Saame 10 000 vuotta

Kartta: Laila Kemppinen

Näin helppoa on hankkia itselleen tuhansia vihamiehiä.  Suomen Kuvalehti julkaisi yhteenvedon, jossa utsjokelaiset purkavat tunteitaan. Tämän jutun otsikko on sosiaalisesta mediasta. Samassa yhteydessä Suomesta puhutaan sortavana siirtomaaisäntänä ja saamelaisista intiaaneihin verrattavana alkuperäiskansana.

Lehden juttu ja kansikuva ja teksti ”Sorretut saamelaiset” tuntuu hiukan väkisin tehdyltä ja voi kääntyä tarkoitustaan vastaan. Se asia esimerkiksi jää ohimennen mainituksi, että saamelaisilla on paljonkin syytä katkeruuteen. Niinpä se ei korostu, että muutoksia tässä ja nyt ajettaessa on otettu esiin asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia.

Saamelaisten oikeuksien vaatiminen voi saada unohtamaan, että kuten muitakin, saamelaisia on monenlaisia, ja jotkut ovat hyvin toimeen tulevia ja toiset taas eivät. Sekään ei ihmeemmin korostu, että saamelaisten omassa keskuudessa on erilaisia mielipiteitä suotavasta kehityksen suunnasta.

Seisovilta jaloilta lehteen haastateltujen ja media-aktivistien kanssa ei ole aihetta väitellä. Silti: tuo otsikon kymmenen tuhatta vuotta tai artikkelissa esiintyvä rinnastus Amerikan mantereen alkuperäiskansoihin ja vielä termi alkuperäiskansa ovat kaikki oudostuttavia.

Suomalainen kansallispuku-väärinkäsitys näyttää sekin levinneen Lappiin. Kansallispuku on erääseen nationalismin vaiheeseen vahvasti liittyvä kaupallinen tuote, joka edellyttää ”respektiä” mutta ei kuulu oikeudellisen eikä muunkaan sääntelyn piiriin.

Onneksi käänteisrasismista enimmäkseen vaietaan. Amerikan kielessä ”valkolainen” eli ”honky” näyttää jääneen vähälle taistelevan kansalaisoikeusliikkeen näkyvimpien vuosien jälkeen.

Kantasuomalaisten syntejä ei pidä kieltää, mutta ehkä on hyvä muistuttaa, että itärajantakaisten ”heimoveljien” lisäksi sotien välisenä aikana suurta Suomea haeskeltiin Ruotsin pohjoisosista ja Ruijasta Jäämeren rannalta. Eräät arvostusta myöhemmin saaneiden kirjoittajien kannanotot tuntuvat nyt aika oudoilta. Tapana oli aikoinaan myös korostaa norjalaisten (siis aluksi ruotsalaisten) harjoittamaa suomea puhuneiden kveenien sortoa.

Tiedossa ei ole, että Yhdysvalloille tai Kanadalle olisi esitetty vaatimuksia alueluovutuksista, vaikka siellä oli paljon suomea puhuvia etnisiä suomalaisia.

Nykymaailmassa asia ei todellisuudessa ole vitsailun aihe. Esimerkiksi Belgiassa kieliryhmien suhteet ovat perinteisesti pahasti ärtyneet. Myös Hollannissa on kai määrä äänestää siitä, kuka on enemmän hollantilainen ja kuka vähemmän.

Kuvalehden jutussa lyhyesti mutta hyvin kuullut professorit, Matti Enbuske ja Maria Lähteenmäki toteavat verkkokeskustelijoita kiinnostavasta asiasta lyhyesti, että kymmenen tuhatta vuotta sitten ei ollut suomalaisia eikä saamelaisia. Noiden nimikkeiden käyttäminen on perusteltua tuhannen vuoden takaisista ja sitä uudemmista asioista.

Vaikka kysymyksessä on tavanomainen aikakauslehden artikkeli, jossa käsitellään yhtä ja toista ja kolmatta asiaa ja kysellään paikallisilta heidän tuntemuksiaan, tunnen tarvetta älähtää.

Siirtomaavalta, rasismi ja rotusorto ovat jokseenkin isoja asioita. Voisi pitää mielessä, että tuntemattomien vierastaminen ja keljuileminen heille on ilmiö, jota näyttää esiintyvän aina ja kaikkialla. Vapaita näistä asenteista ovat lähinnä ihmiset, jotka yrittävät myydä jotain, siis kauppiaat.

Muistikuvani Pohjanmaan evakoista ovat aika hataria, vaikka sodan vuoksi siirtyneitä päätyi lähipiiriin ja koulukavereina heitä oli paljon. Hyvin usein sain itsekin vastata kysymykseen, oliko isäni evakko, johon vastasin että ei, vaan karjalaissyntyinen helsinkiläinen – perhe muutti 20-luvulla Söörnääsiin.

Mutta kotinurkilla käsitin, että oli varakkaita evakkoja ja oli köyhiä ja sellaisia, jotka olivat aivan puilla paljailla. Meidän talossa toimi hyvä huonekaluliike, joka oli ennen harjoittanut toimintaansa Jaakkimassa, tai ehkä Lahdenpohjassa.

Onkohan pantu merkille, että kun ainakin eräät evakot joutuivat kuuntelemaan ryssittelyä uusissa sijoituspaikoissaan, Väinö Linna teki senkin urotyön, että Antti Rokan hahmo antoi värin kannakselaisten sotasuorituksille muiden suomalaisten silmissä. Se että romaaniin valikoitui murteesta päätellen sakkolalainen pienviljelijä, joka oli sitten rykmentin paras sotilas ja jonka hahmo näppäili laajan kansakunnan sydämestä säveliä, saattoi hyvinkin vaikuttaa.

Maakuntien ja kuntien vertailu tässä mielessä on tuloksetonta ja lisäksi tyhmää, mutta jos kuitenkin sana sallitaan, karjalaisten henkilökohtaisessa urhoollisuudessa ei olekaan mitään epäilemistä.

Haluaisin laajentaa ihmisiä koskevat stereotypiat alueita koskeviksi. Voi olla että mukana on jokin määrä itsepetosta, mutta kyllä minä uskon, että meno ja meininki esimerkiksi Viipurissa ennen sotia – tai Terijoella – tuntui toisenlaiselta kuin elämä Oulussa tai Porissa.

Keskenkasvuisten maailmassa riidan haastamisen aiheeksi riittää se, että joku asuu eri kylässä, vaikkakin näkömatkan päässä.

Kävin kynälle tässä asiassa, koska olen joutunut näinä päivinä sensuroimaan mm. K.M. Walleniuksen kirjoituksia antologiatyössäni. Hänellä oli alkujaan selkeän kielteinen käsitys saamelaisista, etenkin kolttasaamelaisista. Sotien jälkeen nämä sävyt sitten laimentuivat.

Sitä tuo kirjoittaja ei tiennyt, että esimerkiksi Ihantalassa eräskin inarilainen Paadar, muistaakseni lähitorjuntamies, herätti ihastusta reippailla otteillaan ja asenteillaan – siellä oli täysi rykmentti pohjoisen miehiä, JR 12.

Iskulause kuulemma oli, että ei mene suru puseroon, tai jos menee, otetaan sitten pusero pois.