Mummujenpäivä

Mummuni aviomies eli siis isoisäni mainitsi, että Pietarin suomalaista yhteiskoulua oli mukava käydä, kun parikin kertaa viikossa oli vapaata koulusta. Epälukuisten pyhimysten ja hallitsijaperheen jäsenten tai sukulaisten päivinä ei tietenkään ollut koulua. Luultavasti hän teki samaa kuin nuoret herrahenkilöt yleensäkin, kolttosia.

Myöhemmin hän yritti pitää huolta siitä, ettei ollut ainakaan kotona, vaan esimerkiksi Kerhosessa tai Kannaksessa.

Mummun luona asui vaikka kuka. Heti sodan jälkeen heitä asui yksiössä Ruoholahdenkadulla 10 henkeä, ja pienessä palvelijanhuoneessa kaksi alivuokralaista.

Samalla kun ihmettelen, miksei almanakassa ole mummujenpäivää, vaikka on äitienpäivä ja isänpäivä, täsmennän tietoja hänestä. Hän eteni urallaan, siivoojasta varastoapulaiseksi. Työpaikka oli veljekset Perkon kellosepänliike Vuorikadulla. En koskaan tavanut veljeksi Perkko. En siis päässyt kysymään, miten tultiin toimeen, koska mummu joko lauloi tai puhui koko ajan, aamusta iltaan.

Kerroin naapureillekin harjoittelevani siinä puhuessani keksimiini piirinmestaruuskisoihin, jotka pidettäisiin tuossa meidän pellolla ennen pitkää, ja piiri olisi tämä oma naapurusto. Lajini muka on 110 metrin aitajuoksu ja sarja miehet yli 80 v.

Se on nyt vaiheessa, mistä saisi aidat. Sakari ehkä nikkaroisi, jos kauniisti pyytäisi. Mutta laskelmieni mukaan palkinto olisi varma.

Nimittäin kun kerrankin käytiin isän kanssa mummun luona hänen oltuaan kauan eläkkeellä Taavinkujalla, hän kiirehti ovelle kertomaan:” Mie voitin palkinnon hiihtokilpailuissa!”

Ja palkinto hänellä oli, kahvilusikka, ihan aitoa alpakkaa eli uushopeaa, ja kaiverrus “I p.”.

Arvasimme, että kysymyksessä oli entisen työnantajan henkilökunnan hiihtokilpailu. Isäni pani lusikan Inkerinmaan lipun viereen piirongin päälle ja kysyi:” Oliko sarjassa muita osanottajia?” - “Ei ol’t.”

Kostoksi kerroin Ollille, joka siis on kadettikoulussa ja tekee niitä älyttömän hirveitä jotoksia, että vaari, siis minun isäni, pääsi pronssille Karjalan armeijan sotilaspartiohiihdossa 1942, vaikka sotamiehet toivat hänet sauvoista vetämällä maaliin. Tosin täydensin, että voittaneen partion upseerijäsenenä oli Pekka Vanninen ja hopeajoukkueessa Pekka Kuvaja.

Mummun luona Topeliuksenkadulla (äännettiin “Topelius-kavul”) yövyin itsekin ja esimerkiksi isä asui siellä ja sai aamupuuron omalta äidiltään vielä 1963, kun hän oli Helsingissä neuvottelemassa Boreniusten kanssa asianajotoimiston puolikkaan ostosta, joka siis toteutuikin. 

Siellä ja kai jo Ruopholahdenkadulla majaili myös mummun veljenpoikia. Kansalliseen tapaan näiden isä kiukutteli myötäänsä poikiensa osaamattomuuta ja lahjattomuutta ja ilmoitti, että mihinkään turhiin oppikouluihin ei sitten mennä. Ja niin pienviljelijä-evakkoperheen pojat ansaitsivat elantonsa kuka mitenkin, Risto esimerkiksi postiauton rahastajana, ja lukivat iltakoulussa itsensä ylioppilaiksi ja sitten lakimiehiksi ja lopulta veljesten virkanimikkeet olivat ylijohtaja, liikkuvan poliisin johtaja, hallitusneuvos ja suurlähettiläs, ja sitä yhtä en muistakaan, joka sai käydä tavallisen oppikoulun ja kirjoitti kuusi ällää.

Ja olen tuntenut muitakin mummuja, jotka ovat antaneet ruokaa ja sängyn kotoa heitetyille sukulaispojille, joiden kanssa poliisikaan ei tullut toimeen.

Jos muistaisin, pitäisi kirjoittaa jollekin tutulle professorille, että voisivat teettää esimerkiksi kulttuurihistoriassa pro gradun aiheesta “Mummot suomalaisen koulutuseetoksen ylläpitäjinä”. Voisivat aloittaa siitä yhdestä tietämästäni Kortesjärveltä Lammille päätyneestä mummosta, joka itse kiertokoulusta kesken repäistynä koulutti seitsemän lastaan akateemiseen loppututkinton asti ja piti samalla koko suvun kaidalla tiellä.