Kommentoija oli oikeassa. Sielunlirkuttelu oli alle 200 vuotta kestäneen romaanikirjallisuuden alku ja loppu. Hiukan sitä ennen keksittyä tekstiä painettiin hiljan keksittyihin sanomalehtiin miehille viihteeksi.
Lirkuttelu, tyyppiä “Genoveva, tahi kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä”. Tuo oli yksi ensimmäisiä kertomuskirjoja ja lajinsa vuoksi naisten ja mummojen mieleen myös Suomessa.
Miesten lukemistojen perikuva voisi olla “Robinson Crusoe” (1719), meillä alkujaan ehkä “Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä”, jonka kansakoulu tuomitsi pakolliseksi luettavaksi.
Sitä ennen, kun lukutaito ei ollut niin hääviä, toreille tuotiin painettuja teksti- ja kuva-arkkeja (broadsheet - lubok jne.), ja osaava henkilö luki kolikoita kärttäen tekstiä ääneen ja näytti kepillä kuvia.
Tarinoiden kantaisä runonlaulaja tunnetaan lähes kaikissa kulttuureissa. Kun ihmisillä oli parempaakin tekemistä kuin opetella lukemaan, ammattilainen esitti tarinat ja joukkio istui ja kuunteli tikkana. Hyvin kuuluisia laulajia olivat Homeros ja Orfeus ja meillä Väinämöinen.
Väinämöinen oli lisäksi kirjailija. Hän pyrki runoillaan muuttamaan todellisuutta, ja onnistui usein. Tuonella hän ei menestynyt, mutta Antero Vipunen oli ratkaisu.
Romaanit ovat juuri tuollaisia, kirveen koskematta sanoista tehtyjä veneitä.
Toiminnallisen seikkailun takana oli vuosituhansia jatkunut sadunkerronta.
Robinsonin kirjoittaja, Daniel Defoe, oli keksinyt hyvän ansaintalogiikan. Maassa oli silloinkin kaksi valtapuoluetta - Defoe väärensi vakoilutietoja molemmille ja nosti jatkuvasti hintoja. Tämä on edelleen sotilasvakoilun suuri ongelma. Järjestöt, kuten salainen poliisi, armeijan tiedustelu ja puolueen etevimmät edustajat, tahtovat käyttää aikansa toistensa vakoilemiseen. Vihollisen edustajat saavat kaikessa rauhassa jäljentää sinikopioita tai valokuvata kytkentäkaavioita Minoxilla. Asiasta kirjoitti etevästi ranskalainen Derwent
Ihmiset ovat epätietoisia siitä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Paavo Rintalan eräiden keksittyjen henkilöiden mielessä pyörii sama kun hänellä itsellään: oliko Jeesus todella olemassa. Raamatuksi sanotun kirjan ympärillä on kaksi tai tavallaan kolme uskontoa, jotka kaikki tekevät käytännössä aivan muuta kuin Kirja sanoo.
“Nahkapeitturin linjassa” esiintyy myös sosialismin uskovaisia, joiden mielestä vasta Stalin on avannut maanpäällisen paratiisin ovet työtä tekevälle kansalle. Rintala ei itse ajattele näin, eikä hän enää kirjoittanut, kun kaikille kävi selväksi, ettei mitään niin sanottua sosialismia ollut koskaan ollut olemassakaan. Linjan jatko-osa “Valehtelijan muistelmat” näyttää piirtävän aikaisemmasta tuttujen henkilöiden ympärille poliittisen itsepetoksen kuvaa. Kovin se kääntyy Kekkosen kuvailuksi. Kekkonen on Macchiavellin nimeämä Ruhtinas.
Aikalaiset ylistivät teossarjaa ylemmän keskiluokan kuvaukseksi, jollaista oli odotettu vuosikymmeniä. Se nähtiin suomalaisuuden historiana.
Nyt luettuna modernismin kaikenkattava minäkeskeisyys lyö lukijaa korville. Jo Rintalan kolmessa kirjassa mummosta ja Mannerheimista molemmat päähenkilöt olivat oudon epäuskottavia.
Kirjailijan näkyy olevan vaikea pitää mielessään, että lukija on itsekeskeinen. Lukija ihastuu, jos hänelle tulee tunne, että tässä kerrotaan minusta.
Jutun kuva korvaa sen, mikä tähän kuuluisi Grünewaldin kuollut ristiinnaulittu. Rintala etsi hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, löytämättä. Katse 25:een vuoteen hänen kuolemastaan ei kerro, että nuo päämäärät ovat ennallaan. Katse kertoo, että ne ovat kovin etääntyneet - ehkä unohtuneet. Kyllä maailma on nyt orpo.
Itsekeskeisyys ja narsismi ovat tämän päivän toimintametodeja somessa, julkisuudessa ja jopa lehtien toimituksissa. Kun katsoo miten kirjoittaja alkaa tekstinsä, siellä paistaa ensimmäisenä sana "Minä", "Minusta tuntui " tai "I" jne. Siitä heti voi ryhtyä päättelemään eteen tuotavien seikkojen painotuksia ja siirtyä johonkin muuhun tekstiin kun ärsytyskynnys alkaa ylittyä.
VastaaPoistaMiten totta. On mukava lukea kirjoittajaa joka ei kehu vain itseään vaan koko sukuaan. Tai sitä joka ei hauku vain sinää vaan paljon myös häntä ja heitä.
PoistaSeuraamisen väärtin esimerkin tarjoaa professori, jonka pitkä onnittelupuhe syntymäpäivillä rakentui kronologisesti. Se alkoi hänen ajatuksistaan ja tekemisistään heti herättyä, eteni tunti tunnilta hänen toimiensa ja mietteittensä mukaisesti joita oli varsinkin hänen kävellessäään sinä päivänä Tampereella ja sisälsi täydellisen kronologisen selvityksen syntymäpäivien päähenkilön eli hänen itsensä päivästä.
Täällä innostaa eniten keskustelu Professori, Neuvos, Lakimies, Esittelijä, Filosofian Tohtori, kirjailija, dosentti, pienten ja isojen asioitten ajaja Kemppisen kirjallisesta tuotannosta.
Haukkumista, syyttelyä, piruilua, ärsytyskynnyksen ylittymistä ja omavaloista paistattelua on yllin kyllin kaikkialla minne sinä menet, mutta kiinnostavaa Kemppisen teosten esittelyä ja kommentointia yksin saat sinä yksin täällä.
Sinäkeskeisin terveisin sinulle itsellesi täältä Herran kukkarosta, maailman äärilaidalta.
Sinua ymmärtää helposti. Sinulle jokainen minä, joka ei ole sinä, on vihattava. Olet ylittänyt kynnyksen, kuten kerrot.
PoistaTuskassasi puhuu ihmisen ikiaikainen kehityspyrkimys, ymmärrettävä tarve minä-sanan poistamiseen, jos ei se tarkoita Sinää, Sinua. Sinä ja sinä olette aina te, ette koskaan minä ja me, joiden yläpuolella olet, olette. Siitä alkaa uusi rotu. Se josta voidaan sanoa hän kuten eläimistä.
PoistaLajimme luontainen itsekkyysominaisuus ei ole jäänyt muita eläinlajeja vähäisemmäksi vaikka olemme koettaneet tehdä pesäeroa todellisiin juuriimme.
PoistaMulle ensin ja heti on aivan luonnollista edelleen siellä, mistä alkujaan eriydyimme ja johon olotilaan tunnemme alitajuista kaipuuta.
Ns. sivistys keinotekoisena elementtinä on pakkopaita johon harva lopulta pukeutuu, saatika että sopeutuisi.
V-EK
Tuossahan sitä tuli. Sivistyneemmät kirjoittajat laittavat itsensä sivuun ja puhuvat asioista ja kenties muiden ihmisten tekemisistä etäännyttäen itsensä tarkoin. Entisaikaan jatkuva itsestään puhuminen oli huonoa käytöstä ja kertoi puhujastaan enemmän kuin ehkä halusi muiden tietävän. Se on sitten eri asia jos on kirjoittanut omaelämäkerran tai kertoo kokemuksistaan jossain tapahtumasarjassa. SIlloinkin on parempi kertoa siitä mitä tapahtui ja mitä havaitsi, ei siitä miltä silloin ja silloin tuntui. Omaelämäkerrat aina vähän haiskahtavat.
PoistaAnteeksi että monet eivät ole sinä. Juuri siksi he eivät enää uskalla käyttää yksikön tahi monikon ensimmäistä persoonaa, että luonehdintasi heistä ovat hirmuisia. Voisitko säätää lisää, ohjeistaa? Sen he ymmärtävät, että he eivät enää saa olla omia itsejään tai muuten seuraa ikäviä asioita. Syyllisyydentunossa (se ei ole tunne vaan uudistumiseen johtava kriisi) pientaroidessaan he etsiytyvät ohjeistaminasi uuteen puhuntaan, ajattelemiseen ja identiteettiin. Toivovat he sen tapahtuvan pian, niin täällä päästään uusirotuiseen ajatustenvaihtoon, oikeaan tervehdyttävään aivopesuun.
PoistaTykkään Rintalasta, koska romaanissa puhutaan minusta. Mummollani ja Mannerheimilla oli sama syntymäpäivä ja kumpikin olivat todellisia ja aika samanlaisia ja olisivat kumpikin ihailleet toisiaan mutta kun Mannerheim ei tuntenut isoäitiäni.
VastaaPoista"Kirjailijan näkyy olevan vaikea pitää mielessään, että lukija on itsekeskeinen. Lukija ihastuu, jos hänelle tulee tunne, että tässä kerrotaan minusta."
VastaaPoistaTuo käy viihteen määritelmästä. Saarikoski taisi joskus kirjoittaa, että kaikilla meillä on tämänsä. Yhä enemmän tuo "tämä" taitaa olla kaikille kohderyhmäläisille yksi ja sama.
Aito taide tekee levottomaksi: se "kertoo" jostakin mikä on vierasta, häiritsevää, uutta ja sikäli vaarallista - ja saattaa se silloinkin kertoa jotakin minusta, lukijasta. Ehkä juuri silloin.
Antiikin filosofian kolme ihmiskunnalle antamaa perusarvoa eivät nyt, neljännesvuosisadan mentyä, ole päämäärinä ennallaan tai edes muistettuina? Milloin ne sitten ovat olleet? Erääseen aikaan kuului usein sanottavan, että totuus, hyvyys ja kauneus eivät enää ole olleet mahdollisia Auschwitzin jälkeen. Luulenpa, että suuresti kunnioittamani Paavo Rintala olisi rauhan miehenä täydestä mielestään yhtynyt tuohon loppuun asti. Mikään myöhäistuotannon "kriittisyys" ei sitä vähääkään muuksi muuta.
VastaaPoistaOn mahdollista, että osa ihmisistä katsoo orastavan toivon aikakauden ottaneen uuden alun vaikkapa vuonna 1991 "historian loppuineen" ("videonauhuri joka kotiin" yms.) ja että tuo lyhyt lämpökausi olisi kuin huomaamatta kulminoitunut jo Sylvesterin päivänä 1999 tulleeseen, aluksi melko huomaamattomaan uutiseen. Jotain Reaganin hallinnossa palvellutta Fukuyamaa suuresti viisaampana pidän lähes sadan ikävuoden saavuttanutta brittihistorioitsija Eric Hobsbawmia, vaikka Suomen Kuvalehdessä ”Äärimmäisyyksien ajan” (1999) arvostellut historiasta väitellyt henkilö muistikuvani mukaan vähättelikin kirjaa vanhan marxilaisen taaksepäin katsovana kaihoiluna (tjms.).
Alkukielellä ”Äärimmäisyyksien aika” ilmestyi 1994. Jo alun yleiskatsauksessa Hobsbawm tunnisti ajan hengen: "Vanha vuosisata ei pääty hyvissä tunnelmissa." Ja teoksensa loppusivuilla hän näki tarkasti lähes nykyhetkeen: "Teknologis-tieteellisen talouden tuottamat voimat ovat nyt tarpeeksi voimakkaita tuhotakseen ympäristön, toisin sanoen ihmiselämän aineellisen perustan. Itse ihmisyhteisöjen rakenne, joka sisältää jopa eräitä kapitalistisen talouden sosiaalisista perustoista, on vaarassa tuhoutua menneisyydestä saamamme inhimillisen perinnön rapautuessa. - - Eikä epäonnistumisen hintana, muuttumattomana pysyvän yhteiskunnan hintana, ole mikään muu kuin pimeys."
Emme ole Orpoja, onhan meillä sinä, isä.
VastaaPoistaOn hyvä olla heikkolaatuinen. Rikkaruoho joka nousee, tosin entistä hauraampana, tultuaan taas tallotuksi. Luojan luoma vahvojen vallan lujittajaksi ja heidän auttajakseen.
VastaaPoistaOlet pääsemässä oikean tien alkuun, et enää puhu persoonamuodossa, joka on kielletty. Kuuntele älykkäitä ja pidä pääsi kiinni.
PoistaVäärä väite. Jumala ei ole rikkaruohoa luonut. Ne vaan lisääntyvät.
PoistaSe näyttää olevan hyvän ja pahan keskinäistä kilvoittelua jatkuvasti tässä maailmassa.
PoistaIlmeisesti Jumalamme tarvitsee vastavoiman eli Pirun, jotta maallisen vaelluksemme kilvoittelussa selviää ketkä pääsevät Taivaaseen ja ketkä eivät.
Rikkaruohot lienevät itsensä Pirun keksintöjä. Jos kävisikin niin ihmeellisesti, että jostain sitkeästä rikkakasvista tulisikin hyötykasvi esimerkiksi vaikka saunakukasta, niin miten siinä kävisikään käytännössä?
Siinä kävisi varmuudella niin, että sen kasvattaminen vaikeutuisi saman tien, eikä sitä saisi kukaan kasvaan edes lähellekään yhtä hyvin kuin se on kasvanut omia aikojaan pellossa.
Sotakuvausten ohella "Nahkapeitturit II:ssa" oli laaja kuva siviiliyhteiskunnasta monine mielipiteineen suuntauksineen. Paljon henkilöitä, luokkaeroja korostettiin, ne kartanonherratkin! Itä-Uudellamaalla kartanoiden mailla motti ei ollut 1m vaan 1,20, perinteisesti! "Valehtelijan muistelmissa" taustana oli K-linjan kulta-ajat ja loppu 70-luvulla, toimijoina kaksi erityyppistä ystävystä perheineen. Poliitikko ja diplomaatti Ossi on ollut idänpolitiikan näkyvimpiä hahmoja mutta on palamassa loppuun edustamansa ideologian tavoin. Hänen vastaparinsa Peni on vapaan ammatin harjoittaja, joka pystyy heittäytymään kiireettömyyteen, lintujen katselemiseen ja kalastusretkiin, mitä nyt välillä kirjoittelee kolumneja päivälehteen milloin mistäkin aiheesta; kirjailijan omakuva. Miellyttävä, itsetietoinenkin, ja sellaiseksi tarkoitettu. Ei siis mitään nyyhkytystä omasta surkeudesta.
VastaaPoistaOssi taitaa kyllä olla vähän kateellinen ystävän valitsemasta rauhallisesta elämäntyylistä, vaikka mielessään pilkkaakin tämän pukeutumista, pussihousut talvella, verkkarit kesällä, olalla pyssy tai atrain, selässä madereppu - eihän vaimokaan sellaista kestäisi. Ja sitten se "hyvyyden etsiminen", nuoruudenaikaista idealismia! Mutta hyvä suhde hänellä on kyllä lapsiinsa, ja on vetänyt Ossin pojankin mukaansa linturetkilleen ja ampumaharjoituksiin!
Taisi se olla parempi kirja kuin ensin ajattelinkaan, kun luettuani annoin vain 3,5 "tähteä", mutta se politiikka oli niin tuttua ja Kekkos-kritiikki jatkuvaa siitä lähtien. Ilmestyessään 1982 kirja herätti varmasti huomiota, olihan Kekkonen pyytänyt Rintalaa v. 1969 Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi, mistä tehtävästä tämä sitten erosi 1984. Etsiminen voi olla arvokasta, vaikka ei löytäisikään. Ja mielipidettäänkin voi muuttaa matkan varrella, onhan ihminen sentään kehityskykyinen.
"Seinien sisälle se oppi
PoistaEttä ihminen on kehittyvä kloppi"
Tuostapa tulikin mieleen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ohjaksia tätä nykyä pitelevät klopit ja klopittaret.
Kristus on niissä jotka ovat hänessä hylättyinä ja tuomittuina. Joissa ei ole vallanhimoa vaan armoa. Ei kirkkojen ja seurakuntien tai muiden laitosten sisäpiireissä ja johtoryhmissä vaan siellä missä hän kulkee kantaen ristiään ja heidän ristiään. Runnelluissa hän tuntee itsensä, niissä joilla ei ole kuin hänet ainoana. Niissä joille kärsimys on ainoa voitto. Kristus ei ole karitsa eikä kuva. Hän on täytenä jokaisessa jossa hän on. Joille hän on kaikki. Valo valkeuden lävistää hänet ja heidät. Kaikki muu on poissa. Kun hän on särjetyissä ja heikoissa, ei ole heitä vaan hän.
VastaaPoistaAha.
PoistaMiksi Grünewaldin kuollut ristiinnaulittu? Epäilemättä täälläkin elävä kuollut ristiinnaulittu, johon iskut osuvat. Taide erehtyy jos pitää kuvia oikeampina kuin kuvattua todellisuutta ja ironiaa hauskana.
VastaaPoistaMitä tekemistä taiteella on toden kanssa ei ole filosofinen kysymys.
VastaaPoistaMitä lukitset oven taa, se vangitsee sinut. Elämä on, mutta ei metaforissa.
VastaaPoistaEi ole loukkaus sanoa, että kirjoittajakin on lukija. Hän on myöntänyt lukevansa kommentteja, ja ilmiselvästi hän reagoi niihin. Herättää luottamusta, että hän tohtii mainita Kekkos-kritiikistä, vaikkakin vain Paavo Rintalan kuvaamana, ja Kristuksesta, tosin rumana vanhana muotokuvana. Samaa hän tekee mielellään kaunokirjailijana: puhuu kulttuurin, taiteen, filosofian ja teologian kautta vaikka ei tarkoita niitä.
VastaaPoistaJo pian lähestyy Aleksis Kiven päivä, jona hänen leivostaan myydään ja julkaistaan hänen tai siis ei oikeastaan hänen kuviaan ja joku verkosta löytynyt sitaatti. Ja Suomen lippu.
Ennen pitkää alkaa vanhusviikko ja vanhuspäivä, jona avustusten varassa ahertava järjestö tempaisee: ulkoiluta vanhus. Mikään koirajärjestö ei uskaltaisi tempoa että koira lenkitettäisiin kerta vuoteen.
Milloin on päivä jona puhutaan JKn tuotannosta ja luetaan sitä, olisiko se jo piankin. Ja joku kysyisi, miks ei sitä ole tutkittu vaikka syytä olisi. Niin, miksei? Työsarkaa siinä on, mutta se työ kannattaa.
Tua res agitur.
VastaaPoistaKirjailija on se jolle kirjoittaminen on ongelma. Hän hoitaa itseään homeopaattisesti, kirjoittamalla.
VastaaPoistaPaavo Rintalan tärkein sanoma vuosikymmenten takaa kuultiin tänään televisiossa: Ihmisten kovuus on järkyttävää. Kokonaiset ryhmät pudotetaan kelkasta piittaamattomasti.
VastaaPoistaNiin sehän ei tässä elitistisessä keskustelussa kiinnosta ketään.
Pudottelu on kai niin lystiä ja kohentaa omaa hyvinvointia ja itsetuntoa. Mummojen ja vaarien potkimiseen ovat aina innokkaimmin osallistuneet varakkaat ja hyvin asemoituneet mummot ja vaarit.