Kätevä Dostojevski-sääntö
on lukea kirjat uudelleen aina kymmenen vuoden välein. Ne ovat niin hyviä,
etteivät muistikuvat tule tielle.
Tshehov-sääntö on viisi
vuotta. Etsin sitaattia – lause ei ole hyvä, ellei siinä ole rakkautta. En
löytänyt. Ehkä se ei olekaan Tshehovia. Ehkä sitä ei löydy painetusta
kirjallisuudesta.
Joku henkilö siteerasi
hiljan väärin Hemingwaytä, jota ei pitäisi mainita näin suurten kirjailijoiden
yhteydessä. ”Kirjoita edes yksi lause, joka on tosi.”
Kun miettii, mitä tuo
mahtaisi tarkoittaa, huomaa takaisin kääntäessä, ettei Hemingwayn lause ole ”tosi”.
Hän on käsittänyt asian mutta ei saanut sitä sanotuksi. Ei ollut lahjakkuutta. ”Todellinen”
ja ”oikea” kävisivät yhtä hyvin ja osoittaisivat lauseen kehäpäätelmäksi
tyyppiä ”punainen on punainen”.
”Write the
truest sentence that you know”, sitaatti jatkuu. Tuota ei voikaan suomentaa. Tosin?
Luin siis taas kerran
Tshehovin ”Ikävän tarinan”. Englanniksi otsikko on vakiintunut muotoon ”Dreary
story” eli siis ikävystyttävä.
Mutta novelli on
todellisuudessa vastaväite Hemingwaylle, joka tosin ei ollut syntynytkään, kun
tuo kirjoitettiin. Mutta Tshehov oli hyvin selvillä toisen luokan
kirjailijoista.
Esimerkki lauseesta, joka
ei ole tosi, on ”Ja aurinko nousee”. Kysymyksessä on tietenkin sitaatti. Lähde
jatkaa kohta ”eikä ole mitään uutta auringon alla”, joka ei liioin pidä
lainkaan paikkaansa, vaikka kuulostaa juhlalliselta.
Tshehovin tarina ei kerro
noin 72-vuotiaasta professorista, vaan noin 62-vuotiaasta professorista. Voi
olla että joku ymmärtää otsikon tarkoittavan ikävystyttävää. Minusta näin ei
ole. Tarina on ikävä siinä mielessä, ettei sellaista haluaisi mielellään
kuulla.
Näyttäisi että
kirjoittaja oli tässä vaiheessa eli aloitettuaan suuret novellinsa myös
löytänyt sen piirteen, joka hänestä kuuluu mainita esimerkiksi
ylioppilaskirjoituksissa. Tshehov oli elämänvalheen suuri kuvaaja.
Novellissa ei ole yhtään
lausetta, joka olisi tosi. Mielikuvitusjuttuna se on tietenkin tarinana
valhetta, mutta lisäksi sen henkilöt, professori ja tämän rouva, Puolassa asuva
poika ja kotona asuva musiikkia harrastava tytär, tätä kosiskeleva musiikin
tuntijaksi laittautunut mies, jolla oli rumat liivit, nuorena teatterista
hullaantunut kasvattitytär jonka kanssa vanha professori pitää yhteyttä, tätä
naista kiertelevä kollega yliopistolta, muuan lehtori ja avustaja tiedekunnasta
sekä yliopiston portinvartija, kaikki ovat sepittänet ympärilleen viidakon villin
perättömiä tarinoita, asenteita, mielipiteitä ja eleitä.
Päähenkilö on omana
aikanaan kuuluisa tiedemies ja on oman aikansa mitoin kohonnut korkealle,
salaneuvokseksi. Hän on yhden kerran elämässään luultavasti oikeassa ja
ajattelee toden ajatuksen. Novellin viimeistä edellisellä sivulla hän istuu
hotellin vuoteella unettomuudesta kärsien ja arvioi elämänsä olleen alusta
loppuun tuloksetonta ja vailla johtavaa ajatusta. Sitten hän puoliksi aavistaa,
omia harhojaan metsästävän kasvattityttären ilmestyttyä yllättäen sinne
kaukaiseen kaupunkiin, että myös tuo johtava ajatus elämänmenossa on valhe. Sellaista
ei ole. Sellaisia ei ole.
Olisi kiinnostavaa saada
selville, kuka tai ketkä panivat liikkeelle Tshehovin väärät ja valheelliset
tulkinnat. Kaikista hakuteoksista löytyy esimerkiksi väite, ettei hänen
tarinoissaan ja näytelmissään tapahdu oikein mitään. Jotkut, esimerkiksi hyvä
Tshehov-tuntija ja Stanislavskin tuttava Eino Kalima taisivat puhua ”sisäisestä
tapahtumisesta”.
Mutta jos ”tapahtuma”
tarkoittaa jotain käsitettävää, se tuskin voi olla sisäinen eli huomiotta
jäävä. Tässäkin sisäisen muutoksen kuvauksessa on koko ajan yksi henkilö, joka
ei valehtele ja jonka huomioihin voi uskoa, lukija.
Novelli on
muuttumattomuuden, siis vellovien tuntemusten kuvaus, ja tuo sellaisena mieleen
bakteeriviljelmän laboratorion lasiastiassa. Liiikettä ja kuhinaa riittää,
bakteerit lisääntyvät ja kuolevat, mutta sanan tavallisessa merkityksessä
mitään ei ’”tapahdu”.
Tshehov keksi penisilliinin
neljäkymmentä vuotta ennen Flemingiä, joka hänkin unohti keksintönsä pitkiksi
ajoiksi. Niinpä on ikävää syyttää Tshehovia tunteettomuudesta suhtautumisessa
henkilöihinsä.
Syytös tuntuu ensin
oikealta, koska toisin kuin muu 1800-luku Tshehov ei sortunut mielistelemään
lukijaansa. Tänäkin päivänä tuo on tavallisin tauti ja erikoisen suosittu
television sarjanäytelmissä. Ellei katsojaa viekoitella väkivallalla tai
erotiikalla, liikatunteellisuus eli sentimentaalisuus otetaan käyttöön.
Sentimentaalisuudessa ei
ole sinänsä vikaa. Se sopii erinomaisesti tyttökirjoihin ja sotaromaaneihin.
F.E. Sillanpää teki sentimentaalisuudesta itselleen taiteen ja niinpä häntäkin
syytellään ”biologin maailmankatsomuksesta”.
Mahtaako laboratoriossa
kolisteleva tutkija vihata bakteeriviljelyjään? Luultavasti ei. Luultavasti hän
ei ymmärtäisi kysymystäkään. Joten ei hän niitä rakastakaan.
Juuri nyt kun mikrobien
perinnöllisten ominaisuuksien ja niiden aineenvaihdunnan selvittäminen on
suuren mielenkiinnon kohde, monen voi olla vaikea pysytellä poissa
laboratoriosta.
Mutta tuo kiihko on sama
joka pani Tshehovin tutkimaan elämää sillä edellä esitetyin varauksin hän
todellakin suhtautuu luomiinsa ihmishahmoihin usein kuin mikrobeihin.
Novelli ”Kaksintaistelu”
osoittaa ettei Tshehov kirjoittajana asetu kenenkään henkilönsä puolelle toista
henkilöä vastaan.
Muutosta ja eroa
esimerkiksi Tolstoihin ja Dostojevskiin on ihmetelty. Vastaus on helppo. Vanhemmat
klassikot kirjoittivat kiinteistä kohteista (ihmisistä) Newtonin tapaan.
Tshehov lisäsi jo tunnetun kenttäteorian. Minusta hän ennakoi kvanttikentän.
Mutta siitä voidaan riidellä.
Tsehov ja Dostojevski - kyllä, mutta varsinainen ikävä tarina on, että Hemingway toistetaan "novellin mestarina" ja Isaak Babel unohdetaan. Punaisenen ratsuväki ja Odessalaisia pitävän sisällään muutaman kirkkaan havainnon, pari kelpo riviä rakkaudesta ja muutaman hyvän huomion kirjoittamisesta. Ehkäpä eli myös elämäänsä rehellisemmin kuin papa itse. Osoituksena yksi novelli joka alkoi oman vilpillisyyden tunnustamisella.
VastaaPoistaOlen pikkupentuna nähnyt jonkun Kaliman ohjaaman Tsehovin Helsingissä. Junassa matkalla Helsinkiin oli kuunneltava vanhempien pitkää selostusta siitä kuka on Tsehov ja minkä takia Stanislavskin ohjausmetodi toimii juuri Kirsikkapuistossa. En ole varma oliko näytelmä Kirsikkapuisto vai Lokki vai mikä. Lapsen mieleen nimet jäivät, toistelin niitä, kunnes ne olivat muistissa.
VastaaPoistaMutta sen verran nuori olin, että staattinen näyttämökuva sai haukottelemaan. Sitten näyttämöllä oli joko kirsikankukkia tai lokin sulkia. Vanhemmat olivat hiljaa paluumatkan ajan. Mielikuvissa Tsehov ja Stanislavski alkoivat tuntuu sediltä, jotka suvussa olivat aina lasten puolella.
Jos ei kaipaa meteliä, niin menee takaisin 50-luvun muistoihin venäläisestä klassikosta. Muistikuvaa ei saa eloon enää katsomalla jonkun uuden Tsehovin. Kamalin muistin murha oli amerikkalainen 42nd St Uncle Vanya. Itä ja länsi eivät kohtaa.
Hyllyssä oli neljä kirjaa Tshehovin novelleja, kaksi suomeksi, kaksi ruotsiksi, yhteensä noin 1500 sivua, mutta ei niissä ollut tuota "Ikävää tarinaa", joka kuulemma oli Thomas Mannin eniten arvostama. Kaikkia ei liene suomennettukaan, ainakaan niistä alkupuolen humoristisista kertomuksista.
VastaaPoista"Kaksintaistelu" on kyllä mestarillinen, ja siinäkin tulee esiin Tshehovin ystävällinen asenne ihmisiä kohtaan. Ja vaikka monissa novelleissa on henkilöitä, jotka käyttäytyvät nurjasti olosuhteiden vuoksi, niin kirjailija ei tuomitse heitä vaan ne olosuhteet, ja kuvasi hän myös hyviä ja sydämellisiä ihmisiä. Sellainen oli esimerkiksi "Suru" -kertomuksen ajuri Joona, joka halusi jo lopettaa työnteon, mutta poika, jatkaja, oli kuollut edellisviikolla, ja sitä suurta suruaan hän halusi purkaa, mutta kukaan ei ehtinyt kuuntelemaan, ja niin Joona lopuksi meni talliin ja kertoi kaiken hevoselleen. Se kuunteli.
Itse Tshehov oli uskomattoman hyvä ihminen, elätti ja auttoi isänsä perhettä ja veljiään kirjailijan työllään ja lääkärinä hoiti ystäviään, sukuaan ja köyhiä ilmaiseksi. Rakensi kouluja Melihovon ympäristöön rahvaan lapsille. Kiersi Sahalinin rangaistusvankien keskuudessa ja julkaisi tutkimuksen näkemästään, vankien epäinhimillisestä kohtelusta ja kohtalosta.
Hänen auttavaisuutensa ja vaatimattomuutensa tulee esiin erityisesti kirjeissä. Luin aikoinaan ne Martti Anhavan kääntämät kirjekokoelmat ja muistan, että viimeisen kirjeen jälkeen tuntui tyhjältä. Kirjailija oli kuollut. Kuin hyvä ystävä olisi ollut poissa.
"Tosi lause" - "porkkana on porkkana"!
EG
En ole lukenut hiljattain tätä Tšehhovin novellia, mutta sen venäjänkielisen nimen merkitys on enemmän "dreary" kuin "ikävä". "Скучная" (история) on juuri "dreary", "dull" tai "uninteresting" tai "banaali" eikä "säälittävä" tai "surullinen". Ehkä olen väärässä, mutta sellainen on kuitenkin sanan venäjänkielinen merkitys. Ja vielä. Varhainen Tšehhov (1882-1887) oli kuitenkin riippuvainen toisten mauista, kun hän yritti ansaita kirjoittamalla pieniä humoristisia tarinoita "Oskolki" lehdelle. Niitä hän ehti kirjoittaa lopulta melkein 300 ennen kuin hänet huomasi joku (en muista kuka) tärkeämpi ja viisaampi kustantaja ja antoi hänelle vapaat kädet kirjoitta mitä vaan.
VastaaPoistaAnton Tshehovin Suuret kertomukset I-II (Otava 1961) kannattaa lukea.
VastaaPoistaJuuri niin. Tshehov-suomennoksia on aika monta ja tuo sisältää ne parhaat. Lisäksi kannattaa poimia talteen kaikki, minkä Martti Anhava on suomentanut muistikirjojen ohella. Sieltä löytyy muutamia hienoimpia, jotka puuttuvat Otavan vanhasta valikoimasta. Konkan - WSOY:n sinikantisessa kaksiosaisessa on paljon pikku tekstejä, joia Tshehov itse ei arvostanut, mutta lisäksi Musta munkki ja ´Tämä on sali n:o 6. Viimeksi mainittu on kerrassaan karmea tarina.
PoistaTsehhov edusti aikakautensa kehitysoptinismia. Hänen aikansa intellektuelleile oli poissuljettua ennustaa tai kuvitella Hitlerin ja Stalinin totalitarismia .Ainoana kehityksen esteenä nähtiin euroopan rappeutuvat monarkiat. Joku Tsehhovin romaanihenkilö pohtikin miten 40-vuoden kuluttua venäläiset muistelisivat kauhulla vuosisadanvaihteen venäjää.
VastaaPoistaOlen onnellinen. Näin opiskelijana Tsehovin näytelmät Kaliman ohjaamina.
VastaaPoistaTshehov oli tuottelias kirjailija vaikka eli vain 44-vuotiaaksi ja oli pääammatiltaan lääkäri. Hänen kootuissa teoksissaan on yli 600 teosta, kun novellit lasketaan yksitellen, ja niistä on suomennettu noin kolmannes. Suurten kertomusten kausi lasketaan alkavaksi Arosta (1888). Aron opusnumero on jo 539, ja viimeinen suurista, Morsian (1903) on n:o 605. Niiden väliseltäkin kaudelta on puolet suomentamatta. Tosin arvointia vaikeuttaa se, että Tshehovin novelleja ilmestyi suomeksi valtavasti monissa aikakauslehdissä ainakin 1940-luvulta 1960-luvulle, lähinnä humoreskiosastoa. Niissä on myös novelleja, joita ei ole Tshehovin kootuissa teoksissa; esimerkiksi Helsingin Sanomat on julkaissut sellaisen.
VastaaPoista