8. tammikuuta 2022

Laulu


 

Jamppa Tuomisesta muutin mieleni katsoessani aamuvarhaisella dokumenttiohjelmaa, Iskelmä-Suomea, josta pyöri nyt kymmenes jakso. Työn jälki on hyvää, ja Ylen arkistoja on käytetty todella laajasti. Uutismainen kuva 60-luvun tanssilavoilta menee suoraan suoneen; oli se sekin vaihe. Äidilläni se oli, siis 30-luvulla, vielä rajumpi, mutta hän olikin kirkonkylän kuningattaria.

 

Jamppa Tuomisesta esitettiin talvella 1962 kuvattu klippi, jos hän lauloi kotonaan Oulussa Tiernapojissa Herooteksena. Yksi näitä luonnonoikkuja, ihastuttava poikasopraano, ja täysin erehtymätön korva.

 

En ole iskelmän harrastaja, ja rokkikin meni sivu suun, kun oli muuta kiinnostavaa. Häveten tunnustan, että jazz, etenkin Bartok, Alban Berg ja Bach, ovat minun musiikkiani.

 

Yksi ohjelman asiantuntijoista on ystäväni Pekka Gronow, uranuurtaja. Muistaakseni meillä on Pekan kanssa sama ongelma. Emme osaa soittaa mainittavasti mitään, ja jos ajattelee kuulijoita, on parempi olla myös laulamatta.

 

Minulle tämä puute oli arvoitus, koska suvussani kaikki muut osaavat, paitsi minä. No – äidin puolella ehkä ei. Yksi veljistäni lauloi kenelle tahansa mitä vain, jos sai markan, ja aina hyvin. Sisko meni Tapiolan kuoroon heti kun se perustettiin. 

 

Silti minulla on kaksi alaviittaa iskelmäohjelmaan. Koko ajan toistuva ”slaavilainen molli” ja ”surumielisyys” eivät mene aivan kohdalleen. Iskelmässä kaikuu sama kirkkosävellajien maailma, jonka monet vaistoavat edelleen omakseen virsistä ja hengellisistä lauluista. Ja se on tunnettua, että uudempi kansanlaulu, kuten etelä-pohjalaiset, käytti surutta virsien piirteitä. ”Slaavilaisuus” tuli venäläiseen musiikkiin vasta 1800-luvun lopulla, ja sylttypaja sijaitsi sitten Pietarissa, jossa painettiin hulluna erilaisia romansseja kaiken kansan makuun.

 

Duurin ja mollin ”surullinen – iloinen” jako on outo. Kuka senkin lienee keksinyt? Sanat tarkoittavat kovaa ja pehmeää. Vielä pari sataa vuotta sitten sävellajit kertoivat aivan muuta, kuten Harnoncourt suomennetussakin kirjassaan etevästi selittää. Barokissa esimerkiksi e-molli oli juhlallisuuden sävellaji, jonka kuulijat kyllä tunnistivat.

 

Romantiikka jäi pysyvästi iskelmään. Romantiikan musiikissa duurin ja mollin välinen jännite oli se iso asia, kuten Schubertin pianosonaateissa ja Beethovenin jousikvartetoissa. Suomen paras molli-iskelmä on Sibeliuksen Valse triste, puolivenäläisen lankomiehen näytelmään ”Kuolema” sävelletty. Jos haluatte helliä korvianne, YouTubessa on siitä erinomainen orkesteriversio ja hieno pianosovitus.

 

Niin. Kirjoittamisesta ja kynistä: miksi laulaa, kun voi kuunnella taustamusiikkia?

 

Sellainenkin ajatussuunta on, että soittaminen ja laulaminen tulivat maailmaan ensin, puhe vasta myöhemmin. Ja suomeksikin puhumme runonlaulajista emme runonlausujista, tarkoittaessamme näitä muinaisia, joiden äänessä oli taikuutta.

29 kommenttia:

  1. Uskaltaisin vanhana kuoropoikana olla eri mieltä tuosta "luonnonoikusta". Pojan sopraanoääni on hyvin tavallinen ilmiö. Noin kaksi kolmasosaa pojista on sopraanoja, loput alttoja, ja sopraanoiden ääniala on korkeampi kuin samanikäisillä tytöillä. Kymmenestä laulutaitoisesta pojasta löytyy todennäköisesti pari-kolme, jotka laulavat kolmiviivaisen c:n puhtaasti. Kysymys on puhtaasti siitä, osaako kuoronjohtaja opettaa oikean äänenmuodostustekniikan, jolla välttää käheyttämästä ääntään. Sitten murrosiässä sopraanoista tulee yleensä bassoja, kun taas altot painuvat aika vähän. Heistä tuleee useammin tenoreita. (Poikakuorossa tenoreilla oli monesti vähän noloa, koska tämä äänenmurroksen epätäydellisyys antoi bassoille aiheen vihjailla, onko tenorien hormonitoiminta muutenkaan kunnossa.)

    Alexander Järnefeltin vaimo oli tosiaan baltiansaksalaista, venäläistynyttä sukua, mutta lasten kutsuminen "puolivenäläisiksi" on ilkeää. Järnefeltin perhe oli harvinaisen edistyksellinen ja opetti lapsilleen kotikielenä suome. Pojat laitettiin suomenkieliseen lyseoon aikana, jolloin kukaan aatelismies ei tehnyt niin. Alexander Järnefelt oli kyllä venäläinen kenraali, mutta suomalaisuusmies sekä yksityiselämässään että virkatyössään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Konstantin Clodt totesi vuonna 1890 kirjeessään sisarelleen Elisabetille tämän pojasta Arvid Järnefeltistä: "En osannut arvata, että hän kirjoittaa noin hyvin venäjäksi. Hän olisi voinut luoda uran venäläisenä kirjailijana." Tämä vain yhtenä esimerkkinä.

      Mutta ei, ei ja vielä kerran ei. Jälkifennomania kunniaan ja irti inhan idän varjostakin!

      Poista
    2. Arvid Järnefeltin näytelmiä ei taideta enää esittää, itse en ainakaan ole nähnyt yhtään.

      Olisi esimerkiksi mielenkiintoista tietää, onko "Kuolemalla" mitään yhtäläisyyksiä Charles Laughtonin klassikkoelokuvan "Räsynukke" kanssa. Sehän sai vaikutteita Valse Tristestä.

      Poista
    3. Totta, Räsynuken (The Night of the Hunter) musiikissa ja kuvauksessa (häät, hukkuminen) oli esikuvana "Valse triste".

      Poista
  2. Alaviite, alaviitta, aliviitta?

    VastaaPoista
  3. Tuo sävellajien kytkentä mielialoihin tai tuntemuksiin on kyllä kiehtova. Oma lempisävellajini on B-molli (tai kuten täällä sanotaan, h-molli); esmes Bachin orkesterisarja nro 2 (BWV 1067) on useimmin kuuntelemiani levytyksiä - mutta ei minulla ole tuolle mieltymykselle mitään selitystä. Toinen mainio ilmiö on synesteetikkojen kyky nähdä sävellajit väreinä; monet muistavat Sibben ja Ainolan vihreän takan kytkeytymisen F-duuriin.

    VastaaPoista
  4. Romansseista synkin ja laajimmalle levinnyt saattaa olla "Sonja" (Siperian lakeus on suuri...) josta on jopa Carlos Gardelin argentiinalainen levytys. Teekkarit lauloivat mukaelmaa Kalinkan sävelellä.

    Oma lajinsa johon olen kovin ihastunut on kappaleet joissa hilpeään säveleen yhdistyy synkät sanat, kuten "Siperia", "Danakil" ja "Orpo". Jälkimmäisessä orpotyttö paleltuu kuoliaaksi lumihankeen ja "silmännurkkaan myös huomaa kirkkaan jo kyynelhelmen jäätyneen".

    VastaaPoista
  5. Aika moni soittaja sanoo "four flats", eikä kiinnitä kummempaa huomiota siihen, onko kyseessä As-duuri vai f-molli. Duuri on vain jooninen moodi, luonnollinen molli taas aiolinen. Oma suosikkiasteikkoni on kyllä Kuolleiden lehtien jazz minor.

    VastaaPoista
  6. Stand Up koomikko Ismo Leikola ratkaisi aikoinaan, miksi muusikot saivat aina "pesää". Ei tarvitse osata muistaakseni kuin 3 sointua kitaralla, niin ne soinnut esiintyvät melkein jokaisessa iskelmässä. Löytyy varmaan vieläkin YouTubessa.

    VastaaPoista
  7. Stand Up koomikko Ismo Leikola ratkaisi aikoinaan, miksi muusikot saivat aina "pesää". Ei tarvitse osata muistaakseni kuin 3 sointua kitaralla, niin ne soinnut esiintyvät melkein jokaisessa iskelmässä. Löytyy varmaan vieläkin YouTubessa.

    VastaaPoista
  8. Olihan sillä Jamppa Tuomisella hieno tenori. Kannattaa kuunnella aamu toi, ilta vei, piti sen tyyppisestä musiikista tai sitten ei.

    VastaaPoista
  9. Lapsuudessa radio oli aina auki, jos joku oli sisällä, sieltä tuli niin iskelmät, klassiset kuin virretkin ja puheet tietysti välillä. Virsiä piti kyllä kuunnella kuuntelemalla, ei taustamusiikkina. Viimeistään "puhelinlangat" vieroittivat iskelmistä. Ainoa, jota saattoi kuunnella, oli Carola, mutta hän lauloikin usein jotain vähän jazzahtavaa, monella kielellä, kauniisti ääntäen, taitavasti. Kuoli vain niin nuorena.

    Nyt vanhempana niitä vanhoja iskelmiä sietää paremmin, ja Muistojen bulevardi on ihan viihdyttävä, mutta ei siellä taideta varsinaisia iskelmiä usein soittaakaan.

    Nyt tehdään hyviä dokumentteja menneistä ajoista. Niissä on oma mielenkiintonsa, iskelmälaulajissakin, osana suomalaista kuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkä tahansa ajan populaarikulttuuri on vaivaannuttavaa omana aikanaan.

      Suosio todistaa kuitenkin, että kyseessä on merkittävä dokumentti omasta ajastaan.

      Populaarikulttuuri voi tarjota aikakonematkan ja tulla siten ajan myötä kiinnostavaksi.

      Poista
    2. Murroksen alku ajoittui 1960-luvulle. Kai Häggman, suomalaisista historioitsijoista mielestäni parhaita, on kirjoittanut: "Se oli mm. populaarikulttuurin suhteen selvästi avoimempaa kuin vanhoillinen porvarillisuus, joka oli tehnyt selvän eron korkean ja matalan sekä rahvaan ja itsensä välille."

      Tunnistin hyvin tuon asenteen koululaisena, kun opettajainhuoneen nappulaherratkin pöyhkeilivät "sivistyksellään".

      Poista
    3. En kyllä tunnista lainkaan ajatusta populaarikulttuurin vaivaannuttavuudesta "omana aikanaan". Eihän populaarikulttuuri olisi suosittua, "populaaria", jos ihmiset vaivaantuisivat siitä. Itse asiassa monet nykypäivänä korkeakulttuuriksi laskettavat kulttuurinlajit ovat omana aikanaan olleet populaarikulttuuria. Eikä taitavan artistin laadukkaassa tuotannossa ole mitään vaivaannuttavaa, oli sen yleisömäärä laskettavissa sitten miljoonissa tai yksittäisissä ihmisissä.

      Pikemminkin noloa on se, jos ei osaa elää tilanteess mukana vaan omaksuu ylenmäärin kriittisen rockpoliisiasenteen.

      Poista
    4. Se oli ehkä vaivaannuttavaa sen ajan parempien piirien mielestä, olivatpa he sitten sivistyneistöä, porvaristoa tai ennen kaikkea syvemmällä jossakin genressä, esim. jazzissa tai rockissa. Muistan hyvin miten tangoista tykkääviä pidettiin moukkina maalaisjuntteina. Kaipa he sellaisia olivatkin.

      Minä tykkäsin ikivanhoista ralleista, Hiski Salomaasta ja työväenlauluista - ja jossakin vaiheessa totesin ällistyksekseni olevani ajan hengen terävintä kärkeä... No, seisova kello näyttää välillä oikeaa aikaa.

      Poista
    5. ".. tangoista tykkääviä...maalaisjuntteina." Mutta on se vaan komeaa, kun Olavi Virta vetää yhtäkkiä radiossa "Järjen veit...", täytyy ihan pysähtyä ja kuunnella, komea melodia ja komea ääni, upea, vaikka eihän "Jalousie" mikään suomalainen tango olekaan. Ja miksi pitäisi olla?

      Itse olen Savosta "tangovyöhykkeeltä", ja 50-luvulla niitä siellä tansseissa soitettiin. Ei kuulemma ole Pohjanmaallekaan menemistä, nykyäänkään, jos solisti ei laula tangojakin. Helsinkiin opiskelemaan mentyäni putosin sitten ihan noviisina jazzin pariin, kun poikaystävällä oli aikamoinen pino jazzlevyjä. Elämässä oppii aina uutta, onneksi.

      Eräs nuorempi kollega sanoi aikaa sitten, että rokki on hyvää siivousmusaa, oli tyttäriltään oppinut sitä kuuntelemaan. Minä olen kokeillut samaan tarkoitukseen oopperaa, ja toimii sekin, sellainen pauhaava, siitä saa energiaa.

      Poista
    6. Rockpoliisiasenteen ymmärtävä ei voi olla oikea punkkari.

      Poista
    7. Rokki on vanhanaikaista yliarvostettua p...aa, ajastaan jälkeenjääneiden luomiskykynsä menettäneiden setämiesten musiikkia.

      Poista
    8. Tangon taian ymmärtää, jos on ollut 60-luvulla työväentalolla tansseissa ja solisti, pohjoisen ikäpoika, vetää karhealla tunteella rahkasammal aava rannaton... väliajalla otetaan nurkan takana ryyppy.

      Poista
    9. "Tangon taian" ymmärtää myös, jos on kaikki kolme puolisoaan (erot tietysti välissä) tavannut sen musiikin taikapiirissä, tanssilavoilla siis, ja humppoo siihen välliin...

      Poista
    10. Tiistain ensimmäinen ano on punk.

      Poista
  10. Viime viikkoina on "Valkea joulu" soinut radiossa tiuhaan. Arvioiden mukaan se on maailman suosituin joulusävelmä. Minun korvaani se on tavallinen rallatus enkä ole oppinut siitä pitämään. Jokin melodian intervallirakenteessa on platkua. Väristä en tiedä.

    Tumpelien helinässä Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitähän tarkoittaa tuo "platkua" intervallirakenteessa?

      Poista
    2. Muistelen kuulleeni, että Ossi Runne ei pitänyt kappaleesta "Red Roses for a Blue Lady" eikä Glenn Millerin musiikista (eikä myöskään maksalaatikosta). En tiedä syytä mutta ehkä liittyy laajoihin, vähän itsetarkoituksellisiin intervalliloikkiin.

      Poista
    3. Valkea joulu on angloamerikkalaista siirappia, suomalaisen sydämeen iskee Sylvia ja varpunen.

      Poista
    4. Jumala, miten ankeita ja laahaavia ne suomalaiseen sydämeen iskevät.
      Ankeuttajia.

      Poista
    5. Ari Koivunen, pelkästään sitä ihtiään.

      Poista