Paidat ja sananvapaus

 

Huvituin muutamista kommenteista viime kirjoitukseeni. Kukaan ei tainnut panna merkille, että kun filmi oli kallista tavaraa, valokuvan ottamiseen oli yleensä jokin aihe. Tässä tapauksessa se on selvästi uudet essut.

Mummuni seisoi kangaskaupassa tiskin takana, ja tässä mainitsemani naapuri on saanut valmiiksi satsin parempia vaatteita. Kuvan ottamisen jälkeen ne on koottu pois ja viikattu kaappiin. Lisäksi ne, joilla ei ole uutta vaatetta, ovat kylän poikia ja tyttöjä. Parilla näkyvä jussi-paita oli uutuustuote. Sen alkuperästä on erimielisyyttä, mutta tiettävästi se littyy Pohjalaisia-näytelmään ja elokuvaan eli 1920-lukuun. Tunnusomainen vinoruutu lienee omaksuttu ruotsinkielisen Pohjanmaan Korsnäsin paidasta, joita on museoissa.

Katsoin luokkakuvastani. Puolella pojista oli tuo villapaita. Se tukee muistikuvaani, että kysymyksessä oli suhteellisen halpa tehdastuote. Hallussani on sota-ajan valokuvia. Pitäjän miehillä oli usein univormun alla se korkeakauluksinen, olkapäältä napitettava harmaa villapaita, kukaties omista villoista. Se se lämmitti ja niitä naiset kotirintamalla neuloivat otsa hiessä.

Katso lähemmin esimerkiksi “Tuntematon sotilas” (se Edvin Laineen versio). Mielestäni sitä harmaata, paksua villapaitaa oli armeijalla omastakin takaa, mutta tästä en ole varma. Sen taas muistan omalta armeija-ajaltani, että lomalla oli pidettävä formua, johon ei saanut sekoittaa siviilivaatteita, paitsi ehkä perunapellolla. 

Kerran esittelin korkeimmassa oikeudessa 1980-luvulla oikeusjutun, joka osoittautui vaikeaksi. Matkailuyhdistyksen mainokseen oli painettu aika pienellä pilkkimiehen kuva, mutta tämä sattui olemaan sekapukeutunut aliupseeri, joka vetosi oikeuteen omaan kuvan ja vaati vahingonkorvausta, koska kuvassa hän oli varuskunnan ohjeen vastaisesti pukeutunut. Olisiko ollut armeijan karvalakki ja siviilimallinen pusakka.

Taisin kirjoittaa oppineen artikkelin asiasta lakimieslehteen. Tuohon aikaan oli epäselvää tai aivan tietymätöntä, että ihmisen tunnistettavan kuvan käyttäminen mainoskäyttöön tai siihen rinnastettavaan tarkoitukseen edellytti lupaa, kun taas uutiskuva ei välttämättä edellyttänyt. Siis esimerkiksi kymmeniä ihmisiä seuraamassa Mannerheimin hautajaisia kadun varressa. Ehkä kirjoitin, että ihmisen kuvaaminen osana yleisöä oli luvallista.

Taustalla oli hieno oikeusriita. SKDL:n eli kommunistien ja aatteelle muuten suopean puolueen vaalimainokssessa oli erittäin isolla kaupan myyjättären kuva. Tämä tunsi itsensä ja kovana kokoomukselaisena tunsi tulleensa pahasti loukatuksi ja meni oikeuteen.  Hän voitti juttunsa ja valokuvaajat viisastuivat.

Ajatelkaapa, mikä kulttuurihistoria! Nyt puhelimella kuvattaessa en ole huomannut monenkaan piittaavan siitä, joutuuko jonkun turistin kuvaan Kolmen sepän patsaalla. Siitä on aikaa, kun eräskin muistamani mies vietti yön ruusupensaassa valokuvatakseen todisteen siitä, että hänen poissaollessaan vieras mies oli vaimon luona.

Juttuni naiset muuten olivat kaikki erittäin eteviä käsityöihmisiä, jollaisia Pohjanmaalla riitti. Tämän jutun kuvana on äitini suunnittelema ja tekemä villapaita, joka ei mielestäni ole mitenkään ruma eikä yksinkertainen. Minulla on niitä ja lastenvaatteita ja pitsejä ja mattoja tallessa ainakin 500. Toisin kuin ehkä on tapana, kaikki on inventoitu ja valokuvattu ammattitasoisesti.

Haikeudella muistan erään vanhaksi piiaksi jääneen neidin aittaa, jotka katselin asianomaisen kuoltua perukirjaa tehdessäni. Häneltä oli kaatunut sulhanen sodassa, ja aitta oli täynnä huikaisevan hienoja kapioita, joissa kankaat oli itse kudottu ja pitsit ja merkkaukset olivat alusta loppuun omaa työtä. En tiedä mitä niille tapahtui. Tai pelkään tietäväni.

Paita voi olla provokaatio. Olen vastoin tapojani jättänyt jonkin määrän kommentteja julkaisematta, koska mielestäni poliitikkoja ja puolueita sopii haukkua jossain muualla.

Ehkä olen epäluuloinen, mutta tähän ikääni en ole nähnyt kenenkään vaihtavan puoluetta vakuututtuaan toisen puolueen edustajan todistelusta. Sitä vastoin olen usein nähnyt ajatusrakennelma väljähtyvän omia aikojaan ja tietenkin tapauksia, joissa raha tai tavara on muuttanut asianomaisen mieltä. Kasselin nuorena kauppiaita ja autonkuljettajia ja vastaavia, jotka vähintäänkin murahtelivat myönteisesti asiakkaan hurjillekin mielipiteille. Edellisessä essu-valokuvassa esiintyvä mummuni kuulemma sanoi tiskin takaa että vai niin ja voi kauheaa, kun eräskin sateenvarjon kokoinen täti kävi kaupassa ainakin kerran kuukaudessa sanomassa, että nyt tulee maailmanloppu, ensi tiistaina kello kaksi. 

Mutta Lapualla revittiin 20-luvun lopulla punaisia paitoja ja meidän paikkakuntamme kappalainen nousi ainakin kerran saarnastuoliin yllään musta paita ja sininen kravatti. 

Ei sitä koskaan tiedä, mikä vaate villitsee. Ranskan suuren vallankumouksen sanskulotit erottuvat muista käyttämällä pitkiä housuja. Giljotiiniin työnnettiin polven alapuolelle ulottuvia polvihousuja käyttäneitä aatelisia. Ja nuorempana tiesin, että paidan pitäminen vyön päällä oli ryssän merkki. vaikka kyllä valokuvien mukaan isommat herrat tunkivat paidan hännän housuihinsa, kuten aikava kansa edelleen, paitsi Tolstoi, joka korosti kreivillisyyttään pukeutumalla maalaismusikan vaatteisiin. 

Muistatte varmaan joskus kertomani: kravatti on varusteena ja sanana samaa kantaa kuin “kroaatti” eli kroatialainen. He olivat pelottavia palkkasotureita ja käyttivät kaulassaan kirjavaa kangasta siinä missä jotkut muut pitsiä tai silkkistä kaulahuivia. - Isäni ei ottanut minua mukaansa Pörssiklubille, ellei minulla ollut kravattia. Siihen aikaan käytin mielelläni maripaitaa (Jokapoika).

T-paita, alkujaan aluspaita, sitä ennen tunika, tuli muotiin viimeistään Marlon Brandon roolista elokuvassa “Viettelysten vaunu”.