haluavat ymmärtää tarkkailtavissa olevien kohteiden perusteella alkuräjähdystä ja maailmankaikkeuden laajenemista, joka ei suju Strömsön tavoin. Toisin sanoen avaruuden superteleskoopit, viimeksi Webb, ovat tuottaneet epämiellyttäviä yllätyksiä.

Suntolan kuvauksessa eräs tapa selittää maailmankaikkeutta on neliulotteinen pallopinta, joka vuoroon laajenee ja supistuu.

Karl Popperin hengessä on tullut tavaksi sanoa, ettei mikään teoria ole tosi, vaan korkeintaan sitä ei ole todistettu vääräksi. Paras teoria on se, joka on lähimpänä totuutta. Mutta kun me emme tiedä, mikä ja missä on totuus.

Maalikkona ymmärrän Gödelin 2, lauseen väärin , mutta pidän lukemistavastani. Suljetussa järjestelmässä, kuten matematiikassa, voimme todistaa, että on totuuksia, joita emme voi todistaa. Muuntaen: jopa matematiikka on vajaa. Tämän ymmärsivät jo Russell ja Whitehead ja löivät kirjan kiveen. Wittgenstein urputti atematiikan ja logiikan samuudesta, mutta kuoli.

Fyysikkojen elämäkerrat ja esimerkiksi Laaksosen sotahistoriat, jotka näyttävät perustuvan ainakin jossain määrin dokumentteihin ovat eräässä mielessä samanlaisia. Fyysikot ja kenraalit näyttävät yleensä käyttävän puolet muka vähästä ajastan keskinäiseen nujakkaan toisarvoisista asioista. Virkistävästi Mannerheimille nyrpeän Laaksosen ohella Tuuri pani reippaasti näkyviin kenraali Paavo Talvelan edesvastuuttomat piirteet, jotka vaaransivat joskus armeijakuntien olemassaolon. Ja aiheeseen soveltuen: arkelogeilta kuulee joskus, että riidat ratkeavat hautausmaalla. Silloin puhe ei ole tutkittavista hautausmaista, vaan arkeologien sukupolven kuolemasta.

Niin. Onko olemassalo olemassa? Jos sanot kyllä tai jos sanot ei, menetät zen-luontosi.

Wikipedian mukaan akateemikko Matti Koskenniemi olisi, paitsi hovioikeudenneuvoksen poika, V.A. Koskenniemen pojanpoika, ja Suomen toiseksi paras juristi. Tuorin Kalle olisi paras.

Valitettavasti en osaa ottaa kantaa. Koskenniemen ala eli kansainvälinen oikeus on minulle jokseenkin vieras. Tuorista olen suunnilleen samaa mieltä. Kun tapasin hänet joitakin viikkoja sitten, rupattelussa kävi ilmi, että hän on luopunut “tieteellisestä” juridiikkakuvastaan, ja oli muutenkin oikein mukava.

Koskenniemi sanoi aika pahasti amerikkalaisista. Siellä on imperiumi rapautumassa tai romahtamassa. Näin ajattelen itsekin. Söpö käsite “sääntöpohjaisuus” on ollut se hämähäkinseitti, joka on pitänyt instituutioita yhdessä. Ja se seitti on lujaa tavaraa. Mutta nyt se alkaa olla mennyttä.

Jos sana ei selity, muutetaan sanaa. Kun kerran maailmankaikkeus ei ole minkään muotoinen, vaan sen sijaa litteä, olkoon oikeus sitten soikeus. Rikossoikeus. Tekijänsoikeus. Ei muuta kuin laskemaan! Kaikki on ihmeen selvää.

Tämä väkinäinen sutkaus kuvittaa ajatustani, jonka kohde on kymmenien väitöskirjojen ensimmäinen luku, oka tapasi olla yht laaja kuin sisllötön, “Mitä likeus on”. Mitä soikeus on? Vastaus että vailla kulmia mutta ei pyöreä kuin ympyrä, ei kelpaa, koska kollmiulotteista esinettä, kuten kananmunaa, voisi myös saoa soikeaksi, ainakin kuvana. Ja vastaavasti siis neliulotteista ja niin edelleen, aina n - 1 -ulotteiseen.

Ja otsikon kumea hiljaisuus on tarkoitettu tuomaan mieleen zen koanin. Onko ääntä, jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuuntelemassa.

Mielestäni selvästi: ei kuulu. “Ääni” on väliaineen eli esimerkiksi ilman paineenvaihtelua. Elimistön hämmästyttävimpiin kuuluva elin korva vastaanottaa nuo paineaallot hyvin, hyvin lyhyillä karvoillaan, ja panee toimeksi. Tuloksena on “ääni”, joka on siis keskushermoston omaa tekoa. Samalla tavalla kuin kipu, joka syntyy aivoissa, ei siinä kohdassa, jonka satutit.

Kyllä minua eilen aivotti, kun hammaslääkäri joutui kiskomaan ja kaivamaan kokonaisen tunnin yläleuastani hammasta, jolle oli tapahtunut jotain eksistentaalista. Se oli haljennut.