6. syyskuuta 2016

Ikävä tarina




Kätevä Dostojevski-sääntö on lukea kirjat uudelleen aina kymmenen vuoden välein. Ne ovat niin hyviä, etteivät muistikuvat tule tielle.

Tshehov-sääntö on viisi vuotta. Etsin sitaattia – lause ei ole hyvä, ellei siinä ole rakkautta. En löytänyt. Ehkä se ei olekaan Tshehovia. Ehkä sitä ei löydy painetusta kirjallisuudesta.

Joku henkilö siteerasi hiljan väärin Hemingwaytä, jota ei pitäisi mainita näin suurten kirjailijoiden yhteydessä. ”Kirjoita edes yksi lause, joka on tosi.”

Kun miettii, mitä tuo mahtaisi tarkoittaa, huomaa takaisin kääntäessä, ettei Hemingwayn lause ole ”tosi”. Hän on käsittänyt asian mutta ei saanut sitä sanotuksi. Ei ollut lahjakkuutta. ”Todellinen” ja ”oikea” kävisivät yhtä hyvin ja osoittaisivat lauseen kehäpäätelmäksi tyyppiä ”punainen on punainen”.

”Write the truest sentence that you know”, sitaatti jatkuu. Tuota ei voikaan suomentaa. Tosin?

Luin siis taas kerran Tshehovin ”Ikävän tarinan”. Englanniksi otsikko on vakiintunut muotoon ”Dreary story” eli siis ikävystyttävä.

Mutta novelli on todellisuudessa vastaväite Hemingwaylle, joka tosin ei ollut syntynytkään, kun tuo kirjoitettiin. Mutta Tshehov oli hyvin selvillä toisen luokan kirjailijoista.

Esimerkki lauseesta, joka ei ole tosi, on ”Ja aurinko nousee”. Kysymyksessä on tietenkin sitaatti. Lähde jatkaa kohta ”eikä ole mitään uutta auringon alla”, joka ei liioin pidä lainkaan paikkaansa, vaikka kuulostaa juhlalliselta.

Tshehovin tarina ei kerro noin 72-vuotiaasta professorista, vaan noin 62-vuotiaasta professorista. Voi olla että joku ymmärtää otsikon tarkoittavan ikävystyttävää. Minusta näin ei ole. Tarina on ikävä siinä mielessä, ettei sellaista haluaisi mielellään kuulla.

Näyttäisi että kirjoittaja oli tässä vaiheessa eli aloitettuaan suuret novellinsa myös löytänyt sen piirteen, joka hänestä kuuluu mainita esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Tshehov oli elämänvalheen suuri kuvaaja.

Novellissa ei ole yhtään lausetta, joka olisi tosi. Mielikuvitusjuttuna se on tietenkin tarinana valhetta, mutta lisäksi sen henkilöt, professori ja tämän rouva, Puolassa asuva poika ja kotona asuva musiikkia harrastava tytär, tätä kosiskeleva musiikin tuntijaksi laittautunut mies, jolla oli rumat liivit, nuorena teatterista hullaantunut kasvattitytär jonka kanssa vanha professori pitää yhteyttä, tätä naista kiertelevä kollega yliopistolta, muuan lehtori ja avustaja tiedekunnasta sekä yliopiston portinvartija, kaikki ovat sepittänet ympärilleen viidakon villin perättömiä tarinoita, asenteita, mielipiteitä ja eleitä.

Päähenkilö on omana aikanaan kuuluisa tiedemies ja on oman aikansa mitoin kohonnut korkealle, salaneuvokseksi. Hän on yhden kerran elämässään luultavasti oikeassa ja ajattelee toden ajatuksen. Novellin viimeistä edellisellä sivulla hän istuu hotellin vuoteella unettomuudesta kärsien ja arvioi elämänsä olleen alusta loppuun tuloksetonta ja vailla johtavaa ajatusta. Sitten hän puoliksi aavistaa, omia harhojaan metsästävän kasvattityttären ilmestyttyä yllättäen sinne kaukaiseen kaupunkiin, että myös tuo johtava ajatus elämänmenossa on valhe. Sellaista ei ole. Sellaisia ei ole.

Olisi kiinnostavaa saada selville, kuka tai ketkä panivat liikkeelle Tshehovin väärät ja valheelliset tulkinnat. Kaikista hakuteoksista löytyy esimerkiksi väite, ettei hänen tarinoissaan ja näytelmissään tapahdu oikein mitään. Jotkut, esimerkiksi hyvä Tshehov-tuntija ja Stanislavskin tuttava Eino Kalima taisivat puhua ”sisäisestä tapahtumisesta”.

Mutta jos ”tapahtuma” tarkoittaa jotain käsitettävää, se tuskin voi olla sisäinen eli huomiotta jäävä. Tässäkin sisäisen muutoksen kuvauksessa on koko ajan yksi henkilö, joka ei valehtele ja jonka huomioihin voi uskoa, lukija.

Novelli on muuttumattomuuden, siis vellovien tuntemusten kuvaus, ja tuo sellaisena mieleen bakteeriviljelmän laboratorion lasiastiassa. Liiikettä ja kuhinaa riittää, bakteerit lisääntyvät ja kuolevat, mutta sanan tavallisessa merkityksessä mitään ei ’”tapahdu”.

Tshehov keksi penisilliinin neljäkymmentä vuotta ennen Flemingiä, joka hänkin unohti keksintönsä pitkiksi ajoiksi. Niinpä on ikävää syyttää Tshehovia tunteettomuudesta suhtautumisessa henkilöihinsä.

Syytös tuntuu ensin oikealta, koska toisin kuin muu 1800-luku Tshehov ei sortunut mielistelemään lukijaansa. Tänäkin päivänä tuo on tavallisin tauti ja erikoisen suosittu television sarjanäytelmissä. Ellei katsojaa viekoitella väkivallalla tai erotiikalla, liikatunteellisuus eli sentimentaalisuus otetaan käyttöön.

Sentimentaalisuudessa ei ole sinänsä vikaa. Se sopii erinomaisesti tyttökirjoihin ja sotaromaaneihin. F.E. Sillanpää teki sentimentaalisuudesta itselleen taiteen ja niinpä häntäkin syytellään ”biologin maailmankatsomuksesta”.

Mahtaako laboratoriossa kolisteleva tutkija vihata bakteeriviljelyjään? Luultavasti ei. Luultavasti hän ei ymmärtäisi kysymystäkään. Joten ei hän niitä rakastakaan.

Juuri nyt kun mikrobien perinnöllisten ominaisuuksien ja niiden aineenvaihdunnan selvittäminen on suuren mielenkiinnon kohde, monen voi olla vaikea pysytellä poissa laboratoriosta.

Mutta tuo kiihko on sama joka pani Tshehovin tutkimaan elämää sillä edellä esitetyin varauksin hän todellakin suhtautuu luomiinsa ihmishahmoihin usein kuin mikrobeihin.

Novelli ”Kaksintaistelu” osoittaa ettei Tshehov kirjoittajana asetu kenenkään henkilönsä puolelle toista henkilöä vastaan.

Muutosta ja eroa esimerkiksi Tolstoihin ja Dostojevskiin on ihmetelty. Vastaus on helppo. Vanhemmat klassikot kirjoittivat kiinteistä kohteista (ihmisistä) Newtonin tapaan. Tshehov lisäsi jo tunnetun kenttäteorian. Minusta hän ennakoi kvanttikentän. Mutta siitä voidaan riidellä.


9 kommenttia:

  1. Tsehov ja Dostojevski - kyllä, mutta varsinainen ikävä tarina on, että Hemingway toistetaan "novellin mestarina" ja Isaak Babel unohdetaan. Punaisenen ratsuväki ja Odessalaisia pitävän sisällään muutaman kirkkaan havainnon, pari kelpo riviä rakkaudesta ja muutaman hyvän huomion kirjoittamisesta. Ehkäpä eli myös elämäänsä rehellisemmin kuin papa itse. Osoituksena yksi novelli joka alkoi oman vilpillisyyden tunnustamisella.

    VastaaPoista
  2. Olen pikkupentuna nähnyt jonkun Kaliman ohjaaman Tsehovin Helsingissä. Junassa matkalla Helsinkiin oli kuunneltava vanhempien pitkää selostusta siitä kuka on Tsehov ja minkä takia Stanislavskin ohjausmetodi toimii juuri Kirsikkapuistossa. En ole varma oliko näytelmä Kirsikkapuisto vai Lokki vai mikä. Lapsen mieleen nimet jäivät, toistelin niitä, kunnes ne olivat muistissa.

    Mutta sen verran nuori olin, että staattinen näyttämökuva sai haukottelemaan. Sitten näyttämöllä oli joko kirsikankukkia tai lokin sulkia. Vanhemmat olivat hiljaa paluumatkan ajan. Mielikuvissa Tsehov ja Stanislavski alkoivat tuntuu sediltä, jotka suvussa olivat aina lasten puolella.

    Jos ei kaipaa meteliä, niin menee takaisin 50-luvun muistoihin venäläisestä klassikosta. Muistikuvaa ei saa eloon enää katsomalla jonkun uuden Tsehovin. Kamalin muistin murha oli amerikkalainen 42nd St Uncle Vanya. Itä ja länsi eivät kohtaa.

    VastaaPoista
  3. Hyllyssä oli neljä kirjaa Tshehovin novelleja, kaksi suomeksi, kaksi ruotsiksi, yhteensä noin 1500 sivua, mutta ei niissä ollut tuota "Ikävää tarinaa", joka kuulemma oli Thomas Mannin eniten arvostama. Kaikkia ei liene suomennettukaan, ainakaan niistä alkupuolen humoristisista kertomuksista.

    "Kaksintaistelu" on kyllä mestarillinen, ja siinäkin tulee esiin Tshehovin ystävällinen asenne ihmisiä kohtaan. Ja vaikka monissa novelleissa on henkilöitä, jotka käyttäytyvät nurjasti olosuhteiden vuoksi, niin kirjailija ei tuomitse heitä vaan ne olosuhteet, ja kuvasi hän myös hyviä ja sydämellisiä ihmisiä. Sellainen oli esimerkiksi "Suru" -kertomuksen ajuri Joona, joka halusi jo lopettaa työnteon, mutta poika, jatkaja, oli kuollut edellisviikolla, ja sitä suurta suruaan hän halusi purkaa, mutta kukaan ei ehtinyt kuuntelemaan, ja niin Joona lopuksi meni talliin ja kertoi kaiken hevoselleen. Se kuunteli.

    Itse Tshehov oli uskomattoman hyvä ihminen, elätti ja auttoi isänsä perhettä ja veljiään kirjailijan työllään ja lääkärinä hoiti ystäviään, sukuaan ja köyhiä ilmaiseksi. Rakensi kouluja Melihovon ympäristöön rahvaan lapsille. Kiersi Sahalinin rangaistusvankien keskuudessa ja julkaisi tutkimuksen näkemästään, vankien epäinhimillisestä kohtelusta ja kohtalosta.

    Hänen auttavaisuutensa ja vaatimattomuutensa tulee esiin erityisesti kirjeissä. Luin aikoinaan ne Martti Anhavan kääntämät kirjekokoelmat ja muistan, että viimeisen kirjeen jälkeen tuntui tyhjältä. Kirjailija oli kuollut. Kuin hyvä ystävä olisi ollut poissa.

    "Tosi lause" - "porkkana on porkkana"!
    EG

    VastaaPoista
  4. En ole lukenut hiljattain tätä Tšehhovin novellia, mutta sen venäjänkielisen nimen merkitys on enemmän "dreary" kuin "ikävä". "Скучная" (история) on juuri "dreary", "dull" tai "uninteresting" tai "banaali" eikä "säälittävä" tai "surullinen". Ehkä olen väärässä, mutta sellainen on kuitenkin sanan venäjänkielinen merkitys. Ja vielä. Varhainen Tšehhov (1882-1887) oli kuitenkin riippuvainen toisten mauista, kun hän yritti ansaita kirjoittamalla pieniä humoristisia tarinoita "Oskolki" lehdelle. Niitä hän ehti kirjoittaa lopulta melkein 300 ennen kuin hänet huomasi joku (en muista kuka) tärkeämpi ja viisaampi kustantaja ja antoi hänelle vapaat kädet kirjoitta mitä vaan.

    VastaaPoista
  5. Anton Tshehovin Suuret kertomukset I-II (Otava 1961) kannattaa lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin. Tshehov-suomennoksia on aika monta ja tuo sisältää ne parhaat. Lisäksi kannattaa poimia talteen kaikki, minkä Martti Anhava on suomentanut muistikirjojen ohella. Sieltä löytyy muutamia hienoimpia, jotka puuttuvat Otavan vanhasta valikoimasta. Konkan - WSOY:n sinikantisessa kaksiosaisessa on paljon pikku tekstejä, joia Tshehov itse ei arvostanut, mutta lisäksi Musta munkki ja ´Tämä on sali n:o 6. Viimeksi mainittu on kerrassaan karmea tarina.

      Poista
  6. Tsehhov edusti aikakautensa kehitysoptinismia. Hänen aikansa intellektuelleile oli poissuljettua ennustaa tai kuvitella Hitlerin ja Stalinin totalitarismia .Ainoana kehityksen esteenä nähtiin euroopan rappeutuvat monarkiat. Joku Tsehhovin romaanihenkilö pohtikin miten 40-vuoden kuluttua venäläiset muistelisivat kauhulla vuosisadanvaihteen venäjää.

    VastaaPoista
  7. Olen onnellinen. Näin opiskelijana Tsehovin näytelmät Kaliman ohjaamina.

    VastaaPoista
  8. Tshehov oli tuottelias kirjailija vaikka eli vain 44-vuotiaaksi ja oli pääammatiltaan lääkäri. Hänen kootuissa teoksissaan on yli 600 teosta, kun novellit lasketaan yksitellen, ja niistä on suomennettu noin kolmannes. Suurten kertomusten kausi lasketaan alkavaksi Arosta (1888). Aron opusnumero on jo 539, ja viimeinen suurista, Morsian (1903) on n:o 605. Niiden väliseltäkin kaudelta on puolet suomentamatta. Tosin arvointia vaikeuttaa se, että Tshehovin novelleja ilmestyi suomeksi valtavasti monissa aikakauslehdissä ainakin 1940-luvulta 1960-luvulle, lähinnä humoreskiosastoa. Niissä on myös novelleja, joita ei ole Tshehovin kootuissa teoksissa; esimerkiksi Helsingin Sanomat on julkaissut sellaisen.

    VastaaPoista