Kuin kuvastimessa

Jos opettaisin luovaa kirjoittamista… En aio, vaikka osaisin. En aio myöskään kertoa, mitä kaikkia kirjoja ja kirjoituksia on julkaistu kirjoittaminani, toisen henkilön nimellä. Pankaa merkille, kun luette seuraavan kerran etevästä kustannustoimittajasta. On tapana uskotella, että joka sana on kuitenkin kirjailijan oma. Se ei ole koskaan totta. Toimittajan tekemät poistot ja tekstin uudelleen järjestely tekevät kirjasta aivan toisen.

Kunnioitettu ystäväni saattoi sanoa oppilaallaan:” Nyt tämä väitöskirjasi on aivan hyvä. Poistin vain luvut 2 – 11 ja kirjoitin uudelleen ensimmäisen luvun. Kyllä tämän voi jo jättää tarkastukseen painolupaa varten.”

Paavo Haavikko oli uskomattoman hyvä toimittaja. Kun joku toi hänen kirjoituspöydälleen hiekkaisen ja haalistuneen rantalelun, hän puhalsi sen täyteen viidessä minuutissa. Lähettyvillä ehkä seisonut kirjailija saattoi pyörtyä. Tunnelma saattoi olla sama kuin Elannon makkaratehtaalla. Lihanleikkaaja ei paljon kysele.

Luovassa kirjoittamisessa huomaamaton liikehtiminen objektiivisten tosiasioiden ja subjektiivisten harhaluulojen välillä tuo tekstiin elämän. Molemmat ovat kusetusta. Objektivisa tosiasioita on lähinnä aksiomaattisissa järjestelmissä eli niillä vain toistetaan, mitä on edellä oletettu ja väitetty. Riittävän subjektiivinen ei osaa kukaan olla. Syy on selvä. Kukaan ihminen ei ole subjekti. Uskokaa mitä Shakespeare ja muut sanoivat. Elämä on huonoa teatteria eli siis jäljittelyä. Ja käsikirjoittaja on mielenvikainen, mitä Macbeth korosti. Tale told by an idiot.

Olen maahanmuuttaja. Olen venäläinen. Juuri siksi en ole koskaan käynyt Venäjällä enkä Neuvostoliitossa. En ole myöskään käynyt koskaan Tallinnassa. Ennen maan vapautumista se johtui häpeästä. Maan vapautumisen jälkeen se on johtunut häpeästä.

Kun asuin Kaliforniassa, minua luultiin usein venäläiseksi. Isäni ja isoisäni olivat kiihkeän varmoja, että venäläistä verta ei ole. Olemme Inkerinmaalla ennen asuneita suomalaisia tai sellaisten jälkeläisiä. Heidän vaivalla etsimiensä kirkonkirjojen mukaan näin näyttää olevankin. Joku esi-isä lähti 1825 nälkää ja tautia pakoon Pietarin seudulle ja suku asettui sinne.

Luulen että suvun karsaus ja etenkin isänisän äärioikeistolaisuus liittyi kommunismin vastaisuuteen. Suurin osa suvusta tapettiin jo 1920-luvun alussa tai 1931. Silti ainakin Narvassa eli vielä hiljan isäni serkku ja Pargalassa täti, joka oli käytetty kolmeen kertaan Siperiassa Vorkutassa ja Kolymassa; kuin ihmeeksi hallussani on kirje sieltä, Punaisen Ristin avulla maailman ympäri kiertänyt.

Tunsin tarvetta huomauttaa nyt käytävän pakolaiskeskustelun yhteydessä, että isänpuolinen sukuni on siis ollut 200 vuotta siirtolaisia tai pakolaisia. Isoisä kävi koulunsa Pietarissa ja osallistui maailmansotaan venäläisenä sotilaana ja salaa Suomeen siirryttyään soti valkoisena.

Vaikka nämä asiat olivat harvoin esillä ja isäni perhe muutti Helsinkiin Sörkkaan lopullisesti 1931 niin etteivät he olleet evakkoja, haluan kuitenkin tämän taustan pohjalta tuoda maahanmuuttajia koskevaan keskusteluun erään näkökohdan, jota ei muuten mainita koskaan. Siirtolaisuus eli muukalaisperäisyys ei ole parin vuoden ongelma. Se vaikuttaa ainakin sata vuotta sekä asianomaiseen että hänen ympäristöönsä.

Monissa tapauksissa se murskaa mielen ja miehen. Esimerkiksi isoisäni ei suostunut puhumaan venäjää, jota hän hallitsi täydellisesti. Minulta meni ainakin 50 vuotta käsittää tämän omituisen käyttäytymisen järkevä syy. Suomessa sujuvaa, virheetöntä venäjää puhuva henkilö on ollut näihin päiviin asti ympäristönsä silmissä epäilyttävä, pahimmassa tapauksessa vakoilija, mahdollisesti Kremlin kätyri tai sitten päinvastoin surkea emigrantti.

Ellette usko, kysykää Ruotsista. Siellä ihminen voi olla epäilyttävä ”jävel”, jos on kotoisin Ångermajoen pohjoispuolelta.