Laulu

 

Jamppa Tuomisesta muutin mieleni katsoessani aamuvarhaisella dokumenttiohjelmaa, Iskelmä-Suomea, josta pyöri nyt kymmenes jakso. Työn jälki on hyvää, ja Ylen arkistoja on käytetty todella laajasti. Uutismainen kuva 60-luvun tanssilavoilta menee suoraan suoneen; oli se sekin vaihe. Äidilläni se oli, siis 30-luvulla, vielä rajumpi, mutta hän olikin kirkonkylän kuningattaria.

 

Jamppa Tuomisesta esitettiin talvella 1962 kuvattu klippi, jos hän lauloi kotonaan Oulussa Tiernapojissa Herooteksena. Yksi näitä luonnonoikkuja, ihastuttava poikasopraano, ja täysin erehtymätön korva.

 

En ole iskelmän harrastaja, ja rokkikin meni sivu suun, kun oli muuta kiinnostavaa. Häveten tunnustan, että jazz, etenkin Bartok, Alban Berg ja Bach, ovat minun musiikkiani.

 

Yksi ohjelman asiantuntijoista on ystäväni Pekka Gronow, uranuurtaja. Muistaakseni meillä on Pekan kanssa sama ongelma. Emme osaa soittaa mainittavasti mitään, ja jos ajattelee kuulijoita, on parempi olla myös laulamatta.

 

Minulle tämä puute oli arvoitus, koska suvussani kaikki muut osaavat, paitsi minä. No – äidin puolella ehkä ei. Yksi veljistäni lauloi kenelle tahansa mitä vain, jos sai markan, ja aina hyvin. Sisko meni Tapiolan kuoroon heti kun se perustettiin. 

 

Silti minulla on kaksi alaviittaa iskelmäohjelmaan. Koko ajan toistuva ”slaavilainen molli” ja ”surumielisyys” eivät mene aivan kohdalleen. Iskelmässä kaikuu sama kirkkosävellajien maailma, jonka monet vaistoavat edelleen omakseen virsistä ja hengellisistä lauluista. Ja se on tunnettua, että uudempi kansanlaulu, kuten etelä-pohjalaiset, käytti surutta virsien piirteitä. ”Slaavilaisuus” tuli venäläiseen musiikkiin vasta 1800-luvun lopulla, ja sylttypaja sijaitsi sitten Pietarissa, jossa painettiin hulluna erilaisia romansseja kaiken kansan makuun.

 

Duurin ja mollin ”surullinen – iloinen” jako on outo. Kuka senkin lienee keksinyt? Sanat tarkoittavat kovaa ja pehmeää. Vielä pari sataa vuotta sitten sävellajit kertoivat aivan muuta, kuten Harnoncourt suomennetussakin kirjassaan etevästi selittää. Barokissa esimerkiksi e-molli oli juhlallisuuden sävellaji, jonka kuulijat kyllä tunnistivat.

 

Romantiikka jäi pysyvästi iskelmään. Romantiikan musiikissa duurin ja mollin välinen jännite oli se iso asia, kuten Schubertin pianosonaateissa ja Beethovenin jousikvartetoissa. Suomen paras molli-iskelmä on Sibeliuksen Valse triste, puolivenäläisen lankomiehen näytelmään ”Kuolema” sävelletty. Jos haluatte helliä korvianne, YouTubessa on siitä erinomainen orkesteriversio ja hieno pianosovitus.

 

Niin. Kirjoittamisesta ja kynistä: miksi laulaa, kun voi kuunnella taustamusiikkia?

 

Sellainenkin ajatussuunta on, että soittaminen ja laulaminen tulivat maailmaan ensin, puhe vasta myöhemmin. Ja suomeksikin puhumme runonlaulajista emme runonlausujista, tarkoittaessamme näitä muinaisia, joiden äänessä oli taikuutta.